Kahvila Villipuutarha hivelee kaikkia aisteja

Kuinka monessa helsinkiläisessä kahvilassa tuntemattomat tarjoavat toisilleen paikkaa vieressään tai kaksi eri äidinkieltä puhuvaa henkilöä alkavat jakaa kokemuksiaan New Yorkista ja Helsingistä? Kahvila Villipuutarhassa voi käydä näin, aivan tavallisena arkipäivänä.


Helsinginkadun hälyn jälkeen kahvilan oven avatessa tuntuu kuin hyppäisi toiseen todellisuuteen. Kahvila on pikkuruinen, ja sen tunnelma on hellyttävän kodikas. ”Moni asiakas on kirjoittanut vieraskirjaamme, että Villipuutarhassa ollessa tuntuu kuin olisi kylässä hyvän ystävän tai vanhan isoäidin luona”, kertoo Tiia Nässi, kahvilan toinen omistaja. ”Ennen kaikkea halusimme luoda Villipuutarhasta paikan, jossa kaikki aistit ovat käytössä”, jatkaa kahvilan toinen osakas, Katja Kannisto.

Kahvilassa tapahtuneet onnelliset kohtaamiset kirjautuvat vieraskirjaan.

Kahvila toden totta hivelee ainakin näköaistiä, ja valpasta silmää tarvitaan, sillä tila on täynnä kauniita esineitä ja kankaita. Hauskaa on myös se, ettei kaikkea pysty yhdellä katsauksella rekisteröimään, vaan jännittäviä yksityiskohtia riittää useammallekin silmäykselle. Villipuutarha muistuttaakin tunnelmallista vanhan tavaran liikettä erilaiseine kynttilöineen, eläinpatsaineen, koruineen ja erikoisine astioineen. Kyse ei kuitenkaan ole pelkistä koristeista, vaan suurin osa tavaroista on myös myynnissä. Osa on Kanniston ympäri maailmaa haalimia kirpputori- ja second hand -aarteita, osa kotimaisten käsityöläisten tekemiä uniikkeja yksilöitä. Vaikka jotkin esineet ovat Kannistolle henkilökohtaisesti rakkaita, hän toteaa, että jokaisen niiden myynnistä ollaan valmiita neuvottelemaan.

Villipuutarhasta löytää jokaisella käynnillä uusia yksityiskohtia.

Tavarataivaan lisäksi myös makuaistia hivellään, onhan kyse kakkuja tarjoavasta kahvilasta. Pettämättömän yhdistelmän kruunu ovat kuitenkin käsintehdyt suklaat, joita liikkeestä löytyy useita eri makuja. Suosikikseni nousee maitosuklaa sitruunalla höystettynä. Herkullisten konvehtien takaa löytyy yksi mies, Petri Sirén, jonka suklaita voi maistaa Villipuutarhan lisäksi vain aniharvassa paikassa Suomessa. Päätoimisesti Villipuutarha on päiväkahvila, mutta erikoistilauksesta siitä loihditaan vaikkapa romanttinen soppi rakastavaisten yksityisillalliselle tai mökkimiljöö ”kesämökkijuhlille”. Yhdet ristiäisetkin kahvilassa on ehditty viettää.

Petri Sirénin käsintehdyt suklaakonvehdit viimeistelevät kahvihetken.

Kahvikupitkin ovat kaikki söpösti eri mallisia.

Villipuutarhan ainutlaatuista tunnelmaa eivät luo kuitenkaan ainoastaan kauniit puitteet tai suussasulavat herkut. Tänne on mukava tulla ensi sijassa siksi, että omistajien hyvä mieli sekä näkyy ulospäin että tarttuu. Juustokakkuni viimeistä palaa maistellessani ja Frank Sinatran herkän laulun kantautuessa korviini en ihmettele lainkaan miksi juuri täällä, vehreiden kasvien ja kauniiden esineiden keskellä, ventovieraat löytävät toisensa.

Tuoreita korvapuusteja antiikkilautasilta.

Kahvila Villipuutarha, Kaarlenkatu 13, Kallio. Avoinna ti-la 11-19. www.villipuutarha.fi

Teksti: Outi Niemelä, Kuvat: Marina Ekroos

We Love Helsinki

Radio Reaktori – Ennenkuulumatonta!

Käännä radiosi taajuudelle 100.0 MHz. Voit kuulla mitä vain.


Ammattikorkeakoulu Metropolian televisio- ja radiotyön opiskelijoiden pyörittämä radiokanava Reaktori on taas startannut ja kuuluu toukokuun puoleen väliin saakka Helsingin alueella taajuudella 100.0 MHz. Netin kautta kanavaa pääsee kuuntelemaan muuallakin.

Opiskelijaradio aloitti toimintansa vuonna 2002 nimellä RadioAsema. Sittemmin radio vaihtoi nimensä Reaktoriksi, ja viihdyttää nykyään kuuntelijoita joka kevät kuukauden ajan huhti-toukokuussa. Kanavan tyyli ja sisältö vaihtelevat vuosittain tekijöiden mukaan.

Yksi Reaktorin ohjelmista on Acoustic Studio, jossa kotimaiset bändivieraat soittavat akustisen keikan studiossa. Ohjelma tulee lauantaisin klo 18-19.

Tänä vuonna radio Reaktorin slogan on Sopivasti sekaisin. Mitä se tarkoittaa, Reaktorin päätoimittaja Ida Karimaa?

”Ohjelmistomme on hyvin sekalainen – tarjoamme sopivassa suhteessa kaikkea musiikin erikoisohjelmista filosofia-aiheisiin keskusteluohjelmiin ja 30-luvulle sijoittuvaan salapoliisikuunnelmaan”, Karimaa kertoo.

Mitään "jokaiselle jotakin" -kompromissiradiota ei kuitenkaan olla tekemässä, vaan nuoret toimittajat ovat rajanneet linjansa tiukasti sen mukaan, mikä heitä itseään kiinnostaa. He edustavat kanavan kohderyhmää, ja luottavat siihen, että muilla samanikäisillä ja -mielisillä on samankaltaisia intressejä. ”Teemme radiota etupäässä noin 18 – 29 -vuotiaille pääkaupunkiseudulla asuville nuorille aikuisille, jotka ovat kiinnostuneita musiikista, kulttuurista ja ajankohtaisista ilmiöistä”, Karimaa tiivistää.

Päätoimittaja Karimaa Kiki Pau -yhtyeen Aleksin ja Reaktorin toimituspäällikön Heikin välissä Acoustic Studio -ohjelman nauhoituksissa.

Reaktori on Metropolian televisio- ja radiotyön opiskelijoille ehdottomasti yksi kouluajan tärkeimmistä projekteista, joka vaatii rutkasti panostusta ja unettomia öitä. Koko talven radiotoimittajat ovat ideoineet ja äänittäneet ohjelmia, pähkäilleet radion teknisen toteutuksen kanssa, miettineet kanavan musiikillista linjaa… Myös radion mainostaminen on ollut tekijöiden itsensä harteilla, sillä Reaktori ei saa koulun ulkopuolista rahoitusta.

Onneksi hyvä porukka on pelastanut uupumukselta. ”Meillä on aivan ihana toimitus”, Karimaa hehkuttaa. Ja on itse työkin palkitsevaa. Huippuhetkiä Reaktoria tehdessä ovat Karimaalle olleet muun muassa Acoustic Studio -ohjelman nauhoitukset, joissa hän on päässyt tapaamaan monia arvostamiaan muusikoita. ”Onhan se älyttömän hienoa saada studiossa yksityiskeikka bändiltä, jota on aikaisemmin päässyt kuuntelemaan livenä vain täpötaysillä klubeilla tai festareilla.”

Plutonium 74:n pojat katsovat keikkakuvia Reaktorin studiolla.

Valtaosa työstä on vielä edessä, sillä Reaktorin ohjelmista vain muutama on nauhoitettu etukäteen. Karimaan mukaan radion käynnistyminen on silti helpotus. ”Sormet syyhyävät päästä kaiken taustatyön jälkeen vihdoin eetteriin!”

Mutta miksi kuunnella opiskelijoiden nollabudjetilla toteuttamaa radiokanavaa, kun radioaallot kuhisevat ammattilaistuotettuja kanavia?

Karimaan mukaan Reaktori on ennakkoluuloton ja tuore vaihtoehto valtakunnallisille radiokanaville. Ennakkoluulottomuus näkyy esimerkiksi Reaktorin musiikillisessa linjassa, jota on mietitty tänä vuonna erityisen paljon. Jokainen biisi, joka Reaktorissa soi, on harkittu valinta. ”Soittolistoja meillä ei ole eikä listahittejä kuulla – ainakaan ilman päteviä perusteita", Karimaa kertoo. Viikonloppuisin dj-vieraat pääsevät toteuttamaan itseään Reaktorissa vapaammin kuin isoilla radiokanavilla olisi mahdollista.

Omaperäisyys ja tuoreus ovat Reaktorin valtteja myös puheohjelmissa. ”Luvassa on rajojen kokeilua, provosointia ja ylilyöntejä. Meitä eivät sido sisällöntuotannossa taloudelliset tavoitteet”, Karimaa kertoo. ”Tällainen vapaus saattaa pahimmassa tapauksessa tuottaa uskomatonta paskaa – tai sitten se voi synnyttää jotain kiinnostavaa, uutta, tavallisuudesta poikkeavaa.”

Musiikin monitoimimies Marzi Nyman Meri Nyholmin haastattelussa.

Radio Reaktori kuultavissa Helsingin alueella taajuudella 100,0 MHz tai netissä http://radioreaktori.metropolia.fi
Reaktori toimii 12.5. asti.

Teksti: Silja Massa, Kuvat: Ida Karimaa & Esa Kukkonen

We Love Helsinki

Poetry Slamit tuovat runouden Helsinkiin

Helsinki Poetry Connection haluaa tuoda runouden osaksi populaarikulttuuria. Sen järjestämissä poetry slameissa runoja lausutaan uudella innolla ja asenteella. Seuraava Poetry Slam on Syty-festarien yhteydessä Vanhalla Ylioppilastalolla lauantaina 18.4.2009. Toimittajamme Tessa Tapaninen kävi tutustumassa ilmiöön edellisissä sessioissa, jotka järjestettiin Galleria Jangvassa 21.3.2009.


Uudenmaankadun sisäpihalta löytyy pieni galleria nimeltään Jangva. Sen valkoisia seiniä koristavat kännykkäkameralla otetut taideteokset, keskellä huonetta on äänentoistolaitteisto, ympärillä tuoleja ja nurkassa pieni baaritiski. Tänään Jangvassa kajahtaa, kun nuoret ihmiset lausuvat runoja nuorelle yleisölle.

Siis mitä? Eikö runous ole hämyisten sikarinsavuisten kahviloiden ja syrjäytyneiden vanhojen miesten juttu?

Ei enää. Harri Hertell, mies tämäniltaisen takana, haluaa tuoda runouden Helsinkiin kaikkien saataville, pois sulkeutuneesta sisäpiiristä. ”Yleensä runouteen liittyvät tapahtumat ovat liian vaikeaselkoisia tai liian intellektuelleja tapahtumia, joihin on vaikea mennä aloittelijana mukaan edes yleisöön.”


”Ajatus tapahtumien järjestämiseen lähti siitä, että toivoin jonkun huomaavaan sen, että tämän hetken mielenkiintoisin ja elinvoimaisin potentiaali runouden saralla saattaa hyvinkin olla kotimaisen rap-musiikin parissa. Kukaan ei kuitenkaan tunnu tunnustavan tai puhuvan rapin runollisuudesta. Jengillä on myös kysyntää kuulla sellasta joka ei ole valmiiksi pureskeltu.” Esimerkkinä voidaan käyttää vaikka Asaa, jonka yhteiskunnallisesti kantaaottavat sanoitukset ovat varmasti tulleet jo monelle tutuiksi. ”Runoudestahan se on alun perin lähtöisin. RAP eli rhythm and poetry. Helsingissä oli tarvetta tapahtumalle joka toisi nämä kaksi taas yhteen. Runoutta, jossa näkyisi räpin yhteiskuntakriittisyys ja sanoma.”

Jukka Laajarinne nauratti yleisöä lehdistä poimituilla absurdeilla sitaateilla.

Helsinki Poetry Connection on yhteisö, joka järjestää poetry slam -tapahtumia eli elävää lavarunoutta, joka pyrkii yhdistämään rapia, runoutta ja musiikkia. Perinteisesti poetry slam mielletään kilpailumuotona, jossa esiintyjillä on kolme minuuttia aikaa esittää itsensä kirjoittama runo tai muu kirjallinen tekele. Esityksen pisteyttää yleisöstä valittu tuomaristo ja slamien edetessä osallistujia putoaa kunnes jäljelle jää vain yksi voittaja. HPC:n lavarunoustapahtumissa pisteytystä tai tiukkaa aikarajoitusta ei kuitenkaan yleensä käytetä, vaan kaikki halukkaat voivat osallistua. Hertellin mukaan tapahtuma pysyy näin elävämpänä ja esiintyjät ovat yhdenvertaisempia. ”Ja tänä päivänä kilpaillaan muutenkin ihan tarpeeksi kaikesta”, Hertell sanoo.

Harri Hertell itse esiintyi Emppu Koivumäen kitaran säestyksellä.

Tämä on myös mahdollisuus ennen kaikkea nuorille kirjoittajille päästä esille. Uusia kykyjä etsitään koko ajan ja varsinkin naisia kaivataan lisää. Hertell haluaisi kerätä mukaan sellaisia runoilijoita ja räppäreitä, joiden teksteissä on syvyyttä ja sanomaa. ”Tuntuu kuitenkin siltä, että ihmisillä olisi paljon sanottavaa”.

Antiolla lausui hip-hop-tyyliin taiteilijanimen kera.

Ja tästä on tänään kyse. 12 esiintyjää, kolme tuntia. Parhaimmillaan tapahtuma on kuin stand-up-komiikkaa, mutta parempaa. Jokaisella on oma persoonallinen tapansa esiintyä. Toiset lausuvat perinteisemmin, toiset räppäävät, toisilla on rekvisiittaa ja joku enemmänkin juttelee yleisön kanssa, kuin lausuu runoja. Jukka Laajarinne on löytänyt runoaiheitaan mm. sähköposteista ja lehtiotsikoista. ”Tässä tiivistyy niin mainiosti länsimaisen rappio että en ole toista moista nähnyt. Eli uutinen vuodelta 1997: Lihavuus vaarantaa talouskasvun!” Jaakko Rissanen spikkaa runonsa itseironisesti ”Tää seuraava on aika huono mut onneks se on kans lyhyt.” Juho Kuusi, poetry slamin SM-kisojen kolmonen, eläytyy teksteihinsä kuin vanha sadunkertoja, ja tekee mieli vain laittaa silmät kiinni ja kuunnella hänen ääntään. Monet runoista on tehty hieman pilke silmäkulmassa ja saavat yleisön nauramaan sydämensä pohjasta. Toiset ovat yhteiskuntakriittisempiä ja jättävät kuuntelijan mietteliääksi.

Lopuksi kuullaan vielä Open Mic -osuus, joka vastaa paremmin omaa ennakkokäsitystäni runoudesta. Siis vanhoja professorisetiä ja käsittämättömiä metaforia. No, ehkä vähän liioittelen, on joukossa pari nuortakin esiintymässä. Mutta illan parasta antia olivat ehdottomasti ennalta sovitut esiintyjät.

Seuraavat Poetry Slamit Ylioppilasteattereiden Syty-festareiden iltaklubilla Vanhalla Ylioppilastalolla 18.4 klo 20. Esiintymässä myös mm. Op:l Bastards. Tapahtuma Facebookissa.
Helsinki Poetry Connectionin blogi.

Teksti: Tessa Tapaninen, Kuvat: Antti Tuomola

We Love Helsinki

Kuvareportaasi We Love Helsingin pääsiäistansseista

Kaksi We Love Helsingin kuvaajaa väijyi pääsiäistansseissa kameran kanssa ja tuloksena on kaksi täysin erilaista kuvareportaasia samasta illasta. Heli Blåfieldin värikylläisissä kuvissa juhlavieraat poseeraavat iloisina tansseja varten kootuissa asustekokonaisuuksissa. Antti Tuomolan mustavalkoisista kuvista taas välittyy tunteiden koko skaala, joka tanssilattialla iskelmien parissa koettiin.


Katri, Anna ja Eeva saapuivat juhliin samaa matkaa. Katrin asu syntyi sattumalta, mekko oli laitettu jo töihin päälle. Anna korvasi keltaisen violetilla, kun Eeva osti teeman sopivat keltaiset kengät, koska "kotoa ei löytynyt muuta keltaista kuin Alepan muovikassi".


Kerkko, Riikka ja Jari. Kerkolla oli lasit, jotka muinoin kuuluivat isälle. Riikka oli tehnyt mekkonsa itse.


Merjan ja Vesan tanssijalka vipatti. Vesan paita oli hankittu Itäkeskuksesta jostakin pikku putiikista. Mikäs sen nimi olikaan?

Heta ja Heidi. Heta oli saapunut tansseihin Tampereelta. Heidin mekko on peräisin Ateenasta.

Sanni ja Timo. Timo oli varustautunut juhliin oikeilla tanssikengillä. Sannin mekko oli siskon tekemä.

Sami ja Auli olivat rakkautta täynnä. Samin kaikki asusteet olivat Uff:sta hankittuja.

Metsämarja ei tohtinut myöntää mistä kaunis mekko oli peräisin - no Gina Tricotistahan se.











Teksti: Anna Vanninen ja Erika Nietosvaara, Kuvat: Heli Blåfield ja Antti Tuomola

We Love Helsinki

Pub Sirdie – Malja menneille vuosikymmenille

Yhdessä Kallion tunnelmallisimmista baareista voi vielä aistia vanhan työläiskaupunginosan, joka on vähitellen hautautumassa trendikuppiloiden alle.


Monta vuotta kävelin sen ohi. En ollut kiinnostunut siitä. Vilkaisin ehkä ikkunaa, jossa siniset jouluvalot tuikkivat ympäri vuoden ja päättelin: tavallinen kalliolaisräkälä, kenties vielä tavallistakin nuhjuisempi ja hämärämpi. Mutta ensivaikutelmiin ei pidä luottaa koskaan. Kun voitin ennakkoluuloni ja ensi kertaa avasin Pub Sirdien oven, yllätyin täysin. Koko muutaman neliömetrin kokoinen baari natisi liitoksistaan.


Aito 60-luvun vinyylijukeboksi soitti vanhoja iskelmiä ja ihmiset tanssivat paritansseja. Baarimikko heilautti hymyillen kättään tiskin takaa. Tuntui, kuin olisi matkustanut ajassa 40 vuotta taaksepäin. Olin myyty. Enkä ole ensimmäinen, joka on rakastunut Kolmannella linjalla sijaitsevaan vanhan koulukunnan pubiin.


Sirdie nauttii monissa piireissä kulttimainetta. Siitä on kirjoitettu juttuja useisiin Helsingistä kertoviin matkaesitteisiin ja siellä on kuvattu kohtauksia elokuviin ja tv-sarjoihin. Esimerkiksi Aki Kaurismäen legendaarisessa mustassa komediassa Calamari Union istutaan tuopilla kyseisessä pubissa. Damn Seagullsin vuonna 2005 ilmestyneen esikoislevyn One Night at Sirdie’s kansilehtisen valokuvat on otettu siellä. Joka lauantai moni sisään pyrkivä jää ulkopuolelle: baariin mahtuu kerralla vain kolmisenkymmentä asiakasta. Miten vaatekomeron kokoinen pikkupubi on onnistunut saavuttamaan tällaisen suosion? Ja mikä tekee Sirdien tunnelmasta uniikin?

Hiljaisena torstai-iltana baarissa istuskelee vain pari ihmistä. Kanta-asiakkaaksi tunnustautuvan Hanna Koverolan mukaan tärkeä tunnelman luoja on baarin omistaja Petar Petroy. Bulgariasta kotoisin oleva Petar huolehtii jokaisesta asiakkaasta kuin ystävästään: järjestää istumapaikan, juttelee ja kertoo vitsejä puoliksi englanniksi, puoliksi suomeksi. Petar osti Sirdien suomalaisen vaimonsa kanssa vuonna 2003. Kaupanpäällisiksi he saivat vankan asiakaskunnan. ”Asiakkaat pyysivät, etten muuttaisi baarin konseptia mitenkään. Enkä ole muuttanut”, Petar kertoo.


Myös baarin nimi säilyi ennallaan. Se tulee edellisten omistajien etunimistä: Sirpa ja Dieter. Sirdie oli heidän hallussaan yli kymmenen vuotta. Baarin historia ulottuu kuitenkin paljon kauemmas menneisyyteen: se on perustettu jo vuonna 1966 ja on vanhimpia Kallion alueella säilyneitä baareja. Sillä on ollut monta nimeä ja monta eri omistajaa, mutta tila ja ulkoasu ovat säilyneet samoina. Ennen kuin tilasta tuli baari, se oli maitokauppa.


Pubin seinille ja kattoon on vuosien saatossa kertynyt yllättäviäkin sisustuselementtejä: puusukset, kärrynpyörä, shakkilauta, viulu... Baaritiskin yläpuolella roikkuu muinaisten kanta-asiakkaiden tuoppeja. Asiakkaiden pyynnöstä Petar ei ole koskenut sisustukseen, vaan kaikki sekalaiset tavarat ovat saaneet jäädä paikoilleen. Petar on lisännyt seinälle vain idolinsa rumpali Billy Cobhamin julisteen sekä valokuvan, jossa hän itse poseeraa mestarirumpalin vierellä. Maailman parhaaksi fuusiojazz -rumpaliksi kutsuttu Cobham on soittanut muun muassa Miles Davisin kanssa 60- ja 70 -luvuilla.


Petar on itsekin alun perin muusikko. Bulgariassa hän soitti ammatikseen rumpuja, kunnes päätti siirtyä ravintola-alalle ja perustaa baarin. ”Minusta olisi hienoa järjestää täällä Sirdiessä joskus livemusiikki-ilta”, Petar suunnittelee. Kovin suuri bändi baariin ei mahdu soittamaan, mutta pieni akustinen kokoonpano kyllä. Iltoja pitäisi luultavasti järjestää useita, sillä kaikki halukkaat eivät mitenkään mahtuisi sisään yhdellä kertaa. Joku tiputtaa jukeboksiin kolikon ja pubissa alkaa soida "Mä Kolmatta linjaa takaisin näin kuljen…" ”Tämä on asiakkaiden lempikappale”, Petar kertoo.


On helppo kuvitella, että ihmiset ovat tanssineet tällä samalla lattialla tämän saman kappaleen tahtiin jo monta kymmentä vuotta sitten. Kulkiessani Kolmatta linjaa ylös, alas ja takaisin, en enää ohita Pub Sirdietä epäluuloisesti vilkuillen. Hymyilen jouluvaloille ja Koffin ykkösolut -mainokselle ja toivon, että ne säilyvät juuri tuollaisina vielä pitkään. Tai sitten poikkean sisään tuopille.

Pub Sirdie. Kolmas linja 21. Avoinna joka päivä 15-02.

Teksti: Silja Massa, Kuvat: Joska Pyykkö

We Love Helsinki

Minä menen: Jazz Heat Bongo Beat

Launatai-iltana 4.4 Kulttuuritalo ei ole vain konserttisali. Se on klubi. Eikä mikä tahansa klubi, vaan Flow-festivaalin ja Ricky-Tick Recordsin järjestämä Jazz Heat Bongo Beat, joka tuo yhteen mielenkiintoisia esiintyjiä sekä kotimaiselta että kansainväliseltä kentältä. Pääesiintyjänä nähdään etiopialainen Ethio-jazz -legenda Mulatu Astatke, joka saapuu Eurooppaan uuden Inspiration/Information -albuminsa julkaisukiertueella brittiläisen The Heliocentrics -yhtyeen kanssa. Kotimaiselta puolelta lavalla nähdään Ricky-Tick -artistit The Five Corners Quintet, Dalindèo ja Auteur Jazz. Aulaan rakentuvan klubipuolen pääesiintyjäksi saapuu italialainen DJ Nicola Conte ja lisäksi kotimaiset Sampsa Vilhunen ja Matti Nives. Tästä ei helsinkiläinen jazz-setti enää parane. Kuumaa, kuumempaa, Kultsa tänä lauantaina!

JAZZ HEAT BONGO BEAT ja Ricky-Tick Records 5v Kulttuuritalolla lauantaina 4.4.2009 klo 19-02, liput: 35 EUR, Tiketti. Lisätietoja tapahtumasta Facebookissa.

Teksti: Tessa Tapaninen

We Love Helsinki

No millast siel oli? – Girl Talk Redrumissa

Yhdysvaltalaisen mashup-artistin Gregg Gillisin aka Girl Talkin keikka Misf*ts-klubilla Redrumissa 26.3.2009 oli yhtä hulluutta.


Tiedättehän ne vanhat miehet, jotka sanovat, ettei siinä mitä nuoret tekevät ole yhtään mitään järkeä, tai että nuoriso on ylipäätään sekaisin? No niiden setien ei varmasti olisi kannattanut tulla Redrumiin viime torstaina. Noin 30 sekuntia sen jälkeen, kuin lavalle oli noussut joku amerikkalainen hyypiö pitkät kalsarit jalassaan, heittänyt kourallisen konfettia yleisön päälle ja ottanut lähinnä potkukelkkailua muistuttavan työasentonsa läppäriensä ääressä, noin 150 hikistä ihmistä valtasi lavan ja alkoi hyppiä villisti tietokoneelta tulevien mashuppien tahdissa.

Tässä vaiheessa perinteisen koulukunnan edustaja haluaisi tietenkin huomauttaa, ettei kukaan siis todellakaan soittanut mitään ”soitinta” tai edes ”laulanut”, jollei ajoittaista mikkiin huudahtelua sellaiseksi lasketa.


Girl Talk yhdistää keikoillaan satoja sampleja toisten kappaleista, rakentaen niistä uusia kokonaisuuksia. Valitettavan usein tämä käytännössä tarkoittaa kuitenkin vain tunnettujen rokkiriffien yhdistämistä 808-biittiin, jonka päällä kuullaan amerikkalaisten räppäreiden vokaaleita. 2 many DJs teki saman mielestäni paljon innovatiivisemmin jo vuoden 2002 albumillaan As Heard on Radio Soulwax Pt.2, eikä homma ole kovin kaukana siitä mitä Top Billin tekee samoilla mestoilla nykyään lähes viikottain. Girl Talkin tavaramerkki levyillä, eli lähes yli-inhimillinen nopeus hyppiä biisistä toiseen, oli livenä vesittynyt muistuttamaan enemmän perus DJ-meininkiä. Ei välttämättä ole huono asia, koska jos samplet kieppuisivat kaiuttimista samaan tahtiin, kuin esimerkiksi miehen uusimmalla Feed the Animals (Illegal Art, 2008) levyllä, voisi keskiverto-humalaisella olla vaikeuksia pysyä perässä.

Mutta kuka siihen jaksaa kiinnittää mitään huomiota, kun koko Misf*its-klubin tanssilattia, joka oli jo ennen keikkaa niin täynnä, että über-coolin indie-hytkytyksen sijaan tanssi muistutti lähinnä epileptisten sardiinien vetkutusta, pomppi Girl Talkin mukana ylös ja alas, ja ylös uudestaan.


Vierestä seurannut nuorimies, joka oli alussa naureskellut tietokonenörtin kallisarvoisia työkaluja läikkyviltä juomilta suojeleville muovikelmuille, vaihtoi nopesti suhtautumisensa kunnioittavaan nyökyttelyyn, kun tajusi, että itseasiassa muovipäällysteet suojelivat koneita kaikkialta roiskuvalta hieltä. Hieltä, josta suurimman osan tuotti itse pääesiintyjä, herra Gregg Gillis. Hän jaksoi huudattaa yleisöä ja hyppiä mukana lavan täyttämän jengin kanssa.


Gillisin hyperaktiivisuutta,vain korosti hänen vierellään lavalla seisonut teknikko, jota itse voisin kuvailla musiikin historian kummallisimmaksi hype-maniksi. Kaksimetrinen, hevitukkainen sekä parrakas miehen ja patsaan risteytys vain seisoi paikallaan stoalaisella tyyneydellä ja ilmeisesti varmisti, ettei kaikkialla riehuva nuoriso rikkonut laitteita. Jos tuli oikein hyvä biisi, hän saattoi kevyesti nyökyttää päätään, samaan aikaan, kun pomppivien päät viilsivät kattoa.

Siinä vaiheessa viimeistään tuli mieleen, että paha siihen setien kritiikkiin mitään on vastaankaan sanoa. Ei tässä kyllä ole yhtään mitään järkeä.

Ja juuri siksi se myös toimii niin hyvin!

Teksti: Taneli Hermunen, Kuvat: Kristiina Saldana

We Love Helsinki