26.5.10

No millast siel oli? Laserleikkaus Eiran sairaalassa


Kerrostalojen takaa vilkkuvasta merestä ei ollutkaan iloa, kun silmiä sahattiin.

Tunnelma kivitalossa on ihana. Saavun paikalle heti aamusta, vatsa täynnä ja mieli iloisena. Sisään astutaan jykevästä puuovesta ja ilmoittautumislaite ohjaa oikean kerrokseen. On korkeita huoneita, portaikkoja, ikkunalautoja ja lämpimiä sävyjä. Ikkunan takana hymyilevät mukavat maisemat, Etelä-Helsingin kerrostaloja ja aavistus merestä. Mikäs täällä on sairastaa.


Hoitajat ovat ystävällisiä ja lääkäri kaikessa vakavuudessaan sympaattinen. Tietysti tämä Oulunkylän terveysaseman voittaa, mutta kalliiksi se tulee. Kun kunnallinen lääkäri maksaa reilun parikymppiä, täällä erikoislääkärille saa pulittaa yhdestä käynnistä vähintään kahdeksankymppiä.

Vaikka sairaala mainostaa sopivansa kaikille, nämä kaikki näyttävät hyvätuloisilta keski-ikäisiltä. Niin myös isäni, joka on paikalla kukkaroineen. Ilman sitä minulla ei olisi tänne mitään asiaa.

Leikkaussalissa sisustusta ei ehdi kauaa ihastella, kun laser alkaa sahata -9 asteen silmiäni uuteen uskoon. Sekunnit ovat elämäni hirveimpiä. Leikkauksen jälkeen odotushuoneessa on istuttava tunti tummennetut uimalasit päässä. Vaikka radiossa soi lupsakka reggae, olo on ennen kaikkea väkivaltainen. Ennen minua leikattu nainen istuu huoneessa hihitellen ja jälkeenikin tulevaa naurattaa. Minä voisin kuolla. Oli miljöö kuinka hienostunut tahansa, kipua se ei poista. Tuntuu, kuin joku viiltelisi silmämunia. Hienostuneista huoneista ja maisematoileteista ei ole enää mitään iloa. Tahdon heti pois ja peiton alle.


Kun puudutustippojen ja buranan tehot hiipuvat, tunnin tarkkailuaika päättyy ja saan viimein luvan lähteä kotiin. Päälle kolme tuhatta euroa vaihtaa omistajaa ja eteeristen parvekkeiden ihailu vaihtuu esteettömillä kaduilla kompuroimiseksi. Kivun vuoksi silmiä ei tahdo avata ja jos avaa, näkyy pelkkää sumua. Samaistun hetkellisesti niin näkövammaisiin kuin liikuntarajoitteisiinkin.

Piippaava liikennevalo ei ole koskaan tuntunut yhtä lohdulliselta.

Teksti: Roosa Murto, Kuvat: Tuomas Sarparanta

6.5.10

Minä Menen: Oranssi Pazuzu Semifinalissa


Vapinaa, pelottaa. En jaksa. Vapun jälkeinen elämä on vaikeaa ja täynnä pettymyksiä: vappupallo löytyy tyhjenneenä lattialta tullessasi takaisin koulusta. Itse tehdyt munkit eivät säily kahta päivää kauempaa, vaan muuttuvat hampaita halkovan koviksi. Pomo ei olekaan enää iloinen, vaan lievästi karmiva, kuten tavallista.


Monipäiväinen ilonpito on saanut yhden jos toisenkin mielenterveyden järkkymään ja eriväriset liskot kurkistelemaan ikkunoista, postiluukuista ja vaatekaapeista. Mitä siis tehdä?
Mitäs jos vastataan niille takaisin samalla mitalla?

Kohdataan ne, näytetään niille kuka täällä määrää ja manataan ne takaisin sinne mistä ne tulivatkin!


Tällaiseen elintärkeään puhdistautumisriittiin on tällä viikolla Helsingissä tarjolla ainakin upean Oranssin Pazuzun keikka Semifinaalissa.

Jos viime vuonna julkaistu debyyttialbumi Muukalainen puhuu sytytti innostuksen kipinät päässäni, niin taannoinen Helsingin keikka sitten leimauttikin jo täyden tulipalon. Nämä Pispalan neometallistit ovat juuri sitä, mitä tohtori (tai ainakin minä) tähän tilanteeseen määrää.
Oranssi Pazuzu hakee vaikutteita rohkeasti genrerajoista välittämättä, aina jazzia ja dubia myöten, mutta selkäranka on vahvasti pystytetty Norjan mustanmetalliseen maaperään. Kappaleet vedetään läpi sellaisella intensiteetillä ja vakuuttavuudella, johon harvoin törmää näin uuden bändin kohdalla.


Kuitenkin samaan aikaan soitossa on tarvittavaa tarkkuutta ja tyylitajua, jottei monipuolinen kokonaisuus hajoa käsiin missään vaiheessa. Lähes käsinkosketeltavaa tunnelmaa syventävät entisestään yhtyettä tukevat valot ja savu, jota ainakin viime näkemällä oli tarjolla enemmän kuin keskiverto reiveissä.

Tällaiseen mentaaliseen saunaan eivät edes mielemme pikkumonsterit voi olla valmistautuneita. Näinpä ensi perjantaina Semifinaalin seinillä ja katoissa voi olla huomattavissa pieniä jalanjälkiä ja katkenneita häntiä. Jääneinä niiltä, jotka ovat karanneet ovista, ikkunoista ja postiluukusta kohti ulkona odottavaa yöttömän yön aurinkoa.


Me voimme taas puolestamme huokaista syvään ja kääntää kasvomme kohti uusia seikkailuja.

Ei vapise, ei pelota. Nyt jaksaa.

Oranssi Pazuzu 7.5.2010 Semifinalissa (Urho kekkosenkatu 6, Kamppi)

Teksti: Taneli Hermunen, Kuvat: Samuli Huttunen

We Love Helsinki
 
Creative Commons License
Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-Tarttuva 1.0 Suomi-lisenssi.