We Love Helsinki

We Love Helsingin verkkolehti on lopettanut toimintansa

2010-08-14T10:00:00.001+03:00

We Love Helsinki järjestää edelleen iskelmätansseja, kaupunkifestivaalia ja muita yhteisöllisiä kaupunkitapahtumia.

Kuvareportaasi We Love Helsinki -kaupunkifestivaaleilta

2010-08-13T14:00:00.000+03:00

Heinäkuussa 20-25.7. järjestetyillä We Love Helsinki -kaupunkifestivaaleilla ei esiintyjiä nähty, vaan pääosassa olivat festivaaleille osallistuvat kaupunkilaiset. Pitkin viikkoa nähtiin mm. julkisia rakkaudentunnustuksia katuliiduilla Lasipalatsin aukion asfalttiin, leikkimielinen letkajenkan maailmanennätysyritys, pyöräretki paremman pyöräkaupungin puolesta, helteinen vesisota Hietsussa, skumppapiknik ja perinteiset iskelmätanssit Kaivohuoneella, lasten ja aikuisten yhteiset naamiaiset Skidit Festarien yhteydessä ja kaupunkihippaa. We Love Helsingin valokuvaajat Timo Santala, Tuomas Sarparanta ja Antti Tuomola olivat mukana tapahtumissa taltiomassa ilonpitoa.

Valokuvat: Timo Santala, Tuomas Sarparanta ja Antti Tuomola

We Love Helsinki

WLH selvitti ilmaisjakelulehtien kohtalon: Joka viikko kaksi miljoonaa lehteä kulkee telineestä roskiin

2010-08-12T08:00:00.002+03:00

Helsingin joukkoliikenne on täynnä ilmaisjakelulehtiä. Päivän päätteeksi ne jäävät lojumaan ratikoiden, bussien ja metrojen penkeille. Mitä lehdille sitten tapahtuu? Tarvitseeko niiden heitteillejätöstä potea huonoa omatuntoa?

Kello on 6.15. Rautatieaseman edessä kaksi vihreisiin liiveihin pukeutunutta nuorukaista jakaa ohikulkijoille Metro-lehteä. Nappaan yhden. Voisihan sitä junassa selailla. Metro on nopeasti plärätty. Nousen junasta ja lehti jää penkille. Kai sen joku kerää talteen.

Helsingissä ilmestyy lukuisia ilmaisjakelulehtiä, joista suurin on Metro. Sen yli 400 000 numeron jakelusta valtaosa päätyy Helsinkiin. Metroa jaetaan ratikoissa, busseissa sekä metro- ja juna-asemilla. Metroasemilla voi törmätä myös Varttiin ja Helsingin Uutisiin, joita löytyy asemien lisäksi muun muassa kaupoista ja kouluista. Viikossa näitä lehtiä on telineissä vajaat kaksi ja puolimiljoonaa kappaletta.

Lasketaanpa. Vajaan 600 000 asukkaan kaupungissa se tekee neljä kappaletta viikottain jokaiselle helsinkiläiselle. Aika paljon lehtiä. Aika paljon paperia. Minne se kaikki päätyy metrojen, junien ja ratikoiden penkeiltä?

Iltapäivällä juoksen Hakaniemessä liukuportaita alas metroon. Matkan varrelta käteen tarttuu Helsingin Uutiset. Vuosaaressa nousen pois. Jälleen lehti jää penkille. Mutta se ei haittaa. HKL:n mukaan siivoojat käyvät metrot läpi ja toimittavat lehdet asemilla oleviin paperinkeräyksiin. Lehdet lajitellaan myös asemilta ja jakelutelineistä. Lopulta kaikki lehdet päätyvät Ruoholahteen, jossa sijaitsevat paperinkeräysastiat tyhjennetään kerran viikossa. Tarkkaa tietoa niihin kertyneen paperin määrästä ei ole.

Kotiin palatessani selailen Varttia. Se unohtuu käteeni, kun suunnistan asemalta raitiovaunupysäkille. Sataa tihuttaa. Pysäkillä näkyy Metro-lehden vihreä keräysastia. Nakkaan lehden sinne. Kaikilta pysäkeiltä ei keräysastioita tosin löydy. Vettyneet lehdet päätyvätkin sekajätteeseen, sillä märkää paperia ei saa laittaa paperinkeräykseen.

Raitiovaunussa lojuu lehtiä siellä täällä, jopa lattialla. Myös täällä lehdet pyritään kierrättämään.

”Toivottavasti se, mikä meidän käsiin jää, on lähemmäs sata prosenttia vaunuun jätetyistä lehdistä. Kaikki kerätään, mutta osa saattaa päätyä sekajätteeseen”, sanoo raitiovaunujen siivoamisesta vastaava huoltopäällikkö Markus Keisala.

Kierrätyksen järjestäminen ja rahoittaminen on HKL:n vastuulla.

”Metro-lehti maksaa meille tietyn määrän rahaa, jolla sieltä tuodaan tietty määrä lehtiä vaunuun. Me maksamme paperin keräyksestä. Se on plus miinus nolla meille”, Keisala selittää.

Ilmaisjakelulehtien kierrätysprosentista ei kenelläkään tunnu olevan tarkkoja lukuja. ”Eiköhän ne lähes kaikki kierrätykseen päädy”, Metron jakelupäällikkö Patrick Helander arvioi. Hän vakuuttaa, että kaikki jakeluun menevät Metrot myös luetaan.

”Me seuraamme lehtien loppumista telineistä säännöllisen epäsäännöllisesti. Tällä hetkellä tuntuu, että lehdet loppuvat kesken. Levikki ei siis ole ainakaan liian suuri.”

Teksti: Anna Takala

We Love Helsinki

Idän aurinkoisempi puoli Aurinkolahdessa

2010-08-01T18:27:00.017+03:00

Ennen Mustalahtenakin tunnettu, nykyisin enemmän asuntokauppiaiden mieleen olevalla Aurinkolahti-nimellä (ruots. Solvik) esiintyvä alue tuo aitoa etelän rantalomatunnelmaa Itä-Helsinkiin.

Vuosaaressa Kallahden ja Uutelan väliin sijoittuva yli 700 metrin pituinen rantaviiva täyttyy jälleen kuumina kesäpäivinä tyylikkäistä auringonpalvojista ja leppoista lomapäivää viettävistä lenkkeilijöistä. Rantabulevardi ja pienvenesatama tuovat uutta Itä-Helsingin henkeen.

Aurinkolahden kerros- ja pientaloalueen rakentaminen aloitettiin 2000-luvulla. Korkeatasoisen kerrostaloalueen ja omistusasuntojen rakentamisen taustalla oli halu kohottaa Vuosaaren ilmettä ja nostaa alueen tulotasoa, samalle poistaen vuokra-asuntoalueen leimaa. Aurinkolahdesta onkin muodostunut ikään kuin parempituloisten tasku, ja tällä taskulla on merinäköala.

Aurinkolahdella on kieltämättä tyyliä ja toivoa. Ilta-aurinko, roskaton bulevardi, täydet terassit, jono jäätelökioskilla ja sinisenä siintävä ulappa pyöräilymatkan päässä saavat Itä-Helsingissä asumisen maistumaan oikeastaan yllättävän hyvältä. Aurinkoisten päivien ruuhkasta huolimatta ranta-alue on riittävän suuri, jotta oma rauhaisa paikka löytyy aina. Tylsistyttävästä tunnelmasta ei kuitenkaan tarvitse olla huolissaan, sillä poliisipartio käy aina silloin tällöin ojentamassa rohkeimmat vilauttelijat ja nuotio ja sixpack -yhdistelmään päätyneet rantakissat ja -kollit, kuten idän henkeen kuuluu.

Aurinkolahteen pääsee helposti joukkoliikenteellä. Metromatka keskustasta Vuosaareen kestää 20 minuuttia, ja asemalta matkaa rannalle on noin kilometri. Sekin on mahdollista taittaa bussilla 90.

Teksti ja kuvat: Minna Nurminen

No millast siel oli? Laserleikkaus Eiran sairaalassa

2010-05-26T15:00:00.003+03:00

Kerrostalojen takaa vilkkuvasta merestä ei ollutkaan iloa, kun silmiä sahattiin.

Tunnelma kivitalossa on ihana. Saavun paikalle heti aamusta, vatsa täynnä ja mieli iloisena. Sisään astutaan jykevästä puuovesta ja ilmoittautumislaite ohjaa oikean kerrokseen. On korkeita huoneita, portaikkoja, ikkunalautoja ja lämpimiä sävyjä. Ikkunan takana hymyilevät mukavat maisemat, Etelä-Helsingin kerrostaloja ja aavistus merestä. Mikäs täällä on sairastaa.

Hoitajat ovat ystävällisiä ja lääkäri kaikessa vakavuudessaan sympaattinen. Tietysti tämä Oulunkylän terveysaseman voittaa, mutta kalliiksi se tulee. Kun kunnallinen lääkäri maksaa reilun parikymppiä, täällä erikoislääkärille saa pulittaa yhdestä käynnistä vähintään kahdeksankymppiä.

Vaikka sairaala mainostaa sopivansa kaikille, nämä kaikki näyttävät hyvätuloisilta keski-ikäisiltä. Niin myös isäni, joka on paikalla kukkaroineen. Ilman sitä minulla ei olisi tänne mitään asiaa.

Leikkaussalissa sisustusta ei ehdi kauaa ihastella, kun laser alkaa sahata -9 asteen silmiäni uuteen uskoon. Sekunnit ovat elämäni hirveimpiä. Leikkauksen jälkeen odotushuoneessa on istuttava tunti tummennetut uimalasit päässä. Vaikka radiossa soi lupsakka reggae, olo on ennen kaikkea väkivaltainen. Ennen minua leikattu nainen istuu huoneessa hihitellen ja jälkeenikin tulevaa naurattaa. Minä voisin kuolla. Oli miljöö kuinka hienostunut tahansa, kipua se ei poista. Tuntuu, kuin joku viiltelisi silmämunia. Hienostuneista huoneista ja maisematoileteista ei ole enää mitään iloa. Tahdon heti pois ja peiton alle.

Kun puudutustippojen ja buranan tehot hiipuvat, tunnin tarkkailuaika päättyy ja saan viimein luvan lähteä kotiin. Päälle kolme tuhatta euroa vaihtaa omistajaa ja eteeristen parvekkeiden ihailu vaihtuu esteettömillä kaduilla kompuroimiseksi. Kivun vuoksi silmiä ei tahdo avata ja jos avaa, näkyy pelkkää sumua. Samaistun hetkellisesti niin näkövammaisiin kuin liikuntarajoitteisiinkin.

Piippaava liikennevalo ei ole koskaan tuntunut yhtä lohdulliselta.

Teksti: Roosa Murto, Kuvat: Tuomas Sarparanta

We Love Helsinki

Minä Menen: Oranssi Pazuzu Semifinalissa

2010-05-06T08:00:00.010+03:00

Vapinaa, pelottaa. En jaksa. Vapun jälkeinen elämä on vaikeaa ja täynnä pettymyksiä: vappupallo löytyy tyhjenneenä lattialta tullessasi takaisin koulusta. Itse tehdyt munkit eivät säily kahta päivää kauempaa, vaan muuttuvat hampaita halkovan koviksi. Pomo ei olekaan enää iloinen, vaan lievästi karmiva, kuten tavallista.

Monipäiväinen ilonpito on saanut yhden jos toisenkin mielenterveyden järkkymään ja eriväriset liskot kurkistelemaan ikkunoista, postiluukuista ja vaatekaapeista. Mitä siis tehdä?
Mitäs jos vastataan niille takaisin samalla mitalla?

Kohdataan ne, näytetään niille kuka täällä määrää ja manataan ne takaisin sinne mistä ne tulivatkin!

Tällaiseen elintärkeään puhdistautumisriittiin on tällä viikolla Helsingissä tarjolla ainakin upean Oranssin Pazuzun keikka Semifinaalissa.

Jos viime vuonna julkaistu debyyttialbumi Muukalainen puhuu sytytti innostuksen kipinät päässäni, niin taannoinen Helsingin keikka sitten leimauttikin jo täyden tulipalon. Nämä Pispalan neometallistit ovat juuri sitä, mitä tohtori (tai ainakin minä) tähän tilanteeseen määrää.
Oranssi Pazuzu hakee vaikutteita rohkeasti genrerajoista välittämättä, aina jazzia ja dubia myöten, mutta selkäranka on vahvasti pystytetty Norjan mustanmetalliseen maaperään. Kappaleet vedetään läpi sellaisella intensiteetillä ja vakuuttavuudella, johon harvoin törmää näin uuden bändin kohdalla.

Kuitenkin samaan aikaan soitossa on tarvittavaa tarkkuutta ja tyylitajua, jottei monipuolinen kokonaisuus hajoa käsiin missään vaiheessa. Lähes käsinkosketeltavaa tunnelmaa syventävät entisestään yhtyettä tukevat valot ja savu, jota ainakin viime näkemällä oli tarjolla enemmän kuin keskiverto reiveissä.

Tällaiseen mentaaliseen saunaan eivät edes mielemme pikkumonsterit voi olla valmistautuneita. Näinpä ensi perjantaina Semifinaalin seinillä ja katoissa voi olla huomattavissa pieniä jalanjälkiä ja katkenneita häntiä. Jääneinä niiltä, jotka ovat karanneet ovista, ikkunoista ja postiluukusta kohti ulkona odottavaa yöttömän yön aurinkoa.

Me voimme taas puolestamme huokaista syvään ja kääntää kasvomme kohti uusia seikkailuja.

Ei vapise, ei pelota. Nyt jaksaa.

Oranssi Pazuzu 7.5.2010 Semifinalissa (Urho kekkosenkatu 6, Kamppi)

Teksti: Taneli Hermunen, Kuvat: Samuli Huttunen

We Love Helsinki

Vappu-schmappu

2010-04-30T08:00:00.002+03:00

Älä feilaa Helsingin suurinta karnevaalia. Turha kompastua sivuseikkoihin, sillä vapun ydin löytyy sen sisältä.

Vapputyyliä-schmyyliä vuodelta 2009. Tämä mies tuskin lannistuu pienestä.

Näillä ohjeilla onnistut:

1. Sää-schmää

Jos sataa, ryysää jonkun telttakatoksen alle. Isoin teltta on jollain osakunnalla tai tiedekunnalla tai mitä näitä haalarijengin salaseuroja nyt onkaan.

2. Frendit-schmrendit

Jos ne häviävät yön hämärinä tunteina, niin jo oli ainakin mennä. Hanki uudet. Jengi on niin hövelillä tuulella, että tutustuminen ei ole ongelma.

3. Pallo-schmallo

Maksavat tuhottomasti. Varasta omasi lapselta. Se on helppoa kuin lapselta varastaminen.

4. Nakit-schmakit

Tai sima-schima. Ei se sisällä kuitenkaan kauaa pysy, laita viinaa sekaan.

5. Skumppa-skumppa-humppa-skumppa!!

Tässä älä epäonnistu. Sitä on oltava. Alkot ovat auki vappuaattona iltakuuteen asti, seuraava mahdollisuus vasta maanantaina, jolloin on jo myöhäistä.

Jokainenhan voi viettää vappua jossain muualla, jos ei kestä tätä hommaa.

Teksti: Marina Ekroos, Mirja Hämäläinen, Roosa Murto, Mirkku Pervonsuo, Tuomas Sarparanta, Tessa Tapaninen, Heidi Valkola, Anna Vanninen

Kuva: Mirkku Pervonsuo

We Love Helsinki

Minä menen: Pihakirppispäivä vanhassa Herttoniemessä

2010-04-24T14:00:00.006+03:00

Ties mitä ihanaa hertsikalaisten tavarakätköistä löytyykään.

Ensi sunnuntaina koko vanha Herttoniemi muuttuu yhdeksi suureksi kirpputoriksi. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna järjestettävässä tapahtumassa asukkaat pystyttävät kirpparipöytiä niin kerros-, rivi- kuin omakotitalojenkin pihoille. Myynnissä on vaatteiden, astioiden, lelujen lisäksi ainakin polkupyöriä, huonekaluja ja remppatarvikkeita.

Koko kaupunginosan yhteinen pihakirppari Herttoniemessä 25.4.2010 klo 10–15.

Kartta myyntipöytineen on tulostettavissa osoitteesta www.herttoniemi.fi

Teksti ja kuva: Tessa Tapaninen

We Love Helsinki

Minä menen: Poliisien pyörähuutokauppa

2010-04-22T16:00:00.006+03:00

Kadut ovat jo kauan olleet lumettomia eikä pieni viima tai sade pyöräilyä saa estää. Jos menopeli puuttuu, on se vakavampi ongelma. Kesätyötiliin voi olla hetki tai upouuden kulkurin hankinta saattaa muuten tuntua tyyriiltä tai turhalta. Huomenna on kuitenkin mahdollisuutesi laittaa tilanne kuntoon, kun Helsingin poliisilaitos järjestää polkupyörähuutokaupan.

Toisen kadottama menopeli voi olla toisen uusi onni.

Pyörien kirjo on suuri, joten miten valita hyvä sijoitus? Kysytään kesäpyörämekaanikko Tuukka Ylä-Anttilalta. ”Mitä vähemmän vaihteita, vähemmän mahdollista remontoitavaa. Samoin on jousituksen kanssa. Jos kuitenkin ostaa jonkun, missä on paljon vaihteita niin voi silmämääräisesti katsoa ketjun ja rattaiden kuntoa – ovatko ne paskassa ja ruosteessa vai eivät. Vanteiden suoruus ja pinnojen kireys ovat myös tärkeitä.”

Tsygän hinnasta on vaikeampi sanoa mitään. ”Riippuu sikana pyörästä. Jos ei tunne asiaa eli ostaa vähän niin kuin sikaa säkissä, niin ei varmaan kannata maksaa yli satasta. Paitsi jos se on tosi hieno.”

Yksinkertaisuuteen kannatta siis panostaa. Jos tämä tuli ”vähän äkkiä”, seuraava huutokauppa järjestetään jo 21. 5.

Helsingin Huutokauppakamari, Helsinginkatu 1. Perjantaina 23.4.2010 klo 10.

Näyttelyt Huutokauppakamarin tiloissa huutokauppaa edeltävänä päivänä klo 14.30-16.30 ja huutokauppapäivänä klo 9-10.

Teksti Mirja Hämäläinen, Kuva Tuukka Ylä-Anttila

www.welovehelsinki.com

Minä Menen: Flow Festival 2010

2010-04-20T05:58:00.004+03:00

Kuka täältä nyt poiskaan vois jäädä, häh!?!

Flow Festival 2010.

Teksti: Timo Santala

We Love Helsinki

No millast siel oli? Grunge Fest Nosturissa

2010-04-09T08:00:00.009+03:00

Aivan kuin Nosturin sijaan olisin astunut aikakoneeseen siirtyen vuoteen 1993, jollekin Amerikan takapajuiselle rock -klubille.

Kaikkialla vilkkui villapaitoja, pitkiä hiuksia, paksuja villapipoja, Air Jordaneita, rikkinäisiä sukkahousuja ja kuluneita nahkatakkeja. Pareja muodostui sen perusteella, sattuiko olemaan samanlainen flanellipaita. Bongasin jopa kaksi Sub Pop T-paitaa!

Olin niin vakuuttunut meiningistä, että yritin maksaa Budweiserini dollareilla. Baarimikko kuitenkin kieltäytyi transaktiosta vedoten surkeaan vaihtokurssiin.

Yleisön keski-ikä oli suunnilleen 15, mikä oli loistavaa. Kukaan ei turhia patsastellut, vaan jengi heilui musiikin tahdissa ansiokkaalla antaumuksella. Pankin räjäyttti viimeistään oiva Nirvana -tribuutti. Illan muista bändeistä ei ole tarpeen mainita muuta kuin se, että en voi suhtautua vakavasti mihinkään, millä on päällään nahkaliivit.

”Nirvanan” pojat eivät edes yrittäneet soittaa biisejä alkuperäisille uskollisesti, vaan murjoivat ne kaikki uuteen uskoon. Lava täyttyi holtittomista pogoilijoista heti toisen biisin aikana, eikä kestänyt aikaakaan, kun he myös alkoivat putoilla sieltä alas.

Laulaja kantoi Kurt -vainaan haamua niin vakuuttavasti, että saattoin kuvitella Mr. Cobainin haudassa kääntyilyn sijaan keskittyvän hyväksyvään nyökyttelyyn. Menon kruunasi lavalle säännöllisin väliajoin eksynyt valkoisiin pukeutunut neito, joka muistuttu hätkähdyttävästi Courtney Lovea.

Kundit eivät myöskään suostuneet yleisön sinnikkäästä vaatimuksesta huolimatta soittamaan Smells Like Teen Spiritiä. Ensin ajattelin, että on se kumma, kuinka jo kuolleen miehen kusi voi vielä nousta (jonkun toisenkin) päähän. Sitten kuitenkin tajusin kysyä itseltäni ratkaisevan kysymyksen: ”Olisiko oikea Nirvanakaan sitä biisiä soittanut?”

Niinpä. Täyden kympin Grungeteatteria.

Teksti: Taneli Hermunen, Kuvat: Samuli Huttunen

We Love Helsinki

Minä menen: Grunge Fest -Cover night

2010-04-02T08:00:00.002+03:00

Meille 80-luvulla lapsuuttamme viettäneille hip hopin ja rave-kulttuurin ohella tärkein musiikillinen vallankumous oli eittämättä grunge. Laman runtelemassa pikkukaupungissa oli yllättävän helppoa samaistua Seattlen katuojista ryömineisiin orkestereihin.

Vaikka meillä ei ollut suoranaista kokemusta heroiinin käytön tuomasta ulkokohtaisuudesta, paikallisen poliisin suojeluksessa olleet skinit pitivät kyllä huolen siitä, ettei kaltaiseni skeittaava hipinalku tuntenut itseään ympäröivään yhteiskuntaan tervetulleeksi. Ja sitä paitsi, flanellipaidat ja ylisuuret beaniet olivat todella käytännöllisiä asusteita itäsuomalaisilla paukkupakkasilla.

Nyt grungen huippuvuosista alkaa olla juuri sen verran aikaa, että se alkaa taas kuulostaa selittämättömän tuoreelta. Näin ollen, niin Alice In Chains, Stone Temple Pilots kuin Soundgardenkin ovat jo suorittaneet comebackin tai ovat sitä juuri valmistelemassa. Pearl Jam ei missään vaiheessa edes ymmärtänyt lopettaa.

Nythän on kuitenkin niin, ettei flanellipaitaa voi pitää punaisella matolla ja maihinnousukengätkin tuovat limusiiniin aivan liikaa rapaa mukanaan. Tällaiset pöhöttyneet comeback -kiertueet useimmiten muistuttavatkin jonkinlaista motorisoitua vahakabinettia. Kerran tietyssä ajassa nousseet ilmiöt eivät voi sinällään koskaan palata. Eikä rahastamisella ja menneisyyteen tuijottamalla ole koskaan syntynyt mitään aidosti tärkeää.

Paljon mielenkiintoisempaa onkin yrittää tavoittaa jotain siitä vimmasta ja voimasta, joka teki tästä(kin) ilmiöstä alunperin kiinnostavan. Niinpä suuntaan tänä pääsiäislauantaina Nosturiin fiilistelemään puolta tusinaa grunge cover bändiä, jotka kieltämättä lainaavat sisältönsä yllämainituilta synkkyyden suuruuksilta, mutta jotka nuoruuden innolla voivat parhaimmillaan puhaltaa tämän nostalgiatripin poskille sen paljon ansaitsemaa punaa ja lämpöä. Silloin 90-luvullahan ne katosivat viimeistään siinä vaiheessa, kun sukupolveni ainoa rocktähti ampui päänsä sisällön pitkin esikaupunkikartanonsa seiniä.

Kaivakaamme siis ne reikäisimmät farkkumme esille ja lainatkaamme faijan vanhoja flanelliruutupaitoja. Tänä pyhänä jääköön myös hiusten peseminen kokonaan väliin, sillä ovelta saa lipun alennushintaan, mikäli on tarpeeksi asianmukaisesti pukeutunut.

Ei muuten paljoa haittaa räntä, loska tai nuorisotyöttömyys, kun niiden yli jyrää vanhoilla, vihreäksi maalatuilla Doctor Martenseilla.

Grunge Fest 3.4.2010 klo 21 alkaen Nosturissa (Telakkakatu 8, Punavuori)

Teksti: Taneli Hermunen

Ennakkoluuloja Manga Caféssa

2010-03-27T07:00:00.004+02:00

Myönnän, olen ennakkoluuloinen. Kyseiset ennakkoluuloni kohdistuvat mangaharrastajiin. Olen kuitenkin päättänyt selvittää onko ennakkoluuloilleni mitään perustetta. Parhaimpia paikkoja tutkia näitä ”mangaihmisiä” taitaa olla Kaisaniemessä sijaitseva Manga Café.

Edellisillan pikkujoulut tuntuvat edelleen takaraivossani kun suuntaan tutkimusmatkalleni. Mielikuvissani näen jo paljon vaaleanpunaista ja aivan liian pirteitä ihmisiä. Huokaisen syvään. On aika selvittää miten asiat oikein ovat.

Astuessani sisään kahvilaan en voi olla ajattelematta, että minun ei kuuluisi olla täällä. Ja olen aivan liian vanha tänne. Pöytien ääressä istuu arviolta n.12-16 vuotiaita piirtelemässä, muutama on vallannut Nintendo Wiin. Yritän hivuttautua mahdollisimman nurkkaan istumaan, koska minusta tuntuu, että kaikki muutkin tietävät minun eksyneen väärään paikkaan.

Kahvilassa on ympäriinsä erillaisia figuureja ja pehmoleluja, joista tunnistan vain muutaman Super Mariosta tutun hahmon. Luettavaksi ei ole naistenlehtiä tai iltasanomia vaan mangakirjoja ja animelehtiä. Tarjolla olisi mitä erillaisimpia syötäviä ja juotavia, mitkä eivät sano minulle mitään. Nyt olisi täydellinen hetki kokeilla jotain aivan uutta, mutta eilinen ilta veroittaa vielä sen verran paljon, että tyydyn ihan tavalliseen kahviin.

Pöytiä kahvilassa ei ole kuin neljä joten rauhani rikotaan hyvin pian. Pöytääni istuu nuori tyttö lehtineen ja piirustuksineen. Ehkä nyt saan selville ovatko kaikki täällä ylipirteitä ja miksi tänne tullaan. Kysymyksiini ei kuitenkaan vastata vaan minulle aletaan lukemaan lehteä ääneen. Yritän keskittyä salakuuntelemaan viereisen pöydän keskustelua, mutta en ymmärrä siitä mitään. Olo on kuin vieraassa maassa. Vierauden tunnetta lisää sekin, että penkki, millä istun, on aivan liian korkea ja pöytä liian matala. Tunnen itseni jättiläiseksi.

Muut asiakkaat sen sijaan tuntuvat olevan täällä kuin kotonaan. Pelikoneen äärestä kuuluu huutoa ja tuuletuksia. Toisten piirustuksia käydään kurkkimassa ja kommentoimassa. Itse yritän kumota kahvini mahdollisimman nopeasti sillä huomaan, että olen tuijotusten kohteena.

Ennakkoluuloni jäivät ennalleen, tosin pettymyksen tuotti se ettei kukaan ollut pukeutunut erikoisiin asuihin. Voin todeta, että tämä paikka ei ole minua varten ja pystyn elämään asian kanssa. Ymmärrän kuitenkin paikan viehätyksen asiakkaiden keskuudessa.

Manga Cafe Kaisaniemenkatu 1 & Mikonkatu 13, sisäpiha, Kaisaniemi. Avoinna ark. 11-19.30, la 11-18, su suljettu.

Teksti ja kuvat: Heidi Valkola

We Love Helsinki

Helsinki Vintagessa pöllyävät vanhat vaatteet ja asenteet

2010-03-07T07:00:00.004+02:00

Nykyään niin kovin kuumassa vintageskenessä juuri 50 -luvun kulttuuri ja estetiikka elävät voimakkaimpina. Puhdasoppiset baseballtakit, rasvatötteröt ja kellohameet ovat pysyneet tähän asti pienen alakulttuurin harrastuksena. Viime vuosina fiftarinostalgisointi on kuitenkin hiipinyt myös valtakulttuuriin.

Ajatus ei tunnu ongelmattomalta. Valveutuneet fashionistat usein kannattavat täydellistä tasa-arvoa ja arvoliberaaliutta. 50 -luku kuitenkin edustaa aikaa, jolloin vaimon tehtävä oli olla kotona tukka kikkuralla ja huulipuna kohdillaan leipomassa pikkuleipiä ja lämmittämässä tohveleita töistä palaavalle miehelleen.

Viime lokakuussa Kaapelitehtaalle Helsinki Vintage -tapahtumaan olivat kokoontuneet niin alan vannoutuneimmat harrastajat kuin random- fiilistelijätkin. Luulin, että kyse on vain estetiikan kaipuusta, kellohelmojen ja ampiaisvyötäröiden nälästä paitulien ja treggingsien aikakaudella. Lähempi perehtyminen osoitti kuitenkin, ettei puolen vuosisadan takainen aatemaailmakaan ole aivan kuollut.

Nina on metsästänyt kolttunsa Britanniasta ja laukkunsa ja kenkänsä kirpparilta.

Kaapelitehtaalle saapuneet kävijät eivät eivät vaikuta miltään fiftarilarppaajalta, vaikka eivät ketjuliikkeiden trikoissa kuljekaan. Toista kertaa Helsinki Vintageen tullutta Nina Ruotsalaista kiehtoo 50 -luvussa sen estetiikka ja myös sen murroskausi. "Olihan se muutoksen vuosikymmen, kun esimerkiksi rock 'n' roll syntyi" Hän uskoo, että 50 -luvun vanhoilliset asetelmat ja niiden tiedostaminen tuo ironisen vivahteen fiftarityyliin. Hän arvelee kuitenkin, että 2000 -luvun "epävarmoina aikoina" eskapismi ja menneiden vuosikymmenten nostalgisointi tuovat ihmisille turvallisuuden tunnetta.

Eeva haluaa käyttää herrainpukineita naisellisella tavalla.

Eeva Kortekangas kiinnostui vintagemuodista tutkittuaan ensin historiallisen vanhaa pukeutumista. Häntä kiehtovat vanhoissa vaatteissa niiden merkitykset, historia ja tarinat. Kortekangas ei tunnustaudu perinteisten sukupuoliroolien ja -arvojen kannattajaksi. Hän arvelee ilmiön suosion syyksi kertakäyttökulutuksen vastustamista ja kierrätysideologian nostetta.

Marian kirpparifarkuissa oli klassinen 50 -luvun malli ja hauska rusetti takataskun koristeena.

Maria Leppästä kiehtoo vintagemuodissa 50 -luvun naisellisuus, muodokkuus ja kauniit vaatteet. Hän ei myöskään näe vanhoja sukupuolirooleja yksiselitteisen kauheina. "Nykyään naisten ja miesten identiteetit ja heihin kohdistuvat vaateet ovat ristiriitaisia. Esimerkiksi naisten koti- ja äitiroolin ja uran yhdistäminen aiheuttavat paljon paineita." Leppänen näkee aikaisemman roolijaon selkeämpänä - vaikkakaan ei aina reiluna. "Ainakin siinä oma paikka elämässä löytyi helposti ilman kriisejä."

Emilia Majuri ja Ville Pekkarinen tulivat Helsinki Vintage -tapahtumaan etsimään sisustus- ja asustustarvikkeita. Majuri tunnustautuu erään rock 'n' rollin ja punkskenen helmoista kasvaneen alakulttuurin, psychobillyn fiilistelijäksi. "Toiset nyt vaan tykkää lateksivaatteista, minä tykkään fiftariestetiikasta", hän kuittaa. Hän sanoo myös omalla tavallaan pitävänsä perinteisistä sukupuolirooleista ja ajatuksesta, että "nainen näyttää kotona hyvältä ja laittaa miehelleen ruokaa".

Pariskunta bongasi Kaapelitehtaalta vyönsoljen Villelle. Emilian ruutukengät eivät ole vintagea vaan "jostain tyyliin K-kengästä".

Vaikka kaikki tuntuivat viihtyvän 2000 -luvun tiedostavassa ja tasa-arvoisessa ilmapiirissä, on 50 -luvussa silti jotain, joka vaistomaisesti määriteltiin naisellisuudeksi. Puolen vuosisadan asennemuutos ja emansipaatio eivät siis ole onnistuneet romuttanut perinteisiä näkemyksiä kauneudesta ja naisellisuudesta.

Helsinki Vintage 7.3.2010 Kaapelitehtaalla (Tallberginkatu 1, Länsisatama)

Teksti: Anna Vanninen, Kuvat: Mirkku Pervonsuo

We Love Helsinki

Luntalunta blablabla

2010-02-25T21:00:00.002+02:00

Talvi on jatkunut jo kauan ja sitä on taivasteltu kylliksi. Jos pulkkamäki ja sään päivittely kypsyttävät, poimi We Love Helsingin kokoamat näppärät vinkit kaupunkitalven viettoon.

Syö lunta. Syö nyt vaan.
Elä vaarallisesti ja kävele talonvieriä pitkin. Älä vain katso ylös, äläkä välitä tiellesi asetetuista suojapuomeista.
Nuole tamppaustelinettä.
Päivänvalo lisääntyy ikävästi kevättä kohden. Minimoi sen vaikutus ja nuku kuuteen asti illalla.
Nauti ulkoilusta ja ota juna töihin.
Tai säästä aikaa ja luistele töihin.
Sivakoi. Sivakoi nyt vaan.
Testaa, voiko vitutukseen kuolla ja kaiva väärä auto kinoksesta.

Teksti: Tuuli Hongisto, Mirja Hämäläinen, Robert Keskinen, Anna Vanninen.

Kuva: Anna Vanninen

We Love Helsinki

Docpointin satoa: kolme vinkkiä aloittelevalle dokumentaristille

2010-02-06T13:00:00.001+02:00

Dokumenttielokuvaohjaaja Kiti Luostarinen palkittiin Aho & Soldan -elämäntyöpalkinnolla viime viikon Docpoint -dokumenttielokuvafestivaaleilla. Palkittu ohjaaja on tehnyt dokumenttielokuvia lähes kaksi vuosikymmentä ja pitää omassa työskentelyssään erittäin tärkeänä prosessiin heittäytymistä: aistimista, tuntemista ja pohdiskelua.

Luostarisen tapa tehdä elokuvia on verkkainen ja perusteellinen. Prosessin aikana hän haluaa eläytyä aiheeseen ja perustella sen tärkeyttä itselleen; näin yhden elokuvan tekeminen vie häneltä kolmesta kymmenen vuotta.

Tässä Kiti Luostarisen tärkeimmät neuvot aloittelevalle dokumentaristille:

Teksti ja kuvat: Maria Halkilahti
We Love Helsinki

Minä menen: DocPoint 2010

2010-01-28T07:00:00.001+02:00

Yhdeksännen kerran järjestettävä dokumenttielokuvafestivaali DocPoint käynnistyi tänään. Seuraavan viiden päivän aikana esitetään 137 elokuvaa yli 20 maasta. Dokkarien lisäksi festivaali kokoaa värikkään palapelin oheisohjelmaa seminaareista ja ohjaajatapaamisista iltaklubeihin. Torstain ohjelma on Puola -painotteinen.

Roman Polanski vuonna 1977

Sydän sykkii Puolalle
Mitä tapahtuu puolalaisessa sairaalassa, maistraatissa, kirjakaupassa ja vankilassa? DocPointin Puolalainen sydän -sarja tarjoilee mehukkaan kattauksen tavallisten ihmisten arkea. Nuoren polven ohjaajan Tomasz Wolskin pelkistetyn empaattinen tyyli tuo valkokankaalle spontaania huumoria ja lämpöä. The Clinicin hellyttävien vanhusten ja The Lucky Onesin elämän käännekohtien paperisotaa selvittelevien pariskuntien, leskien ja tuoreiden vanhempien kohtalot vangitsevat jokapäiväisen elämän ilman kikkailuja.

Puolalainen dokumenttielokuva pioneerin silmin
Dokkarin ystäviä hemmotellaan! Torstain seminaarissa DocPointin kunniavieras, palkittu puolalainen veteraaniohjaaja Marcel Łoziński kertoo urastaan ja työskentelytavoistaan. Miten Puolan poliittisen elämän muutokset 1900-luvun jälkipuoliskolla ovat vaikuttaneet dokumenttielokuvien tekemiseen? Sokerina pohjalla seminaarissa esitetään Łozińskin viimeisin elokuva Poste Restante. Puolankielinen tilaisuus tulkataan suomeksi.

Elämä etsintäkuulutuksen varjossa
Vuonna 1977 puolalais-ranskalainen elokuvaohjaaja Roman Polanski tunnusti 13-vuotiaan tytön väkisinmakaamisen ja pakeni Yhdysvalloista Eurooppaan. Elokuvamaailman kohujulkkis päätyi jälleen uutisotsikoihin jouduttuaan viime syksynä Sveitsin poliisin kynsiin. Dokumentaristi Marina Zenovich kertoo palkitun ohjaajan elämästä ja urasta koko komeudessaan pelkän syyllisyyden ruotimisen sijaan.

Tomasz Wolski: The Clinic ja The Lucky Ones to 28.1.2010 klo 21 Maxim 2:ssa (Kuuvikatu 1, Kaartinkaupunki)
Puolalainen dokumenttielokuva Marcel Łozińskin silmin -seminaari to 28.1.2010 klo 14–16 Kiasma-teatterissa. (Mannerheiminaukio 2, Kluuvi)
Marina Zenovich: Roman Polanski: Wanted and Desired to 28.1.2010 klo 19 Maxim 1:ssä (Kluuvikatu 1, Kaartinkaupunki)

Festivaalin koko ohjelma osoitteessa www.docpoint.info

Teksti: Sanni Huvinen, Kuva: Docpoint

We Love Helsinki

Kettu 2000 -näyttely pohtii identiteettiä

2010-01-27T15:30:00.003+02:00

Kettu 2000 on kolmen nuoren valokuvataiteilijan muodostama ryhmä, joka avaa tammikuussa Galleria Jangvaan näyttelyn projektistaan Toiset Kengät. Lumisena joulukuun iltana keskustelin ryhmän kanssa siitä, miltä tuntui elää toisen ihmisen elämää viikon ajan.

Toiset kengät -projektissa Kettu 2000 -ryhmän jäsenet vaihtoivat elämiä keskenään viikon ajaksi. Itse vaihto tapahtui viime elokuussa, mutta projektin valmistelun Pinja Sormunen, Emma Suominen ja Vanessa Virmajoki aloittivat jo noin vuotta aikaisemmin. Projektin lähtökohtana oli identiteetti yleisesti ja sen muodostuminen. ”Haluttiin viedä identiteetin käsite uudelle tasolle”, Suominen täsmentää. Sormunen asuu Helsingissä poikaystävänsä kanssa. Hänen kenkiinsä viikon ajaksi astui Suominen. Suominen asuu myös Helsingissä ja hänen paikalleen matkusti Lontoosta Virmajoki. Sormunen puolestaan otti lennon kohti Lontoota, jossa Virmajoki asuu veljensä ja kahden kämppiksen kanssa. Tyttöjen piti tarkoin noudattaa etukäteen määrättyä päivä- ja viikko-ohjelmaa. Omaan elämään ei ollut luvallista olla yhteydessä – edes omille vanhemmilleen ei saanut soittaa.

Nuoret taiteilijat palauttavat mieleensä kesäisiä tapahtumia projektista lumen tuiskutessa helsinkiläiskahvilan ikkunalaseja vasten.

Keskustelu pulppuaa iloisesti, kun naiset pohtivat ryhmänsä nimen alkuperää. ”Varmaan baarista”, Suominen toteaa heti. Sormunen muistelee nimen saaneen alkunsa väärin kirjoitetun elokuvatuotantoyhtiö 20th Century Foxin nimestä. Nimellä on myös monia eri merkityksiä. ”Foxy Lady”, Suominen sanoo, ja lisää kettujen olevan hyvin suojelevia pentujaan kohtaan sekä joskus jopa yksiavioisia. ”Me ollaan 2000-luvun kettuja”, Ketut myöntävät hymyillen.

Vaikka vaihtoviikko on selkeästi ollut Ketuille rankka, eivät he silti muuttaisi projektissaan mitään. Eläessään toisen ihmisen elämää, naiset saivat lisää varmuutta itseensä ja heidän omat valintansa selkeytyivät. Arjen ongelmat, jotka ennen vaikuttivat suurilta, eivät paluun jälkeen tuntuneetkaan enää niin pahoilta. Ajatusmaailma muuttui ja etenkin käsitys identiteetistä. ”Sitä ajatteli, että tää on se meidän projekti, mutta paluu arkeen olikin uusi oma projektinsa”, Sormunen lisää yllättyneenä. Virmajoki mainitsee myös, että ”mulla on sellainen olo, että meidän kolmen suhde toisiimme on muuttunut pysyvästi jollain tavalla, mutten osaa ihan vielä määritellä miten.”

Tammikuun lopulla galleria Jangvaan avataan näyttely, johon Ketut ovat koonneet viikon varrella keräämänsä materiaalin. Omien sanojensa mukaan heidän näyttelystään on tulossa todella intiimi. ”Raastavan rehellinen, röyhkeä ja runsas”, Suominen naurahtaa lisättyään vielä viimeisenkin määritelmän. Sormusen vielä jatkaessa: ”Kolme tarinaa toiseudesta.” Lukiessaan tyttöjen kirjoittamia tekstejä ja katsellessaan kuvia projektin ajalta, katsojalle saattaa helposti tulla tunne, että kuvauksessa on jotain samaa kuin joku kertoisi tarinaa parhaalle ystävälleen. ”..tai itselleen”, Suominen täsmentää käsitystäni: ”Emme halua, että katsojalle jää näyttelystä kylmä tai ulkopuolinen olo.”

Aiheesta tuntuu riittävän keskustelua lähes loputtomasti, mutta johonkin on aina pakko lopettaa. Virmajoen pohdinta projektin sanomasta ja tarkoituksesta tuntuu avaavan vielä enemmän uusia kysymyksiä kuin antavan itse vastauksia, mutta sehän taitaa usein olla elämän tapa soljua eteenpäin.

”Kai sitä toivoisi, että katsoja saisi kiinni edes osasta niistä tunteista, mitä me käytiin läpi sen viikon aikana, ja että alkaisi kysellä kysymyksiä identiteetin rakentumisesta. Mun mielestä meidän projekti on sen luontoinen, että se koskettaa kaikkia, herättää kysymyksiä, tunteita ja ajatuksia, mutta ei anna mitään selvää statementtiä, eikä sen musta pidäkään. Toiset Kengät lähti kysymysten kyselystä, eikä me tiedetty, mihin se tulee meidät johtamaan. Musta edelleen tuntuu, että me ei olla ammennettu loppuun sen viikon varastoja.”

Kettu 2000: Toiset Kengät 28.1.2010 - 14.2.2010 Galleria Jangvassa (Uudenmaankatu 4-6, sisäpiha)

Teksti: Tiina Kivelä. Kuvat: Kettu 2000. Kuvitus: Nora Wegelius.

We Love Helsinki

Minä menen: Cloud 9 presents RESO

2010-01-21T07:00:00.004+02:00

”It should be illegal to play this song, now if you`ll excuse me, i have to change my underwear” ”feel like i havent showered for several weeks after listening to that!” ”i just put my hand in a blender because I had no jam and figured congealed hand blood would be a a sufficient replacement."

Edellä olevat lainaukset eivät ole miltään mielenvikaisten vertaistukipalstalta, vaikka näin voisi helposti äkkiseltään luulla. Kyseiset kommentit on esitetty You Tubessa, englantilaisen Reson Beasts in the Basement -biisin yhteydessä. Hänen musiikkinsa tuntuu aiheuttavan yleisimpinä tuntoina suolen vääräaikaista toimintaa, lemmikkieläinten jonkinasteista rääkkäystä sekä huolestuttavan monissa kommenteissa esiintynyttä oman naamansa pois repimistä (!). Uskokaa pois, en edes kehdannut laittaa kaikista värikkäimpiä ilmaisuja tähän. Aika roisia materiaalia siis - varsinkin kun muistetaan, että tällaisia reaktioita saa aikaan biisi, jossa ei oikeastaan sanota mitään, laulusta nyt puhumattakaan.

Miltä Reson musiikki sitten oikein kuulostaa? Eittämättä se on raskasta, tummaa ja pelottavaakin. Tämä siis suhteutettuna muihin dubstep -genren artisteihin, joista juuri ketään ei voi syyttää liiasta valoisuudesta. Materiaali on rankkaa, mutta raakaa brutaaliuus ei selitä Reson hienoutta vielä alkuunkaan. Hän jaksaa maustaa kivilaattojen kokoisia woble-bassojaan kekseliäillä IDM -kilkatuksilla, drum and base -juoksutuksilla, sireeninomaisilla kosketinriffeillä sekä vähäeleisellä, joskin espresson mustalla huumorilla.

Näin ollen Reson urbaani kaupunkimaisema ei ole samanlainen kuin esimerkiksi Burialin esittämä lohduttoman sateinen tulevaisuuden Lontoo, jossa loputtomat kaiut muodostuvat laitakaupungin hyljätyissä teollisuushalleissa. Se on enneminkin niillä samoilla autioilla kaduilla toisaalla samaan aikaan tapahtuva b-luokan zombie-moottoripyöräilijöiden takaa-ajokohtaus, jossa kuolleista nousseet yrittävät kampittaa toisiaan moottorisahoilla.

Loppuun asti viety sarjakuvamaisuus ja hullunkiilto silmissä ovat olennainen osa Reson luomaa kokonaisuutta. Musiikin tummanpuhuvuuskaan ei missään vaiheessa hyydytä suupieliin väkisin kirpoavaa virnettä. Tai kuten nimimerkki calyx06 tämän kaiken jo minua paljon paremmin ja ytimekkäämmin ilmaisi: ”reso is like no other, i had to rip off my cats legs.”

Cloud 9 presents RESO, 22.1.2009 Redrumissa (Vuorikatu 2, Kluuvi) Liput 10€

Teksti: Taneli Hermunen, Kuva: Press

We Love Helsinki

Minä menen: Alas 4-v. Kutosella

2010-01-15T16:50:00.008+02:00

Jos kehosi kaipaa kokovartalohierontaa, tarjoutuu siihen mahdollisuus lauantain Alas-klubilla. Klassisen bassohoidon tarjoilevat parhaimmat pitkän linjan asiantuntijat.

Helsinkiläisen Alas-kollektiivin (DJ-muusikot RRKK, Nonperson, Teeth ja Dead-O) viikoittain pyörivä radio-ohjelma sekä parin kuukauden välein järjestettävä klubi ovat tehneet dubstepin ja muun kokeellisen elektronisen musiikin nimiä kansalle tutuiksi jo hyvän tovin.

Tänä lauantaina 16.1.2010 Alas-klubi juhlii nelivuotista olemassaoloaan. Kollektiivin jäsen, MI NI MA- sekä Ceebrolistics -yhtyeestäkin tuttu Matti Pentikäinen alias Teeth muistelee varovaisella ylpeydellä artisteja, joita Suomeen asti on saatu järjestettyä: ”Modeselektor, Geiom, Untold… Ai niin ja Substance ja Andy Stott ja…”. Pentikäisen mieleen on jäänyt myös se, kun brittiläisen Bengan piti soittaa vuonna 2007 Rosegardenissa. Viikkoa ennen keikkaa selvisi, ettei esiintyjällä ollut passia, joten Bengan Suomen-vierailu siirtyi parilla vuodella eteenpäin.

Alas-klubin musiikillinen tarjonta tuntuu siirtyneen vuosien varrella naksuttelumusiikista ja dubiteknosta enemmän syvien bassojen suuntaan. Pentikäinen vahvistaa mielikuvani genrepainotuksen liukumisesta kohti dubstepia. "Linja on tiukan löyhästi aina ollut dubstep, tekno ja tulevaisuuden wonkydonky-hiphop. Jokaisen illan kohdalla ulkomainen pääesiintyjä määrittää senkertaisen musiikillisen linjauksen; jos pääesiintyjä soittaa teknoa, tekno on keskeisimmässä asemassa. Dubstep on ollut mukana ensimmäisistä bileistä asti ja oikeastaan puolihuomaamatta hiipinyt koko klubin keskipisteeseen".

Lauantain pääesiintyjä on Englannin Bristolista tuleva Pinch, jonka Tectonic-levymerkki on saavuttanut arvostetun aseman dubstepin suurkuluttajien joukossa. "30-vuotias brittiläinen mies. Keskimittainen. Lyhyet hiukset. Toi myös dubstepin Bristoliin sekä pyörittää yhtä koko genren merkittävimmistä levy-yhtiöistä”, Pentikäinen kuvailee Pinchiä

Lopuksi saan vastauksen mieltäni vaivanneeseen ongelmaan: miten helvetissä nimi Alas taipuu? ”Alaan”, Pentikäinen selventää ytimekkäästi.

Bassovärinät ja oikeinkirjoitusvinkit voi tsekata siis lauantaina Kutosella. Korvatulpat mukaan.

Alas 4v lauantaina 16.1.2010 Kuudennella linjalla, Hämeentie 13, klo 22-04. Mukana DJ´t Pinch, RRKK, Dead-O, Nonperson, Teeth. Liput 9 euroa.

Teksti ja kuva: Robert Keskinen

We Love Helsinki

Rakkauden Helsinki: Suomenlinna

2009-12-24T10:00:00.021+02:00

Tässä sarjassa etsimme Helsingin romanttisimpia paikkoja.

Helsingin keskusta, kesä. Lämpöä on 26 astetta celsiusta, tuleva kaakkoistuuli nukkuu yhä. Veden pinta on kuin asfaltoitu, ei värettäkään – merituuli alkaa vasta puolilta päivin. Kello on puoli kuusi aamulla. Emme ole nukkuneet silmäystäkään, vasta hetki sitten meidät heitettiin ulos jostakin keskustan yhdentekevistä yöjuottoloista.

On kesä 2009 ja minä olen kodittomana kolmatta kuukautta. Olen nukkunut muiden nurkissa, sohvilla, lattioilla ja eteisissä, ja nyt olen matkalla Suomenlinnaan, jossa aamiaistarjoilu alkaa vaivaisen viiden tunnin kuluttua. Vierelläni vaalea tyttö, jonka tiedän jostain, mutten pinnistämälläkään saa päähäni, mistä. Tuossa hän nyt kuitenkin seisoo, vierellä, kylki kyljessäni ja haukottelee.

”Pitäiskö mun lähteä sun kanssa Suomenlinnaan?” Ääni on raukea, se kehrää ja venyttelee kuin mikäkin kissaeläin.

En voi luvata mitään, saarella ei odota mikään. Pyydän kuitenkin lähtemään.

Aikamme vaelleltuamme istumme eteläisimmälle kalliolle, maailman laitaan. Asettelemme itsemme huolellisesti kuin ravintolan kattauksen yhteen kallionkoloista. Tyttö puhuu, kertoo menneistä kesistä ja tästäkin, avaa elämänsä kuin välillämme olisi yhtä yötä pidempi historia.

Havahdun ajan päästä, on täytynyt kulua tunteja. Aurinko paistaa taivaan harson takaa, tyttö katsoo minuun ja hymyilee. "Taisin nukahtaa", sanon, aivan kuin olisin ollut poissa vain hetken. "Taisit", tyttö sanoo, ja virnistää.

Nousemme vaivalloisesti kuin vanhat miehet ja kävelemme raskain askelin kohti lähintä ravintolaa. Puhumme siitä, mitä söisimme, aivan mitättömyyksistä. Puhumme aivan kuin emme jo tietäisi, että tämä aamu on viimeinen ennen maan kylmenemistä, viimeinen ennen aamuöistä bussia lentokentälle. Me molemmat olemme lähtevä pois, kumpikin omiin maihimme, vieraisiin kaupunkeihin joita meidän on opittava kutsumaan kodeiksi.

Havahdun uudelleen kuukausia myöhemmin, jouluaattona. Seison samassa kuopassa, mutta kuoppa on kadonnut – lumi on peittänyt meidän lyhyen historiamme. Meri pauhaa raivosana eläimenä, anteeksiantamattomana ja kuolemankylmänä. Otan kuvan, aivan kuten otin kuukausia sitten. Siinä kuvassa oli tyttö. Tässä on vain kylmä.

Huomenna minä taas lähden, toiseen maahan, toiseen maisemaan, joka on aikojen kuluessa muuttuva ainoaksi oikeaksi. Mutta tiedän jo nyt, vuosia ennen, että siitä on tulossa tämän kylmän maan kaltainen, sillä:

”Oikeastaan minä näen kaiken tässä maisemassa rakkauksina, / viivähtäneinä katseina, jotka kasvoivat menetyksiksi.”

Teksti ja kuvat: Antti Tuomola

We Love Helsinki

Joulu Helsingissä

2009-12-23T12:30:00.006+02:00

Joulun aikaan vilkas Helsinkimmekin hiljentyy. Monet suuntaavat kaupungin ulkopuolelle. Meille kaupungissa lomamme viettäville joulun pyhät välipäivineen ovat otollista aikaa kaupungin lähempään tarkasteluun.

Töölön kaupunginosan jouluikkunakilpailun voitti Salon Risto Helin.

Aattoaamuna ehtii vielä pistäytymään Hakaniemen Kauppahallissa hakemassa joulutunnelmaa, viime hetken lahjoja ja suklaisia herkkuja. Halli on avoinna jouluaattona kello 8- 13.

Kun olin pieni, joulutraditiomme oli joka aattoiltainen ajelu lähiseuduilla. Kisailimme siitä, kuka näki joulupukin useimman kerran. Kotiin palatessa pukki olikin ehtinyt vierailla meillä ajelun aikana. Tänä jouluna ajattelin aloittaa oman tradition ja tutustua aattoiltana Töölön liikkeiden jouluikkunoihin. Toista kertaa järjestettyyn Töölön paras jouluikkuna- kilpailuun osallistui tänä vuonna 40 liikettä ja äänestäneitä oli satoja. Parhaaksi jouluikkunaksi valittiin Salon Risto Helin Eteläisellä Hesperiankadulla.

Joulupäivän iltana 25.12.2009 on Tavastialla joulutanssit. We Love Helsinki -tansseistakin tutut DJ: t Mekaanikko ja Vesa Yli- Pelkonen villitsevät tanssikansaa 1930- 70- lukujen kotimaisilla iskelmillä ja viihdemusiikilla. Tässä on taas yksi syy pukeutua nättiin mekkoon ja sujauttaa tanssikengät jalkaan. Tanssit alkavat kello 22 ja jatkuvat aina neljään asti yöllä.

Tanssien mahdollisesti venyessä pitkälle yöhön, tapaninpäiväksi sopinee iltapainotteinen ohjelma. Scandinavian Action Jazziksi musiikkiaan kuvaileva duo Nieminen & Litmanen esiintyy 26.12.2009 Club Libertéssa. Rummuista ja uruista koostuva soundi on iloisen kuplivaa ja poukkoilevaa. Edellisestä livekokemuksestani on jo jonkin aikaa, mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa, tulee tunnelma hipomaan Libertén matalaa kattoa.

Sunnuntaina 27.12. on kaupungilla vilkasta, kun pyhät ovat takana ja alennusmyynnit alkavat kaupoissa. Välttääkseen suurimman aletungoksen kannattaa suunnata Korkeasaareen. Eläintarhassa voi 6.1.2010 asti kulkea Tallitontun reitin, jonka varrella pääsee kurkistamaan tontun ja sen hoidokkien elämään. Tallitontun reitti on eläintarhan vastaisku kaupalliselle hulinalle. Reitin varrella voi poimia ideoita ekologisiin lahjoihin ja joulun viettoon. Reitin jälkeen kelpaa lämmitellä kuuman kaakaokupin äärellä Mustikkamaan Safari Cafessa. Korkeasaaren Ravintola Pukin kupeessa on mahdollisuus myös grillata omia eväitä, eikä hiiliäkään tarvitse raahata mukana, vaan niitä voi ostaa ravintolasta. Jouluaattoa lukuunottamatta Korkeasaari on avoinna koko joulun ja uudenvuoden.

Joulun välipäivinä on hyvää aikaa vierailla museoissa, joissa ei arjen kiireessä ole ehtinyt käväistä. Jos on koko syksyn siirtänyt Ateneumin Picasso- näyttelyn katsomista, niin näyttelyyn voi tutustua vielä 28.1.2010 asti. Designmuseossa on 24.1.2010 asti mahdollista nähdä kerralla kaksi mielenkiintoista näyttelyä. Suomalainen koru 1600- 2009 on ensimmäinen kattava näyttely suomalaisesta korusuunnittelusta antiikkikoruista nykypäivän taidekoruihin.

Herman Olof Gummerus - muotoilun diplomaatti esittelee suomalaista muotoilua maailmalla tunnetuksi tehneen miehen elämäntyötä. Mies on muun muassa toiminut Suomen taideteollisuusyhdistyksen toimitusjohtajana. Gummeruksen syntymästä on vuonna 2009 kulunut 100 vuotta.

Vuodenvaihteen tapahtumia on media pullollaan. Itse aion pyörähdellä Radio Helsingin Uudenvuoden juhlatansseissa Korjaamon Vaunusalissa. Tansseissa levyjä soittavat We Love Helsingin tansseista tutut DJ:t Mikko ja Olli. Tiedossa on siis hulmuavia helmoja ja muutenkin perinteistä tanssipukeutumista. Tanssit jatkuvat perinteikkäiden kultakauden iskelmien tahdissa kello neljään.

Kaupunki puolestaan viihdyttää uuden vuoden juhlijoita illan suurimmalla ilotulituksella ja parin tunnin mittaisella show:lla Senaatintorilla. Iltakymmenestä yleisöä viihdyttävät nuoret helsinkiläiset muusikot ja tanssijat Stadi Rock New Year -konsertin merkeissä. Kello 23 on vuorossa perinteinen uudenvuoden konsertti.

Vuoden 2010 ensimmäinen mielenkiintoinen tapahtuma starttaa uudenvuoden yönä ravintola Redrumissa kello 05, kun DJ Orkidea aloittaa 23 tunnin soittoputken. Levylautanen pysyy kuumana aina lauantaiyön pikkutunneille saakka. Näissä maratonbileissä lippujen hinnat vaihtelevat vierailuajankohdan mukaan.

Joulunajan tapahtumia summatessa huomaa, ettei kaupungissa kenenkään tarvitse yksinäistä joulua viettää. Mahdollisuuksia löytyy jokaisen tarpeisiin; niin lapsiperheelle, sinkulle, luontoa ja rauhaa rakastavalle kuin menevämmälle bilehileellekin. Vietätpä joulunajan missä tahansa, tunnelman luot sinä itse.

24.12.2009 Hakaniemen kauppahalli avoinna klo 10-13 (Hakaniemen Torikatu 4, Hakaniemi)

Töölön jouluikkunakilpailun osallistujat täällä.

25.12.2009 Joulutanssit klo 22-04 Tavastia Klubilla (Urho Kekkosen katu 4-6, Kamppi)

26.12.2009 Nieminen&Litmanen Club Libertéssa (Kolmas Linja 34, Kallio)

6.12.2009 - 6.1.2010 Tallitontun Reitti Korkeasaaren eläintarhassa (Mustikkamaanpolku 12, Mustikkamaa-Korkeasaari. Mm. bussi 11 Rautatientorilta)

Ateneumin joulun ajan aukioloajat löytyvät täältä. (Kaivokatu 2, Kluuvi)

Designmuseo: Korkeavuorenkatu 23, Kaartinkaupunki

31.12.2009 Uuden Vuoden Juhlatanssit Kulttuuritehdas Korjaamon Vaunusalissa (Töölönkatu 51 A-B, Töölö)

1.1.2010 - 2.1.2010 DJ Orkidea 23h Set Redrumissa (Vuorikatu 2, Kluuvi)

Teksti: Jonna Luostari, Kuvat: Marina Ekroos

We Love Helsinki

Rakkauden Helsinki: Tullisaaren puisto

2009-12-11T07:00:00.003+02:00

Sarjassa etsimme Helsingistä ne täydellisimmät treffipaikat. Ensimmäisessä osassa Tessa Tapaninen esittelee Laajasalossa sijaitsevan romanttisen Tullisaaren kartanon maita.

Ne taisivat olla toiset treffit. Meidän oli tarkoitus mennä Kaisaniemeen Maailma kylässä -festareille, mutta vettä tuli kuin saavista. Festarikojuruokailu vaihtui ruoanlaittoon luonani.

Auringon alkaessa taas pilkistää pilvien välistä päätimme lähteä ulos ihastelemaan loppukevättä. Kävelimme Tullisaaren puistoon.

Puistossa on kaksi karttaa, joihin on nimetty polkuja ja paikkoja. En itse ole koskaan kiinnittänyt tarkempaa huomiota niihin, mutta seuralaiseni pysähtyi toisen kartan eteen lukemaan tekstejä.

”Hei täällä on kihlauskallio”, huomasi seuralaiseni. Kommentti sai minut hieman vaivaantuneesti hymyilemään ja kääntämään katseeni pois. En ollut koskaan aiemmin kuullut siitä. Katsottuani paikan kartalta, osasin kiertää sen kaukaa.

Käveltyämme jonkin matkaa rantaviivaa seurailevaa polkua pitkin, kysyin mitä hän piti puistosta. Hän vastasi haluavansa tulla sinne kanssani vielä uudemman kerran. Nyt olemme olleet yhdessä jo yli puoli vuotta. Puistoon olemme palanneet monesti.

Tullisaaren puisto on kaunis vuodenajasta ja säästä riippumatta. Alkukesästä on ihanaa käyskennellä kukkivien lehmusten ja syreenien tuoksun täyttäessä ilman. Yhtä ihanaa on pussailla lumisen tammen katveessa, katulamppujen kelmeän valon kuultaessa lehtien läpi.

Koko puistossa vallitsee 1900-luvun alun porvaristunnelma. Vanhassa huvilassa mäen päällä asui vuosisadan vaihteessa Aino Akctè, ensimmäinen suomalainen kansainvälinen oopperatähti.

Huvilan alapuolella sijaitsee entinen kalkkikaivoksen sisäänkäynti 1600-luvulta. Nykyisin paikalla on vain oudon muotoinen lampi. Tullikan kärjestä on Helsingin kaunein maisema ja auringonlasku: sieltä näkee koko kantakaupungin siluetin.

Tullisaaren ulkoilupuistoon (Tuurholmantie, Laajasalo) pääsee mm. bussilla nro 88 Herttoniemen metroasemalta.

Teksti: Tessa Tapaninen, Kuvat: Topi Vanhatalo

We Love Helsinki

Vielä ehtii: Elixir – Pipilotti Rist

2009-12-06T07:00:00.004+02:00

Hedelmillä on suuri rooli Ristin videoinstallaatioissa.

Jos itsenäisyyspäivän ohjelma on vielä auki, kannatta käydä Kiasmassa, joka yllättäen on auki. Siellä on viimeinen mahdollisuus vierailla sveitsiläistaiteilija Pipilotti Ristin paratiisimaisessa teoksessa. Koko viidennen kerroksen täytyttävä näyttely koostuu upeista video- ja valoinstallaatioista, joista saa nauttia meditatiivisesti tyynyillä lepäillen.

Kenkien riisuminen ennen näytteleyyn astumista virittää levolliseen tunnelmaan. Teosten kuvavirta koostuu psykedeelisestä värimassasta ja kehollisesta maailmantarkastelusta, joka muodostaa luonnonvoimamaisen virran. Katsojat saavat hämärässä salissa tietyn intimiteetin nauttia teoksesta ja salin pehmeät puitteet sekä teosten juonettomuus poistavat kaikki suorituspaineet taiteen tarkastelusta.

Tunteet ja ajatukset nousevat pintaan vahvemmin kuin perinteisessä taidenäyttelyssä, jossa kierrellään teosten äärellä valkoisten seinien ympäröimänä. Näyttelyssä näkyy paljon toisiinsa hellästi nojailevia pariskuntia. Vaikka teosten aiheina on muun muassa alastomia vartaloita ja lähikuvia sukupuolielimistä, vaikutelma ei ole provokatiivinen vaan pikemminkin harras.

Haluaisin melkein perustaa kansanliikkeen, joka vaatisi tällaista tilaa pysyväksi osaksi kaupunkia.

6.12.2009 Kiasma on avoinna klo 10-17.

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Mirkku Pervonsuo

We Love Helsinki

Minä Menen: Elokuvia baareissa

2009-11-26T11:05:00.003+02:00

Olen kokenut yhden elämäni parhaista elokuvaelämyksistä vuoden 2008 R&A -festareilla. Elokuva oli hyvä, Vicen tekijöiden Heavy Metal in Baghdad, mutta varsinaisen vaikutuksen tekivät poikkeukselliset puitteet. Dubrovnikin punainen samettinojatuoli jolle mahtui käpertymään, lasi viiniä ja viinirypäleitä. Baari pidettiin auki koko elokuvan ajan, toki himmennytetyillä valoilla.

Leffan aikana ehti juoda mukavasti muutaman lasillisen ja vaikka olin yksin liikkeellä, en tuntenut oloani yksinäiseksi. Olihan minulla elokuva seuranani. Dubrovnik toimi hyvin myös elokuvateatterina.

Siitä lähtien olen miettinyt, miksei baareissa katsota enemmän elokuvia. Jättimäisten leffakompleksien sijaan elokuville voitasiin etsiä muualtakin uusia esityspaikkoja; puistoista, teattereista tai vaikka parkkipaikoilta.

Tänä syksynä ajatukseeni on selkeästi tartuttu. Bellyssä starttasi syyskuussa Doc Lounge -dokkariklubi. Sen mainostetaan soveltuvan "kaikille, jotka pitävät dokumenttielokuvista, baarihengailusta ja hyvästä tunnelmasta". Tänään torstaina 26.11.2009 Bellyssä nähdään The Sound of Insects. Pätkä on tänä vuonna ehdolla Euroopan elokuva-akatemian parhaan dokumenttielokuvan Prix ARTE -palkinnon saajaksi. Dokumenttia lämppää autoläheteistä kertova lyhytelokuva Ruuhka ja elokuvien jälkeen pidetään keskustelutilaisuus dokumentin ja fiktion välisestä rajasta.

Myös Cafe Caruselissa on näytetty lokakuusta lähtien kokoillan elokuvia. Ensi viikolla, keskiviikkona 2.12.2009 esitetään Dziga Vertovin 1929 valmistunut mykkäelokuva Mies ja Elokuvakamera. Pätkää säestää vanhan ajan malliin liveorkesteri.

Toki kaltaiseni leffadiggarin täytyy henkisesti varatua siihen, että elokuvien aikana "katsomossa" puhutaan ja liikutaan enemmän kuin teattereissa, mutta se on omiaan lisäämään tunnelmaa.

Mies ja Elokuvakamera 2.12.2009 Cafe Caruselissa (Merisatamanranta 10, Kaivopuisto)

Doclounge: The Sound Of Insects - record of a mummy 26.11.2009 klo 19 Ravintola Bellyssä (Uudenmaankatu 16, Punavuori)

http://doclounge.se/helsinki/

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Pernilla Sjöström

We Love Helsinki

Tulenkantajien seuraajat

2009-11-13T07:00:00.007+02:00

Nuorten kirjallisuusklubi Prinsipatus Litterae julkaisi Scriptor-kirjallisuuslehden kahdeksannen numeron. Suomen kulttuurin nuoret toivot olivat kirjamessuilla esittelemässä julkaisuaan.

Suomen nuorisokirjailijoiden kojun luona kävi välillä kova kuhina.

Prinsipatus Litterae -kirjallisuusklubin piste on kirjamessuilla Suomen nuorisokirjailijoiden kojun yhteydessä. Sinne on hankala löytää, sillä messuilla kulkiessa olo on kuin basaarissa – kojuja on valtavasti. ”Ootsä se salaperäinen tyyppi, joka meitä on yrittänyt tavoittaa?” kysyy punapäinen poika itseni esiteltyäni. Salaperäisyyden tunne on molemminpuolinen: Scriptor on 14-16 -vuotiaiden nuorten koko maailmalle tekemä kirjallisuuslehti. Mitä ihmettä?

Lehden perustajajäsenet Lauri Linna ja Tuure-Eerik Niemi kertovat, että itse asiassa alun perin ideana ei ollut perustaa lehteä vaan kirjallisuusklubi. Lehden teko on kuitenkin vienyt nuoret mennessään. "Perustimme lehden, koska tällaiselle lehdelle on tarvetta. Se on uuden sukupolven kirjallisuuslehti", Niemi selittää.

Niemen ja Linnan lisäksi kirjallisuusklubia on ollut perustamassa Rono Nihtinen. Pojat ovat luokkakavereita Helsingin Normaalilyseosta. He kuitenkin korostavat, ettei lehti liity millään tavalla Norssiin. Jäseniä on muistakin kouluista, ja klubiin pääsee kuka tahansa nuori, kirjallisuudesta kiinnostunut henkilö. Tällä hetkellä jäseniä on 11.

Scriptor-lehti.

Nuoret toimittajat puhuvat kulttuurista ja taiteesta asiantuntemuksella ja innolla. Lehteä tehdään antaumuksella: kokoontumisia on viikottain. Eikö lehden tekeminen ole vaativaa ja vaikeaa?
”Vaikeaako? Ei missään määrin”, Niemi vakuuttaa toisten nyökytellessä vieressä.

Lehteä on tehty nyt puolitoista vuotta. Tällä hetkellä painos on 105 kappaletta. Kunnianhimoa ei tekijöiltä puutu ja paljon on jo saavutettu: lehti on esimerkiksi saatu myyntiin Helsingin keskustan Akateemiseen kirjakauppaan. ”Se on siellä New Yorkerin vieressä ja Parnasson takana", Tuure-Eerik Niemi virnistää.

Kirjamessuille Prinsipatus Litteraen tie kulki monen mutkan kautta. Lopulta nuoret onnistuivat saamaan edustuksen messuille Suomen nuorisokirjailijoiden liiton standille. Vastapalvelukseksi he osallistuvat messujen keskustelutilaisuuksiin. Scriptoria on myyty hyvällä menestyksellä – niin messuilla kuin muuallakin. Voittoa lehden tekemisestä ei toistaiseksi ole tullut, eikä se ole tarkoituskaan. Lehteä tehdään kirjoittamisen ilosta ja kokemusten tähden.”Toisaalta ei me olla tehty tappiotakaan. Se on harvinaista pienelle lehdelle”, Linna huomauttaa.

Lauri Linna kertoo, että lehteä lukevat kaikenlaiset ihmiset. Niemi tiivistää ostajan luonteen: ”Mielenkiintoisa ihminen, joka on kiinnostunut kirjallisuudesta ja kaikesta taiteesta.” Tekijät tähdentävät, että lehdessä on asiaa muustakin kuin kirjallisuudesta – sieltä löytyy niin shakki- kuin kuvataidepalstakin. Myös kirjallisuusaiheisten juttujen kirjo on laaja: tuoreimmasta numerosta löytyy muun muassa esseitä, haastattelu, runoja, kirja-arvostelu ja analyysi. Myös käsiteltävä kirjallisuus on laaja-alaista; viimeisimmässä Scriptorissa syyniin on päässyt teoksia muun muassa Katharina Hagenalta, Rainer Maria Hilkeltä, Sartrelta ja Emily Brontelta. Lista on kunnioitettava. Scriptorin toimittajat vakuuttavat, että pyrkivät kiireistään huolimatta lukemaan koko ajan jotain. Lempikirjaa kysyttäessä puhelias porukka vaikenee. Syykin selviää: ”Lempikirja on aika kliseinen termi.” Pienen harkinnan jälkeen Niemi ja Linna kertovat olevansa kiinnostuneita runoista ja novelleista.

Linna sanoo, että Tulenkantajia voi pitää Prinsipatus Litteraen ”löyhänä esikuvana”. Myös tämän uuden polven kirjallisuusseuran jäseniä kirjoittaminen kiinnostaa, ehkä jopa ammatiksi asti, mutta myös realiteetit ovat selvillä – täysipäiväisenä kirjailijana voi olla vaikeaa elättää itsensä. Onneksi kirjoittaa voi muutakin kuin romaaneja – esimerkiksi lehtijuttuja. Tuure-Eerik Niemellä on jo kokemusta tästä muualtakin kuin Scriptorin kautta, sillä hän oli TET:issä Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksessa. ”Kulttuuritoimittajuus voisi olla mielekäs osa tulevaisuuden työkuvaani.” Tätä haavetta silmällä pitäen pojalla vaikuttaisi olevan pullat hyvin uunissa.

Päädyn seisomaan pankkiautomaattijonossa vartin verran, jotta voisin ostaa Scriptorin.

Teksti: Sonja Saarikoski, Kuvat: Tuomas Sarparanta

We Love Helsinki

Eka kerta: Kiipeilyä Cavella

2009-11-12T07:00:00.000+02:00

Eka kerta -juttusarjassa toimittajat kokeilevat uusia harrastuksia ja aktiviteetteja. Tiina Kivelä kävi kokeilemassa boulderointia eli lohkarekiipeilyä Pasilassa.

Aivan Pasilan aseman tuntumassa, jalkakäytävälle katutasoon on nähtävissä iso, mustavalkoinen kyltti, jossa lukee Boulderkeskus Cave. Kylttiä seuraten lähden kulkemaan kiemurtelevaa tietä pitkin alaspäin. Kaarevaseinäistä tiilirakennusta kiertäen saavun pyöreälle aukiolle.

Ovi Cavelle, entiseen elokuvastudioon, on kutsuvasti auki. Oikealla puolella eteisessä on puinen tiski, jonka yläpuolella seinällä on hinnasto liitutaululle kirjoitettuna. Vihreään huppariin ja rentoihin farkkuihin pukeutunut mies purkaa uutta myytävien kiipeilyvaatteiden erää. Tiskiltä huikataan iloiset tervehdykset ja tunnelma on leppoisa huolimatta vatsanpohjassani kouraisevasta jännityksestä, jonka pelkkä ajatus seinällä kiipeämisestä saa aikaan.

Jussi Rautaheimo ponnistelee kohti erään kiipeilyreitin loppua.

Cave on kolmen kaveruksen perustama boulderointiin erikoistunut sisäkiipeilyhalli, joka on aloittanut toimintansa heinäkuussa 2008. Pääomistajana toimii Jarmo Annunen ja osaomistajina Karri Westman sekä Martin Nugent. Boulderointi on yksi seinäkiipeilyn alalajeista. Merkittävin ero köysikiipeilyyn verrattuna on, että köysiä ja valjaita ei boulderoinnissa käytetä. Kuulostaa hurjalta, mutta kiipeilyseinät Cavella ovat alle viiden metrin korkuisia ja lattia on vuorattu paksuilla patjoilla pehmentämään pudotusta. ”Kiipiä paljon ja hommaa hyvät kengät”, neuvoo Annunen kysyttäessä kahta tärkeintä vinkkiä aloittelevalle boulderoijalle. Omien kenkien ostaminen ei kuitenkaan ole välttämätöntä, koska kenkiä voi vuokrata paikan päältä.

Cavessa on myös mahdollista tarkastella muiden kiipeilysuorituksia ylätasanteelta.

Vipinää Cavella riittää. Vaikka paikka on ollut avoinna vasta muutaman minuutin, seinälle on ehtinyt jo kymmenkunta kiipeilijää ja uusia virtaa sisään jatkuvasti. Idea Caven perustamiselle lähti siitä, että miehet halusivat boulderointipaikan, joka ei olisi avoinna pelkästään pienen porukan sisäpiirille, vaan olisi kaikkien lajista kiinnostuneiden ulottuvilla. ”Haluttiin tehdä jotain erilaista”, Annunen kiteyttää. ”Täällä ei myöskään tarvita kaveria”, kuuluu kommentti vaatepinon takaa,”..vaan niitä voi jopa löytää täältä”, Annunen jatkaa.

Mankkaa käsiin ja seinälle. Reittejä on kaikentasoisille kiipeilijöille ja lisää on tulossa. Erimuotoisia ja kokoisia seiniä on kahdessa kerroksessa ja yksi lehtimadon vihreistä seinistä hohtaa uutuuttaan. Seinien kaltevuus vaihtelee pystysuorasta ja lievästi positiivisesta seinästä, hyvin negatiiviseen jopa vaakatasossa olevaan kiipeilyseinään. Otteita on myös lukuisia, erilaisia isoista ”kahvoista” luonnonkalliota jäljitteleviin otteisiin. Yhdellä lähes vaakatasossa olevalla muodolla on myös kiinnitettynä puisia oksia muistuttavia otteita. Reitistä tulee väkisinkin mieleen oksalta toiselle flengailevat simpanssit.

Kiivettäväksi löytyy eritasoisia seiniä joka lähtöön, kokeneimmat konkarit kiipeävät jopa selkä kohti lattiaa.

Kokeneempien kiipeilijöiden esimerkkiä ja neuvoja seuraten yritän pitää kroppani mahdollisimman lähellä seinää. Teoriassa helppoa, mutta käytäntö onkin sitten toinen juttu. Yhtä raajaa kerrallaan liikuttaen pääsen kuin pääsenkin ylös asti seinällä. Ylhäällä seinällä voitonriemuinen kosketus katon reunaan, parin otteen verran laskeutumista ja tiputtautuminen patjalle. Vasta alhaalla huomaan sykkeen nousseen ja käsien tärisevän; osin jännityksestä osin fyysisestä ponnistuksesta. Mikä adrenaliiniryöppy! Kokemuksesta muistuu mieleen lapsuuden puissa kiipeileminen. Välillä voi pitää taukoa sohvalla tai patjan reunalla istuen jakaen kokemuksia reiteistä (tai mistä tahansa muustakin) muiden kiipeilijöiden kanssa. Tunti ja toinenkin vierähtää huomaamatta ja on taas aika palata maanpinnalle.

Cave - Boulderkeskus, Tallikatu 4, Pasila. Avoinna ma-pe 12-21, la-su 12-18.

Teksti: Tiina Kivelä, Kuvat: Tuomas Sarparanta

We Love Helsinki

Queerfeminismiä baile funkilla

2009-11-02T18:14:00.023+02:00

Queerfeministiselle klubille on ollut Helsingissä tilausta. Kävimme tsekkaamassa uuden, kerran kuussa järjestettävän Peijakas! -klubin Kalliossa.

Kallion Musta Kissa -baarista on turha toivoa saavansa vapaata pöytää iltayhdeksän jälkeen. Rauhallinen oma pieni nurkkaus jää haaveeksi myös tänään, sillä Peijakas! -klubi näyttää löytäneen yleisönsä jo ensimmäisellä kerralla. Mainostus on selvästi tehnyt tehtävänsä, ja pieni baari on ääriään myöten täynnä. Suosiota selittänee myös se, että niin queer- kuin feminististenkin klubien tarjonta on ollut Helsingissä vähäistä.

Etsin käsiini yhden klubin järjestäjistä, Aikku Meuran alias DJ Lady Chatterleyn rakastajan, joka on myös toinen klubin tämäniltaisista soittajista. Meuran mukaan klubin taustalla ei ole varsinaista ohjelmallista queerfeminististä aktivismia. ”Tietyntyyppinen porukka on vaan hakeutunut yhteen”, Meura kertoo. Bileistä vastuussa ovat Meuran lisäksi Suvi Mattila, Henna Räsänen ja Laura Rokkanen eli DJ Stuffin’ Muffins. Osa heistä on aiemmin ollut mukana erilaisissa queer- ja feministisissä tapahtumissa, kuten Ladyfestissä (maailmanlaajuinen feministinen musiikki- ja taidefestivaali) Helsingissä ja feministisessä tilanvaltaustapahtumassa Take Back the Nightsissa. Oikean porukan löydyttyä konsepti muotoutui baari-aivoriihessä sen ajatuksen ympärille, että jotain puuttuu. ”Näitä bileitä ei nyt vaan ole”, Meura laukoo. ”Perinteiset homobaarit ei välttämättä ole kaikille, queerin käsitteen voi tuntea omakseen laajempi ryhmä”, hän jatkaa. Totta.

Aikku Meuran mielestä Helsingissä ei ole tarpeeksi queerfeministisiä bileitä.

Pitkin haastattelua yksi, toinen, jos kolmaskin käy kiittelemässä Meuraa. Tällaisille bileille on selvästi tilausta ja suurempikin kapakka täyttyisi varmasti. Klubia on tarkoitus jatkaa kerran kuukaudessa ja monenlaisia ideoita poreilee jo pinnan alla. ”Live-juttuja, runopiirejä, myyjäisiä”, Meura luettelee vaihtoehtoja. Räävittömän baile funkin täyttäessä huoneen huomaa, että tanssilattiallekin olisi käyttöä. Ja sen tarpeesta käydään vinkkaamassa myös Meuralle – moneen otteeseen. Baarivalinta on kuitenkin Meuran mielestä ollut oivallinen. ”Yhteistyö baarien kanssa ei ole aiemmin ollut näin helppoa”, Meura kehuu. ”Ja sitä paitsi, tahdon lisätä, Musta Kissa on varsinainen helmi - josta saa Ecussonia.”

Jätän Meuran nauttimaan kiitoksien vyörystä. Baile funk jatkuu, niin bileetkin. Hieno konsepti, hyvä baari, mahtavaa musaa ja innostunutta porukkaa. Mitä muuta sitä voisi kaivatakaan.

Seuraava Peijakas! Mustassa Kissassa (Toinen linja 15, Kallio) pe 4.12.2009.

Peijakas! myspacessa
Peijakas! facebook-ryhmä.

Teksti: Olga Palo, Kuvat: Mirkku Pervonsuo

We Love Helsinki

Saaristolaisromantiikkaa Silakkamarkkinoilla

2009-10-26T15:26:00.016+02:00

Ovatko Helsingin kuuluisat silakkamarkkinat todella tuulahdus saaristosta vai tusinatavaran tyrkytystapahtuma? Kävimme tarkistamassa, mutta retki vaati ensin traumojen voittamista.

Viimeksi yritin ostaa silakkaa Kauppatorilta kymmenvuotiaana. Kaikki meni kuitenkin pilalle, kun veneestä kaloja myyvä mies huitaisi kaupankäyntiä häirinnyttä lokkia melalla. Lokki mätkähti mukulakiville ja kauhistunut turisti yritti saada jo kuollutta lintua virkoamaan. Minä heitin kalastajaa porkkanan naatilla ja serkkuni huusi ”Lokintappaja!”.

Silakkamarkkinoilta löytyy myös teemaan sopivaa festariruokaa, jos ei malta odottaa kotiin asti.

Ehkä kuitenkin oli aika päästä lapsuuden traumasta ja antaa silakalle uusi mahdollisuus. Kauppatorin silakkamarkkinat ovat jonkinlainen syksyn kohokohta, ja kalat näkyvät mediassa jo viikkoja ennen tapahtumaa. Sinne siis. Kauppatorilla käy jäätävä viima, on syksyn ensimmäinen välihousupäivä. Kylmä keli ei ole omiaan nostattamaan markkinatunnelmaa. Keski-iältään viisikymppinen asiakaskunta suorittaa ostoksensa nopeasti ja katoaa kojujen väliin. Kuvaajamme Marina Ekroos kaipailee haitarimusiikkia. Yhdellä tiskillä komeilee kiiltävä pokaali. ”Ai te olette voittaneet jonkun palkinnon?” yritän aloittaa keskustelua hymyttömän ahavoituneen kalastajan kanssa. ”Joo.” Mies ojentaa silakkaa tikun nokassa ”Laitetaanko?”. Tällä kojulla ei paljoa jutustella. Laiturin päässä istuu vielä ahavoituneempia rantojen miehiä pulloineen. Myös Kalatalouden keskusliitto on paikalla, pyöreässä akvaariossa ui hauki ja ahvenia.

Lännen Juhlapalvelujen wokkipannussa paistuu lohta ja perunoita. ”Kivasti sopii toi Marketan pää pannulle, sehän on vähän kuin muikku!” työkaveri huutelee tiskin toiselta laidalta.

Kolera-altaan kulmasta Kauppahallille ammattikalastajat myyvät tuotteitaan suoraan veneistä, kun taas Uspenskin katedraalin suuntaan levittyvät kojut ovat harrastajien hallussa. Risto Kiiski on jeesaamassa kaveria silakkamarkkinoilla jo 35. vuotta. ”Kalastaja kalastaa ja me suupaltit myydään!” hän virnuilee. Silakka on Kiiskelle rakas harrastus, jo toisessa polvessa. ”Isävainaa keitti kerran silakkasopan suoraan kolera-altaan veteen. Kyllä kaverit ihmetteli, että onpa perkeleen pahaa keittoa!” Kiiski kertoo.

Silakkakauppiaat Kiiski ja Koskinen vakavoituvat vain poseerauksen ajaksi.

Silakkamarkkinat ovat muuttuneet vuosien saatossa. Perinteisen tönkkösuolatun silakan sijasta tiskissä on kymmeniä makuja, ja joka vuosi pitäisi saada myyntiin lisää. Kiisken aisapari Reijo Koskinen epäilee, että nuoret tykkäävät ostaa uutuuksia.

Veneiden määrä on vähentynyt runsaasti; parhaimmillaan Kolera-altaassa kellui yli sata paattia, nykyään vain reilu viisikymmentä. Helsingin silakkamarkkinat ovat silti Koskisen ja Kiisken mukaan maan suurimmat ja parhaat. Asiakkaita tulee Turusta saakka, pelkän silakan perässä. ”Porissa oli keksitty vetonaulaksi puulautta, johon poratuista pilkkirei'istä ihmiset sai narrata lautan alla altaassa uivia lohia”, Koskinen naureskelee. Helsingissä ei myydä edes metrilakua.

Päivä lähenee jo loppuaan ja tarjouskilpa käynnistyy.

Kiiskenkin kojulle pysähtelee tuon tuosta naapurimyyjiä heittämään herjaa. ”Silakanmyynti perustuu ehdottomasti rehellisyyteen ja asiantuntemukseen”, Kiiski kuitenkin painottaa. ”Täällä käy samat ihmiset vuodesta toiseen.” Me poistumme kojulta mukanamme purkki mustaherukan lehdillä marinoitua silakkaa, tämän vuoden uutuutta. Silakkapussi käsipuolessa, kirkkaassa auringonpaisteessa Kauppatorilla on hetken kuin saaristossa.

Teksti: Ella Nikkilä. Kuvat: Marina Ekroos

We Love Helsinki

Calamari Union täällä ja Seattlessa

2009-10-22T07:00:00.001+03:00

Rakkautta ja Anarkiaa -leffafestareilla nähtiin muuan kummajainen. Aki Kaurismäen vuonna 1985 ilmestyneestä kulttileffasta Calamari Unionista on tehty uusi versio yhdysvaltalaisin voimin. Tämä Helsinki-elokuva, niin sanottu Suomen Reservoir dogs, on siirretty Seattleen. Tapasimme tekijät kysyäksemme, mistä helvetistä on kysymys.

Calamari Union remake-elokuvan ohjaaja Richard Lefebvre ja kuvaaja Ben Kasuke kehuvat Dubrovnikin toasteja.

Kuvaaja Ben Kasuke on saapunut alle tunti sitten Helsinkiin ja valittelee jet lagia. Hän innostuu kuitenkin kuin pieni lapsi, kun pääsemme Cafe Moskvaan, jossa haastattelu on tarkoitus pitää. Kasuke on selvittänyt, että tämä on Kaurismäen kantapaikka ja Kasuken idolin symbolisen tason läsnäolo saa hänet hykertelemään. Myös minulle tämä oli ensimmäinen kerta Moskvassa ja vaikka paikka on eittämättä sympaattinen, en oikein osaa yhtyä Kasuken riemuun. Kotikutoinen sisustus ei näytä silmiini eksoottiselta vaan hieman halvalta. Kasuke huomaa heti Matti Pellonpään kuvan seinällä ja tallentaa muitakin yksityiskohtia digipokkarillaan.

Ohjaaja Richard Lefebvre saapuu pian, ilmeisesti huolitellumpana kuin yleensä. Kasuke hihkuu, ettei koskaan ennen ole nähnyt tätä puku päällä. Runsaat tatuoinnit kiemurtelevat esiin miehen kauluksista ja hihansuista. Lefebvre on viettänyt Helsingissä jo päivän ja hänkin on silminnähden innostunut. Miehet maistelevat salmiakkia ja vaikuttuvat muutenkin halukkailta kokeilemaan suomalaisia kummallisuuksia.

Molemmat ovat ensimmäistä kertaa Helsingissä. Se on kuulemma kauniimpi kuin Seattle, johon remake sijoittuu, mutta niissä vaikuttaa myös olevan jotakin samaa. Ainakin sää. Kasuke pohtii, että suurkaupunkeja kaikkialla maailmassa yhdistää myös maaseutua ja pikkukaupunkeja vapaampi ja luovempi ilmapiiri.

Kerron heille, että suomalaiset ovat aina innostuneita, kun joku tekee ulkomailla jotain, mikä liittyy Suomeen. Siksi suomalaisia varmasti kiinnostaa elokuva. Lefebvre kertoo, että hän arvelikin sen saavan jotain huomiota Suomessa, mutta huomauttaa että on tehnyt elokuvan kuitenkin pääosin itselleen ja ihmiselle jotka esiintyvät siinä.

Nähtyään Kaurismäen alkuperäisen leffan vuonna 2002, hän oli vaikuttunut nimenomaan sen henkilöhahmoista. "Nää on ihan kuin mun kaverit!" Lefebvre hihkuu. Hän kuitenkin jatkaa myös vaatimattomasti, että alkuperäisen elokuvan hahmot ovat kuulimpia kuin heidän leffassaan. Hän laittaa sen amerikkalaisuuden piikkiin. Kohteliaana tyyppinä en kuitenkaan yhdy hänen mielipiteeseensä siitä, että amerikkalaiset nyt vaan on rumia. Lefebvre kertoo, että alkuperäisen elokuvan musiikki oli myös yksi seikka, mikä inspiroi häntä tekemään remaken. Omaa elokuvaansa varten hän pyysi kavereitaan tekemään musaa.

Lefebvre mielestä molemmissa leffoissa on kuitenkin yleismaallinen, kaupunkeihin liittyvä tarina, jossa on myös poliittinen viesti. Vähävaraisia ihmisiä juoksutetaan alueelta toiselle halpojen asuntojen perässä. Hän kuvailee, miten gentrifikaatioprosessi ajaa Seattlessa köyhiä nuoria tyyppejä alueelta toiselle. Kun ihmisiä muuttaa halpojen asuntojen perässä jonnekin, hinnat nousevat ja rahattomimmat joutuvat taas muuttamaan seuraavalle alueelle. Remaken paikat on valittu niin, että niihin liittyy konnotaatioita juuri seattlelaisille. Ballard, johon elokuvan lopussa lähdetään, on paikka johon kukaan ei oikeasti halua mennä. Kuulostaa etäisesti Vantaalta.

Mietimme yhdessä sitä, mitä Kaurismäki on tarkoittanut Viroon lähdöllä. Vuonna 1985, jolloin alkuperäinen leffa on ilmestynyt, Viro oli vielä neuvostoliittolainen kaupunki. Entä mitä merkitsee Eira? Kaurismäkeläiseen tyyliin absurdissa elokuvassa on paljon mysteereitä.

Kysyn tietysti, että tietävätkö herrat, mitä Suomen oma outolintu Kaurismäki ajattelee elokuvasta. Lefebvre kertoo että yhteistyö rajoittui muutamaan erikoiseen sähköpostiin. Yhdessä Kaurismäki pyysi lahjoittamaan rahaa Amnestylle ja kodittomien yömajaan ja toisessa korjaamaan Kaurismäen auton. "Toivottavasti mun ei tarvi, en nimittäin osais, vaikka väitin, että osaisin" Lefebreven naureskelee. Kaurismäestä puhuminen vetää nämä muuten leppoisat herrat hieman mietteliäiksi. Hahmo tuntuu aiheuttavan heissä pelonsekaista kunnioitusta.

Hiljalleen keskustelu lipuu siihen mitä herrat aikovat Helsingissä tehdä. Kasuke yrittää vaihtaa lentolippunsa, jotta voisi jäädä pidemmäksi aikaa. Hän kertoo, että Helsingissä hän haluaa nähdä heavy metal -bändejä ja on kuulemma myös googlannut paikan, jossa voi laulaa heavy-karaokea. Lefebvre sanoo haluavansa nähdä 69 Eyesin ja Hanoi Rocksin. Kerron, että valitettavasti jälkimmäisellä oli jo jäähyväiskeikka, mutta ainakin Andy saattaa löytyä jostain baarista notkumassa. Lisäksi Lefebvrellä on suunnitelmissa käydä katsomassa Helsingin metroa ja muita alkuperäisen elokuvan tapahtumapaikkoja. "Hei joo, hengaillaan!" Lefebreve huudahtaa.

Toivottavasti jäivät.

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Robert Keskinen

We Love Helsinki

Katja Tukiaisen "Playground, My work is my pleasure”- näyttely antaa vallan tytöille

2009-10-21T07:00:00.002+03:00

Korjaamon Galleria muuntautuu tyttöjen maailmaksi, jossa nähdään lettinauhoja, karkkeja ja punaisia kenkiä. Toimittajamme Heidi Valkola kävi tutustumassa lähemmin sekä näyttelyyn että itse taiteilijaan.

Taiteilija Katja Tukiainen.

Ensimmäinen asia, jonka näen kävellessäni sisään Korjaamo Galleriaan, on Katja Tukiainen seisomassa tikkailla seinää maalaten. Näyttelyn nimi, ”Playground, My work is my pleasure”, kuvastaakin Tukiaista täydellisesti.

Näyttelyssä nähdään tyttöjä, bambeja, leivoksia, Nuria ja Arnold Schönberg sekä Marx. Tyttöarmeijat pioneeripuvuissaan, käsissään karkkitangot, taistelevat tyttöjen ja tyttöyden puolesta. Huomaan olevani kateellinen maalausten tytöille heidän rohkeudestaan ja vallattomuudestaan - tytöt saavat näyttää kieltään siinä missä pojatkin. Silmää iskevä tyttö näyttää suorastaan flirttailevan katsojalle. Teokset ovat viattomia, samalla vietteleviä. En voi olla ihmettelemättä miten kieltään näyttävä Shirley Temple -tyttö kirjamessujen julisteessa aiheutti kohua. Nyt kieltä näytetään senkin edestä. Tukiainen kertookin pitävänsä katsojan provosoinnista.

Näyttelyn teokset ovat toistensa peilikuvia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että teokset olisivat identtisiä vaan ne enemmänkin keskustelevat keskenään. Näyttelyssä leikitään sanoilla, katseella ja hieman katsojallakin. Tuntuu kuin tytöt kuiskisivat toisilleen ja tuijottaisivat katsojaa. Katsojasta tulee katsottava. Se ilo ja huumori mikä taiteilijalla on ollut töitä luodessa välittyy katsojalle. Taide on kuin leikkikenttä, playground, missä sääntöjen rikkominen on sallittua. Tukiainen ei arvostelusta säikähdä, vaan kun häntä on kritisoitu jostakin, hän on vain tehnyt sen seuraavalla kerralla korostetummin.

Tukiainen maalaa myös tilasidonnaisia teoksia, jotka valtaavat kokonaisia seiniä. Näyttelytilaan astuessa tuntuu kuin olisi saapunut toiseen maailmaan. Seinälle maalatut tytöt raottavat punaisia verhoja sivuun luoden teoksille näyttämön. Katsojalle annetaan tilaisuus kurkistaa tyttöjen maailmaan. Seinien maalaaminen on Tukiaiselle tosissaan tekemistä, eräänlainen extremekokemus.

Näyttely on ehdottomasti käynnin arvoinen ja ainakin itse tauluja katsottuani en voi muuta kuin poistua hymyillen, ehkäpä osa taiteilijan innosta on tarttunut minuunkin. Toivon vain, että Korjaamolla on laaja leivosvalikoima, koska itse olen ainakin sellaisen tarpeessa.

"Playground, My work is my pleasure”- näyttely Korjaamo Galleriassa, Töölönkatu 51 b, Töölö, 16.10.- 15.11.2009.

Teksti ja Kuvat: Heidi Valkola

We Love Helsinki

Linnanmäen Valokarnevaali tarjoilee valon ja varjon leikkejä

2009-10-16T12:01:00.028+03:00

Jokainen Helsingissä lapsuutensa viettänyt tai muuten Linnanmäkeen taskuraketti-ikäisenä rakastunut saattaa tuntea pakottavan tarpeen kirmata saman tien paikalle, jos Lintsille pääsee talvella. Jo viikon jatkunut Valokarnevaali tarjoaa valloittavan jatkoajan lapsuuteen keskellä synkkenevää syksyä.

Tiistai-iltana huvipuisto on hämärä ja hiljainen. Kaukana on se kaaos ja hektisyys, joka kesällä syntyy sinne, tänne ja tuonne juoksevista, vahdista huumaantuneista lapsista. Paikalla kyllä on muutamia lapsiperheitä ja nuoria kaakaokuppeineen, mutta syksyinen tapahtuma näyttää tutusta paikasta aivan uudenlaisen puolen. Vain megasipsipussiarvonnan tyttö jaksaa kujertaa mikrofoniinsa loputtomia kehotuksia tulla ostamaan yksi arpa ”koska voittoja vielä on, paljon”.

Valot ovat syttyneet ympäri puistoa luoden oudon, pienoismallimaisen tunnelman laitteiden ympärille. Selvää on, että ensimmäisenä on suunnattava maailmanpyörään katsomaan tätä kaikkea lintuperspektiivistä. Unohtaen korkeanpaikankammoni nousen istuimelle ja suljen oven innostuksesta hihkuen. Kun kori alkaa lipua hiljaa iltataivasta kohden, vertigoni muistuttaa olemassaolostaan ja tarraan kuvaajasta tiukasti kiinni. Ylhäällä maisemat ovat jo niin mahtavat, etten muista enää edes pelätä.

Takaisin maanpinnalla on omituista kuulla Lintsin äänimaailmana Vivaldin Talven ensimmäinen osa ja jotain, josta tulee mieleen jenkkien jokajoulukuiset perhe-elokuvat. Yksin kotona ja sen semmoiset, tiedättehän. Lasten innosta hihkuvat äänet korvaava orkestraalinen, jouluinen ja mahtipontinen elokuvamusiikki oikeutetaan arvatenkin tapahtuman syksyisellä konseptilla. Vanhassa 50-luvun karusellissa on onneksi musiikkina tuttu ja turvallinen Sininen ja valkoinen.

Paitsi musiikki, myös pimeän ja hehkulamppuviritelmien leikki viestii, että Valokarnevaali on ehkä suunnattu hieman varttuneemmille huvittelijoille. Lapsia on yllättävän vähän mutta valokuvaajia sitäkin enemmän. Esimerkiksi törmäilyautoradalla, joka on muunnettu luisteluradaksi, suihkii ainoina muutama luistelija kamera tanassa.

Katoksen laitamalta löytyy tosin sitä tavanomaisempaa huvipuistokansaa. Syntyjään helsinkiläiset, nyttemmin Aitoolla, Pälkäneellä asuvat Jens (11) ja Jami (9) ovat tulleet Valokarnevaaliin mummonsa ja helsinkiläisen ystävänsä Aatron (13) kanssa. Pojat ovat huvipuiston vakiokävijöitä, mutta ovat ensimmäistä kertaa Lintsillä syksyllä. Hienoinen pettymys onkin ollut se, etteivät kaikki laitteet ole Valokarnevaalin aikaan auki. Onneksi kaikki lempilaitteet – Vekkula, vesitornin sisuksiin rakennettu Linnunrata sekä Kieputin – ovat auki. Niin ikään comebackin tehnyt Enterprise, nyttemmin Kehränä tunnettu vekotin saa pojilta kiitosta.

Aatro, Jens ja Jami Naurupolulla.

Valokarnevaalin kävijäjakaartia, lasten korvautumista valokuvaajilla, selittänee valon ja pimeän leikki, joka tarjoaa mielenkiintoisen visuaalisen maiseman, jota kelpaa kuvata. Esimerkiksi Hurjakurun vesiallas on aavemainen tyhjänä, hienoisen usvan noustessa betonijoesta. Iltapimeässä, värilamppujen katveessa erilaiset kieputtimet näyttävät toistaan ihmeellisimmiltä.

Ja nekin laitteet, joissa yleensä ei ole käynyt, tuntuvat jotenkin vähän mielenkiintoisemmilta tässä maailmassa. Yritettyämme turhaan saada kuvattua vuoristoradalla (kirkumiselta ja tarrautumiselta emme saaneet yhtään onnistunutta kuvaa otettua), kisaamme erään videokameraneidin kanssa Monorailiin vain hävitäksemme ensimmäisen vaunupaikan rinnan mitalla. Kaksi kierrosta ja lisää maisemia. Käymme viela Hypyttimessä, kunnes huomaamme, että monta tuntia on hujahtanut ja sulkemisaika lähestyy. Kylmä syö varpaita, mutta olemme tuskin huomanneet! Valokarnevaalia voi suositella, ihan vaikka vain sen visuaalisuuden vuoksi.

Linnanmäen Valokarnevaali on auki sunnuntaihin 18.10.2009 asti joka päivä kello17–22. Lisätietoja:http://www.linnanmaki.fi/fi/valokarnevaali

Teksti: Tuuli Hongisto, Kuvat: Jesse Anttila

We Love Helsinki

Iskelmän salaisuutta etsimässä – Syystanssit Ravintola Bellyssä

2009-10-16T07:00:00.003+03:00

Iskelmä- ja lavatanssit mielletään usein keski-ikäisten ja eläkeläisten pariskuntien harrastukseksi. Toimittajamme Tiina Kivelä päätti ottaa selvää, onko kyseessä pelkkä myytti vai onko iskelmä kenties laajentamassa reviiriään.

Ennen asian syvempää tarkastelua on syytä kertoa, että kiinnostukseni lavatansseihin on alkuperäinen syy, miksi eksyin tämänkin blogilehden toimitukseen. Niihin hurahtaneena halusin selvittää erilaisia mahdollisuuksia jatkaa harrastusta. Tänä iltana tarkoituksenani oli myös ottaa selvää olisiko vastaavista tanssiaisista We Love Helsingin järjestämien tanssien manttelinperijäksi.

Löydän itseni äkkiarvaamatta triplabuukatussa perjantai-illassani matkalla Bellyyn. Tiedossa olisi Martti Servo & The Moods -viihdeduon keikka, jonka jälkeen iskelmäjammailua Radio Helsingin Iskelmäiltama- ohjelmasta tuttujen DJ:den sävelten tahdissa. Paikalle saapuessani huomaan kuitenkin olevani auttamattomasti myöhässä – Martti Servo on jo esiintynyt. Väkeä on silti paikalla reilusti ja tunnelma on odottava. Ensimmäisen, vihreäseinäisen salin takaa alkaa kuulua musiikkia. Pujottelen tieni punaseinäisen tanssisalin puolelle. Tanssilattia on puolillaan pääosin alle kolmikymppisistä koostuvaa juhlakansaa. Muutamat tanssivat pareittain, mutta suurin osa tanssii isommissa ryhmissä. Tapahtuma ei mitenkään ole verrattavissa perinteisiin lavatansseihin. Iskelmä kuitenkin raikaa ja tanssilattialla kaikki pyörähtelevät ja twistaavat tanssin huumassa. Lavalla varsinaiseen esiintyjäkaksikkoon kuulumaton showmies rummuttaa pohkeidensa välissä olevaa mustaa laatikkoa.

Iskelmäiltaman DJ:t, Olli Sirén ja Mikko Mattlar.

Yritän löytää väenpaljoudesta tanssiparin, joilla olisi jonkinlaista lavatanssi- tai iskelmätaustaa – siinä kuitenkaan onnistumatta. Viimein lähes voitonvarmana siitä, että nyt olen onnistunut bongaamaan oikean iskelmäkonkarin, suuntaan kulkuni tanssilattialle. Hups vaan, ja toimittajaa viedään. Huomaan pyöriväni ohjauksessa villisti ympäri tanssilattiaa. Taisivat korot käydä useaan otteeseen melkein kattolampuissakin. Tiedustellessani partnerini iskelmämieltymyksiä saan kuitenkin tutun vastauksen: ”En mä nyt ihan hullu oo. Sehän on jotain, mitä meidän vanhemmat on joskus jortsuillu.”

Mikä sitten saa ihmiset tanssimaan ihan vain tanssimisen ilosta? Kysymys itsessään sisältää jo yhden vastauksen, mutta toinen syy voisi olla tanssien aikaansaama teatterimainen tunnelma. Tämä teoria sopii erityisesti kellohametanssien suosioon. Ihmiset saavat teeman mukaan pukeutumalla ottaa jonkun toisen henkilön roolin. Syynä voisi olla myös nuorten aikuisten viimeinen pako lapsuuteen. Iskelmä on niitä harvoja ”vanhempien juttuja”, joita ei ole vielä päässyt kokeilemaan. Niin tai näin, joka tapauksessa ihmisillä tuntuu olevan hauskaa ja tarkemman analyysin antamiseen vaaditaankin vielä lisää tutkimustuloksia.

Epätodellisissa tunnelmissa poistun Bellystä. Iskelmä on näyttäytynyt nyt kaksissa erilaisissa kasvoissa. Miten moneen muotoon tämä kameleontti vielä taipuu? Tihrustan ovella vihreällä seinällä olevaa punaista tekstiä:” The first James Bond film.” Hymyilen ja melkein tekisi mieleni nipistää itseäni käsivarresta. Olikohan tämäkin ilta vain elokuvaa.

Ravintola Belly, Uudenmaankatu 16, Punavuori.

We Love Helsinki Jäähyväistanssit 17.10.2009 Valkoisessa Salissa. Tapahtuma Facebookissa.

Teksti: Tiina Kivelä, Kuvat: Mirkku Pervonsuo

We Love Helsinki

Bongaa yksityiskohta: sanoma roskiksessa

2009-10-14T07:00:00.000+03:00

Kaivokadun varrelle liimattu kannanotto korvasi edellisen. Kaivokatu 6, Kluuvi.

Kuva: Mirja Hämäläinen

We Love Helsinki

Hullujen päivien keltainen hysteria - tarttuuko se?

2009-10-08T11:00:00.007+03:00

Keltaiset kassit valtaavat taas Helsingin neljän päivän ajaksi. Toimittajamme kävi ihastelemassa kulutusjuhlan ensitunnelmia.

Hurraa, monen päivän katalogihypistely on nyt vihdoin palkittu! Seison myrskyssä Helsingin keskustan Stockmannin ovilla. Kello on 7.45 ja olen elämäni ensimmäistä kertaa todella menossa Hulluille päiville, oikein ajatuksella. Tavaratalon ovien edessä on yllättävän rauhallista, kahden vanhemman rouvashenkilön kiistelyä lukuun ottamatta ilmapiiri vaikuttaa toistaiseksi leppoisalta. Kauhutarinat ihmisten ryysimisestä ja tönimisestä tuntuvat kaukaisilta. Olisiko myrsky vaikuttanut helsinkiläisten ostointoon? Kellon lähestyessä kahdeksaa, alkaa ihmismassa kuitenkin kasvaa ja liikkua hermostuneesti. Tunnelma jännittyy; kengännauhoja ja käsilaukun hihnoja kiristellään. Joukossa tarkastellaan salavihkaa ympärillä olevia kilpailijoita.

Samalla hetkellä kun vieressäni ollut nainen litistyy minua vasten, näen sivusilmällä kun muutama lenkkitossu jo kaapii maata. Olen kuin olenkin keskellä karjalaumaa. Rentoutuneet naurahdukset ovat nyt mennyttä, ihmisten katseet ovat keskittyneitä. Nyt on tosi kyseessä! Hetkellä millä hyvänsä lasiovet avataan. Ei voi sanoa, etteikö ostohysteria tarttuisi, niin luontevasti käytän kyynärpäitäni velloessani massan mukana sisään tavaratalon uumeniin. Sadat keltaiset myyjät vastaanottavat tätä sirkusmusiikin tahdissa sisään mylvivää laumaa.

Jatkan matkaani kiihkeästi kohti lentolippujen myyntipistettä. Lentolippujen hankinta on kuitenkin se todellinen Hullut päivät -kokemus; täällä karsitaan jyvät akanoista! Ilahdun huomatessani, että jokaisen kerroksen jälkeen väki kannoiltani vähenee ja olen toiveikas. Saapuessani ruuhkaiselle lipunmyyntipisteelle käteeni lyödään vuoronumero ja karu totuus paljastuu. Lentolippujen jono on venynyt jo tuntien mittaiseksi. Lohdutuksekseni ystävällinen keltainen herrashenkilö toteaa, että voin mennä tekemään muita "hullun halpoja" ostoksia odottaessani vuoroani.

Poistun Stockmannilta ostamatta mitään, osittain periaatteesta, osittain yksinkertaisesti sen takia, että sisäänrynnistyksen mukana tuoma jännitys ja into kestivät vain pienen hetken. Ympärilläni vellova massa kasvaa ja lähden tyytyväisenä; näille Hulluille Päiville ei enää tarvitse mennä.

Hullut päivät jatkuvat lauantaihin 10.10.2009 saakka.

Teksti: Lilli Kaarakka, Kuvat: Topi Vanhatalo

We Love Helsinki

Sporalla Keskuspuistoon

2009-10-06T07:00:00.003+03:00

Keskuspuisto on monelle helsinkiläiselle tuttu vain käsitteenä. Urhea luontointoilijaryhmämme suuntaa kohti suurta tuntematonta esitelläkseen sitä vähän meille muillekin.

Kaunis, mutta myrkyllinen kalliokielo viihtyy karuillakin kasvupaikoilla.

Urbaaneinkaan helsinkiläinen ei voisi väittää vieraantuneensa luonnosta. Metsään päätyy tässä kaupungissa melkein vahingossa ja luonon helmaan pääsee keskustasta raitiovaunulla. Helsingin suurimman puiston, Keskuspuiston, kaupunkilaisille tutuimpia osia ovat Töölönlahti ja sen ympäristö, mutta harvempi helsinkiläinen on todella tutustunut tähän Vantaanjoelle asti venyvään alueeseen.

Toimittajaryhmämme päättää aloittaa Keskuspuisto-retkeilyn kevyesti tutustumalla Laaksoon, puiston eteläpäätyyn. Auroran sairaalan parkkipaikalla sata metriä vilkkaasti liikennöidystä Nordenskiöldinkadusta, fasaaniemo vahtii kaula pitkänä asfaltilla tepastelevia poikasiaan. Lilli johtaa reippaasti joukkomme metsän siimekseen. Kuusikon pohjakerrosta verhoaa tiheä käenkaalipeite. Kuvaajamme Visa intoutuu maistelemaan näitä, myös ketunleipänä tunnettuja pikkuruisia kasveja. Metsäylioppilas Lilli kertoo, että tämän osan metsää tunnistaa rehevästä kasvillisuudesta lehtomaiseksi kankaaksi, joka on yleisin metsätyyppi Etelä-Suomessa.

Käenkaalin voi helposti sekoittaa apilaan.

Lehtomaiselle kankaalle tyypilliset saniaiset ovat vielä täydessä loistossaan Keskuspuistossa ja valoisissa aukkopaikoissa nämä yksivuotiset kasvit muodostavat tiheitäkin kasvustoja. Kuvittajamme Mirka seisoo hiukan hämmentyneenä pusikon keskellä, ”Mitä mun olisi tarkoitus tehdä täällä?” Puiden välistä vilahtelee työmatkalaisia ja lenkkeilijöitä, muutaman metrin päässä pururadalla juoksee dobermanni. Onko tämä nyt sitä metsää? ”Ehkä tälläisiä on parempi kutsua metsiköiksi” toteaa Lilli. Keskuspuiston valtava metsäalue jakautuu erikokoisiin laikkuihin, joissa puu- ja kasvilajit vaihtelevat. Näihin metsiköihin voi helposti piipahtaa polulta ilman pelkoa eksymisestä.

Tiheä hiirenporraskasvusto luo ajoittain jopa trooppista tunnelmaa Keskuspuiston metsiköihin.

Joukkomme lähtee etsimään koskemattoman metsän tuntua viereiseltä pöheikön peittämältä kukkulalta. Kallion huipulta avautuu luontokokemuksen sijaan näköala Helsingin ylle. Siluettiin piirtyy Tuomiokirkko, Kallion kirkko, Linnanmäki ja nostureita. Äänimaisema koostuu ambulanssin sireenistä, äkäisistä sinitiaisista ja kuvaajamme tulkkinasta M.A. Nummisen biisistä "Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa".

Käävän rihmasto lahottaa puuta hiljalleen.

Yhtäkkiä Ella on astua johonkin keltaiseen. ”Limasieni!” Koko joukko kompuroi paikalle vahvistamaan havainnon: ”Hyi, se on ruma. Rihmastot näkyy!” Mirka huudahtaa, mutta Lilli puolustaa keltaista möykkyä. ”Vähänkö se on söpö, tekisi mieli paijata!” Meillä oli tuuria. Nämä kummalliset kasvin, eläimen ja sienen välimuodot liikuskelevat metsässä sateen jälkeen ja vain ollessaan lisääntymisvaiheessa. Limasienet ryömivät metsän pohjalla sopivaan korkeaan kohtaan, vapauttavat itiönsä, kurtistuvat ja katoavat jopa yhdessä yössä. Kyseinen keltainen laji on nimetty vanhan suomalaisen uskomuksen mukaan Paranvoiksi; henkiolento Paran ajateltiin pudotelleen metsään varastamaansa voita.

Visa kävi seuraavana päivänä etsimässä jo kasaan kurtistuneen, itiöitään pudottelevan limasienen ja pakkasi näytteen siitä tulitikkulaatikkoon. Näyte lähetettiin kasvimuseoon Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelman puitteissa tehtävään Suomen limasienten määritysopasta varten.

Luoviessamme takaisin polulle Mirka huokaa metsän tuoksun olevan yksi maailman parhaista hajuista. ”Sitä ei edes tajua kaipaavansa, ja sitten ihmettelee, miten on voinut olla viikkoja ilman!” Mirka jatkaa tutun tuoksun ihastelua. Luonto on kasvanut kiinni helsinkiläisiin, tai ehkä toisin päin. Pienen palan metsää voi onneksi haukata vaikka työmatkalla.

Kallion huipulla kasvava mänty on käpristynyt, mutta vahvan juurakkonsa ansiosta se pysyy pystyssä vielä vuosia.

Helsingin Keskuspuistoon pääsee keskustasta mm. raitiovaunulla 7A, 7B (Auroran sairaalan pysäkki, Nordenskiöldinkatu) ja lukuisilla busseilla. Puiston alueella voi mm. pyöräillä, hiihtää, sienestää ja ratsastaa.

Kartta linkissä: http://www.hel2.fi/keskuspuisto/fin/1esittely/popup/karttakesa.html

Teksti: Ella Nikkilä ja Lilli Kaarakka, Kuvat:Visa Mäkelä, Kuvitus: Mirka Kinnula

We Love Helsinki

Kuvareportaasi We Love Helsinki Vintagetansseista

2009-10-05T07:00:00.001+03:00

We Love Helsingin Vintagetansseissa tanssittiin ja tunnelmoitiin jälleen vanhan suomi-iskelmän tahdissa Kuudennella Linjalla 25.9.2009 ja Korjaamolla 26.9.2009. Paparazzimme Timo Santala, Marina Ekroos ja Christer Ådahl väijyivät pahaa-aavistamattomia pyörähtelijöitä ja tuloksena on kuvareportaasi täynnä suuria tunteita tanssilattialla.

Kuvat: Timo Santala, Marina Ekroos, Christer Ådahl

We Love Helsinki

Aamulla: Cafe Engel

2009-10-01T07:00:00.017+03:00

Aamulla-juttusarjassa We Love Helsinki fiilistelee kaupungin heräämistä ja joutilaita aamuhetkiä. Engelin aamiainen on oman genrensä klassikko, joten tämä hillitty, ylemmän keskiluokan kohtaamispaikka täytyy testata.

Aamuaurinkoista Senaatintoria on hyvä ihailla kotoisan kilinän ja hiljaisen puheensorinan keskellä. Joskus tosiaan kannattaa nousta ennen kello kymmentä.

Valitsemme listalta ranskalaiset aamiaiset. Settiin kuuluu maitokahvi, croissant, hedelmiä, vihanneksia, juustoja, tuoremehua ja suklaakaramelli. Värikäs annos on päivälle sangen kelpo aloitus. Ainut kummallisuus on tietty Atkinsin dieetti -meininki; leivänpäällisiä on lautasellinen, leipänä vain se yksi croissant. Juustoa on melkein liiaksi, niin mahdottomalta kuin se kuulostaakin.

Ranskalainen aamiainen on kuitenkin aamiaisseuramme, Engelin ravintolatoimenjohtaja Pihla Heinosen mukaan asiakkaiden kestosuosikki. Aamiaisvaihtoehtoja on yhteensä kuusi. Luomu- ja perinneaamiainen ovat listan uusimpia tulokkaita. Niitä ei aina ole saatavilla ja tarkka sisältökin vaihtelee kauden mukaan. Heinonen kertoo, että tarkoituksena on vähentää ulkomaisten, kaukaa rahdattujen hedelmien käyttöä ja tarjota asiakkaille lähempää tuotu, ekologisempi aamupalavaihtoehto.

Pihla Heinonen viihtyy työssään.

Arkiaamunakin Engel on täynnä aamiaisasiakkaita. Heinosen mukaan tämä kehitys alkoi viitisen vuotta sitten. Sitä ennen aamiainen oli lähinnä viikonloppuluksusta. Sitten esimerkiksi nuoria kaveriporukoita alkoi ilmestyä aamiaisille enemmän. Emme nytkään ole ainoita alle nelikymppisiä. Brunssit ja aamiaiset ovat vakiintuneet monen toverin viikko-ohjelmaan. Miksi jopa opiskelijat käyttävät pienestä budjetistaan yli kympin aamiaiseen? Heinonen vastaa, että hänen mielestään Engel on enemmän kuin kahvila. "Tämä on myös sosiaalitoimisto!" hän naurahtaa. Vaikka yhden kahvikupin hinnalla saisi kaupasta sumppia koko paketin, niin eihän se ole ihan sama asia. Kahvila on turvapaikka pahan maailman keskellä. Kahvilassa nautitun aamiaisen tyyliseen luksukseen halutaan sijoittaa, vaikka satsaus olisikin pois jostain muusta. Heinonen sanoo itsekin ihmetelleensä, että jopa lukioikäisillä riittää rahaa törsättäväksi kahvilaan.

Cafe Engel on perustettu parikymmentä vuotta sitten. Se tunnetaan kaupungissa hienostuneesta tunnelmasta, pöytiintarjoilusta ja siitä, että siellä käy kirjailijoita. Pöytiintarjoilu on Helsingin kahviloissa harvinainen käytäntö ja siinä pitäytyvät paikat tekevät sen ylpeydellä. Se on kuitenkin omiaan myös aiheuttaamaan tottumattomille asiakkaille hämmenyksen hetkiä; pitikö tää nyt maksaa kassalla vai tuleekohan ne vielä tänne?

Kotoisa porvaritunnelma on rakennettu hillityillä väreillä, kakkuvitriinillä ja huolitelluilla yksityiskohdilla. Astiat ovat valkoista posliinia ja henkilökunta vienosti hymyilevää. Tarkkaan mietityt puitteet tekevät paikasta erityisen ja asiakkaana tulee erityinen olo. Vaikka Engel sijaitsee Helsingin kovimmassa turistigetossa, se on silti tukevasti helsinkiläisten hallussa. Heinosen mukaan asiakkaista kahdeksisenkymmentä prosenttia on paikallisia. Kanta-asiakkaita on paljon ja jotkut käyvät aamiaisellakin melkein joka aamu. Jotkut perheet ovat ottaneet Engelin osaksi elämäänsä ja siellä on järjestetty häitä ja ristiäisiä. Onpa joku jo toisen polven kanta-asiakas, jonka vanhemmat ovat aikanaan tulleet ensitreffeille kahvilaan.

Toimittajamme Mirja Hämäläinen hörppää aamukahvia.

Engel menee tammikuussa kiinni kun koko kortteli menee remonttiin. Korttelia pyritään "elävöittämään", mutta ei ole varmaa, palaako tämä kovin eläväinen osa monumentaalikeskustaa vanhoihin liiketiloihinsa remontin jälkeen. Heinonen näkee epävarmat ajat kuitenkin mahdollisuutena. Jos ulkopuolelta sanellaan muutoksia, voi se olla tälle helsinkiläiselle instituutiolle hyvä sauma uudistua.

Café Engel, Aleksanterinkatu 26, Kruununhaka. Avoinna vielä tammikuun 2010 loppuun asti.

Teksti: Mirja Hämäläinen ja Veera Moll Kuvat: Timo Wright

We Love Helsinki

Viiniä taiteella: Tää hetki on nyt!

2009-09-27T07:00:00.005+03:00

Viiniä taiteella-juttusarjassa toimittajamme vierailevat taidenäyttelyiden avajaisissa raportoiden maistamastaan, kuulemastaan, kokemastaan ja tietysti myös näkemästään.

Mirkan avecina oli Emilia.

Törmään jo Ylioppilasaukiolla kukkapuskia piteleviin, huulipunattuihin avajaisvieraisiin. Ahtaudun tupaten täynnä olevaan hissiin ja saavun korkealle kaupunginkattojen tasalle Kalhama&Piippo Contemporaryyn.

Avaran gallerian valkoiset seinät on ripustettu ainakin näennäisen rennoin rantein täyteen Rauha Mäkilän neonvärejä sykkiviä, erikokoisia maalauksia. Korkeassa, hallimaisessa tilassa sykkii myös tanssimusa, ja se on ihan täynnä ihmisiä. Puheensorina kilpailee musiikin metelin kanssa. Bongaan vastaanotto/vieraskirja/kauppojenhierontapöydältä ensimmäiset tyhjät pullot ja paljon lisää kukkia. Näyttelyn nimi All We Want Is Everything kuvaa tätä hetkeä vähän liiankin hyvin.

Tarjoiluille on varattu keskeltä hallia mustalla liinalla peitetty pöytä. Omiin jääpalakulhoihinsa ovat aseteltuina keisariolut- ja omenasiideripullot. Avaaja löytyy pöydältä, joten kaikki voivat näin ollen hoitaa omat ja kaveriensa juomatarpeet itse. Alkoholittomana juomana on vain muutama pullo vissyä ja se loppuu nopeasti. Nälkäisille suille ei täältä löydy täytettä.

Taiteilija erottuu kukkia ja onnitteluja vastaanottavana, fiftarileopardikuosimekossaan kiharat otsalla, yhtenä parhaiten pukeutuneena hahmona. Muutenkin tänne on kokoontunut kaupungin kerma, nuoria tyylikkäitä 20+ ja 30- rahakkaalta vaikuttavia henkilöitä. He huitelevat ympäriinsä pullot kädessä pillifarkkuineen ja pottatukkineen tauluihin sointuvissa kasarikuoseissa. Kuulumisten lomassa vaihdetaan poskisuudelmia, halauksia ja vakuuttavia kättelyjä. Mielessäni käy, että olen myöhästyneillä Flow-jatkoilla.

Musiikkia soittaa oikea dj, joka ei ole kuka tahansa nobody, vaan Maria Veitola. Glitterimekkoon pukeutuneena hän iskee levylautaselle tunnelmaan sopivaa kevyttä, huoletonta pumputusta. Molokon "The time is now… Lets make this moment last…" Tämäkin sopii kuvaan kuin jättisilmälasit hipsterin nenälle. Koen, että minua tykitetään tälle ajalle ominaisilla arvoilla: hetkellisyys, pinnallisuus, helsinkiläisyys, nuoruus, kauneus, coolius… Nämä välittyvät myös musiikkivideo-poseeraus-estetiikkaa huokuvista teoksista. Yritän löytää niistä jotain ironiasta kielivää, mutta ainakin tässä ympäristössä esitettynä ja näiden ihmisten ympäröimänä epäonnistun.

Maalauksissa jokaisen teoksen nimi kuin hittibiisi: He’s Not Like Them Other Boys, Bulletproof, Half Of The Whip ja Hot Chick That You Cant Even Touch. Aika hottia. Vielä jos viittaan Flow-jatkoihin, niin muutama teos on nimetty Flow’ssa esiintyneiden artistien mukaan: Karin Dreijer Andersson ja Ladyhawke! Onkohan näyttelyn ajankohta päätetty taktisesti juuri tähän? Teosten hintahaarukka on 950-4800€. Kolmen työn viereen viedään avajaisten aikana punainen tarra. M.I.A. soi: ”All I wanna do is… take your moneeeee”

Kalhama&Piippo Contemporary on alusta asti ollut selkeä suhteestaan rahaan: täällä se liikkuu. Harva galleria ilman rahaa pyöriikään, eikä taidetta opiskelijabudjetilla osteta. Kuka vie Hot Kissin, I Like Them Tall Boyssin ja She’s So Finen kotinsa seinälle? Ainakin yksi viimeisen päälle pukeutunut pari vintagelastenvaunuineen luo mittailevia katseita seinille. On helppo kuvitella Rauha Mäkilän työ punavuorelaiseen kotiin kierrätyssohvan ja desingkliseiden jatkoksi.
Julkisemmista hahmoista bongaan mad-Tuomas Milonoffin, kyseenalaistakin mainetta niittäneen Antti Piipon ja jytäyttäjä Tuomas Laitisen a.k.a. Moby Dictatorin.

Täällä ei varmasti juoma lopu kesken. Siideriä riittää mukaan otettavaksi ja kuulen, että yhdessä vessoista on ainakin 10 lavaa olutta. Harmi kun ei tullut reppua mukaan… Taiteesta puhutaan suurieleisesti, osoitellaan, analysoidaan ja kuiskutellaan. Kuitenkin tuntuu, että ihmiset katsovat enemmän toisiaan kuin maalauksia.

Rauha Mäkilä: All We Want Is Everything 27.9.2009 asti Kalhama&Piippo Contemporaryssa, Mannerheimintie 3 B, 5.kerros www.kalhamapiippo.com

Teksti ja kuvat: Mirka Kinnula

We Love Helsinki

Urban Exploration: Lauttasaaren vesitorni

2009-09-23T07:00:00.010+03:00

Olkapäähän osuu vesitippa portaiden alkupäässä. Betoniset portaat ovat kosteat. Keltaisessa valossa näkyy edessä kapuavan tumma profiili, suunta on ylös ja ulos.

Lauttasaaren vesitorni kohoaa kallioiden keskeltä 34 metriä ylöspäin Lauttasaaren Kotkavuorella. Kaukaa näyttää siltä, että kädet voisi kietoa tornin ympäri, mutta aivan juurella sen massiivisuus pyörryttää. Torniin kiinnitettyjen valolamppujen sakarat levittelevät itseään joka ilmansuuntaan. Länsiväylä humisee lähellä.

Parinkymmenen ihmisen jono kiemurtelee sisään lommoisista teräsovista. Puoleen väliin riittää betoniportaita, sen jälkeen tornia halkovat metalliportaat, joiden väleistä näkee alaspäin. Sisällä risteilee jättimäisiä metalliputkia.

Lauttasaaren vesitorni on rakennettu vuonna 1958. Tornin valtaviin siiloihin mahtuu 4,5 miljoonaa litraa vettä, jota on käytetty tasaamaan kulutushuippuja aamuisin ja iltaisin. Vedenkulutuksen pienenemisen myötä tasaamisen tarve on vähentynyt, joten nykyään helsinkiläisten vedenkäyttöä tasataan Ilmalan vesitornista. Lauttasaaren torni on ollut suljettuna 13 vuotta.

Torni on tärkeä lauttasaarelaisten maamerkki. Sitä on käytetty myös jujutuksen välineenä. ”Lauttasaari-lehdessä tornin väitettiin kallistuneen roudan ja läpikulkuliikenteen vuoksi. Ihmisiä kehotettiin saapumaan tornille työhaalareissa ja lapiot mukanaan, jotta sen romahdus estettäisiin”, kertoo Lauttasaari-Seuran puheenjohtaja ja vesitorni-entusiasti Ville Elomaa.

Lauttasaari -seuran puheenjohtaja Ville Elomaa vesitornin huipulla.

Matkalla ylös, ennen kuin tornin leveä kohta alkaa, sammuvat valot ylhäältä. Odotamme hermostuneina vihertävässä hämärässä. Joku löytää valokatkaisijan, ja nousu jatkuu askel kerrallaan. Edessä ovat vielä ahtaat, huojuvat kierreportaat.

Sitten tuuli ottaa vastaan tornin huipulla. Rohkeimmat ovat ahtautuneet pienelle pyöreälle betoniselle tasanteelle. Kaiteen toisella puolella on tasaisesti alaspäin viettävä harmaa katto. Pään yläpuolella on antenneja. Niistä lähtee tietoa sekä kännyköille että Jokeri-linjan bussien näyttöihin.

Koko Helsinki näyttäytyy parhaimmissaan, heleänsinisen taivaan alla.

Lauttasaari-Seura on järjestänyt yhdessä Helsingin Veden kanssa kaksi yleisöopastusta. Säännöllisiä opastuksia ei ole, mutta seura toivoo, että niitä voitaisiin järjestää tulevaisuudessa.

Teksti: Suvi Häkkinen (akrofobikko), kuvat: Matias Johansson

We Love Helsinki

Bongaa yksityiskohta: Sanoma roskiksessa

2009-09-21T07:00:00.002+03:00

Kaivokadun varrelle liimattu kannanotto, Kaivokatu 6, Kluuvi.

Kuva: Mirja Hämäläinen

Viiniä taiteella: Madonna ja riehuvat lapset

2009-09-20T09:00:00.005+03:00

Vaellamme Hietalahdenrantaa pitkin Forum Boxiin sen ja sen näyttelyyn samaa matkaa madonnakansan kanssa. Aurinko paistaa lämpimästi ja valtava ihmismassa saa aikaan tunteen kuin olisi osa jotain suurempaa liikettä.

Astumme sisään Pauliina Turakka-Purhosen ja Outi Pieskin Kaisa Giisavaaralla -avajaisiin, jossa tunnelma on ensivaikutelmaltaan jotenkin vaivaannuttava. Kontrasti ulkona vallitsevaan lämpöön ja aurinkoon on suuri. Tila on iso, hämärä ja toistaiseksi vielä tyhjän oloinen. Paikalla näyttää parveilevan lähinnä taiteilijoita. Bongaamme heti pari tuttua kasvoa edellisistä avajaisista.

Pauliina Turakka Purhonen installaatiosta katsottuna

Suuntaamme suoraan tarjoilujen ääreen. Pöytää vahtii tuimailmeinen, Forum Boxin nimikyltillä varustettu nainen, joka annostelee viiniä minikokoisiin mukeihin. Aikamoinen turnoff, siis vahdin olemassaolo, ei itse vahti. Juomatarjoilut koostuvat puna-, valko- ja roseviinistä sekä oletetusti alkoholittomasta boolista, jota lapsivieraat kittaavat kaksin käsin. Kannuissa on vettä vesilinjalaisille.

Muu tarjoilu ei ole kovin houkuttelevan näköistä: pieniä vesirinkeleitä sekä akvaarion pohjakivien näköisiä karkkeja. Karkeista ei edes heti tajua, ovatko ne tarjoilu vai koriste. Rinkelit ovat niin kovia, että alamme epäillä niiden syömäkelpoisuutta. Makuelämys on kuitenkin tuttu menneiden vuosien mummola-ajoilta. Karkit ovat epäilyttävästä ulkomuodostaan huolimatta yllättävän hyviä. Pistämme pystyyn pienen kilpailun siitä kuka kehtaa santsata viiniä useammin. Tuima annostelija katsoo ilme värähtämättä suoraan silmiin pyytäessämme lisäannoksia.

Molemmat taiteilijat ovat paikalla, mutta he eivät erityisesti erotu muusta vierasjoukosta. Hetken tilannetta tarkkailtuamme oletamme taiteilijoiden olevan ne kaikista sosiaalisimmat ja ehkä hieman fiinimmin pukeutuneet.

Siirrymme katsomaan teoksia, joista osa on isoja maalauksia ja osa maalauksellisia tekstiiliveistoksia. Tauluista tuijottaa raadollisesti maalattuja ihmisiä vaatteilla ja ilman, katsoja joutuu itse katsotuksi. Osa taulujen hahmoista on läsnä avajaisissa, ”ai että ton näköinen alasti…”. Pauliina Turakka Purhonen on tehnyt itsestään muutamia (alaston) omakuvia, ja maalannut itsensä rumemmaksi kuin onkaan. Eikös se yleensä mene toisinpäin, kaikki kaunistelevat itseään kuviin. Yhteinen lempiteoksemme on ihana, raaka veistos naisesta aamutakissa scream-ilmeineen. Veistos on sisältä tyhjä ja verta vuotava. Kuulemme vanhemman rouvan kommentin teoksista: "nämä on ihanii!"

Hauska teos on myös installaatio, jonka sisään voi mennä. Siinä on kurkistusaukkoja. Toinen toimittajistamme uskaltautuu miellyttävään kangasneliöön, mutta kokee vähemmän miellyttävän yllätyksen: sisällä joku julkea lapsi käy häntä kutittelemaan! Emme tiedä mitä pitäisi tehdä, sanoa vanhemmille, juosta karkuun… Lapsi jatkaa kutitusta ja kikattaa. Paikalla on muitakin lapsia jotka riehuvat – eivät leiki, vaan riehuvat – keskellä näyttelytilaa. He eivät ole vielä siinä iässä, että teosten penikset ja vaginat kiinnostaisivat. Avajaisten yleisin asuste tuntuukin olevan lastenvaunut, joita on oven vieressä parkissa kaiken aikaa kahdesta viiteen kappaletta.

Teokset menevät kaupaksi. Gallerian oven vieressä on tiski vieraskirjoineen ja kukkamaljakkoineen. Tiskin takana seisoo gallerian edustaja valmiina ottamaan vastaan ostotarjouksia, varauksia ja kysymyksiä. Kaksi lähes kolmestakymmenestä 1000 - 12 000 euron hintaisesta teoksesta on myyty ja useampi kuulemma varattu ensimmäisen tunnin aikana. Kuulemme miehen kysyvän vaimoltaan: "Ostitsä jonkun noista?"

Lempityömme Pauliina Turakka Purhosen: Manttelimadonna.

Tunnelma rentoutuu kellon tikittäessä toista tuntia. Ihmisiä tulee jatkuvasti lisää. Puheensorina täyttää korkean tilan vähä vähältä. Juoksemme santsaamaan kun vahtijatyttö häipyy, on se vaan kivempaa kun saa ottaa itse.

Pidimme molemmat galleriatilasta, jossa on useita huoneita ja kaksi kerrosta. Erityiskiitosta saa tilava vessa, jonka seinät on vuorattu vanhoilla näyttelyjulisteilla.

Monikohan tuli tänne aloittelemaan ennen Madonnaa. Kuulemme muutaman sanovan jatkavansa konserttiin. Poistumme viileästä galleriasta pienessä viinipöhnässä ulos hullunmyllyyn. Helikopterit pörräävät pilvettömällä taivaalla. Aurinko häikii silmiin. Paloauto on pysäköity kulmalle.

Teksti: Marianna Kellokoski ja Mirka Kinnula, Kuvat: Mirka Kinnula

We Love Helsinki

Minä menen: Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaalien siivittämänä maailmanympärimatkalle!

2009-09-15T15:00:00.002+03:00

Toimittajamme Tessa Tapaninen valitsi kymmenien elokuvien joukosta omat suosikkinsa, jotka vievät katsojan kaikille viidelle mantereelle.

Kun kansainvälinen filmifestivaali Rakkautta ja Anarkiaa valtaa leffateatterit, on itse kullakin oiva mahdollisuus päästä edulliselle maailmanympärimatkalle elokuvien parissa.

Olen itse kokenut usein festivaalin tarjoamat elokuvat synkkinä. Katseluelämyksen jälkeen olen järjestäen tuntenut maailman painon entistä raskaampana hartioillani. Tästä syystä olen tällä kertaa pyrkinyt valitsemaan elokuvia, jotka vievät katsojansa musiikin, värien ja iloisten elämysten keskelle.

Matkamme alkaa Ranskasta, jossa ohjaaja Emmanuel Mouret onnistuu luomaan ksylofonimusiikin siivittämän komedian Please, please me! Jean-Jaques ei saa seksiä tyttöystävältään, minkä takia hän ajautuu luvan kanssa vieraisiin naisiin ja pokaa kenet muutkaan kuin presidentin tyttären.

Ranskasta lennetään Nigeriaan, jossa teemana on afrikkalainen maisema. Täällä näemme kanadalaisten kanssa yhteistyössä tehty elokuva Nollywood Babylon, joka kertoo nigerialaisesta elokuvateollisuudesta.

Lento Atlantin yli ja olemme Yhdysvalloissa. Pääsemme seuraamaan Soul Power -dokumentin mukana soul- ja funkmusiikin mestareita, "hurjia live-esityksiä ja kulissihassutteluja. Energia on säilynyt filmillä ja virtaa valkokankaalta suoraan hermoon."

Yhdysvalloista lennämme Brasiliaan. Antonia sijoittuu São Pauloon ja kertoo neljän lapsuudenystävän laulukvartetista, joka ponnistaa hip hop –ryhmän taustalta omaksi kokonaisuudekseen.

Ylitämme taas valtameren ja päädymme Australiaan, matkan ainoaan animaatioelokuvaan. Mary and Max on kertomus kahdesta eri-ikäisestä kirjekaverista, joita yhdistää yksinäisyys ja syrjäytyneisyys, eriskummalliset lemmikkieläimet, keräilyfiguurit, suklaa ja ennen kaikkea lämmin sydän. Maryn äänenä kuullaan Toni Collette ja Maxin äänenä iki-ihana Philip Seymour Hoffman.

Pysyttelemme edelleen saarilla. Siirrymme Filippiineille, jossa Raquela haaveilee satumaisesta elämästä Pariisin kaduilla. Toteuttaakseen unelmansa hän siirtyy prostituutiosta tuottoisampaan nettipornobisnekseen. The Amazing Truth About Queen Raquela perustuu ohjaaja Olaf de Fleur Johannessonin internetistä löytämän Raquela-nimisen transnaisen tarinaan.

Viimeinen ulkomaankohteemme palauttaa meidät taas kotimantereelle. Suuntaamme Viroon. Vastaväreillä ja futuristisella neon-Tallinnalla leikittelevä musta komedia A wish tree kertoo Liinasta, joka muuttaa maaseudulta serkkunsa luo Tallinnaan ja aloittaa työt supermarketissa, työkaverinaan mm. kanapukuun pukeutunut ketjupolttaja.

Pitkän matkan jälkeen on taas mukava palata kotiin. Suomessa meidät vastaanottaa jazzmelankoliaa huokuva Sketches of North. Arto Tuohimaan ohjaan dokumentti seuraa pohjoisensävyillä soivan jazz-levy Agathan tekoprosessia, jossa kuvamaailmaa on improvisoitu Kerkko Koskisen musiikin pohjalta.

Nautinnollisia leffahetkiä ja Bon Voyage!

Rakkautta ja Anarkiaa; 22th Helsinki international film festival 17.-27.9.2009, Elokuvateattereissa ympäri Helsinkiä.

www.hiff.fi

Teksti: Tessa Tapaninen Kuva: Hende Nieminen

We Love Helsinki

No millast siel oli? Five Corners Quintet Huvilateltassa

2009-09-10T07:00:00.004+03:00

Five Corners Quintetin keikalla ei kaiveltu kännyköitä, eivätkä pelkät encoret piisanneet. Hurmos oli sitä luokkaa, että paatuneinkin jazz-vammainen vakuuttui.

Aloitan tunnustuksella: olen jazz-vammainen. Tiedän kyllä kuka on Miles Davis ja kuka Duke Ellington, mutta en pysty erottamaan, miksi Kind of Blue on tuhottomasti erilainen kuin Viikkarin buffetissa taustalla soiva jazz-henkinen muzak-levy. Olen yrittänyt sivistää itseäni lainaamalla kirjaston jazz-osastolta joitain genren klassikoita, mutta lopputulos on aina sama. Vaikka tahtoisin toden teolla ja kaikella vilpittömyydellä uppoutua saksofonin sulosäveliin ja flyygelin svengiin, platat ovat aina jääneet kiertämään Facebook-surffailun, ruoanlaiton tai lempimisen taustamusiikiksi. Ja kuten eräs tuttuni – lupaava jazz-muusikko – sanoi: ”Jazzia ei jumalauta ole tehty arkirutiinien soundtrackiksi!”

Lähdin Five Corners Quintetin 27.8.2009 pidetylle keikalle jo valmiiksi epätoivoa täynnä, sillä tiesin, etten osaisi analysoida musiikinlajin nyansseja kultivoituneelle lukijalle. Parhaimmillanikin pystyisin sanomaan vain jotain irtonaista äänenlaadusta tai artistivieraiden edesottamuksista. Katsellessani Huvilatelttaan saapuvaa rauhallista, hyväntuulista ja monenkirjavaa joukkoa sain kuitenkin oivalluksen, joka vapautti minut pahimmasta alemmuudentunteestani: musiikki ei ole matematiikkaa, se on tunnetta.

Vaikka en osaisi määritellä, mikä on kantava ero swingin ja modaalisen jazzin välillä tai mikä piirre tekee estradille saapuvasta rumpalivieraasta maailmanluokan virtuoosin, keikkaa voi sanoa onnistuneeksi: jos kuulija ei kaiva kännykkäänsä esille parituntisen aikana kertaakaan kelloa katsoakseen, jos rytmi pakottaa taputtamaan morseaakkosia jalalla maahan ensimmäisestä biisistä alkaen, jos rumpali pieksee kannuja eläytyen jokaiseen lyöntiin kuin metodinäyttelijä, jos silmät kiinni soittava trumpetisti tirauttaa kyyneleen poskipäälleen kesken soolon, jos pianisti puristaa hiestä märkiä hihanpieliään kuiviksi kesken keikan, jos yleisö liikehtii harmoniassa toisiaan huomaamatta, jos pelkät encoret eivät riitä hullaantuneelle kansanjoukolle, jos edessä seisova kasteenkaunis naisihminen vilkuilee kujeilevasti niskansa taakse aina silloin, kun tempo rauhottuu ja sävel vihjaa huulia painautumaan kaulalle.

Lämmin ja heleä torstai-ilta, tyyni Töölönlahti ja musiikki hypnoosin rajoilla. Ei mikään huonompi anti.

Teksti: Mikko Taatila, Kuvat: Kaapo Kamu

We Love Helsinki

Nettivinkki: Bongaa patsas!

2009-09-09T07:00:00.004+03:00

Helsingin kaupungin taidemuseon Julkiset veistokset –tietokannassa voi selailla kuvia Helsingissä sijaitsevista patsaista sekä lukea niiden historiasta. We Love Helsingin toimittaja päätti tietokantaa apunaan käyttäen ottaa selvää, mitä Iso Roballa seisoskeleva lyhtypylvään näköinen patsas oikein esittää.

Seison hämmästyneenä Iso Roballa Punavuoressa. Olen kulkenut tästä kymmeniä kertoja, mutten ole koskaan aikaisemmin kiinnittänyt huomiota kadun itäpäässä seisovaan ihmishahmoa muistuttavaan patsaaseen.

Pahempaa: en ole ainoastaan jättänyt kiinnittämättä siihen huomiota, vaan olen illan ja yön hämärässä (sillä silloinhan täällä tulee yleensä liikuttua) pitänyt pitkän ja kapean mallista patsasta lyhtypylväänä. Päätän korjata aikaisemman välinpitämättömyyteni ja ottaa patsaasta enemmän selvää.

Kaupungin taidemuseon sivujen mukaan Helsingissä on ”yli 400 ulkoveistosta, ympäristötaiteen teosta ja historiallista muistomerkkiä”. Julkiset veistokset- tietokannassa veistoksia voi selailla nimen tai taiteilijan mukaan listattuna, hakea eri kriteerien perusteella tai tutkia kartasta, missä eri veistokset sijaitsevat.

Jokaisesta veistoksesta löytyy yksi tai useampikin kuva, perusfaktat, kuten tekijä ja aika, sekä lyhyt kuvaus teoksesta ja mahdollisesti muuta taustatietoa.

Iso Roobertinkadun päässä sijaitseva patsas paljastuu sivuston Veistokset kartalla -toiminnon avulla kuvanveistäjä Björn Weckströmin Viheltävä helsinkiläinen -teokseksi, joka on seisonut Punavuoressa vuodesta 1995 lähtien.

Taiteilijan mukaan teos on "omistettu hyväntuulisten, auttavaisten ja suvaitsevaisten helsinkiläisten kunniaksi". Patsas on siis pystytetty mielestäni oivalliselle paikalle, vaikka voisimme ottaa viheltelijästä vielä enemmänkin esimerkkiä.

Lisäksi Taiteilijat abc -listauksen kautta selviää, että Wickström on suunnitellut myös kaksi muuta Helsingistä löytyvää patsasta: Pasilassa Ison Pajan edustalla sijaitsevan Narkissoksen (1982) sekä luultavasti useammille tutun, Kluuvikadulta löytyvän Fazerin kukon (1991).

Aikaisemmat ajatukseni Fazerin kahvilan edessä sijaitsevasta patsaasta linnun ja ankkurin välimuotona eivät siis ole menneet täysin metsään!

Patsaiden lisäksi kaupungin julkisesta tilasta löytyy muutakin tutustumisen arvoista: Helsingin kaupunginmuseon muistomerkit-tietokannasta voi etsiä tietoa Helsingissä sijaitsevista lähes sadasta erityyppisestä muistomerkistä, joista vanhimmat ovat peräisin 1700-luvun lopulta.

Palvelusta löytyy kuva, perusfaktat sekä lyhyesti taustatietoa. Haku toimii kaupunginosan, muistomerkin tyypin ja ajanjakson mukaan.

Molempien tietokantojen avulla voi helposti tutustua Helsinkiin ja sen historiaan. Jos ei huvita lähteä patsasbongailemaan kaupungille, nettisivustot sopivat mainiosti myös virtuaalimatkailuun.

Julkiset veistokset
Muistomerkit

Teksti: Laika Nevalainen, Kuva: Tuomas Sarparanta

We Love Helsinki

Eka kerta: Duunissa festareilla

2009-09-08T07:00:00.003+03:00

Helsingin Juhlaviikkojen inspiroimassa Eka kerta -juttusarjassa toimittajat kokeilevat uusia harrastuksia ja aktiviteetteja. Kolmannessa osassa Tuukka Pasanen kertoo kokemuksestaan nälkäpalkkaduunarina Pitkä Kuuma Kesä -festarilla.

The Flaming Lips esiintyi Wayne Coynen johdolla.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämmittää Suvilahden alueen helteiseksi pätsiksi. Ihmiset kantavat selät väärinä aitoja ja betonikiviä, sekä pystyttävät festivaalitelttoja. Hiki virtaa, iho palaa, kuumuus ei hellitä ja tämä on vasta ensimmäinen kolmen päivän urakasta, jonka jälkeen kaiken pitäisi olla valmista festivaalivieraita varten. Lisäksi tiedossa on vielä viikonlopun jälkeinen purkupäivä.

Olen siis töissä Pitkä Kuuma Kesä -festivaalia rakentamassa. Palkkana on liput viikonlopun festivaalille ja yksi klubikeikka syksylle. Kolmen päivän aikana tiimimme tulisi saada koko alue aidoitettua, aidat pressutettua ja pystytettyä olut- ja backstageteltat, olutalueet, bajamajat ym. tarpeelliset asiat. Meitä on kahdeksan – viisi miestä ja kolme naista. Lisäksi pari tyyppiä Fullsteamilta aikataulun pettäessä ja pari tyyppiä Pågå Teamilta, jotka vastaavat rakentamisesta ja ohjeistavat meitä. Päivän päätteeksi hiekka ja lika värjäävät suihkun veden mustaksi. Otin jopa kesätöistäni lomaa päästäkseni raatamaan ilman rahapalkkaa. Onko tässä mitään järkeä?

On. Voinen sanoa täydestä sydämestäni, että Pitkä Kuuma Kesä -festivaalin kasaaminen oli toistaiseksi yksi tämän kesän parhaimmista kokemuksista. Vaikka fyysinen raataminen helteessä – ja etenkin siitä diggaaminen – on varmaankin monen mielestä hurahtanutta, niin se on samanaikaisesti mahtavaa ja aidosti hauskaa. Hyvän jengin kanssa aika kuluu mukavasti ja tekemisestä tulee aikaansaava olo. Samalla oppii monia käytännön asioita sekä kunnioittamaan festivaalin järjestelyjä ja henkilökuntaa. Tekemisen merkeissä tapaa myös uusia hyviä tyyppejä.

The Soundsin Maija Ivarsson.

Itse tapahtuman järjesti Fullsteam Agency ja se laajensi Fullsteamin samannimisten kesäklubien perinnettä ensimmäistä kertaa festivaaliksi. Esiintyjiksi oli kiinnitetty mm. ensimmäistä kertaa Suomessa vieraillut punklegenda Social Distortion, The Melvins, indiepsykedeliarockin nykypäivänpinkfloyd The Flaming Lips, Mogwai, ruotsalaiset The Sounds ja The Soundtrack Of Our Lives sekä suomalaisista kärkinimistä mm. Disco Ensemble, Asa & Jätkäjätkät ja Risto. Kattaus oli siis isoa luokkaa.

Festivaalit sujuivat pääosin hyvissä merkeissä. Esiintyjät vetivät varmasti keikkansa ja siinä missä etenkin The Sounds ja Social Distortion hullannuttivat lauantaisen yleisönsä, niin sunnuntaina The Flaming Lips valloitti upealla musiikillaan ja tykittämällä yleisön päälle hillittömän määrän ilmapalloja ja paperisälää. Kävipä jopa laulaja Wayne Coyne ison kumipallon sisällä yleisön päällä kävelemässä keikan alussa. Illan päätti Girl Talk, jonka aikana lava täyttyi tanssivista festivaalivieraista.

Maanantain purkupäivä sujui hiukan väsyneissä tunnelmissa, mutta ilmeisesti hyvin. Allekirjoittanut joutui kesken päivän lähtemään lentokentälle kohti Roskildea. Luvassa olisi maanantaisen urakan jälkeen ollut yhteinen illanvietto koko jengin ja järjestäjätahojen kanssa saunan ja hyvän meiningin merkeissä. Fiilis oli kuulemma ollut äärimmäisen hyvä koko poppoolla. Kokemuksen jälkeen voin suositella kaikille työskentelyä festareilla tai muissa tapahtumissa.

Tänä kesänä suuria festivaaleja ei juurikaan ole jäljellä, mutta pienempiä tapahtumia on luvassa tietysti myös kesän jälkeenkin. Yleensä tapahtumissa tekijäjengi on mukavaa ja hyvällä meiningillä mukana – myös ammattilaispuoli. Pitkä Kuuma Kesän puitteista vastannut Pågå Team oli täynnä hyvää porukkaa, jotka osasivat delegoida hommat erinomaisesti ja jaksoivat neuvoa ja ohjeistaa koko ajan hyvällä mielellä.

Suosittelen!

www.pitkakuumakesa.fi
www.fullsteamrecords.com

Teksti: Tuukka Pasanen, Kuvat: Anu Mayer

We Love Helsinki

No millast siel oli? Maija Vilkkumaa 10 + 10 Huvila-teltassa

2009-09-07T07:00:00.008+03:00

Maija Vilkkumaa 10 + 10 -juhlakonsertti toi lavalle myös suomirockin kuningattaren aikaisemmat kokoonpanot.

Maija Vilkkumaan keikalla ei voi vain istua. Alussa yleisö vielä malttoi, mutta Kristiinan kajahtaessa keikan lopulla vain ankarimmat rockpoliisit painoivat enää puuta.

Vilkkumaan 10 + 10 -juhlakeikka 23.8. Huvila-teltassa Helsingin Juhlaviikoilla koostui kahdesta osasta. Ensimmäisen kympin aloitti Vilkkumaan ensimmäinen bändi Tarharyhmä. Minna Haapkylä, Isa-Eerika Lehto, Nöksy Niiniluoto ja Maija Vilkkumaa perustivat bändin lukiolaisina vuonna 1989. Huvila-teltassa nähtiin alkuperäisestä kokoonpanosta kaikki muut paitsi rumpali-Niiniluoto. Rumpuja takoi hänen tilallaan Eppu Kosonen.

Vaikka teiniajat ovat jo kaukana, luontui kolmikymppisiltä rouvilta ärhäkkä rock edelleen mainiosti. Tarharyhmän jälkeen lavalle marssi Vilkkumaan toinen bändi, Hunajamelonit. Yhtye soitti tunnettuja ulkomaalaisia hittejä humoristisesti suomeksi käännettyinä.

Seuraava osuus leikkasi tyylikkäästi läpi Vilkkumaan menestyksekkään soolouran. Keikka rävähti ymmärrettävästi käyntiin vuoden 1999 megahitistä Satumaatango. Soittolista oli läkähdyttävä. Reilun tunnin kestäneen vedon aikana kuultiin Vilkkumaan kaikki suurimmat hitit. Viimeisimmän pitkäsoiton kappaleet jäivät tällä kertaa vähemmälle.

Kolmen Vilkkumaan kokoonpanon ilta oli hienosti rakennettu kokonaisuus. Kansa kuuli varmasti sitä mitä halusi. Tanssitilaa olisi tosin voinut olla lavan edustalla enemmän. Tähti-biisiä kuunnellessa kun ei vain voinut istua.

10 + 10 -juhlakiertueen päätöskonsertti järjestetään Savoy-teatterissa 30.9, joten peli ei ole vielä menetetty, vaikka Huvila-telttaan ei olisi tällä kertaa ehtinytkään.

Teksti: Maria Ruuska, Kuva: Juhlaviikot / Katja Lösönen

We Love Helsinki

No millast siel oli? Wet Sounds Uimastadionilla

2009-09-05T07:00:00.003+03:00

Taiteiden yönä järjestetty Wet Sounds -performanssi sai aurinkoisen Uimastadionin altaat soimaan pinnan alle upotettujen kaiuttimien avulla.

Starttasin taiteiden yöhön loppukesän auringon lämmittämältä Uimastadionilta. Stadikan vakituisena käyttäjänä vanhan kesäpaikan valjastaminen kulttuurille vaikutti kokemisen arvoiselta idealta. Tapahtuma oli sijoitettu hyppyaltaaseen, jossa kellui jo alkuillasta kymmeniä ihmisiä. Uteliaita uimareita liittyi jatkuvasti jo altaassa lilluvien joukkoon. Hihitys ja iloiset virneet hallitsivat osallistujien kasvoja: tässäpä taidemuoto, jota kukaan ei tuntunut ottavan turhan tosissaan. Toisaalta, kuinka vakavana voi pysyä, kun tärisee altaan reunalla oranssi kellukemakkara kädessään?

Alkuillan musiikista vastasi äänitaiteilija Joel Cahen, joka operoi monimutkaisen näköistä laite- ja johtokasaa altaan reunalla. Stadikalla kuultavan setti oli Cohanin mukaan tehty kertomukselliseen rakenteeseen, jossa hän hyödynsi erilaisia musiikkityylejä, äänitehosteita ja elokuvien äänimaisemaa. Mukaan oli päässyt hauskoja ja tunnistettavia makupaloja, kuten bingoemännän numeroiden luenta. Äänet toistuivat uima-altaan pohjalle upotettujen kaiuttimien kautta.

Jarna Huvila kelluu makkaroiden avulla ja nauttii musiikista.

Nappasin itselleni makkarakellukkeen ja hyppäsin veteen. Päässäni soi J. Karjalaisen biisi Merenneitoni ja minä, mielessäni vilisi kuvia Arielista ja laulavista ravuista. Into ja mielikuvat vajosivat ensimmäisen kahden minuutin jälkeen hyppyaltaan pohjaan. Yritin sukeltaa, mutta takapuoli pulpahti pintaan ja kylmettyi. Viiltävät sahan äänet ärsyttivät sekä pinnan ylä- että alapuolella. Hetken räpiköimisen, uimalasien asettelun ja sukellusharjoittelun jälkeen sain ajatuksesta kiinni. Pinnan alla taustahäly katosi, ja lilluin henkäyksellisen kestäviä hetkiä täydellisessä hiljaisuudessa ja pehmeydessä. Muiden äänien puuttuminen ja pohjassa liikkuvat sukeltajat loivat vaikutelman unenomaisesta maailmasta, jossa Cahenin äänimaailma vallitsi rikkaana ja intiiminä.

Wet Sounds tarjosi uudenlaisen nauttia niin yksinkertaisesta asiasta kuin ääni. Toisaalta myös pisti pohtimaan, kaikkia niitä mahdollisuuksia, joihin uimahalleja voisi käyttää urheilun lisäksi. Cahen totesi, että vedenalainen äänigalleria sopii loistavasti tietyille erikoisryhmille, kuten raskaana oleville tai lapsille. Samalla se uppoaa kuitenkin isoillekin massoille, koska se on taidemuotona konstailematon ja helposti nautittava.

Wet Sounds -kotisivut

Teksti: Minna Laine, Kuvat: Antti Tuomola

We Love Helsinki

Farang: thairuokaa Taidehallissa

2009-08-31T08:00:00.003+03:00

Thairavintola Farang avasi ovensa 4.8.2009. Kuuden hengen seurueemme kohtasi ravintolassa samana iltana, kun Madonna ulkoilutti ihmisiä Jätkäsaaressa.

Farang tarkoittaa Thaimaassa "eurooppalaista" ja "guavaa", mutta oikeastaan farang voi olla mitä tahansa eurooppalaisiin liittyvää ruokaa.

Odotellessamme seurueemme rippeitä saapuvaksi notkuimme baaritiskillä ja seuraamme, kuinka ihanat baarimikot kokoavat hauskan kuuloisia drinkkejämme. Lingon Lulu ja Shanghai Silver - moisilla emme olekaan ennen ruokahalujamme herätelleet.

Pöydässä ihmettelemme lusikan ja haarukan käyttöä. Thaimaassa ruoka syödään joko niillä tai syömäpuikoilla. Iloisesti lappaan ruokaa suuhuni milloin haarukalla, milloin lusikalla, kunnes jossain vaiheessa selviää, että tarkoitus on syödä haarukalla ja käyttää lusikkaa veitsen tavoin ruoan haarukaan auttamiseen. Pöytien väliset sivuverhot tarjoavat juuri sopivasti yksityisyyttä seurueemme keskustelulle. Välillä tosin on varsin hiljaista, kun on hetki ihan rauhassa maisteltava ruoan ihanuutta. Mietin, että olenkohan ikinä ennen syönyt yhtä mureaa lihaa.

Ruoat tulevat tarjoiluastioissaan ja kaikki annokset ovat tarkoitettu jaettaviksi. Ruoan ei ole edes tarkoitus pysyä kuumana, ja riisin tarjoilijat vaihtavat kuumempaan illan mittaan tarvittaessa useampaankin kertaan. Kustakin ruokalajista saa nauttia kaikessa rauhassa. Tähän ravintolaan kannattaa tulla isolla porukalla ja ajan kanssa.

Ravintola Farang Taidehallissa, Ainonkatu 3, Etu-Töölö.
http://www.taidehalli.fi/fi/restaurant.html

Teksti: Johanna Koivisto, Kuvat: Heli Blåfield

We Love Helsinki

Bongaa yksityiskohta: Sanoma tolpassa

2009-08-30T08:00:00.000+03:00

Pieni sanoma tolpassa Manskun ja Runeberginkadun kulmassa, Taka-Töölö.

Kuva: Robert Keskinen

We Love Helsinki

Bongaa yksityiskohta: Sapluunamaalaus Malmin asemalla

2009-08-26T08:00:00.000+03:00

Sapluunamaalaus Malmin asemalla, Malmi.

Kuva: Robert Keskinen

We Love Helsinki

Viiniä taiteella: A Landscape in Kallio

2009-08-25T15:00:00.002+03:00

Viiniä taiteella-juttusarjassa toimittajamme vierailevat taidenäyttelyiden avajaisissa raportoiden maistamastaan, kuulemastaan, kokemastaan ja tietysti myös näkemästään. Tällä kertaa viiniä siemailtiin ulkona kadulla Galleria Alkovissa.

Fleminginkadun ja Helsinginkadun risteyksen lähelle Galleria Alkovin eteen on kerääntynyt vajaan kymmenen hengen ryhmä seisoskelemaan ja istuskelemaan. Kallion sydämessä sijaitsevan näyteikkunagallerian seinään on maalattu oranssi vuorihorisontti. Vuoriston sisään on sympaattisesti käsinkirjoitettu näyttelyn nimi: A Landscape called Bandung.

Pyöräillessäni paikalle ensimmäinen huomioni on mies, joka kuvaa saapumistani kännykällään. Kun olen lukitsemassa pyörääni viereisen rakennuksen vettä tippuvien rakennustelineiden luo, hän tulee haastattelemaan minua – edelleen kuvaten. Mies kyselee englanniksi kuka olen, miksi tulin ja mistä kuulin näistä avajaisista. Kaikki tapahtuu ihan hyvässä hengessä, mutta aika jännittävä vastaanotto on siitä huolimatta.

A Landscape called Bandung-monumenttityöpajan toteuttivat kuvataiteilijat Paula Lehtonen ja Saara Piispa Bandungissa Indonesiassa keväällä 2009. Minulle kerrotaan että haastattelukuva menee suoraan Indonesiaan webbikameran kautta. Siellä avajaisia seuraavat tämän näyttelyn todelliset taiteilijat: Lehtosen ja Piispan oppilaat, jotka toteuttivat heille henkilökohtaisesti merkityksellisiin paikkoihin omannäköisiään monumentteja. Täällä on esillä valokuvat noista monumenteista. Työryhmää edustaa paikan päällä vain Lehtonen.

Haastattelutilanteen lauettua haen rentoutusta valkoviinitonkasta, joka pilkistää näyteikkunagallerian avonaisesta ikkunasta. Maassa on avonainen paketti banaanidominoita ikään kuin tämän asfalttipiknikin minimalistisena eväänä. Dominojen vieressä on kajarit joista kuuluu ilmeisesti indonesialaista musiikkia.

Paikalle saapuneet ihmiset ovat taiteilijan ystäviä ja tuttavia. Omissa oloissaan rappukivetyksellä istuu ulkomaalaiselta vaikuttava, ehkä indonesialainen joukko. Ympärilläni puhutaan kaiken kaikkiaan enemmän englantia kuin suomea. Olen yksin paikalla ja tunnen itseni hiukan vaivaantuneeksi. Kun kännykkäkameramies tulee jälleen haastattelemaan minua, takeltelen englanniksi pitäväni sympaattisesta liitukirjoituksesta ikkunasta ja kuinka tämä ei mielestäni ole taidetta, vaan dokumentti muualla tehdystä taiteesta. Samaan aikaan huomaan, että nauhoitettu kuva näkyy läppärin ruudulla pienellä viiveellä. Oho, onpa tyhmä virne...

Näyttelyvieraat sulautuvat kadulla istuskellessaan ja viiniä naukkaillessaan täysin Kallion tavallisen nuokkujapossen sekaan. Taiteilija ja vieraat ovat rennosti pukeutuneita. Kenenkään asusta ei voi päätellä tilanteen olevan arjesta poikkeava. Muutama rastapää katsoo läheiseltä pankkiautomaatilta kiinnostuneina samanhenkistä porukkaa. Muuten ohikulkijat eivät kiinnitä avajaisiin mitään huomiota.

Taiteilija kehottaa uusia kasvoja ottamaan viiniä. Kummasti siitä yhdestä tonkasta riittääkin. Otan itse kaksi puolikasta lasillista lisää. Ihmettelen etteivät lähistöllä pyörivät spurgut hakeudu laillani ilmaisen viinin apajille… Ehkeivät he kuulleet kehotusta. Olen kuulevinani musiikin vaihtuvan (oletetusti) indonesialaisesta suomalaiseen iskelmään ja perusindierockiin.

Haastattelijamies tulee kertomaan tunnin kuvausajasta olevan jäljellä 15 minuuttia. Lehtonen haluaa puhua katsojille Indonesiassa. Hän kertoo kuinka tärkeä työpaja oli hänelle, kuinka ikävä hänellä on, kyllä siinä sanatkin jo loppuvat... Lehtonen kiittää URB-festaria ja Kiasmaa, jotka mahdollistivat tämän näyttelyn. Vaikka edellämainitut ovatkin isoja instituutioita, niin näissä avajaisissa ei edusteta tai patsastella. Tuskin moni Kiasman vakiavajaisvieraista edes viitsisi istahtaa katukivelle fiilistelemään mitään muuta kuin likaantuvaa designpukuaan. Tänne kuitenkin ollaan tultu tukemaan tai moikkaamaan kaveria, joka teki jotain kiinnostavaa matkallaan Indonesiaan.

Paula Lehtonen, Saara Piispa: A Landscape called Bandung. Galleria Alkovi, Helsinginkatu 19. Auki vuorokauden ympäri 30.8.2009 asti.

http://alkovi.linnake.net/
www.paulalehtonen.net
www.saaramaria.com

Teksti ja Kuvat: Mirka Kinnula

We Love Helsinki

Lasipalatsi Design Markets – uuskäsityöläisyyttä ja designia

2009-08-25T07:00:00.008+03:00

Ensimmäistä kertaa järjestetyn, suunnittelijoita ja taiteilijoita yhteen keräävän Design Markets -tapahtuman keskus oli myyntitori Lasipalatsin aukiolla.

Pauliina Lampinen, You Complete Me osuuskunnasta.

Muotoilun markkinoilla design ei ole enää minimalistista ja valkoista vaan tunnelma muistuttaa pikemminkin perinteisiä käsityöläismarkkinoita. Toria kiertelemällä saa vihiä alan nuorten tekijöiden trendeistä. Kierrätysideologia on tullut muotoiluun jäädäkseen ja oivaltavilla ideoilla yritetään erottautua joukosta. Vanhojen aikojen muistelu ja viittaukset lapsuuteen ovat yleisiä teemoja. Tuotteilla tavoitellaan yksilöllisyyttä ja hassuttelua.

Tapahtuman järjestelyihin osallistunut graafisen suunnittelun opiskelija Valpuri Liimatainen kertoo luovien alojen tekijöiden Kick-osuuskunnan järjestäneen tapahtuman myös työllistääkseen itse itsensä. Ihan järkevää, koska "näinä aikoina" ei juuri minkään alan ihmisten välttämättä ole helppo löytää töitä, mutta työkokemusta on silti haalittava. Tapahtuman kaikki järjestelyt on hoidettu osuuskunnan piirissä ja myyjät on saatu mukaan pääosin puskaradion avulla. Idea tapahtumalle on poimittu Sydneystä, jossa tämän kaltaisia tapahtumia järjestetään kuulemma harva se viikonloppu. Onhan Suomessakin toki erilaisia myyjäisiä ja designtapahtumia, mutta niiden sesonki on joulun alla.

Desing Marketsista aiotaan jokavuotista kaupungin piristäjää. Tänä vuonna tapahtumassa on designereiden ja käsityöläisten lisäksi ollut mukana valokuvia ja katutaidetta. Ensi vuoden tapahtumasta tulee Liimataisen mukaan entistä poikkitaiteellisempi. "Muotinäytös, livemusaa..." Liimatainen visioi.

Ystävättäret Laura Pehkonen ja Anni Jokinen ovat pystyttäneet yhteisen pöydän tuotemerkeilleen. Molempien tuotteet ja niihin sopiva rekvisiitta, kuten harlekiiniromaanit, tekevät myyntipöydästä romanttisen kokonaisuuden. Jokisen yritys Humbug tekee vanhoista verhoilumateriaaleista nostalgisia asusteita. Myyntipöydästä Jokinen nimeää suosikikseen ihanat nahkaiset damaskit, joita koristaa pitsireunus. Lasi- ja keramiikka-alaa opiskelevan Pehkosen Bling Bling But Different -merkin alta löytyy muun muassa kioskiromaanien yltiöromanttisin kansikuvin koristeltuja rintaneuloja, sekä designerin oma suosikki, keraaminen, espanjalaistyyppinen hiuskampa. "Uus juttu meitsiltä!"

Molempien mielestä koko hommassa parasta on itse tekeminen. Naisten fiilistelevät, kuinka ihanaa on suunnitella jokainen yksityiskohta täydelliseksi. Rakkaudella tehdyistä tuotteista on kuitenkin helppo luopua, kun ostaja inspiroituu ja esine pääsee jatkamaan tarinaansa uudella omistajalla. Ystävättäret aikovat jatkaa yhteistyötä myös jatkossa. Kun Humbugin verkkokauppa tulevaisuudessa aukeaa, saa sieltä myös Bling Bling But Differentin tuotteita.

Aino Niemiselle ja hänen Ainoa -merkilleen Design Markets on ollut yllätysmenestys ja lisää koruja on väsätty yötä myöten. Väsäys tarkoittaa Niemiselle miniatyyrileipomista. Hänen ihastelluin tuotteensa ovat filomassasta - eräänlaisesta aikuisten muovailuvahasta - muotoillut kakkupalat, suklaalevyt ja muffinit. "Leivon käsin jokaisen. Teen kokonaisen kakun ja leikkaan paloiksi." Nieminen on graafinen suunnittelija ja käsin tekeminen on hänen mielestään tarpeellista vastapainoa päivätyölle. Ideat tulevat omasta elämästä ja Nieminen kuvailee tuotteitaan "lähes omaelämäkerrallisiksi".

Hieman erilaista osastoa edustavat Teemu Keisterin rääkyvillä neonväreillä ja häiriintyneellä joulupukkihahmolla kuvitetut "ukkelikassit" sekä samalla kuosilla koristellut t-paidat ja joulukortit. Paidoissa ja kasseissa näkyy käsin piirtämisen jälki, urpohuumori ja ehkä vähän nu-rave henkeä. Tiskillä tuuraamassa ollut kaveri kehuu Keisteriä "valloittavaksi persoonaksi".

Sähköpostitse tavoitettu Keisteri pitää Design Markets -tapahtumaa onnistuneena. Tärkeintä antia hänelle on ollut näkyvyys, jota omille tuotteille on saanut. Oman merkin esillepääsy onkin varmasti ollut monelle myyjälle ensisijaista. Nettikauppaa on vaikea tehdä tunnetuksi, jos tuotteita ei pääse hypistelemään missään. Keisterin mielestä myynnissä olisi menestynyt hänen kassejaan ja t-paitojaan paremmin kaikenlainen "pikkusälä", kuten korut, joita monet myyntipöydät olivatkin väärällään.

Valokuvausta opiskeleva Keisteri havaitsi neonvärisen ukkelikassinsa myyväksi tuotteeksi puistokokeilun perusteella. Hän meni kuvittamaan vaaleita kangaskasseja Ruttopuistoon kesällä 2008 ja juuri ukkelikasseja meni eniten kaupaksi, tutuille ja tuntemattomille. Niitä on sittemmin ollut myynnissä myös We Got Beefin ja Kumpulan joulumyyjäisissä. Ovatko Teikarin ukkelikassit nyt sitten sitä desingia? "Jaa-a, emmä tiiä meneeks ukkelikassit design-nimen alle. Ne on enemmänkin hauskanpitoa, kirkkaita värejä, iloa. Ettei kaikil oo niin ankeeta ja haudanvakavaa tääl harmaassa Suomessa." Mikäs siinä sitten.

Lasipalatsi Design Markets järjestettiin 5.-8.8.2009.

http://designmarkets.lasipalatsi.fi

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Mirkku Pervonsuo

We Love Helsinki

Minä menen: Stage-festivaali, Oodi rakkaudelle

2009-08-24T16:00:00.003+03:00

Korjaamon pihaan pysytytetystä Jurtasta löytää kiinnostavan runoillan 25.8.2009, kun Juhlaviikkojen Stage-festareilla nähdään poikkitaiteellinen esitys Oodi rakkaudelle.

Tuomas Timosen samannimiseen runokokoelmaan perustuva teos koostuu liikkeen, musiikin ja tekstin yhdistelmästä. Virkistävänä poikkeuksena rauhaisuuteen tapuvaisessa runomaailmassa esitys lupaa tarjota fyysisyyttä ja intensiivisyyttä. Tuntuu, että usein lausujan tai lukijan asema pelkkänä tekstin välittäjä aiheuttaa vain hallaa tuomalla tulkintaan myös ei-tarkoitettuja sävyjä. Esitys, jossa lausujan fyysisyys nousee tasavertaiseksi elementiksi itse tekstin kanssa, tuonee oikeustusta kaikille osapuolille. Toivon näkeväni esityksen, jossa kuultu ja nähty komppaavat toisiaan niin, että alkuperäisistä runoista löytää uusia puolia samalla, kun katse voi rauhassa takertua liikkeeseen

Tekijöiden fyysinen lähetymistapa ei Timosen teksteihin perehtynyttä yllätä. Myös dramaturgina toimivan Timosen runot ovat itsessään suorasanaista nykyrunouttaa, jotka vaikuttavat kiihkeältä puheelta ja muuntuvat repliikkimuotoon melko jouhevasti. Lihallisuus on Oodi rakkaudelle -kokoelman teksteissä vahvasti läsnä. Esityksen fyysisyys tukee varmasti tekstiä ilman päälleliimauksen tuntua.

Lavalla nähdään vuoden 2008 nuoreksi lausujaksi valittu Tuukka Vasama ja kokonaisuuden on ohjannut Masi Eskolin. Projektin takana on Helsingin esitystaiteen keskus, joka on vuonna 2005 perustettu esittävien taiteiden tekijöistä koostiva kollektiivi.

Oodi rakkaudelle 25.8.2009 Kulttuurikeskus Korjaamon Jurtassa, Töölönkatu 51, Töölö.

http://www.korjaamo.fi/index.php?id=697

Teksti: Johanna Marita Koivisto, Kuva: Korjaamo

We Love Helsinki