26.11.09

Minä Menen: Elokuvia baareissa


Olen kokenut yhden elämäni parhaista elokuvaelämyksistä vuoden 2008 R&A -festareilla. Elokuva oli hyvä, Vicen tekijöiden Heavy Metal in Baghdad, mutta varsinaisen vaikutuksen tekivät poikkeukselliset puitteet. Dubrovnikin punainen samettinojatuoli jolle mahtui käpertymään, lasi viiniä ja viinirypäleitä. Baari pidettiin auki koko elokuvan ajan, toki himmennytetyillä valoilla.

Leffan aikana ehti juoda mukavasti muutaman lasillisen ja vaikka olin yksin liikkeellä, en tuntenut oloani yksinäiseksi. Olihan minulla elokuva seuranani. Dubrovnik toimi hyvin myös elokuvateatterina.

Siitä lähtien olen miettinyt, miksei baareissa katsota enemmän elokuvia. Jättimäisten leffakompleksien sijaan elokuville voitasiin etsiä muualtakin uusia esityspaikkoja; puistoista, teattereista tai vaikka parkkipaikoilta.

Tänä syksynä ajatukseeni on selkeästi tartuttu. Bellyssä starttasi syyskuussa Doc Lounge -dokkariklubi. Sen mainostetaan soveltuvan "kaikille, jotka pitävät dokumenttielokuvista, baarihengailusta ja hyvästä tunnelmasta". Tänään torstaina 26.11.2009 Bellyssä nähdään The Sound of Insects. Pätkä on tänä vuonna ehdolla Euroopan elokuva-akatemian parhaan dokumenttielokuvan Prix ARTE -palkinnon saajaksi. Dokumenttia lämppää autoläheteistä kertova lyhytelokuva Ruuhka ja elokuvien jälkeen pidetään keskustelutilaisuus dokumentin ja fiktion välisestä rajasta.

Myös Cafe Caruselissa on näytetty lokakuusta lähtien kokoillan elokuvia. Ensi viikolla, keskiviikkona 2.12.2009 esitetään Dziga Vertovin 1929 valmistunut mykkäelokuva Mies ja Elokuvakamera. Pätkää säestää vanhan ajan malliin liveorkesteri.

Toki kaltaiseni leffadiggarin täytyy henkisesti varatua siihen, että elokuvien aikana "katsomossa" puhutaan ja liikutaan enemmän kuin teattereissa, mutta se on omiaan lisäämään tunnelmaa.

Mies ja Elokuvakamera 2.12.2009 Cafe Caruselissa (Merisatamanranta 10, Kaivopuisto)

Doclounge: The Sound Of Insects - record of a mummy 26.11.2009 klo 19 Ravintola Bellyssä (Uudenmaankatu 16, Punavuori)

http://doclounge.se/helsinki/

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Pernilla Sjöström

We Love Helsinki

13.11.09

Tulenkantajien seuraajat


Nuorten kirjallisuusklubi Prinsipatus Litterae julkaisi
Scriptor-kirjallisuuslehden kahdeksannen numeron. Suomen kulttuurin nuoret toivot olivat kirjamessuilla esittelemässä julkaisuaan.

Suomen nuorisokirjailijoiden kojun luona kävi välillä kova kuhina.

Prinsipatus Litterae -kirjallisuusklubin piste on kirjamessuilla Suomen nuorisokirjailijoiden kojun yhteydessä. Sinne on hankala löytää, sillä messuilla kulkiessa olo on kuin basaarissa – kojuja on valtavasti. Ootsä se salaperäinen tyyppi, joka meitä on yrittänyt tavoittaa?” kysyy punapäinen poika itseni esiteltyäni. Salaperäisyyden tunne on molemminpuolinen: Scriptor on 14-16 -vuotiaiden nuorten koko maailmalle tekemä kirjallisuuslehti. Mitä ihmettä?

Lehden perustajajäsenet Lauri Linna ja Tuure-Eerik Niemi kertovat, että itse asiassa alun perin ideana ei ollut perustaa lehteä vaan kirjallisuusklubi. Lehden teko on kuitenkin vienyt nuoret mennessään. "Perustimme lehden, koska tällaiselle lehdelle on tarvetta. Se on uuden sukupolven kirjallisuuslehti", Niemi selittää.

Niemen ja Linnan lisäksi kirjallisuusklubia on ollut perustamassa Rono Nihtinen. Pojat ovat luokkakavereita Helsingin Normaalilyseosta. He kuitenkin korostavat, ettei lehti liity millään tavalla Norssiin. Jäseniä on muistakin kouluista, ja klubiin pääsee kuka tahansa nuori, kirjallisuudesta kiinnostunut henkilö. Tällä hetkellä jäseniä on 11.


Scriptor-lehti.

Nuoret toimittajat puhuvat kulttuurista ja taiteesta asiantuntemuksella ja innolla. Lehteä tehdään antaumuksella: kokoontumisia on viikottain. Eikö lehden tekeminen ole vaativaa ja vaikeaa?
”Vaikeaako? Ei missään määrin”, Niemi vakuuttaa toisten nyökytellessä vieressä.

Lehteä on tehty nyt puolitoista vuotta. Tällä hetkellä painos on 105 kappaletta. Kunnianhimoa ei tekijöiltä puutu ja paljon on jo saavutettu: lehti on esimerkiksi saatu myyntiin Helsingin keskustan Akateemiseen kirjakauppaan. ”Se on siellä New Yorkerin vieressä ja Parnasson takana", Tuure-Eerik Niemi virnistää.

Kirjamessuille Prinsipatus Litteraen tie kulki monen mutkan kautta. Lopulta nuoret onnistuivat saamaan edustuksen messuille Suomen nuorisokirjailijoiden liiton standille. Vastapalvelukseksi he osallistuvat messujen keskustelutilaisuuksiin. Scriptoria on myyty hyvällä menestyksellä – niin messuilla kuin muuallakin. Voittoa lehden tekemisestä ei toistaiseksi ole tullut, eikä se ole tarkoituskaan. Lehteä tehdään kirjoittamisen ilosta ja kokemusten tähden.”Toisaalta ei me olla tehty tappiotakaan. Se on harvinaista pienelle lehdelle”, Linna huomauttaa.

Lauri Linna kertoo, että lehteä lukevat kaikenlaiset ihmiset. Niemi tiivistää ostajan luonteen: ”Mielenkiintoisa ihminen, joka on kiinnostunut kirjallisuudesta ja kaikesta taiteesta.” Tekijät tähdentävät, että lehdessä on asiaa muustakin kuin kirjallisuudesta – sieltä löytyy niin shakki- kuin kuvataidepalstakin. Myös kirjallisuusaiheisten juttujen kirjo on laaja: tuoreimmasta numerosta löytyy muun muassa esseitä, haastattelu, runoja, kirja-arvostelu ja analyysi. Myös käsiteltävä kirjallisuus on laaja-alaista; viimeisimmässä Scriptorissa syyniin on päässyt teoksia muun muassa Katharina Hagenalta, Rainer Maria Hilkeltä, Sartrelta ja Emily Brontelta. Lista on kunnioitettava. Scriptorin toimittajat vakuuttavat, että pyrkivät kiireistään huolimatta lukemaan koko ajan jotain. Lempikirjaa kysyttäessä puhelias porukka vaikenee. Syykin selviää: ”Lempikirja on aika kliseinen termi.” Pienen harkinnan jälkeen Niemi ja Linna kertovat olevansa kiinnostuneita runoista ja novelleista.

Linna sanoo, että Tulenkantajia voi pitää Prinsipatus Litteraen ”löyhänä esikuvana”. Myös tämän uuden polven kirjallisuusseuran jäseniä kirjoittaminen kiinnostaa, ehkä jopa ammatiksi asti, mutta myös realiteetit ovat selvillä – täysipäiväisenä kirjailijana voi olla vaikeaa elättää itsensä. Onneksi kirjoittaa voi muutakin kuin romaaneja – esimerkiksi lehtijuttuja. Tuure-Eerik Niemellä on jo kokemusta tästä muualtakin kuin Scriptorin kautta, sillä hän oli TET:issä Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksessa. ”Kulttuuritoimittajuus voisi olla mielekäs osa tulevaisuuden työkuvaani.” Tätä haavetta silmällä pitäen pojalla vaikuttaisi olevan pullat hyvin uunissa.

Päädyn seisomaan pankkiautomaattijonossa vartin verran, jotta voisin ostaa Scriptorin.

Teksti: Sonja Saarikoski, Kuvat: Tuomas Sarparanta



12.11.09

Eka kerta: Kiipeilyä Cavella

Eka kerta -juttusarjassa toimittajat kokeilevat uusia harrastuksia ja aktiviteetteja. Tiina Kivelä kävi kokeilemassa boulderointia eli lohkarekiipeilyä Pasilassa.

Aivan Pasilan aseman tuntumassa, jalkakäytävälle katutasoon on nähtävissä iso, mustavalkoinen kyltti, jossa lukee Boulderkeskus Cave. Kylttiä seuraten lähden kulkemaan kiemurtelevaa tietä pitkin alaspäin. Kaarevaseinäistä tiilirakennusta kiertäen saavun pyöreälle aukiolle.

Ovi Cavelle, entiseen elokuvastudioon, on kutsuvasti auki. Oikealla puolella eteisessä on puinen tiski, jonka yläpuolella seinällä on hinnasto liitutaululle kirjoitettuna. Vihreään huppariin ja rentoihin farkkuihin pukeutunut mies purkaa uutta myytävien kiipeilyvaatteiden erää. Tiskiltä huikataan iloiset tervehdykset ja tunnelma on leppoisa huolimatta vatsanpohjassani kouraisevasta jännityksestä, jonka pelkkä ajatus seinällä kiipeämisestä saa aikaan.


Jussi Rautaheimo ponnistelee kohti erään kiipeilyreitin loppua.

Cave on kolmen kaveruksen perustama boulderointiin erikoistunut sisäkiipeilyhalli, joka on aloittanut toimintansa heinäkuussa 2008. Pääomistajana toimii
Jarmo Annunen ja osaomistajina Karri Westman sekä Martin Nugent. Boulderointi on yksi seinäkiipeilyn alalajeista. Merkittävin ero köysikiipeilyyn verrattuna on, että köysiä ja valjaita ei boulderoinnissa käytetä. Kuulostaa hurjalta, mutta kiipeilyseinät Cavella ovat alle viiden metrin korkuisia ja lattia on vuorattu paksuilla patjoilla pehmentämään pudotusta. ”Kiipiä paljon ja hommaa hyvät kengät”, neuvoo Annunen kysyttäessä kahta tärkeintä vinkkiä aloittelevalle boulderoijalle. Omien kenkien ostaminen ei kuitenkaan ole välttämätöntä, koska kenkiä voi vuokrata paikan päältä.

Cavessa on myös mahdollista tarkastella muiden kiipeilysuorituksia ylätasanteelta.

Vipinää Cavella riittää. Vaikka paikka on ollut avoinna vasta muutaman minuutin, seinälle on ehtinyt jo kymmenkunta kiipeilijää ja uusia virtaa sisään jatkuvasti. Idea Caven perustamiselle lähti siitä, että miehet halusivat boulderointipaikan, joka ei olisi avoinna pelkästään pienen porukan sisäpiirille, vaan olisi kaikkien lajista kiinnostuneiden ulottuvilla.
”Haluttiin tehdä jotain erilaista”, Annunen kiteyttää. ”Täällä ei myöskään tarvita kaveria”, kuuluu kommentti vaatepinon takaa,”..vaan niitä voi jopa löytää täältä”, Annunen jatkaa.


Mankkaa käsiin ja seinälle. Reittejä on kaikentasoisille kiipeilijöille ja lisää on tulossa. Erimuotoisia ja kokoisia seiniä on kahdessa kerroksessa ja yksi lehtimadon vihreistä seinistä hohtaa uutuuttaan. Seinien kaltevuus vaihtelee pystysuorasta ja lievästi positiivisesta seinästä, hyvin negatiiviseen jopa vaakatasossa olevaan kiipeilyseinään. Otteita on myös lukuisia, erilaisia isoista ”kahvoista” luonnonkalliota jäljitteleviin otteisiin. Yhdellä lähes vaakatasossa olevalla muodolla on myös kiinnitettynä puisia oksia muistuttavia otteita. Reitistä tulee väkisinkin mieleen oksalta toiselle flengailevat simpanssit.

Kiivettäväksi löytyy eritasoisia seiniä joka lähtöön, kokeneimmat konkarit kiipeävät jopa selkä kohti lattiaa.

Kokeneempien kiipeilijöiden esimerkkiä ja neuvoja seuraten yritän pitää kroppani mahdollisimman lähellä seinää. Teoriassa helppoa, mutta käytäntö onkin sitten toinen juttu. Yhtä raajaa kerrallaan liikuttaen pääsen kuin pääsenkin ylös asti seinällä. Ylhäällä seinällä voitonriemuinen kosketus katon reunaan, parin otteen verran laskeutumista ja tiputtautuminen patjalle. Vasta alhaalla huomaan sykkeen nousseen ja käsien tärisevän; osin jännityksestä osin fyysisestä ponnistuksesta. Mikä adrenaliiniryöppy! Kokemuksesta muistuu mieleen lapsuuden puissa kiipeileminen. Välillä voi pitää taukoa sohvalla tai patjan reunalla istuen jakaen kokemuksia reiteistä (tai mistä tahansa muustakin) muiden kiipeilijöiden kanssa. Tunti ja toinenkin vierähtää huomaamatta ja on taas aika palata maanpinnalle.


Cave - Boulderkeskus, Tallikatu 4, Pasila. Avoinna ma-pe 12-21, la-su 12-18.

Teksti: Tiina Kivelä, Kuvat: Tuomas Sarparanta

We Love Helsinki

2.11.09

Queerfeminismiä baile funkilla


Queerfeministiselle klubille on ollut Helsingissä tilausta. Kävimme tsekkaamassa uuden, kerran kuussa järjestettävän Peijakas! -klubin Kalliossa.


Kallion Musta Kissa -baarista on turha toivoa saavansa vapaata pöytää iltayhdeksän jälkeen. Rauhallinen oma pieni nurkkaus jää haaveeksi myös tänään, sillä Peijakas! -klubi näyttää löytäneen yleisönsä jo ensimmäisellä kerralla. Mainostus on selvästi tehnyt tehtävänsä, ja pieni baari on ääriään myöten täynnä. Suosiota selittänee myös se, että niin queer- kuin feminististenkin klubien tarjonta on ollut Helsingissä vähäistä.

Etsin käsiini yhden klubin järjestäjistä, Aikku Meuran alias DJ Lady Chatterleyn rakastajan, joka on myös toinen klubin tämäniltaisista soittajista. Meuran mukaan klubin taustalla ei ole varsinaista ohjelmallista queerfeminististä aktivismia. ”Tietyntyyppinen porukka on vaan hakeutunut yhteen”, Meura kertoo. Bileistä vastuussa ovat Meuran lisäksi Suvi Mattila, Henna Räsänen ja
Laura Rokkanen eli DJ Stuffin’ Muffins. Osa heistä on aiemmin ollut mukana erilaisissa queer- ja feministisissä tapahtumissa, kuten Ladyfestissä (maailmanlaajuinen feministinen musiikki- ja taidefestivaali) Helsingissä ja feministisessä tilanvaltaustapahtumassa Take Back the Nightsissa. Oikean porukan löydyttyä konsepti muotoutui baari-aivoriihessä sen ajatuksen ympärille, että jotain puuttuu. ”Näitä bileitä ei nyt vaan ole”, Meura laukoo. ”Perinteiset homobaarit ei välttämättä ole kaikille, queerin käsitteen voi tuntea omakseen laajempi ryhmä”, hän jatkaa. Totta.

Aikku Meuran mielestä Helsingissä ei ole tarpeeksi queerfeministisiä bileitä.

Pitkin haastattelua yksi, toinen, jos kolmaskin käy kiittelemässä Meuraa. Tällaisille bileille on selvästi tilausta ja suurempikin kapakka täyttyisi varmasti. Klubia on tarkoitus jatkaa kerran kuukaudessa ja monenlaisia ideoita poreilee jo pinnan alla.
”Live-juttuja, runopiirejä, myyjäisiä”, Meura luettelee vaihtoehtoja. Räävittömän baile funkin täyttäessä huoneen huomaa, että tanssilattiallekin olisi käyttöä. Ja sen tarpeesta käydään vinkkaamassa myös Meuralle – moneen otteeseen. Baarivalinta on kuitenkin Meuran mielestä ollut oivallinen. ”Yhteistyö baarien kanssa ei ole aiemmin ollut näin helppoa”, Meura kehuu.
”Ja sitä paitsi, tahdon lisätä, Musta Kissa on varsinainen helmi - josta saa Ecussonia.”

Jätän Meuran nauttimaan kiitoksien vyörystä. Baile funk jatkuu, niin bileetkin. Hieno konsepti, hyvä baari, mahtavaa musaa ja innostunutta porukkaa. Mitä muuta sitä voisi kaivatakaan.

Seuraava Peijakas! Mustassa Kissassa (Toinen linja 15, Kallio) pe 4.12.2009.


Peijakas! myspacessa

Peijakas! facebook-ryhmä.


Teksti: Olga Palo, Kuvat: Mirkku Pervonsuo


We Love Helsinki
 
Creative Commons License
Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-Tarttuva 1.0 Suomi-lisenssi.