28.7.09

Naisellinen esitys Vaihtolavalla

Onko valta maskuliinista? Onko naisellisuus demonisoitua? Onko julkinen tila sukupuolittunutta? Näitä ja muita visaisia kysymyksiä pohtivat kaksi tuoretta helsinkiläistä teatterintekijää Fleminginkadun Vaihtolavalla esityksessään Miksei Martta Pörise? Naisellinen esitys / pieni välihuomio.


Humanistisen sekatyöopiskelijan Olga Palon ja teatteri-ilmaisun ohjaajaopiskelijan Anna Rosendahlin muodostama työpari kysyy yhteisessä esikoisohjauksessaan ja -käsikirjoituksessaan, voiko nainen olla poliittisesti ja yhteiskunnallisesti uskottava, ja saako uskottavuutta myös esiintymällä naisellisesti. "Miksei Tarja Halonen pukeudu kukkamekkoon, miksi Jutta Urpilaisen verkkosukkahousuesiintymiset automaattisesti kyseenalaistivat hänen poliittisen uskottavuutensa?" tiivistää Palo pohdintansa naisen yhteiskunnallisesta asemasta ja poliittisesta vallasta.

Rosendahlin huomio on produktiossa kiinnittynyt enemmän naisen tilaan yksityisessä elämässä, kotiin ja perheeseen, jotka ovat tänäkin päivänä kulttuurissamme korvamerkitty naisten alueeksi ja naiselliseksi tilaksi. "Olisi kiinnostavaa saada selville, kuinka paljon ne naiset, jotka valitsevat esimerkiksi kotiäitiyden, tekevät sen omasta välittömästä halustaan ja kuinka paljon siihen vaikuttaa edelleen yhteiskunnassa vallitseva patriarkaalinen eetos" pohtii Rosendahl.


Teoksessa näyttelevät Pauliina Palo, Amanda Palo ja Marja Vehkanen harjoituksissa.

Palo ja Rosendahl tutustuivat Ammattikorkeakoulu Stadiassa aloitettuaan saman koulutusohjelman syksyllä 2007. Itse esitys syntyi nopeasti. "Baarissahan tämä päätös tehtiin, joskus toukokuun lopulla" naurahtaa Palo. Tuopin äärellä he olivat huomanneet, että molempia kiinnostavat samat teemat niin elämässä kuin teatterissakin; naiseus ja monet siihen liittyvät kysymykset. "Sovittiin, että seuraavana päivänä soitan Vaihtolavalle ja varaan esityspäivät. Sitten piti enää saada aikaan esityksen sisältö."
Materiaalia tekstiin koostettiin vapaamuotoisesti. "Tavattiin useita kertoja, puhuttiin, puhuttiin, luetutettiin toisillamme tekstejä ja kirjoja ja kirjattiin asioita ylös" kertaa Palo. Käsittelyssä oli naistutkimuksesta tuttuja teemoja katseen alaisuudesta, sukupuolittuneista tiloista, vallasta ja uskottavuudesta. "de Beauvoiria tuli luettua, ja naistutkimusta olen lukenut yliopistolla muutenkin" kertoo Palo.

Itse käsikirjoitus koostuu vanhoista dokumenteista. Palo käytti muun muassa Ruotsin Kuningatar Kristiinan kirjeenvaihtoa materiaalinaan. Kysymys vallasta nousi esiin toisellakin tavalla dramatisointivaiheessa. "Oli ongelmallista editoida historiallisia tekstejä. Heräsi kysymys, mikä valta minulla on rajata joitain tiettyjä asioita pois lopullisesta tekstistä, ja nostaa toisia kohtia esille, vain jotta saisin oman sanomani perille tekstin kautta" pohtii Palo. "On myös hirveän vaikeaa kirkastaa omia mielipiteitään suoriksi väitteiksi ja vielä tuoda ne teatterin keinoin ymmärrettävästi esille" hän jatkaa. "Miten saa sanottua sen, mitä todella tarkoittaa - eikä vaihingossa jotain ihan muuta. Se riski on kai vain otettava."


Rosendahlin työskentely taas perustui enemmän näyttelijöiden ruumiinkieleen ja lavalla tapahtuvaan liikkeeseen. "Teksti muodostui työprosessin aikana" Rosendahl kertoo. "Meillä ei aluksi ollut mitään valmista, kirkasta kuvaa siitä, millainen esitys lopulta tulee olemaan. Sisältö koostettiin yhdeksi teokseksi yhdessä työryhmän kanssa" Palo ja Rosendahl selvittävät. He painottavat kuitenkin, ettei nopeatempoinen, progressiivinen työskentelytapa ole mikään tekosyy vesittää itse lopputulosta. "Tämä liittyy myös siihen, miten itse naiset suhtautuvat omaan tilaansa ja omaan tekemiseensä; asenne on usein vähättelevä, omiin aikaansaannoksiin suhtaudutaan 'no tää nyt on vaan tämmönen' -meiningillä" Rosendahl sanoo. Naiset tunnustavatkin, että teatteriproduktion luominen oli jo itsessään esityksen teemoihin liittyvä statement. "Kumpikaan meistä ei ollut tehnyt omaa proggista aikaisemmin. Mitä kauemmin aloittamista pohtii ja pyörittelee, sitä korkeammaksi kynnys vain kasvaa. Nyt päätettiin, että vaan mennään ja tehdään" Palo kertoo.

Hyvä niin, sillä jotenkin on semmoinen tunne, että tässäkin kaupungissa omaehtoista, itse tuotettua kulttuurisisältöä tekevät enimmäkseen miehet. Naiset työskentelevät isommissa organisaatioissa; ruohonjuuritason toiminnassa he vaikuttaisivat edelleen olevan vähemmistössä. Keskustelun päätteeksi päädymmekin Palon ja Rosendahlin kanssa siihen, että tytöille saattaa olla suurempi kynnys luoda itse jotain omaa, koska meidät on aina opetettu siihen, että kaiken pitää olla viimeisen päälle; marginaalit suorassa ja pisteet i:n päällä. Jo ala-asteelta lähtien poikia kannustetaan enemmän tekemään, toimimaan ja luomaan itse. Vaikka lopputulos olisikin vähän sinne päin, kehuja sataa koska on tärkeintä että "pojat yrittävät". Samaa yrittämisen vapautta ei välttämättä suoda tytöille, joten se oma tila on vain otettava.


Miksei Martta Pörise? naisellinen esitys / pieni välihuomio Vaihtolavalla ke 29.7 ja pe 31.7. Lippuvaraukset Facebookissa.

Teksti: Anna Vanninen, Kuvat: Heidi Valkola

We Love Helsinki

Minä menen: Cheap Tricks -klubi Korjaamolla


En nyt halua ottaa kantaa siihen oliko oikein maksaa niin ja niin paljon Korjaamon äänentoistolaitteista. Haluan kuitenkin muistuttaa, että me Helsingin kaupungin asukkaina omistamme nyt kyseiset laitteet ja olisi vain sulaa tyhmyyttä olla nauttimatta niistä. Tähän on hieno tilaisuus esimerkiksi ensi keskiviikon Cheap Tricks -klubilla, joka keskittyy pääosin viileään ja ajankohtaiseen elektroniseen musiikkiin. Ilahduttavan kotimaisen tarjonnan lisäksi tällä kertaa saapuu vieraita suolaisen veden toiselta puolelta.



Illan pääesiintyjän, ruotsalaisen Harald Björkin (Kranglan/Traum) vanhempi materiaali on kotoisin jostain Warp-teknon ja pohjoismaisen koolin metsäläisyyden välimaastosta. Miehen uudempi materiaali puolestaan kuulostaa vähän siltä miltä ruotsalaiset tytöt näyttävät, eli hyvältä ja vähäeleisiltä. Lisäksi kummatkin ovat kuin tehtyjä kesäiseen yhden illan suhteeseen. Aivan kuten ruotsalaisten tyttöjen kanssa, ei tämänkään kohtaamisen jälkeen tarvitse tuntea turhaa katumusta tai morkkista, koska toisella osapuolella ei ole olemassa persoonallisutta,jolle voisi kokea olevansa velkaa. Sitä paitsi toisin kuin länsinaapurissamme, keveys, helppous, onttous ja ulkokuoret ovat suomessa aivan liian aliarvostettuja.

Ruotsalainen Jossystem tarjoaa mielenkiintoisen vj-puolen kehyksen illan musiikilliseen antiin, johon kuuluvat myös nousevat hipster-dj:t Fat ja Ez. Poikia ei voi ainakaan yrittämisen puutteesta syyttää, koska he tuntuvat ponnahtavan esiin joka puolella Helsinkiä juuri nyt. Pienestä omaperäisyyden puutteesta heitä sen sijaan voisi kenties syyttää. Mutta toisaalta, jos hipster-dj:n ultimaalinen tehtävä on soittaa juuri SE biisi, ennen kuin edes tiedät, että SE on juuri SE biisi, jonka haluaisit kuulla, voi liiallinen omaperäisyys vain olla tiellä.

Ja mitä tämä kaikki ihanuus sitten maksaa? No, aika tasan tarkkaan 480 000 euroa vähemmän, kuin mitä Helsingin kaupunki maksoi Korjaamon näyttämötekniikasta. Eli 0 euroa. Pääsymaksu kuulostaa siis kutakuinkin kohtuulliselta. Meidän laitteillahan ne siellä nyt kuitenkin soittaa.

Cheap Tricks -klubi ke 29.7. Kulttuuritehdas Korjaamolla,
Töölönkatu 51 B, Taka-Töölö. Esiintymässä Harald Brörk & VJ Josssystem (SWE) sekä DJt Fat ja Ez. Vapaa pääsy.

Teksti: Taneli Hermunen, Kuva: Promo

24.7.09

Vuosituhannen skumppakesä 2009


We Love Helsingin toimitushan ei laamaa ruoki, vaan päätti lähteä pitkittämään Siltasella nauttimaansa juhannusbrunssia sunnuntaisella kuoharirallilla. Tätä nousukauden tehojuomaa tarjoillaan tätä nykyä ympäri kaupunkia sangen huokeaan hintaan. Kaikkein halvimpien tarjouksien neilaaminen voi varsinkin sunnuntaina vaatia pientä totuttujen toimintamallien rikkomista. Siltanen ja muut hipsterilellikit
jääköön taakse, vaviskaa Zetor, Sports Academy ja Amarillo!

Zetorista löytyy traktoreita sisältä ja ulkoa. Lisäksi seinällä komeilee muun muassa muovinen lehmänpää ja sen alla kyltti: "Mansikki on lypsänyt 15 litraa maitoa." Olemme ilmeisesti lukeneet väärin tai sitten emme vaan tiedä, mutta eikö se ole lehmältä vähän? Vaiko onko kyseessä jonkilainen huumorin laji, jota emme ymmärrä?


Paikan vessat herättävät seurueessamme ihastusta. Miestenvessassa on paskalukemisena Jalluja ja Maaseudun tulevaisuutta. Ravintola on pelottavan hiljainen. Muutama hämmentyneen näköinen turisti on tullut etsimään suomiromantiikkaa Kaivopihalta. Jasmin äityy hämmästelemään: "tänne tulee vitusti jengiä koko ajan, jengi oikeesti käy täällä!" Raflan jääkaappiin on fiksusti kasattu kiitettävä pino skumppapulloja ja laseja olisi vietäväksi asti.

Terassilla on harmittavan varjoisaa, mutta traktorin ympärillä, kuivuneiden koivujen keskellä kajautettu Heili Karjalasta pitää hilpeän joukkomme lämpimänä. Seuraavaksi jatkamme klassikolla Mannapuuroa ja mansikkaa, joka juuri soi hiljaisella Zetorin stereoista. "Mä en voi uskoa että laulan tätä Zetorin terassilla" kommentoi Late hämmästyneenä.

Sports Academyssakin on hiljaista. Yläkerrassa ei ole juurikaan jengiä, tv:stä tulee raveja. Rovaniemi-lähtö. Sisustus on tyyliä geneerinen sporttibaari. Testosteroni haisee. Ylihalpaa kuplajuomaa on kuitenkin saatavilla. "Tää on vittu baari johon mä en ikinä tulis" kommentoi Pipsa. Ei siis kovin urheilullista porukkaa. Yritämme kuitenkin tupakkakopissa keskustella siitä, näyttävätkö Sami Hyypiä ja Jarkko Nieminen samalta. Pöydässä puhutaan siitä, voiko skumppaa oksentaa. Ilmeisesti voi, sillä tarinoita riittää.


Baarimikko Mikko Toivonen vakuuttaa, että baariin voi tulla vaikka urheilu ei olisikaan lempparijuttu, mutta myöntää, että suurin osa kävijöistä on sporttifaneja miesporukoita. Näille karjuille on tarjolla 15 urheilukanavaa, samaan aikaan päällä useampia pelejä ja jopa kuusi eri aluetta joilla katsoa eri pelejä. Myös täällä vessoihin on panostettu - niissä voi kuunnella matsia kaiuttimista. Nerokasta. Alakerrassa tulee jalkapalloa. Sitä seuraa hieman pihalla oleva ranskalaisseurue, joka sanoo kannattavansa Brasiliaa. Porukka tuli paikalle sattumalta ja juo nyt kaljaa.

Amarillon terassilla on illan tullen kylmä, mutta baarimikko Daniela Blomqvist vakuuttaa, että yksi paikan vetonaula on juuri aurinkoinen terassi. Blomqvist kutsuu paikkaa myös rennoksi, jonne on helppo tulla ja jossa on "letkee meninki ja taustalla soi rokkimusaa". Skumppaa menee kuulemma paljon, niin myös meidän pöydässämme. Häiritsemme taas muita seurueita yhteislaulualoitteilla ja suuria tunteita sisältävillä puheilla sekä adhd-lapsen keskittymiskyvyllä. Ohjelmaan kuuluu myös räppilyriikoiden lausuntaa sanelukoneeseen sekä epämääräistä huutamista, ulinaa ja "kesäkesäkesääää!!!" -hihkumista.

Menneinä kesinä Tornin Atelje-barin alle parinkympin skumppa oli kaupungin salattu helmi. Mutta että kympin kuoharipullo? Tulossa taitaa tosiaan olla Vuosituhannen skumppakesä... Mistä muualta skumppatarjouksia löytyy ja mihin ne johtavat? Kerro oma stoorisi ja vinkkisi kommenttilaatikossa!

Jasminin, Laten ja Pipsan nimet on muutettu Helsingin käräjäoikeuden todistajansuojeluohjelman vaatimuksesta.


Teksti: Mirja Hämäläinen & WLH-työryhmä. Kuvat: Antti Tuomolan ja Heli Blåfieldin kamerat olivat mukana, mutta kukahan ne kuvat otti?

We Love Helsinki

22.7.09

Kumiluoti, kaupunkipyöräilijän keidas


Fleminginkadulta Kalliosta, seinään ruuvatun vanhan fillarin etuosan alta, löytyy Kumiluoti, tavanomaista rennompi pyöräliike. Seinällä ei ole tavanomaisia urheilijoiden sponsorimainoksia, vaan graffiti.



”Maistuuko kalja näin kesken työpäivän?”
”No, onhan sitä tässä jo tullut tänään juotua…”


Pieni liiketila on täynnä pyöriä ja niiden osia. Aurinkoisina päivinä fillarien rassaus levittäytyy jalkakäytävän puolelle ja kadunpätkällä hengaillaan oluttölkit kädessä. Paikan omistaja Johannes Puirava kertoo, että taloyhtiössä ollaan vain tyytyväisiä siihen, ettei kivijalassa ole Kallion tuhannetta thaihierontapaikkaa tai baaria.


Puirava kypsyi toimistohommiin viime kesänä ja päätti perustaa fikseihin ja sinkuloihin, eli yksivaihteisiin kaupunkipyöriin, keskittyvän liikkeen. Vuodessa Kumiluodista on tullut yksi Helsingin pyöräilykulttuurin keskeisistä paikoista.

Kumiluoti rakentaa vaikka vaarin vanhasta maantiepyörästä kevytkulkuisen ja huoltovapaan fiksin, ja myy kaikkia asiaankuuluvia osia. ”Enimmäkseen täällä käy uusia naamoja, jotka ovat lukeneet hommasta jostain ja haluavat fiksin. Harrastajathan tietää valmiiksi mitä ne haluaa, ja se on meille helppoa, mutta kaikki asiakkaat on tervetulleita.”


Mikä fikseissä, yksivaihteisissa ja kaupungissa ajamisessa on se juttu? ”Se on se vapauden tunne ja yhtenäisyyden tunne pyörän kanssa, kun siinä ei ole mitään turhaa. Pyörä kulkee kevyesti ja sitä ei tarvitse liikaa huoltaa. Veikkaanpa, että Stadissa on 30-40 prosenttia enemmän fiksejä kaduilla, kuin viime vuonna. Homma on koko ajan kiihtymään päin.”

Puiravalle pyörä on se ykkösväline kaupungissa liikkumiseen. Mutta millainen Helsinki on pyöräilykaupunkina? ”Pyöräkaistoja ei ole tarpeeksi ja ne loppuvat kesken missä sattuu. Suunnittelu vaatisi vielä panosta. Jossain Amsterdamissa homma on ihan toinen. Helsingissä joutuu kiertämään ihme reittejä. Tuntuu, että pyörätiet on siirretty johonkin sivuun ja keskustassa on tilaa vain autoille. Pyörätiet vois olla keskeisiä, autot vois olla ne jotka kiertää. Ja sitten on tämä suomalainen autoilukulttuuri. En ymmärrä mikä siinä pyöräilijöiden huomioonottamisessa on niin vaikeaa.”


Autojen välissä pujotteleva, elintilastaan taisteleva pyöräilijä ei ole yksin, sillä kaupunkipyöräily on yhteisöllistä. Helsinkiläisten pyörälähettien yhdistys BC Hellsinki täyttää tänä vuonna 10 vuotta, ja vuosi sitten perustettiin muille yksivaihteisista fillareista kiinnostuneille Yksivaihde.net -saitti. Fillarilähettien ja muiden elämäntapapyöräilijöiden aktiivisuudesta lähtenyt touhu on levinnyt laajemmalle, ja porukkaa alkaa olla jo moneen lähtöön. Hyvää meininkiä riittää silti: ”Käpälä nousee moikkaukseen aina, kun joku ajaa vastaan fiksillä”, sanoo Puirava.

Ei siis tarvitse olla trikoisiin pukeutunut urheilija ollakseen pyöräilijä. Kaupungin ruuhkissa vapaista polkimienpyörittäjistä tulee kuin yhtä suurta perhettä.


Kumiluoti, Fleminginkatu 12 B, Kallio. Avoinna ti-pe 12-18 & la 14-17. www.kumiluoti.fi

Teksti: Tuukka Ylä-Anttila
, Kuvat: Tuomas Sarparanta.

We Love Helsinki

21.7.09

Bongaa yksityiskohta: Sanoma Manskulla


Pieni sanoma, Mannerheimintie 5, Kluuvi.

Kuva: Mirja Hämäläinen

15.7.09

Minä menen: Hakemaan gerberaa


Rautatientorilla on vielä huomiseen asti kukkameri. Kyseessä on installaatio- ja performanssitaiteilija Kaisa Salmen teos Eden IV, joka koostuu sadoista ja sadoista gerberoista. Samanlainen tilataideteos valtasi myös Eduskuntatalon portaat vuonna 2007. Teoksen idea on, että "näyttelyajan" päätyttyä ihmiset saavat hakea installaatioon osallistuneen gerberaruukun kotiaan kaunistamaan.

Tämänkertaisen pläjäyksen parasta ennen -aika umpeutuu perjantaina, jolloin aion käydä korjaamassa rehun, tai ehkä salaa parikin, omalle ikkunalaudalleni. Se tuskin on suuri synti siihen verrattuna, että jotkut julkisen taiteen hyväksikäyttäjät keräsivät kukkia parempaan talteen jo keskiviikkona. Malttia, ihmiset. Perjantaina.




Teksti: Anna Vanninen Kuvat: Aino Nieminen


We Love Helsinki

Suvilahden Aaltopelti


Sörnäisten peränurkassa, Lintulahden voimala-alueella on aaltopellistä rakennettu kahvila. Näinkin syrjäiseksi paikaksi siitä puhutaan kaupungilla ihmeen paljon - eikä se edes mainosta itseään missään. Toimittajamme kävi selvittämässä, mikä puljun idea oikein on.

Voimala-alue on tihkusateessa harmaa ja ankea, sikäli kun sitä pisaraisten silmälasien takaa näkee. Kesäkahvila Aaltopelti näyttää tätä taustaa vasten hataralta tönöltä. Sisällä kahvilassa on kuitenkin sateelta suojassa, ja sisustuksessa riittää ihasteltavaa. Tiskin vanhat peltirasiat, seinien aaltopelti, katosta roikkuva riippumatto sekä värikkäät, eripariset tuolit ja pöydät luovat mökkitunnelmaa. Viluisille löytyy vilttejä ja lapsille matala pöytä leikkiä ja piirtämistä varten. Taustalla laulaa Mama Cass.

Tiskin ympärillä hääräilee pari lämpimästi pukeutunutta naista ja yksi lapsi. Kahvilan työntekijä Paula Virta on ensimmäistä vuotta mukana Aaltopellin toiminnassa. Outi Lehdolla on sylissään tytär Moona. Viime kesänä alolittaneen kahvilan toiminta oli aluksi pitkälti sen perustajien Outi ja Tau Lehdon sekä Outin miehen, Jarno Auvisen harteilla. Nyt Aaltopellin taakse on perustettu yhdistys, Aaltopelti ry. Vaikka yhdityksen tarkoitus on lähinnä helpottaa kesäkahvilan toiminnan byrokraattista puolta, on taustalla myös ajatus omaehtoisen kaupunkikulttuurin edistämisestä. ”On tosi siistii olla mukana jossain sellasessa, et oikeesti tuetaan nuoria ja tuodaan vähän sellaista spontaanimpaa elämää kaupunkiin” Paula Virta sanoo. Yhdistyksen tulevaa toimintaa on esimerkiksi Taiteiden yönä järjestettävä käsityötapahtuma. Se järjestetään Aaltopellin vieresessä makasiinirakennuksessa, sillä varsinaisen kahvilan valtaa tuona iltana Runoraati. ”Meijän filosofia on aina niinku enemmän se, että ihmisillä on mukavaa, et meil on hyvä paikka, kun se et me tehtäs voittoa.” Hän kuitenkin myöntää, että kaikilla toiminnassa mukana olevilla on myös muita töitä, joten paineet taloudelliseen voittoon eivät ole yhtä kovat kuin täyspäiväisillä yrittäjillä.

Kyselen Paulalta, miten asiakkaat ovat löytäneet hieman syrjässä sijaitsevan kahvilan. ”Ei ne oo löytäny!” Outi huikkaa väliin, mutta nauraa päälle. ”Mä luulen, että se et tää oli viime kesänä, niin tää on jotenkin jääny ihmisten mieliin”, Paula pohtii. Vaikka iso osa asiakaskunnasta on samanhenkistä porukkaa kuin työntekijätkin, nuorta ja hieman hipahtavaa väkeä, sattuu paikalle myös esimerkiksi vanhoja pariskuntia. Voimala-alueella työskentelevät ihmisetkin ovat löytäneet kahvilan. ”Tässä tosi paljon työhuoneita” Paula huomauttaa. ”Ei me täällä ihan silleen autiossa paikassa olla."

Aaltopelti tuli monelle tutuksi viimevuotisten Flow-festareiden aikana, kun juhlijat tankkasivat kahvia, pullaa ja reissumiehiä. Myös tänä vuonna kahvila on avoinna festarien ajan. ”Se on kyllä älyttömän hyvä, se on aika spesiaali viikonloppu” Paula sanoo. Tänä vuonna Aaltopelti ruokki myös ensimmäistä kertaa Suvilahdessa järjestettävän Pitkä kuuma kesä -festarin yleisöä.

Kesäkahvila toimii myös galleriana ja käsityökauppana. ”Ainoa kriteeri on, että ne on sellasia tyyppejä, joille on tosi tärkeetä saada näyttely, ei sellasia tyypejä, jotka pitää näyttelyitä koko ajan.” Turun taideakatemiassa opiskeleva Tiina-Maria Aalto sommittelee seinälle pieniä teoksia suuremmaksi kokonaisuudeksi. Hänellä on Aaltopellissä yhteisnäyttely opiskelukaverinsa Elliina Peltoniemen kanssa. Miten Turusta on päädytty Suvilahteen? ”Ystävien kautta. Mä oon helsinkiläinen ja mä sain kuulla että täällä ois mahdollista pitää näyttely, otin yhteyttä ja sit se järjesty.” Tiina-Maria ei ollut ennen käynyt Aaltopellissä, mutta kuullut kyllä huhuja. Taiteilija vaikuttaa innostuneelta näyttelytilasta ja hymyilee mietteliäänä silmäillessään seiniä. ”Vaikuttaa tosi upeelta, mä tykkään tän tyylisestä!”

Kesäkahvila Aaltopelti, Kaasutehtaankatu 1, Sörnäinen. Avoinna ma-su klo 10-18. www.aaltopelti.net

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Paula Virta

www.welovehelsinki.com

 
Creative Commons License
Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-Tarttuva 1.0 Suomi-lisenssi.