22.9.08

Virkistynyt Klassikko


Ateneum – haukotuksia ja itsestäänselvyyksiä? Ehei! Uusittu klassikkokokoelma on ripustettu kansainväliseen tyyliin haastamaan katsojaa ja luomaan uusia näkökulmia.


Helene Schjerfbeckin öljymaalaus "Sirkustyttö" vuodelta 1916.

Ateneumin peruskokoelmalta on totuttu odottamaan Edelfeltin ja Gallen-Kallelan mestariteoksia, tylsiä maisemia sekä opettavaista kertomusta Suomen taiteen kehityksestä. Viime talvena avattu uusi ripustus museon ylimmässä kerroksessa on päivittänyt kansallisen klassikon kertaheitolla 2000–luvulle. Muodikkaasti nimetty Elämää suurempaa –kokoelmanäyttely rinnastaa saleittain vaihtuvien teemojen puitteissa kuluneempia klassikoita ja harvemmin nähtyjä teoksia. Tällä on huomattavan virkistävä vaikutus niin teosten herättämien tunteiden kuin näkökulmienkin kannalta.


Tuulisena arkipäivänä avarassa, valkoisessa museossa vaeltaa harvakseltaan ihmisiä. Komeaan, Rautatientorille valtavin ikkunoin avautuvaan ensimmäiseen saliin on havainnollistettu kuvitteellisella pienoismallilla, minkä kokoinen pilvenpiirtäjä museon tulisi olla pystyäkseen esittelemään kaikki kokoelmansa teokset. Onneksi Ateneum on inhimillisen kokoinen – yläkerta on kierrettävissä tunnissa, vain tunnelmapaloja spottailevalle lyhyemmässäkin ajassa. Postikorttien panoraama Rautatientorille on sekin kiehtova, elävä taideteos.

Omasta näkökulmastani liikuttavin näyttelyn saleista on portaikosta vasemmalla, otsikolla ”Taiteilijat kansallisuutta rakentamassa”. Toisella pitkällä seinällä on rinnakkain Albert Edelfeltin päivänpaisteisia kansankuvauksia kuten Ruokolahden eukot ja Poikia rannalla, jotka ovat painuneet suomalaisten romanttiseen itsetietoisuuteen. Vastakkaisella seinällä idealismi kohtaa todellisuuden; luokkaerot ja kansalliset traumat, jotka yhtä lailla liittyvät käsitykseemme suomalaisuudesta. Marcus Collinin tummassa maalauksessa työläiset vaeltavat loskassa tehtaalta kotiin, Henry Ericsson kuvaa sisällissodan vankileiriä ja Juho Sallinen lapsuutensa lestadiolaisten ankaraa hurmosta. Suomen maalaustaiteessa on käsitelty hyvin niukalti sotia, joista esimerkiksi kirjallisuus on ammentanut runsaasti. Siksi onkin hienoa, että salissa on peräti kaksi dramaattista toisen maailmansodan kuvausta. Yngve Bäckin Sodan Sävelessä (1944) irvistävä olento soittaa selloa taustallaan pommien pauhu ja palavat kaupungit. Helge Dahlmanin Sota vuosilta 1946-48 esittää aiheensa abstraktimmin: tulkitsen maalauksen kolme hahmoa naiseksi kahden miehen riepoteltavana. Voisin kuvitella, että nyt nähtävä särmikäs Suomi-kuva on turistinkin kannalta kiinnostavampi.

Kierroksen puolimaissa on käytävän kaltaiseen tilaan kerätty suomalaisten taiteilijoiden omakuvia eräänlaiseksi muotokuvagalleriaksi. On kiehtovaa nähdä miten taiteilijat ovat itse nähneet ja luoneet omaa taiteilijaminuuttaan kautta aikojen. Åke Mattaksen omakuva paperihatussa vuodelta 1956 on huvittavalla tavalla samankaltainen Edelfeltin 70 vuotta varhaisemman barokkiasuposeerauksen kanssa. Omakuvagalleria johtaa Taiteilija kotona -otsikoituun saliin, joka on mielestäni näyttelyn hienoimpia. Maalauksissa nähdään taiteilijoille rakkaita ihmisiä kotoisissa miljöissä. Pariskunta Sulho Sipilä ja Greta Hällfors-Sipilä ovat kuvanneet samoja maisemia kodistaan Johanneksen kirkon kulmalta intiimisti eri tyyleillä. Myös heidän näkemyksensä toisistaan ovat sympaattisen kulmikkaita. Tyko Sallinen liioitteli tunnetusti Mirri-vaimonsa possunenää, mikä herätti aikalaisissa pahennusta. Salissa on myös Marc Chagallin upea Mandoliinin soittaja vuodelta 1914. Se kuului alkujaan Kaivopuiston Marmoripalatsia asuttaneelle Keirknerin perheelle.

Sulho Sipilän öljymaalaus "Sisäkuva, soittava nainen" vuodelta 1931.

Naistaiteilijoita on viime aikoina otettu esiin urakalla. Heille kokoelmanäyttelyssä omistettu huone on ristiriitainen: miksi naiset on eritelty omaan pieneen tilaansa, kun muissa miehet saavat hallita ilman, että heidän sukupuoleensa kiinnitetään huomiota? Myös salin esittelyteksti, jossa Suomea markkinoidaan tasa-arvon mallimaana hämmästyttää jo pelkästään tunnettujen palkkaerojen valossa. Toisaalta salin teoksissa välittyy kiinnostavasti yhteiskunnan naistaiteilijoille rajaama aihemaailma: kodin piiri, naiset ja lapset sekä maisemat. Hieno, uusi tuttavuus ovat
Elga Sesemannin ekspressiiviset katunäkymät 1940-luvulta. Seuraava pienehkö sali on omistettu yksin Helene Schjerfbeckille. Siellä esitellyt maalaukset vaihtuvat usein, kuten muidenkin näyttelyn teosten kohdalla ilmeisesti on tarkoitus.

Elämää suurempaa –kokoelmanäyttely haastaa katsojaa aiempaa enemmän. Se ei anna suoraan avaimia teosten tulkintaan, vaan herättelee kyseenalaistamaan ja luomaan henkilökohtaista katsojakokemusta. Ateneumin peruskauraa kommentoimaan on asetettu myös joitakin nykytaideteoksia. Oivaltava ja hauska rinnastus on mm. Edelfeltin Luxemburgin puistossa –maalaus vuodelta 1887 ja Ismo Kajanderin Vihreä Pariisi –esinesommitelma vuodelta 2006. Niistä molemmat käsittelevät pariisilaisuutta, Edelfelt yläluokkaisen lempeästi, Kajander monimielisemmin: halkeilleen asfalttipalan päälle aseteltua, tunnistettavaa pariisilaistalojen rivistöä lakaisee kadunlakaisijan vihreä luuta.

Kritiikkiäkin näyttely ansaitsee. Suurin osa näyttelysaleista olisi pärjännyt mainiosti ilman teemojen raivostuttavan ympäripyöreitä esittelytekstejä, jotka kaiken lisäksi on painettu tilaa vieviin lieriöihin. Näyttelyn rakentajat olisivat voineet selittää teosvalintojaan yksityiskohtaisemmin erillisellä viholla. Lisäksi osa teemoista on turhan löyhiä, jolloin teosten välinen kommunikaatio kärsii. Esimerkiksi Taiteilija tarinankertojana -sali menettää otteensa hajanaisesta joukostaan. Haastava, monipuolinen ja runsas ripustus tekee Ateneumin yläkerrasta kuitenkin antoisan elämyksen myös luokkaretkien puuduttamalle vanhalle kävijälle (tai ehkä nimenomaan juuri hänelle).

Ateneumin Taidemuseo, Kaivokatu 2. Avoinna ti 9–18, ke-to 9–20, pe 9-18 ja la-su 11–17. www.ateneum.fi

Teksti: Ville Hakanen, Kuvat: Kirsi Halkola & Hannu Karjalainen / Kuvataiteen keskusarkisto

We Love Helsinki

18.9.08

Minä menen: City of Men Rakkautta & Anarkiaa elokuvafestivaaleilla


Minä menen -juttusarjassa WLH:n toimittajat suosittelevat ajankohtaisia menoja tai tapahtumia. Timo Santala haluaa katsomaan brasilialaista "City of Men" -elokuvaa R&A:han.


Tänään se taas alkaa! Nimittäin Helsingin paras ja odotetuin elokuvafestivaali Rakkautta & Anarkiaa. Edessä on taas puolitoista viikkoa täynnä mielenkiintoisia leffoja, ”ai, sinäkin täällä” -kohtaamisia Kino Engelin aulassa ja silmien luppaamista pehmeissä punaisissa penkeissä päivän kolmannen elokuvan kohdalla.


Innokkaimmat festivaalin odottajat voivat fiilistellä etukäteen jälleen kerran ah, niin mainiota Rakkautta & Anarkiaa -traileria, jonka on ohjannut Christophe Sebastian.

Oma tärppini festivaaleille on Paolo Morellin ohjaama brasilialainen ”City of Men”, joka ruotii samaa aihepiiriä varsin samoilla eväillä, kuin vuoden 2002 brasilialainen hittielokuva ”City of God”. Eikä ihme, sillä ”City of Men”:n tuottajana hääräilee ”City of God”:n ohjaaja Fernando Meirelles.

Molemmissa keskiössä ovat Rio de Janeiron favela-slummit. Huumekauppa, väkivalta ja elämän turvattomuus luovat pohjan nuorten poikien kehityskertomukselle. Vaikka brasilialaisten fiktioelokuvien favela-kuvausten todenmukaisuudesta voi olla montaa mieltä, antavat ne kuitenkin kasvot myös monille todellisille ongelmille. Hyvä, että valtaven luokkaerojen Brasiliassa köyhin kansanosa saa edes jossain äänensä kuuluviin ja kasvonsa näkyviin.


"City of Men":n traileri.

Mutta hetkinen, trailerin alussa soi tutun oloinen kappale. Ei kai se vain ole kesällä 2006 Radio Helsingin tehosoitossa ollut Maria Gasolinan ”Kadulla, Sateessa tai Landella.” Ehei, eipä tietenkään, vaan luonnollisesti se alkuperäinen kappale, josta Maria Gasolina teki suomalaisen versionsa, eli Hyldonin ”Na Rua, Na Chuva, Na Fazenda”.

Rakkautta & Anarkiaa 18-28.9. www.hiff.fi
Paulo Morelli: City of Men. Ensimmäinen esitys pe 19.9.2008 klo 21:15 Kinopalatsi 10:ssä.

Teksti: Timo Santala

We Love Helsinki

16.9.08

Vegemesta todistaa, että Kalliossakin kannattaa yrittää erilaista


Kallion Vaasankadulla sijaitsevasta nuhjuisesta Vegemestasta saa kaupungin parhaita kasvishampurilaisia. Ne ovat NIIN hyviä, että toimittajammekin kääntyi kasvissyöjäksi.


Vaasankadun Vegemesta on niin pieni koppero, että tiskiin törmää melkein heti kun astuu ovesta sisään. Askeettinen keittiö täyttää suurimman osan ravintolan paristakymmenestä neliöstä. Tai ei se oikeastaan edes ole mikään ravintola, vaan ennemminkin snägäri sisätiloissa. Pöytiä on tasan yksi ja sekin on tarkoitettu lähinnä odotteluun. Täällä hampurilaiset otetaan mukaan tai vetäistään naamaan seisaaltaan.

Mutta ulkoasulla ei ole mitään väliä, kun hampurilaiset kerran ovat niin hyviä. Niiden vuoksi palaan Vegemestaan uudestaan ja uudestaan, enkä ole ainoa: tuntuu, että puolet Kalliosta on havainnut mestan kasvisburgerit vastustamattomiksi.


Muutama asiakas istuu venailemassa, kun tulemme sisään valokuvaajan kanssa. Kyselen myyjältä, mahtaako olla kiire. "Aina!" hän huokaa lannistuneena. Tilaan jo aiemmin hyväksihavaitun käännytysruokaklassikon, Päivän Pelastuksen, eli soijaburgerin.


Asiakkaita valuu sisään lisää, ja pieni tila on täynnä. "Ensin ei oo ketään ja sit kaikki ihmiset tulee laumoissa!" huutaa nuori mies tiskin takana epätoivoisena. Kaikkia aineksia ei löydy, ja pari pihviäkin palaa kiireessä karrelle. "No nyt alko vituttaa!" hän kiroaa, mutta onneksi asiakaskunta on ymmärtäväistä. "Älä stressaa, ei tässä mitään kiirettä." odottelijat lohduttavat.


Voi tätä solidaarisuuden pauhua... Tuntuu, että asiakkaat ovat oikeasti innostuneet tästä lafkasta.


Kasvissyönnin gospel?


Koko paikka on oikeastaan aika ekoilukeskus. Seinällä on sähköauton vuokrausmainos, tuotteet ovat luomua ja reilua kauppaa, sekä tietenkin vegeä tai vegaania. Kaiken kaikkiaan hyvin erilaista kuin Kallion itseään toistava kebab-pizza -tarjonta. Kyseessä on ilmeisesti Helsingin ainut pelkästään kasvisruokaa myyvä pikaruokapaikka, eikä jääkaapistakaan löydy kokista, vaan saksalaista ekolimua Bionadea.

Onko koko lafka siis perustettu propagandatarkoituksissa? "Mitään missioo täs ei oo, emmä oo ketään käännyttämässä. Kuten huomaat, ei tääl oo missään sellasta iso taulua, et kymmenen hyvää syytä ryhtyä kasvisyöjäksi." kertoo Vegemestan omistaja Robert Ramstedt, eli tuttavallisemmin Frogi. "Se on ihan eri porukka joka syyllistää. Mä tarjoon vaan hyvää vegesafkaa." hän jatkaa. No okei sitten.

Ja itse asiassa tämä taktiikka taitaa toimia paremmin. Vegemestan lihamaisen maukas vegeburgeri muutti tämänkin jutun kirjoittajan ovo-lakto-pesco-vegetaristiksi. Puhuttaessa lafkan erikoisesta tuotevalikoimasta Frogi viittaa muun tarjonnan yksipuolisuuteen. Kun kaikissa muissa paikoissa on samaa settiä, kokista ja muita tunnettuja merkkejä, kannattaa hänen mielestään tarjota vaihtoehtoja. Sähköauton vuokrauksen ohella on tekstarimaksu selkeästi ollut hitti-innovaatio; hampurilaisen voi siis maksaa kännykällä, jos käteinen on loppu.

Vegemestan synty


Frogin jutuista tulee kuva, että Vegemesta on syntynyt vastaamaan kysyntään, joka on koko ajan ollut olemassa. "Kai se on lähteny siitä, että toi vegetarjonta noin ylipäätään oli niin heikkoo." hän huomauttaa. Kun hän kokkasi kavereilleen, soijapikaruoka maistui hyvin ja maistelijoiden ihmetys oli suuri, kun sellaista ei saanutkaan mistään. Positiivisesta palautteesta virisi idea perustaa oma ravintola.

Ensimmäinen julkinen myyntikeikka oli Faces-etnofestareilla vuonna 2006. Koju oli menestys, vaikka välineet olivatkin kotikutoisia. "Himagrilli ja halpis telttakatokset!" Frogi kuvailee varustusta. Seuraava projekti oli väliaikainen kesäkahvila Suomenlinnassa ja siitäkin tuli päräyttävän positiivista palautetta. "Turistit oli tohkeissaan, että miten täällä UNESCO:n maailmanperintökohteessa saa jotain vegeburgereita ja saarelaiset oli silleen, et mahtavaa, et joku uskaltaa yrittää täällä saarella jotain erilaista" hän kertoo.


Kallioon

Uskalias, mutta yksinkertainen konsepti kiistatta toimi. Suokin kesän jälkeen Frogi päätti etsiä pysyvämmän liiketilan. Se löytyi suhteellisen sattumalta. "Mä olin niinku vaan päättänyt, et mä lähen Käpylästä ja ennen ku mä oon tsygäilly keskustaan, niin mulla on joku tila katottuna." Frogi kertoo. Hän päätyi Vaasankadulla intialaiseen ravintolaan, josta ei edes saanut intialaista ruokaa, ja jonka omistajakin oli kyllästynyt pizzan paistoon. Hän suostui auliisti vuokraamaan paikan pois, vaikka ei uskonutkaan lihattoman ruoan menestykseen.

Viime syyskuussa Vegemesta avattiin Puukkobulevardille, vaikka sijainti epäilyttikin. Eikä syyttä: Vaasankatu listataan varmaan kaikille Helsingin pahoja asioita listaaville listoille. Frogi kuitenkin huomasi, että Kalliossa liikkuva porukka on suhteellisen heterogeenista, ja kadulla on ennen kaikkea elämää ja paljon ihmisiä. Siis asiakkaita. Kallio onkin kohdellut Vegemestaa hyvin ja kantiksia on paljon. Lihaa kyselemään tulevat känniurpot lähtevät jopa viikonloppuöisin tyytyväisinä pois, esimerkiksi Kippari-juustolla ryyditetty hampurilainen messissä. Ja itse asiassa suurin osa asiakkaista on yllättäen peruskarnivoreja, joiden mielestä Vegemestan hampurilaiset vain maistuvat paremmille, kuin lihaa sisältävät vastineensa muissa paikoissa.


Vegemestan puna-viher värisokeita suosiva ruokalista on täynnä kummallisen nimisiä hampurilaisia.

Mistä maku?


Herkullinen hamppari ei selvästi vaadi lihaa, mutta salaisuutta sille Frogi ei kerro tietävänsä. Tuotteet ovat hänen mielestään periaatteessa yksinkertaisia ja konsepti kopioitavissa. "Tossahan noi kastikkeet on aika avoimesti esillä. Aika kohtuu Open Source -meininki!" Frogi virnistää. "Tai ehkä salaisuus on se, ettei näistä jää vajareita." hän jatkaa. Hampurilaisisssa on myös kasvishampurilaiseksi poikkeuksellisen paljon proteiinia. "Se on kuitenkin vielä vegepuolella edelleenkin hirveen yleistä, että se konsepti on pitkälti se liharuoka miinus se liha, eli sitä proteiinia ei korvata millään." hän huomauttaa. Frogi tuntuu muutenkin kiinnittävän huomiota ruuan terveellisyyteen. Ei ehkä ihan niin yleinen piirre pikaruokalafkan pyörittäjälle.

Entäs miten erikoinen tuotevalikoima on syntynyt? Tuotteita haalitaan kuulemma eri lähteistä: Eräältä kärttyiseltä mieheltä diilataan vaivalla Argentiinalaista matea. Sitä löytyy savustettuna luomutuotteenakin. Martikaisen hamppupihvit tekee luonnollisesti Martikainen, Helsingin tietyissä alakulttuureissa tunnettu Pelle Peloton-hahmo. Niiden erikoinen maku jakaa mielipiteitä, mutta selvää on, että hamppu on ainakin poliittisesta arveluttavuudestaan huolimatta oivaa ja terveellistä ruokaa. Erikoista on myös, että ainoastaan täältä, kebabmestojen keskeltä, saa klassista turkkilaista jugurttikastiketta. Mutta jälleen Frogi vakuuttelee, että perusraaka-aineilla tässä mennään.


Hampurilaisreseptit ovat syntyneet erehdyksen ja onnistumisen kautta ­- sekä puhtaasta vahingosta. Esimerkiksi suosittu Kippari syntyi, kun eräs asiakas halusi soijaburgeriinsa juustoa lisukkeeksi. Ja ainoa mitä jääkaapissa sattui sinä iltana olemaan, oli Kippari-paketti, jonka Frogi oli ostanut itselleen iltapalajuustoksi.


Hesburgerin syntykaupunkiin oma?


Tulevaisuudessa Vegemestan on tarkoitus ketjuuntua. Turku ja Helsingin keskusta saavat omansa, kunhan yksityiskohdat saadaan diilattua kuntoon. Se millaiseksi keskustan vegemesta tarkalleen muodostuu, on vielä epäselvää. "Eri paikolle erilaiset konseptit - ja eri hinnat", Frogi toteaa. Keskustaan on haaveissa saada ainakin 24/7 auki oleva mesta.


Vaasankadun alkuperäinen Vegemesta säilyttää kuitenkin paikkansa. Sen lievää nuhjuisuutta ei varmaan kannattaisikaan yrittää ytimessä. Ja tietty rosoisuus onkin Vegemestan sympaattisimpia puolia. Niinkuin soijapurilaisiaan pöydässä nautiskeleva pariskunta totesi: ”Helvetin hyvää ruokaa täältä saa, mut ei tänne treffeille ketään kannata tuoda.”


Vegemestasta saa lukuisia hieman erikoisempia tuotteita, joita ei monen paikan valikoimista löydy.

Harvinaisia herkkuja Vegemestassa:

Club Mate – Piristävä, mutta vähäsokerinen juoma. Tämä saksalainen juoma on saanut nimensä
Yerba Matelta, joka on Etelä-Amerikkalainen teensukuinen yrtti, jota käytetään monissa energiajuomissa. Wikipedian mukaan juoma oli suosittu Berliinin klubiskenessä 90-luvulla. Parempaa kuin Battery, senkin teini!

Old Jamaican Ginger beer – Juurevaa, erittäin tujua inkivääriolutta.


Flap Jack -myslipatukat – Mahtavia välipaloja herkkunälkään.


Bionade – Saksalaista luomulimsaa, joka on tuotettu supereettisesti.



Vegemesta, Vaasankatu 6. Avoinna ma-to 12-22, pe-la 12-02 ja su 12-20.
www.vegemesta.com

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Timo Santala

We Love Helsinki

13.9.08

Paakkelssikerho: Porvariston hillittyä charmia Fazerilla


Paakkelssikerho on ryhmä nuoria naisia, jotka tykkäävät herkuista.
Ryhmän ensimmäinen kohde on yksi Helsingin vanhimmista kahvila-konditorioista, Karl Fazer Cafe.

"Nyt on modernia mennä Fazerille ja siksi koko Helsinki ravaa siellä; varsinkin kaupungin väestön naispuolinen osa, joka tiettyä iloa tuntien törsää isien, veljien, sulhasten ja ihailijoiden viimeiset rahat valtaviin määriin makeita herkkuja” – kirjailija Gunnar Mattsson v. 1892.

Karl Fazer perusti "Ranskalais-venäläisen konditoriansa" syyskuussa 1891 Kluuvikadulle. Nykyinen rakennus valmistui vuonna 1930, ja paikka remontoitiin jälleen funkisaikaiseen loistoonsa 1992. Kahvilan marmorilattiat, kromatut ja kullatut yksityiskohdat, vaikuttava kupolisali peileineen sekä Hjalmar Hagelstamin aikoinaan maalaama seinämaalaus luovat menneen ajan tunnelman. Voisi jopa kuvitella, että pienten pöytien ääressä istuvat eläkeläiset ovat istuneet samoilla vakipaikoillaan jo nuorina koululaisina. Tällaisessa paikassa ei tulisi mieleenkään tilata smoothieta, tapaksia tai muutakaan modernia välipalaa. Fazerilla kuuluu herkutella leivoksilla.

Koemaistoon pääsevät Omenahyve vaniljakastikkeella (6,50e), Tumma perunaleivos (3,50e) ja Vadelmaleivos (4,40e), joka on perinteisestä marjaleivoksesta poiketen pieni mousse-möykky.

Klassikot eivät petä; Iso, kostea ja kuohkea viipale omenahyvettä ui syvällä vaniljakastikeessa. Hyveannos soosseineen on vihlovan makea, mutta silti ihmeellisen raikas – koko annoksen syöminen tekee kuitenkin tiukkaa paatuneellekin paakkelssinsyöjälle.

Karl Fazer Cafen myyntipäällikkö Tanja Lehmonen kertoo, että hyve ja vaniljakastike valmistetaan paikan päällä ja niitä tullaan erikseen hakemaan juuri Fazerilta.

Perunaleivos maistuu juuri siltä miltä näyttääkin; äreän oloinen ruskea ja piikikäs köntti on kaakaon ja tiukan arrakkipunssin maustama herkullinen pikku pakkaus. Leivoksista uudenaikaisin, vadelmamoussesta muotoiltu pallo on raikas ja marjaisa – joskin pinnalta hieman kuivahtanut. Liekö tämä niitä leivoksia, joita ei valmisteta itse konditoriassa, vaan Fazerin tehtaalla Vaaralassa.

Vaikka ennen vanhaan koulunuorisolla oli varaa istuskella Fasulla, nykyään hinnoittelu suosii vähän parempituloisia. Jos on tyhjätaskuna liikenteessä, kannattaa kuitenkin poiketa edes katsomassa Fazerin näyteikkunaa. Vuosisatojen vaihteen Helsingissä se oli kuuluisa Bertha Fazerin ideoimista somistuksista ja on edelleen varsin vaikuttava vanhanaikaisine koristeluineen.

Karl Fazer Café, Kluuvikatu 3. Avoinna ma-pe 7.30-22 ja la 9-22.

Teksti: Anna Vanninen, Kuvat: Timo Santala

We Love Helsinki

10.9.08

Joko Wanhakin nyt nuortuu?


We Love Helsinki kävi kurkistamassa perinteisen paritanssikulttuurin keitaaseen keskellä Helsinkiä. Wanhan Tanssikellarissa parketille ei ihan kuka vaan pääse, mutta siellä toimittaja saa paljon uusia kavereita. Tosin anonyymejä sellaisia.

Tää juttu lähtee siis siitä kun kävelemme portaat alas Wanhan Tanssikellariin. Meidät noteerataan heti. Oletteko kenties väärässä paikassa, katseet kysyvät. No ei ei ei, tää juttu ei lähdekään tästä. Eihän tän jutun tarkoitus ole tukea käsitystä sukupolvien välisestä kuilusta. Tässä ei nyt oo ollenkaan tarkoitus sanoa, että NE ja ME ollaan kulttuurisesti niin kaukana toisistamme. Eli palataanpa takaisin sinne portaisiin.

Tää lähtis nyt siis siitä, että huhujen mukaan nuoretkin humppaa mielellään, ja että paritanssi on muotia. Eli laskeudutaan ne portaat ja kerrotaan siitä, kuinka sukupolvien välinen ja tanssikulttuurien kokoinen kuilu on kurottu umpeen. Mutta ei – täällähän keski-ikä kieppuu siellä viidessäkympissä. Ei tää nyt vaan toimi. Miten olisi silleen kliseisen ennakkoluulottomasti, ennakkoasenteitta ja joustavalla näkökulmalla?

No niin, tää juttu lähtee nyt siis siitä, että kävelemme alas Wanhan Tanssikellariin. Narikka ei vielä näin alkuillasta pursuile takkeja, mutta itse ravintolan puolella on jo ihan mukavasti asiakkaita. Normaalisti suurin ihmistungos löytyy baaritiskiltä, mutta Wanhalla se on tanssiparketti, jonne ihmiset suuntaavat. Tanssilattialla pyörähteleekin jo kymmenisen paria DJ Kirsin valkkaamien iskelmien tahtiin. Ne, joiden tanssijalka ei vielä vipata, siemailevat drinkkejään pöydissä, joista on suora näköyhteys parketille. Näyttää siltä, että naiset tulevat tänne ystäväporukoissaan viettämään vapaa-aikaa, kun taas miehet seisovat yksin asemissaan etsien katseellaan uutta tanssipartneria.

Kuvaaja ja minä olemme selvästi ravintolan outolinnut. Ja ihmekös tuo – olemmehan reilusti paikan keski-iän alapuolella, ja lisäksi toinen heiluu kynän ja paperin ja toinen kameransa kanssa. Baaritiskillä saamme kuitenkin välittömästi seuraa. Juttusille hakeutuva Heikki on varsinainen tietopankki. Hän selvittää innokkaasti illan aikataulua sekä tanssikulttuurin tapoja ja tottumuksia. Wanhalla jamit alkavat jo neljältä, ja intohimoisimmat tanssijat saapuvat heti työpäivän jälkeen, muutaman kerran kuussa tansseissa käyvä Heikki kertoo. Lavalta morsmaikkunsa löytäneen miehen mukaan monet käyvät täällä melkein joka ilta, sillä ”tanssiminen on hyvä vaihtoehto pelkälle istumiselle ja juomiselle”. Illan aikana porukka vaihtuu tietyn aikataulun mukaisesti. ”Tuossa kahdeksan–yhdeksän aikaan tulee sitten se yöporukka. Silloin ihmisiä alkaa olla jo niin paljon, ettei meinaa mahtua tanssimaan”, Heikki valistaa.

Ravintolaan virtaa hiljalleen lisää porukkaa, mutta vain lava täyttyy. Väistämättäkin huomaa, miten samat tietyt henkilöt pyörähtelevät lattialla, kun taas toiset (lue: naiset) siemailevat Kelkkojaan kavaljeeria venaillessaan. Ainakin ystäväni kummitäti ihmetteli kovin, että mikä se sellainen tanssiravintola on, jossa kavaljeerit pysyvät loitolla. Tätiparka nimittäin odotteli parketille pääsyä kolmisen tuntia, muttei koko aikana kuullut kertaakaan ”saanko luvan”. Miten on siis sen paljon puhutun tanssilavahierarkian laita? Aihe ei ole tabu ainakaan Heikille: ”Kyllä uutena varmasti saa olla kolmekin viikkoa tyrkyllä”. Hänen mukaansa tietyt pöydät kuuluvat tietyille ihmisille ja tietyt ihmiset tanssivat tiettyjen ihmisten kanssa. Herran mukaan tästä sisäänpäin lämpenevästä kulttuurista voi syyttää naisia. ”Kyllä se reviiriajattelu täällä jyrää. Ei ketään kuitenkaan potkita tai revitä hiuksista”, mies toteaa hymyillen. Jotain armoa naisille kuitenkin heltiää, sillä Heikin mielestä naisena saattaa helposti jäädä sivustakatsojaksi, kun taas mies voi periaatteessa hakea ketä vaan.

Nelikymppisillä perheenäideillä, Kaijalla ja Tellulla, ei kuitenkaan ole pulaa tanssipareista. He kertovat itse ”lomailevansa” tanssikellarissa aina joka kolmas keskiviikko, sillä keskellä viikkoa taso on paras. Jostain syystä Tellua ujostuttaa jutella toimittajalle. Rempseämpi Kaija kuitenkin tokaisee, että ”ei se Sepi kuitenkaan nettiä käytä”. Tanssikulttuurin hierarkkisuudesta naiset kuitenkin ovat Heikin kanssa samoilla linjoilla. Heidän mielestään ravintolastakin löytyvät "Alepa ja Stocka". Eikä tanssimaan kuulemma haeta, ennen kuin on tuttu kasvo. ”Ja vasta sitten kun on huomattu, että sitä osaa tanssia”, Kaija toteaa. Tanssin kaksikko selvästikin taitaa, sillä tanssiinkutsuja satelee tiuhaan. Naistentansseista he eivät kuitenkaan piittaa. ”Silloin on tunnelma kuin raviradalla – aivan hirveää miesten perässä juoksemista. Täytyy ihan kytätä vieressä, että pääsee tanssimaan. Mut hei, nyt mua kyllä haettais tanssimaan.”

Kahdeksalta tekotulten ja punaisten verhojen sekaan lavalle kipuaa Sonja Tammi Band. Wanhan tanssikellari tarjoaa joka ilta livemusiikkia; täällä soittavat iskelmän kuumimmat tähdet Kari Vepsästä Yölintuun ja Marita Taavitsaiseen. Kyllä siis kelpaa ja ”jaksaa vanhakin tanssia”, kuten Reijo Taipale sen ilmaisi. Tanssiin taipumatonta sivustaseuraajaa vaan ihmetyttää, että mistä kummasta moinen kunto? Useimmat eivät lopeta siihen etiketin mukaiseen kahteen kappaleeseen, vaan tangoavat urakalla jo toista tuntia. Täällä tyyli on myös kadehdittavan vapaa, ja mikä ihme tuo tanssijan katse oikein on? Voiko niillä oikeasti olla tuollainen raukean tyytyväinen ilme vai peittävätkö ne niin hyvin sen, että koko ajan pitää miettiä seuraavaa askelta?

Vaikka tänne on selvästikin tultu tanssimaan eikä kaljaa lipittämään, niin jokaisesta suomalaisesta baarista löytyy kuitenkin ainakin yksi tuiterissa tallaaja. Ja täällä se yksi on tietenkin spotannut kuvaajani, ja tarinaa riittää. ”No humalassahan minä olen, mutta kohtuudessahan se Kekkonenkin pysyi”, naureskelee neljää kieltä sekaisin puhuva piinaaja. Joka toisessa lauseessa kaveri muistuttaa, että ettehän sitten kuvaa. Jaahas, tästä kaverista ei taida tänä iltana tulla parkettien partaveistä. Niin, jos tanssimaan tahtoo, niin ne ryypyt kannattaa jättää vetämättä, kuten Heikki totesi.

Mutta hei, tukkeutumattomia verisuonia havaittavissa! Muutama parikymppinen neitokainen seuraa orkesterin keikkaa lavan vieressä. Vaan ei, eivät he taida olla mitään tanssin aktiiviharrastajia, vaan bändin faneja tai jotain tyttöystäviä. Tanssikellarin narikkavirkailijan mielestä tanssikulttuuri on nuorentunut juuri iskelmäartistien osalta. Iskelmä tarjoaa nuorelle muusikolle leivän, ”vaikka rokkiahan ne haluaisivat soittaa”.

Vaikka ilta on vielä nuori ja toimittaja on ystävän tädin tavoin jäänyt parketin kosketusta vaille, on aika palata maan tasalle. Eittämättä paritanssi kiinnostaa yhä nuorempia, mutta Wanhan Tanssikellari ei taida olla se ensimmäinen paikka, jonne tullaan kokeilemaan tanssikursseilla opittuja muuveja. Siis portaat ylös ja ulos miettimään, missä jenkkajalkaa ja tangotaivutusta pääsisi testaamaan.

Oikeestaan tää juttu olisi loppunut tohon edelliseen kappaleeseen ja portaisiin, mutta seuraavana päivänä soittaakin Tellu. Hän on hankkinut puhelinnumeroni ravintolan henkilökunnalta ja kertoo ujostelevansa. Ettei kukaan vaan tunnista jutusta. Ja kun edellisenä iltana oltiin niin tanssin hurmassa ja ehkä pienessä hiprakassakin. Jotta julkinen häpeä vältettäisiin, päätän suojella tietolähteideni yksityisyyttä. Eli kaikkien tässä jutussa esiintyneiden nimet on muutettu. Mutta hei Tellu – eihän se Sepi kuitenkaan tätä juttua lue.

Wanhan Tanssikellari, Mannerheimintie 3 (Kaivopiha). Avoinna ma 11-14 ja 16-01, ti-to 11-14 ja 16-02, pe 11-14 ja 16-04, la 16-04.

Teksti: Ann-Mari Huhtanen, Kuvat: Timo Santala

We Love Helsinki

8.9.08

Kaarle Ervasti - Lukijoiden Heimoa


Torkkelinkujalta Kalliosta löytyy yksi Kallion perinteisimmistä antikvariaateista. Sen omistaja Kaarle Ervasti on vanhan koulukunnan kirjafanaatikko, jonka kanssa kannattaa jäädä juttelemaan kirjoista.

Ovi käy tiuhaan pienessä antikvariaatissa Torkkelinkadulla. Mies farkkutakissa tulee sisään ja kaivaa muovipussista pinon kirjoja. ”Ostatko?” hän kysyy. Tiskin takana seisova vanhemmanpuoleinen mies sormeilee kirjoja tottuneesti ja nostaa lopulta pinosta erilleen kolme kirjaa. ”Miten mä nyt sanoisin tän kauniisti? Ostan vain nämä kolme, nuo muut on vähän vanhentuneita”. Antiikkinen kassakone kilahtaa ja farkkutakkimies poistuu rahojen kanssa.

”Mulle tarjotaan ihan valtavasti kirjoja, satoja päivässä”, Kaarle Ervasti kertoo. Kaikki tarjotut kirjat eivät mitenkään mahtuisi pieneen liikkeeseen. Ervasti onkin oppinut valikoimaan salamannopeasti jyvät akanoista. Yli kolmessakymmenessä vuodessa antikvariaatin omistajalle on kertynyt rutiinia.

Torkkelinkadun antikvariaatin perusti alun perin Seppo Hiltunen, Ervastien perhetuttu. Hiltunen ei kuitenkaan viihtynyt Kalliossa, vaan haaveili liikkeestä lähempänä keskustaa. Hän tiesi, että nuori Kaarle Ervasti suhtautui intohimoisesti kirjallisuuteen, joten vuonna 1976 hän ehdotti, että tämä ottaisi Kallion liikkeen haltuunsa. Ervasti työskenteli silloin Helsingin yliopiston assistenttina, muttei epäröinyt hetkeäkään uran vaihtoa. ”Pääsin tekemään sitä, mistä olin aina haaveillut.”

Kirjat ovat olleet Ervastin suuri rakkaus lapsesta saakka. Isällä oli tapana tuoda hänelle joka päivä uusi kirja työpaikkansa viereisestä antikvariaatista. Poika luki kirjan kannesta kanteen jo samana päivänä. Lapsena Ervastin suosikkeja olivat siniselkäiset Nuorten Toivekirjaston kirjat. Nykyään hän lukee paljon historia-aiheista kirjallisuutta, mutta myös kevyempiä romaaneja. Suosikkikirjailija on Henning Mankell.

”Yritän lukea kaikenlaista, sillä ei ole hyvä jumittua yhteen genreen”, Ervasti sanoo ja jatkaa: ”Esimerkiksi dekkareista tulee paha olo, jos niitä lukee liikaa. Ne ovat kuin alkoholi. Niistä saa kännin päälle, mutta jälkeenpäin seuraa aina krapula.”

Ervasti on syntyperäinen helsinkiläinen. Hän vietti lapsuutensa Eirassa, mutta tuntee nykyään olonsa kotoisimmaksi Kalliossa. ”Olen kuin Immanuel Kant, joka ei koskaan matkustanut kotipaikkakunnaltaan mihinkään. Viihdyn Helsingissä niin hyvin, ettei mulla ole tarvetta kierrellä maailmaa”, Kaarle Ervasti sanoo hymyillen.

Antikvariaatin alkuaikoina Kallio näytti erilaiselta kuin nyt. ”Tämä oli fiilikseltään resuinen lähiö. Ja ihan selkeästi työläiskaupunginosa. Kaikki asukkaat kävi duunissa kahdeksasta viiteen”, Ervasti muistelee. Asiakkaatkin olivat erilaisia. 70-luvulla ihmiset tulivat antikvariaattiin kaikessa rauhassa selailemaan kirjoja. Nykyään etsitään enemmän täsmäjuttuja.

Sisään kävelee nuori, trendikkäästi pukeutunut tyttö, joka kyselee ruotsin sanakirjaa. Kirjaa ei löydy, ja tyttö lähtee. ”Nykyään käy paljon tän tytön kaltaisia asiakkaita, joilla ei ole aikaa jäädä rupattelemaan. Se on vähän sääli”, Ervasti sanoo.


Puolet antikvariaatin pitäjän työpäivästä kuluu silti nimenomaan asiakkaiden kanssa jutellessa. Kanta-asiakkaat jäävät usein kahville, ja heidän kanssaan tulee puhuttua paljon muustakin kuin kirjoista. Kanta-asiakkaiden määrä liikkuu Ervastin mukaan jossakin kolmenkymmenen ja sadan välillä. Välillä Ervasti juo monta mukillista kahvia päivässä.

”Samanhenkisten ihmisten tapaaminen on tän työn suola”, Ervasti sanoo painokkaasti. ”Me kirjojen havittelijat ollaan omanlaisemme ihmisryhmä siinä missä räppäritkin. Me ollaan sellaista lukijoiden heimoa.”

Antikvaarinen kirjakauppa K. Ervasti, Torkkelinkatu 4. Avoinna ma-pe 10-18 ja la 9-15.

Teksti ja kuvat: Silja Massa

We Love Helsinki

1.9.08

Grey Market Supply – Reilun meiningin skede- ja vaatekauppa.


Kolme vanhaa skeittaria perusti vaatekaupan Lasipalatsin taloon, aivan Helsingin keskustaan. Yksi heistä, Masa Suominen, kertoi WLH:lle miten Grey Market Supply:n alkutaipaleesta ja siitä minkälaisia yllätyksiä tulevaisuudessa on luvassa.


Siihen se ilmestyi kuin varkain, huhtikuun lopulla. Uusi, kiinnostavan näköinen skede- ja katumuotikauppa Lasipalatsin kylkeen, yhdelle Helsingin paraatipaikoista. Harmaassa neonvalomainoksessa ikkunan yläpuolella lukee ”grey market supply”.

Itse pääsen käymään kaupalla vasta pari päivää avajaisten jälkeen, mutta sisällä näyttää hyvältä: Kaksi seinän pätkää on varattu sneakereille, ja kahdella pätkällä roikkuu t-paitoja ja huppareita. Keskellä, vitriinipöydällä on farkkuja. Seinä myyntitiskin takana on vuorattu skeittidekeillä. Näyttää visuaalisesti ihan pirun hyvältä, vaikken skeittari itse olekaan.

Dekkien edessä myhäilee yksi kolmesta omistajasta, Masa Suominen. Heitämme femmat ja istumme leveälle ikkunalaudalle, jolla lepää kaksi sohvatyynyä. Toisessa on koristeina hassuja pupuja ja pääkalloja, toisessa erilaisia konetuliaseita. Masa vaikuttaa erittäin tyytyväiseltä uuteen kauppaan, mutta kertoo, että moni asia on vielä vähän vaiheessa. Esimerkiksi vihreän asetyynyn voisi laittaa vaihtoon, asekuosit kun ovat aina vähän kyseenalaisia. ”Mut täällä tulee ylipäätään vielä muuttumaan todella paljon sisustus ja valikoima”, hän toteaa. Juttutuokio kuitenkin keskeytyy heti alkuunsa, sillä paikalle ilmaantuu asiakas, joka haluaa kokeilla eri kokoja Niken SB-mallin sneakereitä. Masa ryhtyy kaivamaan takahuoneen varastoja ja lupaan palata joku toinen päivä sulkemisaikaan, niin ehdimme jutella paremmin.

Joku toinen päivä sulkemisaikaan Masalla on pohjaton nälkä, joten suuntaamme syömään. Yksityisyrittäjä ei paljon taukoja ehdi pitää; asiakkaita on riittänyt ja toimittajiakin on käynyt jo useampia kyselemässä uudesta kaupasta. Masan ilme synkkenee, kun ruokapaikaksi aiottu Kiasma on jo kiinni. Onneksi Namaskaar Expressistä löytyy kuitenkin hyvät safkat. Ruokaa vihdoin saatuaan vastapäätä istuu taas tyytyväinen mies.

Mutta mikä ajaa graafisen suunnittelijan, DJ:n ja klubijärkkärin vaatekauppiaaksi? Yrittäjän duuni ei kuitenkaan ole sieltä helpoimmasta päästä. ”On pätkätyöläisenäkin pidemmän päälle aika raskasta, kun joutuu aina funtsimaan, että mitäs puolen vuoden päästä. Tässä on nyt työnsarkaa ainakin muutamaksi vuodeksi. Mulle ainakin maistuu tää yrittäminen; Tää on ihan mahtava ammatti, jos diggaa erilaisista tyyleistä ja vaatteista.”

Juuri kiinnostus omaan vaate- ja tekstiilisuunnitteluun ajaakin Masaa alalle. Ja tietysti frendit. ”Meitä on tässä mukana kolme jäbää: minä, Tumppi Vuorensola ja Joonas Nurminen. Ja kaikki tulee ihan eri taustoista; yhdellä on vahva kokemus vähittäiskaupan ja maahantuonnin alalta, yhdellä bisneskokemus ja yhdellä luova tausta.” Yksi yhdistävä tekijä heiltä kaikilta löytyy; kaikki ovat vanhoja skeittaajia.

Tuloksena on Masan sanoin: ”Skedekauppa, jossa myydään laatukamaa, hyviä brändejä ja missä palvelu on hyvää ja valikoima persoonallinen.” Puhdasta skedekauppaa ei kuitenkaan haluttu, vaan vaatepuoleen on panostettu erityisesti. Tarkoituksena on tarjota ”best of both worlds” skeittauksen ja streetwearin osalta. ”Me halutaan, et se skedehomma pysyy aitona, mut myös vaatevalikoima laajana. Suurin osa skedevaatteistahan on firmojen mainosvaatteita.”

Grey Market Supply maahantuo Suomeen useita uusia merkkejä: Diamondia, Shut Skateboardsia, sekä kenkäpuolelta Clae:tä ja Gourmet:ta. Muitakin eksklusiivisia merkkejä on tulossa: Perinteinen työvaate-merkki Ben Davis ja streetwearin puolelta Gasius ja Call Of The Wild ovat seuraavana tilauslistoilla. ”Helsingissä on kasvava kiinnostus persoonallisempaan streetweariin ja sneakereihin. Selvästi jengi haluaa erottua ja on valmis myös maksamaan siitä vähän enemmän. Mut hinta, hienous tai brändi ei oo mikään itseisarvo, vaan valikoima on valittu niin, et sieltä voi löytää persoonallisia yhdistelmiä. Meillä saattaa olla tossa vierekkäin joku euron juttu, kympin narupohjatennarit ja sit tonnin rotsi, ja ne on valittu siks et ne näyttää hyvältä yhdessä.”

Masa valittelee, kuinka alakulttuurien edustajat saattavat olla välillä hieman kapeakatseisia. ”Yks meidän ideoista onkin, et pahimmat skeittihampparit ja muotipellet vois tulla samalle viivalle ja tajuta, ettei tarvitse rajoittua pelkästään omaan skeneen, vaan et molemmilla voi olla toisilleen jotain annettavaa tyylin suhteen”, hän kärjistää hymyillen.

Uusista brändeistä huolimatta Grey Market Supply ei kuitenkaan yritä olla pelkästään erikoisvaatekauppa. Keskeinen sijainti Lasipalatsissa tuo kauppaan paljon ihmisiä myös varsinaisen kohderyhmän ulkopuolelta. ”Avajaisten jälkeen maanantaina kauppaan tuli käymään sen ikäinen ja tyylinen nainen, ettei se todellakaan oo meidän ns. kohderyhmää. Se löys LRG:n sinisen, kiiltävän tuulirotsin, josta se oli ihan fiiliksissä: ’Emmä niinku tälläsii vaatteita oo oikeen missään nähny, mut tää on kyllä sairaan siisti!’ Se mittaili sitä sairaan kauan ja sano, et nyt lähtee uusi aika, ja osti sen”, Masa hehkuttaa.

”Mut toisaalta jos streetwear ei kiinnosta, niin meiltä löytyy myös perustennareita; Nikea, Addua ja New Balancea. Ja sit Leviksen premium-farkkuja ja perus blanko-vaatteita, kuten kanadalaisen Reigning Championin yksivärisiä, superlaadukkaita t-paitoja ilman mitään logoja”, Masa listaa.

Streetwear on maailmalla merkkitietoisten nuorten miesten laji, ja itsellänikin pistää heti silmään, ettei Grey Market Supply:ssa näkynyt kuin muutamia naisten vaatteita. ”Ikävä myöntää, ettei tällä hetkellä naisille oo vielä hirveen paljon valikoimaa. Parin hyvän brändin, Rockersin ja CTRL:n, printti t-paitoja ja Vansin ja Niken sneakereitä. Myös Stüssylta ja Penfieldiltä on tulossa omat naisten mallistot. Mut inventaario muotoutuu vielä, eli syksyllä kauppa tulee edustamaan enemmän sitä mitä me halutaan.”

Kansainvälisten brändien lisäksi Grey Market Supply:hin on tulossa myös nuorten suomalaisten suunnittelijoiden tuotantoa ja Masa rohkaisee kaikkia suunnittelijoita ja tekijöitä tulemaan tarjoamaan omia juttujaan. ”Niin paljon otetaan, ku löytyy hyviä juttuja, jotka sopii meidän kauppaan”, hän lupaa. Toistaiseksi kaupalta löytyy esimerkiksi Raine Ruopan fyysikko-t-paitoja ja Pioni Designin koruja.

Myös oma vaatemerkki on ilmeisesti tulossa, mutta asiasta kysyttäessä Masa tyytyy toteamaan, että ”homma etenee”, eikä suostu kertomaan vielä enempää. ”Niin monta kertaa on tullu tyhmä fiilis, ku on jostain varmoina pitämistään jutuista sanonu liikaa, ja sit ne on muuttunu jotenki ratkaisevasti, tai menny pieleen. Helppohan jossain Beefissä on hölistä siisteistä jutuista mitä on tekemässä, mut se hype, ja se et paljastaa liikaa, on aina pois siitä itse lopputuloksesta”, hän kuittaa ja toteaa, että parhaat jutut tulevat aina odottamatta ja yllätyksinä.

Grey Market Supply:ta ei ole edes mainostettu oikeastaan yhtään, vaan sana uudesta kaupasta on levinnyt suusta suuhun. ”Yllättävän hyvin viidakkorumpu kantaa”, Masa toteaa.

Avajaisissakin väkeä riitti tungokseksi asti. Ja yllätyksiä tuli paitsi yleisölle, myös omistajille. Seinillä näytteillä olevat Aaron La Craten valokuvat saapuivat nimittäin vasta viime hetkellä. ”Sillä piti olla vedoksia, joiden kehykset on tietyn kokoisia jne. Ja kaupalla on galleriakiskot, joihin voi ripustaa kuvia näyttelyitä varten, mut eiköhän mies tuu puol tuntia ennen avajaisia pahvirullat käsissään, et täs ois nää kuvat. Ei jumalauta... Jotain kakspuolista teippiä jostain nopeesti, ja jengi ryskytää jo ulko-ovea, et pääsiskö sisään”, Masa naureskelee viime hetken paniikkia.

Ongelmia ja yllätyksiä riitti myös ennen avajaisia. ”Ihan sairaasti duuniahan tässä on ollu... Meidän kolmio on kyl ollu koetuksella jo pariinki kertaa. Aina vaan tulee jotain mitä ei osaa ottaa huomioon. Niinku pelkkä inventaarion tekeminen, hinnoittelu, ripustaminen ja laputtaminen. Eihän me tajuttu mikä duuni siinäki on. Vikana päivänä sit oli jengi tääl yön yli viikkaamassa jotain kledjuja...”

Vaikka valokuvataidetta seinillä nyt roikkuukin, ei Grey Market Supply aio varsinaisena galleriana toimia. Tarkoitus on järjestää ennemminkin isompia tapahtumia ja tehdä yhteistyötä eri tahojen kanssa. Tulevaisuudessa on tiedossa ainaki skeittisessareita Lasipalatsin aukiolla, ja muitakin ”siistejä juttuja” on kuulemma tulossa. Mutta niistäkään Masa ei halua paljastaa sen enempää. ”Se asettaa riman niin korkeelle, jos paljastaa liikaa. Monesti jengi oottaa hypetettyjä juttuja niin paljon, et pahimmillaan se on sitä kädet puuskassa venaamista, et milloin se tapahtuu se erikoisjuttu, jota mä oon tullu tänne isolla vaivalla tsiigaa, eikä ymmärretä, et se erikoisjuttu on koko tää kuvio; sinä, me ja tää koko tapahtuma.”

Puoli tuntia on vierähtänyt jutellessa ja kun olemme lähdössä, mietin kuinka hienoa on, että joku kuulostaa niin aidosti innostuneelta työstään. Asiakkaistaankin Masa puhuu niin kuin olisi juuri tavannut uuden ystävän. Mutta mikä on kaikkein siisteintä vaatekauppiaan arjessa? Vastausta ei tarvitse edes miettiä: ”Se, kun näkee jengin fiilikset. Esimerkiks se random nainen joka osti sen LRG:n sinisen rotsin. Ja skidit, jotka ostaa jotain mitä ne oikeesti tarvii; uuden dekin tai uudet skeittikengät. Sen muistaa ku itse oli pikkuskidi, ja aina ne oli paskana ja tarvii uudet. Ja sit ku pystyy oikeesti jeesaa niitä tekemään hyviä valintoja ja ne lähtee tyytyväisinä, ni se on paras fiilis mitä täs on.”

Grey Market Supply, Mannerheimintie 22-24 (Lasipalatsi). Avoinna ma 12-19, ti-pe 11-19 ja la 11-17.

Teksti ja Kuvat: Timo Santala

We Love Helsinki
 
Creative Commons License
Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-Tarttuva 1.0 Suomi-lisenssi.