24.12.09

Rakkauden Helsinki: Suomenlinna


Tässä sarjassa etsimme Helsingin romanttisimpia paikkoja.



Helsingin keskusta, kesä. Lämpöä on 26 astetta celsiusta, tuleva kaakkoistuuli nukkuu yhä. Veden pinta on kuin asfaltoitu, ei värettäkään – merituuli alkaa vasta puolilta päivin. Kello on puoli kuusi aamulla. Emme ole nukkuneet silmäystäkään, vasta hetki sitten meidät heitettiin ulos jostakin keskustan yhdentekevistä yöjuottoloista.

On kesä 2009 ja minä olen kodittomana kolmatta kuukautta. Olen nukkunut muiden nurkissa, sohvilla, lattioilla ja eteisissä, ja nyt olen matkalla Suomenlinnaan, jossa aamiaistarjoilu alkaa vaivaisen viiden tunnin kuluttua. Vierelläni vaalea tyttö, jonka tiedän jostain, mutten pinnistämälläkään saa päähäni, mistä. Tuossa hän nyt kuitenkin seisoo, vierellä, kylki kyljessäni ja haukottelee.

”Pitäiskö mun lähteä sun kanssa Suomenlinnaan?” Ääni on raukea, se kehrää ja venyttelee kuin mikäkin kissaeläin.

En voi luvata mitään, saarella ei odota mikään. Pyydän kuitenkin lähtemään.

Aikamme vaelleltuamme istumme eteläisimmälle kalliolle, maailman laitaan. Asettelemme itsemme huolellisesti kuin ravintolan kattauksen yhteen kallionkoloista. Tyttö puhuu, kertoo menneistä kesistä ja tästäkin, avaa elämänsä kuin välillämme olisi yhtä yötä pidempi historia.

Havahdun ajan päästä, on täytynyt kulua tunteja. Aurinko paistaa taivaan harson takaa, tyttö katsoo minuun ja hymyilee.
"Taisin nukahtaa", sanon, aivan kuin olisin ollut poissa vain hetken. "Taisit", tyttö sanoo, ja virnistää.

Nousemme vaivalloisesti kuin vanhat miehet ja kävelemme raskain askelin kohti lähintä ravintolaa. Puhumme siitä, mitä söisimme, aivan mitättömyyksistä. Puhumme aivan kuin emme jo tietäisi, että tämä aamu on viimeinen ennen maan kylmenemistä, viimeinen ennen aamuöistä bussia lentokentälle. Me molemmat olemme lähtevä pois, kumpikin omiin maihimme, vieraisiin kaupunkeihin joita meidän on opittava kutsumaan kodeiksi.

Havahdun uudelleen kuukausia myöhemmin, jouluaattona. Seison samassa kuopassa, mutta kuoppa on kadonnut – lumi on peittänyt meidän lyhyen historiamme. Meri pauhaa raivosana eläimenä, anteeksiantamattomana ja kuolemankylmänä. Otan kuvan, aivan kuten otin kuukausia sitten. Siinä kuvassa oli tyttö. Tässä on vain kylmä.

Huomenna minä taas lähden, toiseen maahan, toiseen maisemaan, joka on aikojen kuluessa muuttuva ainoaksi oikeaksi. Mutta tiedän jo nyt, vuosia ennen, että siitä on tulossa tämän kylmän maan kaltainen, sillä:

”Oikeastaan minä näen kaiken tässä maisemassa rakkauksina, / viivähtäneinä katseina, jotka kasvoivat menetyksiksi.”

Teksti ja kuvat: Antti Tuomola


We Love Helsinki

23.12.09

Joulu Helsingissä

Joulun aikaan vilkas Helsinkimmekin hiljentyy. Monet suuntaavat kaupungin ulkopuolelle. Meille kaupungissa lomamme viettäville joulun pyhät välipäivineen ovat otollista aikaa kaupungin lähempään tarkasteluun.

Töölön kaupunginosan jouluikkunakilpailun voitti Salon Risto Helin.

Aattoaamuna ehtii vielä pistäytymään Hakaniemen Kauppahallissa hakemassa joulutunnelmaa, viime hetken lahjoja ja suklaisia herkkuja. Halli on avoinna jouluaattona kello 8- 13.

Kun olin pieni, joulutraditiomme oli joka aattoiltainen ajelu lähiseuduilla. Kisailimme siitä, kuka näki joulupukin useimman kerran. Kotiin palatessa pukki olikin ehtinyt vierailla meillä ajelun aikana. Tänä jouluna ajattelin aloittaa oman tradition ja tutustua aattoiltana Töölön liikkeiden jouluikkunoihin. Toista kertaa järjestettyyn Töölön paras jouluikkuna- kilpailuun osallistui tänä vuonna 40 liikettä ja äänestäneitä oli satoja. Parhaaksi jouluikkunaksi valittiin Salon Risto Helin Eteläisellä Hesperiankadulla.

Joulupäivän iltana 25.12.2009 on Tavastialla joulutanssit. We Love Helsinki -tansseistakin tutut DJ: t Mekaanikko ja Vesa Yli- Pelkonen villitsevät tanssikansaa 1930- 70- lukujen kotimaisilla iskelmillä ja viihdemusiikilla. Tässä on taas yksi syy pukeutua nättiin mekkoon ja sujauttaa tanssikengät jalkaan. Tanssit alkavat kello 22 ja jatkuvat aina neljään asti yöllä.

Tanssien mahdollisesti venyessä pitkälle yöhön, tapaninpäiväksi sopinee iltapainotteinen ohjelma. Scandinavian Action Jazziksi musiikkiaan kuvaileva duo Nieminen & Litmanen esiintyy 26.12.2009 Club Libertéssa. Rummuista ja uruista koostuva soundi on iloisen kuplivaa ja poukkoilevaa. Edellisestä livekokemuksestani on jo jonkin aikaa, mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa, tulee tunnelma hipomaan Libertén matalaa kattoa.

Sunnuntaina 27.12. on kaupungilla vilkasta, kun pyhät ovat takana ja alennusmyynnit alkavat kaupoissa. Välttääkseen suurimman aletungoksen kannattaa suunnata Korkeasaareen. Eläintarhassa voi 6.1.2010 asti kulkea Tallitontun reitin, jonka varrella pääsee kurkistamaan tontun ja sen hoidokkien elämään. Tallitontun reitti on eläintarhan vastaisku kaupalliselle hulinalle. Reitin varrella voi poimia ideoita ekologisiin lahjoihin ja joulun viettoon. Reitin jälkeen kelpaa lämmitellä kuuman kaakaokupin äärellä Mustikkamaan Safari Cafessa. Korkeasaaren Ravintola Pukin kupeessa on mahdollisuus myös grillata omia eväitä, eikä hiiliäkään tarvitse raahata mukana, vaan niitä voi ostaa ravintolasta. Jouluaattoa lukuunottamatta Korkeasaari on avoinna koko joulun ja uudenvuoden.

Joulun välipäivinä on hyvää aikaa vierailla museoissa, joissa ei arjen kiireessä ole ehtinyt käväistä. Jos on koko syksyn siirtänyt Ateneumin Picasso- näyttelyn katsomista, niin näyttelyyn voi tutustua vielä 28.1.2010 asti. Designmuseossa on 24.1.2010 asti mahdollista nähdä kerralla kaksi mielenkiintoista näyttelyä. Suomalainen koru 1600- 2009 on ensimmäinen kattava näyttely suomalaisesta korusuunnittelusta antiikkikoruista nykypäivän taidekoruihin.
Herman Olof Gummerus - muotoilun diplomaatti esittelee suomalaista muotoilua maailmalla tunnetuksi tehneen miehen elämäntyötä. Mies on muun muassa toiminut Suomen taideteollisuusyhdistyksen toimitusjohtajana. Gummeruksen syntymästä on vuonna 2009 kulunut 100 vuotta.

Vuodenvaihteen tapahtumia on media pullollaan. Itse aion pyörähdellä Radio Helsingin Uudenvuoden juhlatansseissa Korjaamon Vaunusalissa. Tansseissa levyjä soittavat We Love Helsingin tansseista tutut DJ:t Mikko ja Olli. Tiedossa on siis hulmuavia helmoja ja muutenkin perinteistä tanssipukeutumista. Tanssit jatkuvat perinteikkäiden kultakauden iskelmien tahdissa kello neljään.
Kaupunki puolestaan viihdyttää uuden vuoden juhlijoita illan suurimmalla ilotulituksella ja parin tunnin mittaisella show:lla Senaatintorilla. Iltakymmenestä yleisöä viihdyttävät nuoret helsinkiläiset muusikot ja tanssijat Stadi Rock New Year -konsertin merkeissä. Kello 23 on vuorossa perinteinen uudenvuoden konsertti.

Vuoden 2010 ensimmäinen mielenkiintoinen tapahtuma starttaa uudenvuoden yönä ravintola Redrumissa kello 05, kun DJ Orkidea aloittaa 23 tunnin soittoputken. Levylautanen pysyy kuumana aina lauantaiyön pikkutunneille saakka. Näissä maratonbileissä lippujen hinnat vaihtelevat vierailuajankohdan mukaan.

Joulunajan tapahtumia summatessa huomaa, ettei kaupungissa kenenkään tarvitse yksinäistä joulua viettää. Mahdollisuuksia löytyy jokaisen tarpeisiin; niin lapsiperheelle, sinkulle, luontoa ja rauhaa rakastavalle kuin menevämmälle bilehileellekin. Vietätpä joulunajan missä tahansa, tunnelman luot sinä itse.

24.12.2009 Hakaniemen kauppahalli avoinna klo 10-13 (Hakaniemen Torikatu 4, Hakaniemi)
Töölön jouluikkunakilpailun osallistujat täällä.
25.12.2009 Joulutanssit klo 22-04 Tavastia Klubilla (Urho Kekkosen katu 4-6, Kamppi)
26.12.2009 Nieminen&Litmanen Club Libertéssa (Kolmas Linja 34, Kallio)
6.12.2009 - 6.1.2010 Tallitontun Reitti Korkeasaaren eläintarhassa (Mustikkamaanpolku 12, Mustikkamaa-Korkeasaari. Mm. bussi 11 Rautatientorilta)
Ateneumin joulun ajan aukioloajat löytyvät täältä. (Kaivokatu 2, Kluuvi)
Designmuseo: Korkeavuorenkatu 23, Kaartinkaupunki
31.12.2009 Uuden Vuoden Juhlatanssit Kulttuuritehdas Korjaamon Vaunusalissa (Töölönkatu 51 A-B, Töölö)
1.1.2010 - 2.1.2010 DJ Orkidea 23h Set Redrumissa (Vuorikatu 2, Kluuvi)

Teksti: Jonna Luostari, Kuvat: Marina Ekroos

11.12.09

Rakkauden Helsinki: Tullisaaren puisto


Sarjassa etsimme Helsingistä ne täydellisimmät treffipaikat. Ensimmäisessä osassa Tessa Tapaninen esittelee Laajasalossa sijaitsevan romanttisen Tullisaaren kartanon maita.




Ne taisivat olla toiset treffit. Meidän oli tarkoitus mennä Kaisaniemeen Maailma kylässä -festareille, mutta vettä tuli kuin saavista. Festarikojuruokailu vaihtui ruoanlaittoon luonani.

Auringon alkaessa taas pilkistää pilvien välistä päätimme lähteä ulos ihastelemaan loppukevättä. Kävelimme Tullisaaren puistoon.

Puistossa on kaksi karttaa, joihin on nimetty polkuja ja paikkoja. En itse ole koskaan kiinnittänyt tarkempaa huomiota niihin, mutta seuralaiseni pysähtyi toisen kartan eteen lukemaan tekstejä.

”Hei täällä on kihlauskallio”, huomasi seuralaiseni. Kommentti sai minut hieman vaivaantuneesti hymyilemään ja kääntämään katseeni pois. En ollut koskaan aiemmin kuullut siitä. Katsottuani paikan kartalta, osasin kiertää sen kaukaa.



Käveltyämme jonkin matkaa rantaviivaa seurailevaa polkua pitkin, kysyin mitä hän piti puistosta. Hän vastasi haluavansa tulla sinne kanssani vielä uudemman kerran. Nyt olemme olleet yhdessä jo yli puoli vuotta. Puistoon olemme palanneet monesti.

Tullisaaren puisto on kaunis vuodenajasta ja säästä riippumatta. Alkukesästä on ihanaa käyskennellä kukkivien lehmusten ja syreenien tuoksun täyttäessä ilman. Yhtä ihanaa on pussailla lumisen tammen katveessa, katulamppujen kelmeän valon kuultaessa lehtien läpi.

Koko puistossa vallitsee 1900-luvun alun porvaristunnelma. Vanhassa huvilassa mäen päällä asui vuosisadan vaihteessa
Aino Akctè, ensimmäinen suomalainen kansainvälinen oopperatähti.



Huvilan alapuolella sijaitsee entinen kalkkikaivoksen sisäänkäynti 1600-luvulta. Nykyisin paikalla on vain oudon muotoinen lampi. Tullikan kärjestä on Helsingin kaunein maisema ja auringonlasku: sieltä näkee koko kantakaupungin siluetin.

Tullisaaren ulkoilupuistoon (Tuurholmantie, Laajasalo) pääsee mm. bussilla nro 88 Herttoniemen metroasemalta.

Teksti: Tessa Tapaninen, Kuvat: Topi Vanhatalo

We Love Helsinki

6.12.09

Vielä ehtii: Elixir – Pipilotti Rist

Hedelmillä on suuri rooli Ristin videoinstallaatioissa.

Jos itsenäisyyspäivän ohjelma on vielä auki, kannatta käydä Kiasmassa, joka yllättäen on auki. Siellä on viimeinen mahdollisuus vierailla sveitsiläistaiteilija Pipilotti Ristin paratiisimaisessa teoksessa. Koko viidennen kerroksen täytyttävä näyttely koostuu upeista video- ja valoinstallaatioista, joista saa nauttia meditatiivisesti tyynyillä lepäillen.

Kenkien riisuminen ennen näytteleyyn astumista virittää levolliseen tunnelmaan. Teosten kuvavirta koostuu psykedeelisestä värimassasta ja kehollisesta maailmantarkastelusta, joka muodostaa luonnonvoimamaisen virran. Katsojat saavat hämärässä salissa tietyn intimiteetin nauttia teoksesta ja salin pehmeät puitteet sekä teosten juonettomuus poistavat kaikki suorituspaineet taiteen tarkastelusta.

Tunteet ja ajatukset nousevat pintaan vahvemmin kuin perinteisessä taidenäyttelyssä, jossa kierrellään teosten äärellä valkoisten seinien ympäröimänä. Näyttelyssä näkyy paljon toisiinsa hellästi nojailevia pariskuntia. Vaikka teosten aiheina on muun muassa alastomia vartaloita ja lähikuvia sukupuolielimistä, vaikutelma ei ole provokatiivinen vaan pikemminkin harras.

Haluaisin melkein perustaa kansanliikkeen, joka vaatisi tällaista tilaa pysyväksi osaksi kaupunkia.

6.12.2009 Kiasma on avoinna klo 10-17.

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Mirkku Pervonsuo

26.11.09

Minä Menen: Elokuvia baareissa


Olen kokenut yhden elämäni parhaista elokuvaelämyksistä vuoden 2008 R&A -festareilla. Elokuva oli hyvä, Vicen tekijöiden Heavy Metal in Baghdad, mutta varsinaisen vaikutuksen tekivät poikkeukselliset puitteet. Dubrovnikin punainen samettinojatuoli jolle mahtui käpertymään, lasi viiniä ja viinirypäleitä. Baari pidettiin auki koko elokuvan ajan, toki himmennytetyillä valoilla.

Leffan aikana ehti juoda mukavasti muutaman lasillisen ja vaikka olin yksin liikkeellä, en tuntenut oloani yksinäiseksi. Olihan minulla elokuva seuranani. Dubrovnik toimi hyvin myös elokuvateatterina.

Siitä lähtien olen miettinyt, miksei baareissa katsota enemmän elokuvia. Jättimäisten leffakompleksien sijaan elokuville voitasiin etsiä muualtakin uusia esityspaikkoja; puistoista, teattereista tai vaikka parkkipaikoilta.

Tänä syksynä ajatukseeni on selkeästi tartuttu. Bellyssä starttasi syyskuussa Doc Lounge -dokkariklubi. Sen mainostetaan soveltuvan "kaikille, jotka pitävät dokumenttielokuvista, baarihengailusta ja hyvästä tunnelmasta". Tänään torstaina 26.11.2009 Bellyssä nähdään The Sound of Insects. Pätkä on tänä vuonna ehdolla Euroopan elokuva-akatemian parhaan dokumenttielokuvan Prix ARTE -palkinnon saajaksi. Dokumenttia lämppää autoläheteistä kertova lyhytelokuva Ruuhka ja elokuvien jälkeen pidetään keskustelutilaisuus dokumentin ja fiktion välisestä rajasta.

Myös Cafe Caruselissa on näytetty lokakuusta lähtien kokoillan elokuvia. Ensi viikolla, keskiviikkona 2.12.2009 esitetään Dziga Vertovin 1929 valmistunut mykkäelokuva Mies ja Elokuvakamera. Pätkää säestää vanhan ajan malliin liveorkesteri.

Toki kaltaiseni leffadiggarin täytyy henkisesti varatua siihen, että elokuvien aikana "katsomossa" puhutaan ja liikutaan enemmän kuin teattereissa, mutta se on omiaan lisäämään tunnelmaa.

Mies ja Elokuvakamera 2.12.2009 Cafe Caruselissa (Merisatamanranta 10, Kaivopuisto)

Doclounge: The Sound Of Insects - record of a mummy 26.11.2009 klo 19 Ravintola Bellyssä (Uudenmaankatu 16, Punavuori)

http://doclounge.se/helsinki/

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Pernilla Sjöström

We Love Helsinki

13.11.09

Tulenkantajien seuraajat


Nuorten kirjallisuusklubi Prinsipatus Litterae julkaisi
Scriptor-kirjallisuuslehden kahdeksannen numeron. Suomen kulttuurin nuoret toivot olivat kirjamessuilla esittelemässä julkaisuaan.

Suomen nuorisokirjailijoiden kojun luona kävi välillä kova kuhina.

Prinsipatus Litterae -kirjallisuusklubin piste on kirjamessuilla Suomen nuorisokirjailijoiden kojun yhteydessä. Sinne on hankala löytää, sillä messuilla kulkiessa olo on kuin basaarissa – kojuja on valtavasti. Ootsä se salaperäinen tyyppi, joka meitä on yrittänyt tavoittaa?” kysyy punapäinen poika itseni esiteltyäni. Salaperäisyyden tunne on molemminpuolinen: Scriptor on 14-16 -vuotiaiden nuorten koko maailmalle tekemä kirjallisuuslehti. Mitä ihmettä?

Lehden perustajajäsenet Lauri Linna ja Tuure-Eerik Niemi kertovat, että itse asiassa alun perin ideana ei ollut perustaa lehteä vaan kirjallisuusklubi. Lehden teko on kuitenkin vienyt nuoret mennessään. "Perustimme lehden, koska tällaiselle lehdelle on tarvetta. Se on uuden sukupolven kirjallisuuslehti", Niemi selittää.

Niemen ja Linnan lisäksi kirjallisuusklubia on ollut perustamassa Rono Nihtinen. Pojat ovat luokkakavereita Helsingin Normaalilyseosta. He kuitenkin korostavat, ettei lehti liity millään tavalla Norssiin. Jäseniä on muistakin kouluista, ja klubiin pääsee kuka tahansa nuori, kirjallisuudesta kiinnostunut henkilö. Tällä hetkellä jäseniä on 11.


Scriptor-lehti.

Nuoret toimittajat puhuvat kulttuurista ja taiteesta asiantuntemuksella ja innolla. Lehteä tehdään antaumuksella: kokoontumisia on viikottain. Eikö lehden tekeminen ole vaativaa ja vaikeaa?
”Vaikeaako? Ei missään määrin”, Niemi vakuuttaa toisten nyökytellessä vieressä.

Lehteä on tehty nyt puolitoista vuotta. Tällä hetkellä painos on 105 kappaletta. Kunnianhimoa ei tekijöiltä puutu ja paljon on jo saavutettu: lehti on esimerkiksi saatu myyntiin Helsingin keskustan Akateemiseen kirjakauppaan. ”Se on siellä New Yorkerin vieressä ja Parnasson takana", Tuure-Eerik Niemi virnistää.

Kirjamessuille Prinsipatus Litteraen tie kulki monen mutkan kautta. Lopulta nuoret onnistuivat saamaan edustuksen messuille Suomen nuorisokirjailijoiden liiton standille. Vastapalvelukseksi he osallistuvat messujen keskustelutilaisuuksiin. Scriptoria on myyty hyvällä menestyksellä – niin messuilla kuin muuallakin. Voittoa lehden tekemisestä ei toistaiseksi ole tullut, eikä se ole tarkoituskaan. Lehteä tehdään kirjoittamisen ilosta ja kokemusten tähden.”Toisaalta ei me olla tehty tappiotakaan. Se on harvinaista pienelle lehdelle”, Linna huomauttaa.

Lauri Linna kertoo, että lehteä lukevat kaikenlaiset ihmiset. Niemi tiivistää ostajan luonteen: ”Mielenkiintoisa ihminen, joka on kiinnostunut kirjallisuudesta ja kaikesta taiteesta.” Tekijät tähdentävät, että lehdessä on asiaa muustakin kuin kirjallisuudesta – sieltä löytyy niin shakki- kuin kuvataidepalstakin. Myös kirjallisuusaiheisten juttujen kirjo on laaja: tuoreimmasta numerosta löytyy muun muassa esseitä, haastattelu, runoja, kirja-arvostelu ja analyysi. Myös käsiteltävä kirjallisuus on laaja-alaista; viimeisimmässä Scriptorissa syyniin on päässyt teoksia muun muassa Katharina Hagenalta, Rainer Maria Hilkeltä, Sartrelta ja Emily Brontelta. Lista on kunnioitettava. Scriptorin toimittajat vakuuttavat, että pyrkivät kiireistään huolimatta lukemaan koko ajan jotain. Lempikirjaa kysyttäessä puhelias porukka vaikenee. Syykin selviää: ”Lempikirja on aika kliseinen termi.” Pienen harkinnan jälkeen Niemi ja Linna kertovat olevansa kiinnostuneita runoista ja novelleista.

Linna sanoo, että Tulenkantajia voi pitää Prinsipatus Litteraen ”löyhänä esikuvana”. Myös tämän uuden polven kirjallisuusseuran jäseniä kirjoittaminen kiinnostaa, ehkä jopa ammatiksi asti, mutta myös realiteetit ovat selvillä – täysipäiväisenä kirjailijana voi olla vaikeaa elättää itsensä. Onneksi kirjoittaa voi muutakin kuin romaaneja – esimerkiksi lehtijuttuja. Tuure-Eerik Niemellä on jo kokemusta tästä muualtakin kuin Scriptorin kautta, sillä hän oli TET:issä Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksessa. ”Kulttuuritoimittajuus voisi olla mielekäs osa tulevaisuuden työkuvaani.” Tätä haavetta silmällä pitäen pojalla vaikuttaisi olevan pullat hyvin uunissa.

Päädyn seisomaan pankkiautomaattijonossa vartin verran, jotta voisin ostaa Scriptorin.

Teksti: Sonja Saarikoski, Kuvat: Tuomas Sarparanta



12.11.09

Eka kerta: Kiipeilyä Cavella

Eka kerta -juttusarjassa toimittajat kokeilevat uusia harrastuksia ja aktiviteetteja. Tiina Kivelä kävi kokeilemassa boulderointia eli lohkarekiipeilyä Pasilassa.

Aivan Pasilan aseman tuntumassa, jalkakäytävälle katutasoon on nähtävissä iso, mustavalkoinen kyltti, jossa lukee Boulderkeskus Cave. Kylttiä seuraten lähden kulkemaan kiemurtelevaa tietä pitkin alaspäin. Kaarevaseinäistä tiilirakennusta kiertäen saavun pyöreälle aukiolle.

Ovi Cavelle, entiseen elokuvastudioon, on kutsuvasti auki. Oikealla puolella eteisessä on puinen tiski, jonka yläpuolella seinällä on hinnasto liitutaululle kirjoitettuna. Vihreään huppariin ja rentoihin farkkuihin pukeutunut mies purkaa uutta myytävien kiipeilyvaatteiden erää. Tiskiltä huikataan iloiset tervehdykset ja tunnelma on leppoisa huolimatta vatsanpohjassani kouraisevasta jännityksestä, jonka pelkkä ajatus seinällä kiipeämisestä saa aikaan.


Jussi Rautaheimo ponnistelee kohti erään kiipeilyreitin loppua.

Cave on kolmen kaveruksen perustama boulderointiin erikoistunut sisäkiipeilyhalli, joka on aloittanut toimintansa heinäkuussa 2008. Pääomistajana toimii
Jarmo Annunen ja osaomistajina Karri Westman sekä Martin Nugent. Boulderointi on yksi seinäkiipeilyn alalajeista. Merkittävin ero köysikiipeilyyn verrattuna on, että köysiä ja valjaita ei boulderoinnissa käytetä. Kuulostaa hurjalta, mutta kiipeilyseinät Cavella ovat alle viiden metrin korkuisia ja lattia on vuorattu paksuilla patjoilla pehmentämään pudotusta. ”Kiipiä paljon ja hommaa hyvät kengät”, neuvoo Annunen kysyttäessä kahta tärkeintä vinkkiä aloittelevalle boulderoijalle. Omien kenkien ostaminen ei kuitenkaan ole välttämätöntä, koska kenkiä voi vuokrata paikan päältä.

Cavessa on myös mahdollista tarkastella muiden kiipeilysuorituksia ylätasanteelta.

Vipinää Cavella riittää. Vaikka paikka on ollut avoinna vasta muutaman minuutin, seinälle on ehtinyt jo kymmenkunta kiipeilijää ja uusia virtaa sisään jatkuvasti. Idea Caven perustamiselle lähti siitä, että miehet halusivat boulderointipaikan, joka ei olisi avoinna pelkästään pienen porukan sisäpiirille, vaan olisi kaikkien lajista kiinnostuneiden ulottuvilla.
”Haluttiin tehdä jotain erilaista”, Annunen kiteyttää. ”Täällä ei myöskään tarvita kaveria”, kuuluu kommentti vaatepinon takaa,”..vaan niitä voi jopa löytää täältä”, Annunen jatkaa.


Mankkaa käsiin ja seinälle. Reittejä on kaikentasoisille kiipeilijöille ja lisää on tulossa. Erimuotoisia ja kokoisia seiniä on kahdessa kerroksessa ja yksi lehtimadon vihreistä seinistä hohtaa uutuuttaan. Seinien kaltevuus vaihtelee pystysuorasta ja lievästi positiivisesta seinästä, hyvin negatiiviseen jopa vaakatasossa olevaan kiipeilyseinään. Otteita on myös lukuisia, erilaisia isoista ”kahvoista” luonnonkalliota jäljitteleviin otteisiin. Yhdellä lähes vaakatasossa olevalla muodolla on myös kiinnitettynä puisia oksia muistuttavia otteita. Reitistä tulee väkisinkin mieleen oksalta toiselle flengailevat simpanssit.

Kiivettäväksi löytyy eritasoisia seiniä joka lähtöön, kokeneimmat konkarit kiipeävät jopa selkä kohti lattiaa.

Kokeneempien kiipeilijöiden esimerkkiä ja neuvoja seuraten yritän pitää kroppani mahdollisimman lähellä seinää. Teoriassa helppoa, mutta käytäntö onkin sitten toinen juttu. Yhtä raajaa kerrallaan liikuttaen pääsen kuin pääsenkin ylös asti seinällä. Ylhäällä seinällä voitonriemuinen kosketus katon reunaan, parin otteen verran laskeutumista ja tiputtautuminen patjalle. Vasta alhaalla huomaan sykkeen nousseen ja käsien tärisevän; osin jännityksestä osin fyysisestä ponnistuksesta. Mikä adrenaliiniryöppy! Kokemuksesta muistuu mieleen lapsuuden puissa kiipeileminen. Välillä voi pitää taukoa sohvalla tai patjan reunalla istuen jakaen kokemuksia reiteistä (tai mistä tahansa muustakin) muiden kiipeilijöiden kanssa. Tunti ja toinenkin vierähtää huomaamatta ja on taas aika palata maanpinnalle.


Cave - Boulderkeskus, Tallikatu 4, Pasila. Avoinna ma-pe 12-21, la-su 12-18.

Teksti: Tiina Kivelä, Kuvat: Tuomas Sarparanta

We Love Helsinki

2.11.09

Queerfeminismiä baile funkilla


Queerfeministiselle klubille on ollut Helsingissä tilausta. Kävimme tsekkaamassa uuden, kerran kuussa järjestettävän Peijakas! -klubin Kalliossa.


Kallion Musta Kissa -baarista on turha toivoa saavansa vapaata pöytää iltayhdeksän jälkeen. Rauhallinen oma pieni nurkkaus jää haaveeksi myös tänään, sillä Peijakas! -klubi näyttää löytäneen yleisönsä jo ensimmäisellä kerralla. Mainostus on selvästi tehnyt tehtävänsä, ja pieni baari on ääriään myöten täynnä. Suosiota selittänee myös se, että niin queer- kuin feminististenkin klubien tarjonta on ollut Helsingissä vähäistä.

Etsin käsiini yhden klubin järjestäjistä, Aikku Meuran alias DJ Lady Chatterleyn rakastajan, joka on myös toinen klubin tämäniltaisista soittajista. Meuran mukaan klubin taustalla ei ole varsinaista ohjelmallista queerfeminististä aktivismia. ”Tietyntyyppinen porukka on vaan hakeutunut yhteen”, Meura kertoo. Bileistä vastuussa ovat Meuran lisäksi Suvi Mattila, Henna Räsänen ja
Laura Rokkanen eli DJ Stuffin’ Muffins. Osa heistä on aiemmin ollut mukana erilaisissa queer- ja feministisissä tapahtumissa, kuten Ladyfestissä (maailmanlaajuinen feministinen musiikki- ja taidefestivaali) Helsingissä ja feministisessä tilanvaltaustapahtumassa Take Back the Nightsissa. Oikean porukan löydyttyä konsepti muotoutui baari-aivoriihessä sen ajatuksen ympärille, että jotain puuttuu. ”Näitä bileitä ei nyt vaan ole”, Meura laukoo. ”Perinteiset homobaarit ei välttämättä ole kaikille, queerin käsitteen voi tuntea omakseen laajempi ryhmä”, hän jatkaa. Totta.

Aikku Meuran mielestä Helsingissä ei ole tarpeeksi queerfeministisiä bileitä.

Pitkin haastattelua yksi, toinen, jos kolmaskin käy kiittelemässä Meuraa. Tällaisille bileille on selvästi tilausta ja suurempikin kapakka täyttyisi varmasti. Klubia on tarkoitus jatkaa kerran kuukaudessa ja monenlaisia ideoita poreilee jo pinnan alla.
”Live-juttuja, runopiirejä, myyjäisiä”, Meura luettelee vaihtoehtoja. Räävittömän baile funkin täyttäessä huoneen huomaa, että tanssilattiallekin olisi käyttöä. Ja sen tarpeesta käydään vinkkaamassa myös Meuralle – moneen otteeseen. Baarivalinta on kuitenkin Meuran mielestä ollut oivallinen. ”Yhteistyö baarien kanssa ei ole aiemmin ollut näin helppoa”, Meura kehuu.
”Ja sitä paitsi, tahdon lisätä, Musta Kissa on varsinainen helmi - josta saa Ecussonia.”

Jätän Meuran nauttimaan kiitoksien vyörystä. Baile funk jatkuu, niin bileetkin. Hieno konsepti, hyvä baari, mahtavaa musaa ja innostunutta porukkaa. Mitä muuta sitä voisi kaivatakaan.

Seuraava Peijakas! Mustassa Kissassa (Toinen linja 15, Kallio) pe 4.12.2009.


Peijakas! myspacessa

Peijakas! facebook-ryhmä.


Teksti: Olga Palo, Kuvat: Mirkku Pervonsuo


We Love Helsinki

26.10.09

Saaristolaisromantiikkaa Silakkamarkkinoilla


Ovatko Helsingin kuuluisat silakkamarkkinat todella tuulahdus saaristosta vai tusinatavaran tyrkytystapahtuma? Kävimme tarkistamassa, mutta retki vaati ensin traumojen voittamista.


Viimeksi yritin ostaa silakkaa Kauppatorilta kymmenvuotiaana. Kaikki meni kuitenkin pilalle, kun veneestä kaloja myyvä mies huitaisi kaupankäyntiä häirinnyttä lokkia melalla. Lokki mätkähti mukulakiville ja kauhistunut turisti yritti saada jo kuollutta lintua virkoamaan. Minä heitin kalastajaa porkkanan naatilla ja serkkuni huusi ”Lokintappaja!”.

Silakkamarkkinoilta löytyy myös teemaan sopivaa festariruokaa, jos ei malta odottaa kotiin asti.

Ehkä kuitenkin oli aika päästä lapsuuden traumasta ja antaa silakalle uusi mahdollisuus. Kauppatorin silakkamarkkinat ovat jonkinlainen syksyn kohokohta, ja kalat näkyvät mediassa jo viikkoja ennen tapahtumaa. Sinne siis. Kauppatorilla käy jäätävä viima, on syksyn ensimmäinen välihousupäivä. Kylmä keli ei ole omiaan nostattamaan markkinatunnelmaa. Keski-iältään viisikymppinen asiakaskunta suorittaa ostoksensa nopeasti ja katoaa kojujen väliin. Kuvaajamme Marina Ekroos kaipailee haitarimusiikkia. Yhdellä tiskillä komeilee kiiltävä pokaali. ”Ai te olette voittaneet jonkun palkinnon?” yritän aloittaa keskustelua hymyttömän ahavoituneen kalastajan kanssa. ”Joo.” Mies ojentaa silakkaa tikun nokassa ”Laitetaanko?”. Tällä kojulla ei paljoa jutustella. Laiturin päässä istuu vielä ahavoituneempia rantojen miehiä pulloineen. Myös Kalatalouden keskusliitto on paikalla, pyöreässä akvaariossa ui hauki ja ahvenia.

Lännen Juhlapalvelujen wokkipannussa paistuu lohta ja perunoita. ”Kivasti sopii toi Marketan pää pannulle, sehän on vähän kuin muikku!” työkaveri huutelee tiskin toiselta laidalta.

Kolera-altaan kulmasta Kauppahallille ammattikalastajat myyvät tuotteitaan suoraan veneistä, kun taas Uspenskin katedraalin suuntaan levittyvät kojut ovat harrastajien hallussa. Risto Kiiski on jeesaamassa kaveria silakkamarkkinoilla jo 35. vuotta. ”Kalastaja kalastaa ja me suupaltit myydään!” hän virnuilee. Silakka on Kiiskelle rakas harrastus, jo toisessa polvessa. ”Isävainaa keitti kerran silakkasopan suoraan kolera-altaan veteen. Kyllä kaverit ihmetteli, että onpa perkeleen pahaa keittoa!” Kiiski kertoo.

Silakkakauppiaat Kiiski ja Koskinen vakavoituvat vain poseerauksen ajaksi.

Silakkamarkkinat ovat muuttuneet vuosien saatossa. Perinteisen tönkkösuolatun silakan sijasta tiskissä on kymmeniä makuja, ja joka vuosi pitäisi saada myyntiin lisää. Kiisken aisapari Reijo Koskinen epäilee, että nuoret tykkäävät ostaa uutuuksia.

Veneiden määrä on vähentynyt runsaasti; parhaimmillaan Kolera-altaassa kellui yli sata paattia, nykyään vain reilu viisikymmentä. Helsingin silakkamarkkinat ovat silti Koskisen ja Kiisken mukaan maan suurimmat ja parhaat. Asiakkaita tulee Turusta saakka, pelkän silakan perässä. ”Porissa oli keksitty vetonaulaksi puulautta, johon poratuista pilkkirei'istä ihmiset sai narrata lautan alla altaassa uivia lohia”, Koskinen naureskelee. Helsingissä ei myydä edes metrilakua.

Päivä lähenee jo loppuaan ja tarjouskilpa käynnistyy.

Kiiskenkin kojulle pysähtelee tuon tuosta naapurimyyjiä heittämään herjaa. ”Silakanmyynti perustuu ehdottomasti rehellisyyteen ja asiantuntemukseen”, Kiiski kuitenkin painottaa. ”Täällä käy samat ihmiset vuodesta toiseen.” Me poistumme kojulta mukanamme purkki mustaherukan lehdillä marinoitua silakkaa, tämän vuoden uutuutta. Silakkapussi käsipuolessa, kirkkaassa auringonpaisteessa Kauppatorilla on hetken kuin saaristossa.

Teksti: Ella Nikkilä. Kuvat: Marina Ekroos

We Love Helsinki

22.10.09

Calamari Union täällä ja Seattlessa


Rakkautta ja Anarkiaa -leffafestareilla nähtiin muuan kummajainen. Aki Kaurismäen vuonna 1985 ilmestyneestä kulttileffasta
Calamari Unionista on tehty uusi versio yhdysvaltalaisin voimin. Tämä Helsinki-elokuva, niin sanottu Suomen Reservoir dogs, on siirretty Seattleen. Tapasimme tekijät kysyäksemme, mistä helvetistä on kysymys.

Calamari Union remake-elokuvan ohjaaja Richard Lefebvre ja kuvaaja Ben Kasuke kehuvat Dubrovnikin toasteja.

Kuvaaja Ben Kasuke on saapunut alle tunti sitten Helsinkiin ja valittelee jet lagia. Hän innostuu kuitenkin kuin pieni lapsi, kun pääsemme Cafe Moskvaan, jossa haastattelu on tarkoitus pitää. Kasuke on selvittänyt, että tämä on Kaurismäen kantapaikka ja Kasuken idolin symbolisen tason läsnäolo saa hänet hykertelemään. Myös minulle tämä oli ensimmäinen kerta Moskvassa ja vaikka paikka on eittämättä sympaattinen, en oikein osaa yhtyä Kasuken riemuun. Kotikutoinen sisustus ei näytä silmiini eksoottiselta vaan hieman halvalta. Kasuke huomaa heti Matti Pellonpään kuvan seinällä ja tallentaa muitakin yksityiskohtia digipokkarillaan.

Ohjaaja Richard Lefebvre saapuu pian, ilmeisesti huolitellumpana kuin yleensä. Kasuke hihkuu, ettei koskaan ennen ole nähnyt tätä puku päällä. Runsaat tatuoinnit kiemurtelevat esiin miehen kauluksista ja hihansuista. Lefebvre on viettänyt Helsingissä jo päivän ja hänkin on silminnähden innostunut. Miehet maistelevat salmiakkia ja vaikuttuvat muutenkin halukkailta kokeilemaan suomalaisia kummallisuuksia.

Molemmat ovat ensimmäistä kertaa Helsingissä. Se on kuulemma kauniimpi kuin Seattle, johon remake sijoittuu, mutta niissä vaikuttaa myös olevan jotakin samaa. Ainakin sää. Kasuke pohtii, että suurkaupunkeja kaikkialla maailmassa yhdistää myös maaseutua ja pikkukaupunkeja vapaampi ja luovempi ilmapiiri.

Kerron heille, että suomalaiset ovat aina innostuneita, kun joku tekee ulkomailla jotain, mikä liittyy Suomeen. Siksi suomalaisia varmasti kiinnostaa elokuva. Lefebvre kertoo, että hän arvelikin sen saavan jotain huomiota Suomessa, mutta huomauttaa että on tehnyt elokuvan kuitenkin pääosin itselleen ja ihmiselle jotka esiintyvät siinä.

Nähtyään Kaurismäen alkuperäisen leffan vuonna 2002, hän oli vaikuttunut nimenomaan sen henkilöhahmoista. "Nää on ihan kuin mun kaverit!" Lefebvre hihkuu. Hän kuitenkin jatkaa myös vaatimattomasti, että alkuperäisen elokuvan hahmot ovat kuulimpia kuin heidän leffassaan. Hän laittaa sen amerikkalaisuuden piikkiin. Kohteliaana tyyppinä en kuitenkaan yhdy hänen mielipiteeseensä siitä, että amerikkalaiset nyt vaan on rumia. Lefebvre kertoo, että alkuperäisen elokuvan musiikki oli myös yksi seikka, mikä inspiroi häntä tekemään remaken. Omaa elokuvaansa varten hän pyysi kavereitaan tekemään musaa.

Lefebvre mielestä molemmissa leffoissa on kuitenkin yleismaallinen, kaupunkeihin liittyvä tarina, jossa on myös poliittinen viesti. Vähävaraisia ihmisiä juoksutetaan alueelta toiselle halpojen asuntojen perässä. Hän kuvailee, miten gentrifikaatioprosessi ajaa Seattlessa köyhiä nuoria tyyppejä alueelta toiselle. Kun ihmisiä muuttaa halpojen asuntojen perässä jonnekin, hinnat nousevat ja rahattomimmat joutuvat taas muuttamaan seuraavalle alueelle. Remaken paikat on valittu niin, että niihin liittyy konnotaatioita juuri seattlelaisille. Ballard, johon elokuvan lopussa lähdetään, on paikka johon kukaan ei oikeasti halua mennä. Kuulostaa etäisesti Vantaalta.

Mietimme yhdessä sitä, mitä Kaurismäki on tarkoittanut Viroon lähdöllä. Vuonna 1985, jolloin alkuperäinen leffa on ilmestynyt, Viro oli vielä neuvostoliittolainen kaupunki. Entä mitä merkitsee Eira? Kaurismäkeläiseen tyyliin absurdissa elokuvassa on paljon mysteereitä.

Kysyn tietysti, että tietävätkö herrat, mitä Suomen oma outolintu Kaurismäki ajattelee elokuvasta. Lefebvre kertoo että yhteistyö rajoittui muutamaan erikoiseen sähköpostiin. Yhdessä Kaurismäki pyysi lahjoittamaan rahaa Amnestylle ja kodittomien yömajaan ja toisessa korjaamaan Kaurismäen auton. "Toivottavasti mun ei tarvi, en nimittäin osais, vaikka väitin, että osaisin" Lefebreven naureskelee. Kaurismäestä puhuminen vetää nämä muuten leppoisat herrat hieman mietteliäiksi. Hahmo tuntuu aiheuttavan heissä pelonsekaista kunnioitusta.

Hiljalleen keskustelu lipuu siihen mitä herrat aikovat Helsingissä tehdä. Kasuke yrittää vaihtaa lentolippunsa, jotta voisi jäädä pidemmäksi aikaa. Hän kertoo, että Helsingissä hän haluaa nähdä heavy metal -bändejä ja on kuulemma myös googlannut paikan, jossa voi laulaa heavy-karaokea. Lefebvre sanoo haluavansa nähdä 69 Eyesin ja Hanoi Rocksin. Kerron, että valitettavasti jälkimmäisellä oli jo jäähyväiskeikka, mutta ainakin Andy saattaa löytyä jostain baarista notkumassa. Lisäksi Lefebvrellä on suunnitelmissa käydä katsomassa Helsingin metroa ja muita alkuperäisen elokuvan tapahtumapaikkoja. "Hei joo, hengaillaan!" Lefebreve huudahtaa.

Toivottavasti jäivät.

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Robert Keskinen


21.10.09

Katja Tukiaisen "Playground, My work is my pleasure”- näyttely antaa vallan tytöille


Korjaamon Galleria
muuntautuu tyttöjen maailmaksi, jossa nähdään lettinauhoja, karkkeja ja punaisia kenkiä. Toimittajamme Heidi Valkola kävi tutustumassa lähemmin sekä näyttelyyn että itse taiteilijaan.


Taiteilija Katja Tukiainen.

Ensimmäinen asia, jonka näen kävellessäni sisään Korjaamo Galleriaan, on
Katja Tukiainen seisomassa tikkailla seinää maalaten. Näyttelyn nimi, ”Playground, My work is my pleasure”, kuvastaakin Tukiaista täydellisesti.

Näyttelyssä nähdään tyttöjä, bambeja, leivoksia, Nuria ja Arnold Schönberg sekä Marx. Tyttöarmeijat pioneeripuvuissaan, käsissään karkkitangot, taistelevat tyttöjen ja tyttöyden puolesta. Huomaan olevani kateellinen maalausten tytöille heidän rohkeudestaan ja vallattomuudestaan - tytöt saavat näyttää kieltään siinä missä pojatkin. Silmää iskevä tyttö näyttää suorastaan flirttailevan katsojalle. Teokset ovat viattomia, samalla vietteleviä. En voi olla ihmettelemättä miten kieltään näyttävä Shirley Temple -tyttö kirjamessujen julisteessa aiheutti kohua. Nyt kieltä näytetään senkin edestä. Tukiainen kertookin pitävänsä katsojan provosoinnista.

Näyttelyn teokset ovat toistensa peilikuvia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että teokset olisivat identtisiä vaan ne enemmänkin keskustelevat keskenään. Näyttelyssä leikitään sanoilla, katseella ja hieman katsojallakin. Tuntuu kuin tytöt kuiskisivat toisilleen ja tuijottaisivat katsojaa. Katsojasta tulee katsottava. Se ilo ja huumori mikä taiteilijalla on ollut töitä luodessa välittyy katsojalle. Taide on kuin leikkikenttä, playground, missä sääntöjen rikkominen on sallittua. Tukiainen ei arvostelusta säikähdä, vaan kun häntä on kritisoitu jostakin, hän on vain tehnyt sen seuraavalla kerralla korostetummin.


Tukiainen maalaa myös tilasidonnaisia teoksia, jotka valtaavat kokonaisia seiniä. Näyttelytilaan astuessa tuntuu kuin olisi saapunut toiseen maailmaan. Seinälle maalatut tytöt raottavat punaisia verhoja sivuun luoden teoksille näyttämön. Katsojalle annetaan tilaisuus kurkistaa tyttöjen maailmaan. Seinien maalaaminen on Tukiaiselle tosissaan tekemistä, eräänlainen extremekokemus.


Näyttely on ehdottomasti käynnin arvoinen ja ainakin itse tauluja katsottuani en voi muuta kuin poistua hymyillen, ehkäpä osa taiteilijan innosta on tarttunut minuunkin. Toivon vain, että Korjaamolla on laaja leivosvalikoima, koska itse olen ainakin sellaisen tarpeessa.


"Playground, My work is my pleasure”- näyttely
Korjaamo Galleriassa, Töölönkatu 51 b, Töölö, 16.10.- 15.11.2009.

Teksti ja Kuvat: Heidi Valkola


We Love Helsinki

16.10.09

Linnanmäen Valokarnevaali tarjoilee valon ja varjon leikkejä


Jokainen Helsingissä lapsuutensa viettänyt tai muuten Linnanmäkeen taskuraketti-ikäisenä rakastunut saattaa tuntea pakottavan tarpeen kirmata saman tien paikalle, jos Lintsille pääsee talvella. Jo viikon jatkunut Valokarnevaali tarjoaa valloittavan jatkoajan lapsuuteen keskellä synkkenevää syksyä.

Tiistai-iltana huvipuisto on hämärä ja hiljainen. Kaukana on se kaaos ja hektisyys, joka kesällä syntyy sinne, tänne ja tuonne juoksevista, vahdista huumaantuneista lapsista. Paikalla kyllä on muutamia lapsiperheitä ja nuoria kaakaokuppeineen, mutta syksyinen tapahtuma näyttää tutusta paikasta aivan uudenlaisen puolen. Vain megasipsipussiarvonnan tyttö jaksaa kujertaa mikrofoniinsa loputtomia kehotuksia tulla ostamaan yksi arpa ”koska voittoja vielä on, paljon”.

Valot ovat syttyneet ympäri puistoa luoden oudon, pienoismallimaisen tunnelman laitteiden ympärille. Selvää on, että ensimmäisenä on suunnattava maailmanpyörään katsomaan tätä kaikkea lintuperspektiivistä. Unohtaen korkeanpaikankammoni nousen istuimelle ja suljen oven innostuksesta hihkuen. Kun kori alkaa lipua hiljaa iltataivasta kohden, vertigoni muistuttaa olemassaolostaan ja tarraan kuvaajasta tiukasti kiinni. Ylhäällä maisemat ovat jo niin mahtavat, etten muista enää edes pelätä.

Takaisin maanpinnalla on omituista kuulla Lintsin äänimaailmana Vivaldin Talven ensimmäinen osa ja jotain, josta tulee mieleen jenkkien jokajoulukuiset perhe-elokuvat. Yksin kotona ja sen semmoiset, tiedättehän. Lasten innosta hihkuvat äänet korvaava orkestraalinen, jouluinen ja mahtipontinen elokuvamusiikki oikeutetaan arvatenkin tapahtuman syksyisellä konseptilla. Vanhassa 50-luvun karusellissa on onneksi musiikkina tuttu ja turvallinen Sininen ja valkoinen.

Paitsi musiikki, myös pimeän ja hehkulamppuviritelmien leikki viestii, että Valokarnevaali on ehkä suunnattu hieman varttuneemmille huvittelijoille. Lapsia on yllättävän vähän mutta valokuvaajia sitäkin enemmän. Esimerkiksi törmäilyautoradalla, joka on muunnettu luisteluradaksi, suihkii ainoina muutama luistelija kamera tanassa.

Katoksen laitamalta löytyy tosin sitä tavanomaisempaa huvipuistokansaa. Syntyjään helsinkiläiset, nyttemmin Aitoolla, Pälkäneellä asuvat Jens (11) ja Jami (9) ovat tulleet Valokarnevaaliin mummonsa ja helsinkiläisen ystävänsä Aatron (13) kanssa. Pojat ovat huvipuiston vakiokävijöitä, mutta ovat ensimmäistä kertaa Lintsillä syksyllä. Hienoinen pettymys onkin ollut se, etteivät kaikki laitteet ole Valokarnevaalin aikaan auki. Onneksi kaikki lempilaitteet – Vekkula, vesitornin sisuksiin rakennettu Linnunrata sekä Kieputin – ovat auki. Niin ikään comebackin tehnyt Enterprise, nyttemmin Kehränä tunnettu vekotin saa pojilta kiitosta.

Aatro, Jens ja Jami Naurupolulla.

Valokarnevaalin kävijäjakaartia, lasten korvautumista valokuvaajilla, selittänee valon ja pimeän leikki, joka tarjoaa mielenkiintoisen visuaalisen maiseman, jota kelpaa kuvata. Esimerkiksi Hurjakurun vesiallas on aavemainen tyhjänä, hienoisen usvan noustessa betonijoesta. Iltapimeässä, värilamppujen katveessa erilaiset kieputtimet näyttävät toistaan ihmeellisimmiltä.

Ja nekin laitteet, joissa yleensä ei ole käynyt, tuntuvat jotenkin vähän mielenkiintoisemmilta tässä maailmassa. Yritettyämme turhaan saada kuvattua vuoristoradalla (kirkumiselta ja tarrautumiselta emme saaneet yhtään onnistunutta kuvaa otettua), kisaamme erään videokameraneidin kanssa Monorailiin vain hävitäksemme ensimmäisen vaunupaikan rinnan mitalla. Kaksi kierrosta ja lisää maisemia. Käymme viela Hypyttimessä, kunnes huomaamme, että monta tuntia on hujahtanut ja sulkemisaika lähestyy. Kylmä syö varpaita, mutta olemme tuskin huomanneet! Valokarnevaalia voi suositella, ihan vaikka vain sen visuaalisuuden vuoksi.

Linnanmäen Valokarnevaali on auki sunnuntaihin 18.10.2009 asti joka päivä kello1722. Lisätietoja:http://www.linnanmaki.fi/fi/valokarnevaali

Teksti: Tuuli Hongisto, Kuvat: Jesse Anttila

We Love Helsinki

Iskelmän salaisuutta etsimässä – Syystanssit Ravintola Bellyssä


Iskelmä- ja lavatanssit mielletään usein keski-ikäisten ja eläkeläisten pariskuntien harrastukseksi. Toimittajamme Tiina Kivelä päätti ottaa selvää, onko kyseessä pelkkä myytti vai onko iskelmä kenties laajentamassa reviiriään.

Ennen asian syvempää tarkastelua on syytä kertoa, että kiinnostukseni lavatansseihin on alkuperäinen syy, miksi eksyin tämänkin blogilehden toimitukseen. Niihin hurahtaneena halusin selvittää erilaisia mahdollisuuksia jatkaa harrastusta. Tänä iltana tarkoituksenani oli myös ottaa selvää olisiko vastaavista tanssiaisista We Love Helsingin järjestämien tanssien manttelinperijäksi.

Löydän itseni äkkiarvaamatta triplabuukatussa perjantai-illassani matkalla Bellyyn. Tiedossa olisi Martti Servo & The Moods -viihdeduon keikka, jonka jälkeen iskelmäjammailua Radio Helsingin Iskelmäiltama- ohjelmasta tuttujen DJ:den sävelten tahdissa. Paikalle saapuessani huomaan kuitenkin olevani auttamattomasti myöhässä – Martti Servo on jo esiintynyt. Väkeä on silti paikalla reilusti ja tunnelma on odottava. Ensimmäisen, vihreäseinäisen salin takaa alkaa kuulua musiikkia. Pujottelen tieni punaseinäisen tanssisalin puolelle. Tanssilattia on puolillaan pääosin alle kolmikymppisistä koostuvaa juhlakansaa. Muutamat tanssivat pareittain, mutta suurin osa tanssii isommissa ryhmissä. Tapahtuma ei mitenkään ole verrattavissa perinteisiin lavatansseihin. Iskelmä kuitenkin raikaa ja tanssilattialla kaikki pyörähtelevät ja twistaavat tanssin huumassa. Lavalla varsinaiseen esiintyjäkaksikkoon kuulumaton showmies rummuttaa pohkeidensa välissä olevaa mustaa laatikkoa.

Iskelmäiltaman DJ:t, Olli Sirén ja Mikko Mattlar.

Yritän löytää väenpaljoudesta tanssiparin, joilla olisi jonkinlaista lavatanssi- tai iskelmätaustaa – siinä kuitenkaan onnistumatta. Viimein lähes voitonvarmana siitä, että nyt olen onnistunut bongaamaan oikean iskelmäkonkarin, suuntaan kulkuni tanssilattialle. Hups vaan, ja toimittajaa viedään. Huomaan pyöriväni ohjauksessa villisti ympäri tanssilattiaa. Taisivat korot käydä useaan otteeseen melkein kattolampuissakin. Tiedustellessani partnerini iskelmämieltymyksiä saan kuitenkin tutun vastauksen: ”En mä nyt ihan hullu oo. Sehän on jotain, mitä meidän vanhemmat on joskus jortsuillu.”

Mikä sitten saa ihmiset tanssimaan ihan vain tanssimisen ilosta? Kysymys itsessään sisältää jo yhden vastauksen, mutta toinen syy voisi olla tanssien aikaansaama teatterimainen tunnelma. Tämä teoria sopii erityisesti kellohametanssien suosioon. Ihmiset saavat teeman mukaan pukeutumalla ottaa jonkun toisen henkilön roolin. Syynä voisi olla myös nuorten aikuisten viimeinen pako lapsuuteen. Iskelmä on niitä harvoja ”vanhempien juttuja”, joita ei ole vielä päässyt kokeilemaan. Niin tai näin, joka tapauksessa ihmisillä tuntuu olevan hauskaa ja tarkemman analyysin antamiseen vaaditaankin vielä lisää tutkimustuloksia.

Epätodellisissa tunnelmissa poistun Bellystä. Iskelmä on näyttäytynyt nyt kaksissa erilaisissa kasvoissa. Miten moneen muotoon tämä kameleontti vielä taipuu? Tihrustan ovella vihreällä seinällä olevaa punaista tekstiä:” The first James Bond film.” Hymyilen ja melkein tekisi mieleni nipistää itseäni käsivarresta. Olikohan tämäkin ilta vain elokuvaa.

Ravintola Belly, Uudenmaankatu 16, Punavuori.

We Love Helsinki Jäähyväistanssit 17.10.2009 Valkoisessa Salissa. Tapahtuma Facebookissa.

Teksti: Tiina Kivelä, Kuvat: Mirkku Pervonsuo

14.10.09

Bongaa yksityiskohta: sanoma roskiksessa

Kaivokadun varrelle liimattu kannanotto korvasi edellisen. Kaivokatu 6, Kluuvi.

Kuva: Mirja Hämäläinen

8.10.09

Hullujen päivien keltainen hysteria - tarttuuko se?

Keltaiset kassit valtaavat taas Helsingin neljän päivän ajaksi. Toimittajamme kävi ihastelemassa kulutusjuhlan ensitunnelmia.

Hurraa, monen päivän katalogihypistely on nyt vihdoin palkittu! Seison myrskyssä Helsingin keskustan Stockmannin ovilla. Kello on 7.45 ja olen elämäni ensimmäistä kertaa todella menossa Hulluille päiville, oikein ajatuksella. Tavaratalon ovien edessä on yllättävän rauhallista, kahden vanhemman rouvashenkilön kiistelyä lukuun ottamatta ilmapiiri vaikuttaa toistaiseksi leppoisalta. Kauhutarinat ihmisten ryysimisestä ja tönimisestä tuntuvat kaukaisilta. Olisiko myrsky vaikuttanut helsinkiläisten ostointoon? Kellon lähestyessä kahdeksaa, alkaa ihmismassa kuitenkin kasvaa ja liikkua hermostuneesti. Tunnelma jännittyy; kengännauhoja ja käsilaukun hihnoja kiristellään. Joukossa tarkastellaan salavihkaa ympärillä olevia kilpailijoita.

Samalla hetkellä kun vieressäni ollut nainen litistyy minua vasten, näen sivusilmällä kun muutama lenkkitossu jo kaapii maata. Olen kuin olenkin keskellä karjalaumaa. Rentoutuneet naurahdukset ovat nyt mennyttä, ihmisten katseet ovat keskittyneitä. Nyt on tosi kyseessä! Hetkellä millä hyvänsä lasiovet avataan. Ei voi sanoa, etteikö ostohysteria tarttuisi, niin luontevasti käytän kyynärpäitäni velloessani massan mukana sisään tavaratalon uumeniin. Sadat keltaiset myyjät vastaanottavat tätä sirkusmusiikin tahdissa sisään mylvivää laumaa.

Jatkan matkaani kiihkeästi kohti lentolippujen myyntipistettä. Lentolippujen hankinta on kuitenkin se todellinen Hullut päivät -kokemus; täällä karsitaan jyvät akanoista! Ilahdun huomatessani, että jokaisen kerroksen jälkeen väki kannoiltani vähenee ja olen toiveikas. Saapuessani ruuhkaiselle lipunmyyntipisteelle käteeni lyödään vuoronumero ja karu totuus paljastuu. Lentolippujen jono on venynyt jo tuntien mittaiseksi. Lohdutuksekseni ystävällinen keltainen herrashenkilö toteaa, että voin mennä tekemään muita "hullun halpoja" ostoksia odottaessani vuoroani.

Poistun Stockmannilta ostamatta mitään, osittain periaatteesta, osittain yksinkertaisesti sen takia, että sisäänrynnistyksen mukana tuoma jännitys ja into kestivät vain pienen hetken. Ympärilläni vellova massa kasvaa ja lähden tyytyväisenä; näille Hulluille Päiville ei enää tarvitse mennä.

Hullut päivät jatkuvat lauantaihin 10.10.2009 saakka.

Teksti: Lilli Kaarakka, Kuvat: Topi Vanhatalo

We Love Helsinki

6.10.09

Sporalla Keskuspuistoon


Keskuspuisto on monelle helsinkiläiselle tuttu vain käsitteenä. Urhea luontointoilijaryhmämme suuntaa kohti suurta tuntematonta esitelläkseen sitä vähän meille muillekin.

Kaunis, mutta myrkyllinen kalliokielo viihtyy karuillakin kasvupaikoilla.

Urbaaneinkaan helsinkiläinen ei voisi väittää vieraantuneensa luonnosta. Metsään päätyy tässä kaupungissa melkein vahingossa ja luonon helmaan pääsee keskustasta raitiovaunulla. Helsingin suurimman puiston, Keskuspuiston, kaupunkilaisille tutuimpia osia ovat Töölönlahti ja sen ympäristö, mutta harvempi helsinkiläinen on todella tutustunut tähän Vantaanjoelle asti venyvään alueeseen.

Toimittajaryhmämme päättää aloittaa Keskuspuisto-retkeilyn kevyesti tutustumalla Laaksoon, puiston eteläpäätyyn. Auroran sairaalan parkkipaikalla sata metriä vilkkaasti liikennöidystä Nordenskiöldinkadusta, fasaaniemo vahtii kaula pitkänä asfaltilla tepastelevia poikasiaan. Lilli johtaa reippaasti joukkomme metsän siimekseen. Kuusikon pohjakerrosta verhoaa tiheä käenkaalipeite. Kuvaajamme Visa intoutuu maistelemaan näitä, myös ketunleipänä tunnettuja pikkuruisia kasveja. Metsäylioppilas Lilli kertoo, että tämän osan metsää tunnistaa rehevästä kasvillisuudesta lehtomaiseksi kankaaksi, joka on yleisin metsätyyppi Etelä-Suomessa.

Käenkaalin voi helposti sekoittaa apilaan.

Lehtomaiselle kankaalle tyypilliset saniaiset ovat vielä täydessä loistossaan Keskuspuistossa ja valoisissa aukkopaikoissa nämä yksivuotiset kasvit muodostavat tiheitäkin kasvustoja. Kuvittajamme Mirka seisoo hiukan hämmentyneenä pusikon keskellä,
”Mitä mun olisi tarkoitus tehdä täällä? Puiden välistä vilahtelee työmatkalaisia ja lenkkeilijöitä, muutaman metrin päässä pururadalla juoksee dobermanni. Onko tämä nyt sitä metsää? ”Ehkä tälläisiä on parempi kutsua metsiköiksi” toteaa Lilli. Keskuspuiston valtava metsäalue jakautuu erikokoisiin laikkuihin, joissa puu- ja kasvilajit vaihtelevat. Näihin metsiköihin voi helposti piipahtaa polulta ilman pelkoa eksymisestä.

Tiheä hiirenporraskasvusto luo ajoittain jopa trooppista tunnelmaa Keskuspuiston metsiköihin.

Joukkomme lähtee etsimään koskemattoman metsän tuntua viereiseltä pöheikön peittämältä kukkulalta. Kallion huipulta avautuu luontokokemuksen sijaan näköala Helsingin ylle. Siluettiin piirtyy Tuomiokirkko, Kallion kirkko, Linnanmäki ja nostureita. Äänimaisema koostuu ambulanssin sireenistä, äkäisistä sinitiaisista ja kuvaajamme tulkkinasta
M.A. Nummisen biisistä "Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa".

Käävän rihmasto lahottaa puuta hiljalleen.

Yhtäkkiä Ella on astua johonkin keltaiseen.
”Limasieni!” Koko joukko kompuroi paikalle vahvistamaan havainnon: ”Hyi, se on ruma. Rihmastot näkyy!” Mirka huudahtaa, mutta Lilli puolustaa keltaista möykkyä. ”Vähänkö se on söpö, tekisi mieli paijata!” Meillä oli tuuria. Nämä kummalliset kasvin, eläimen ja sienen välimuodot liikuskelevat metsässä sateen jälkeen ja vain ollessaan lisääntymisvaiheessa. Limasienet ryömivät metsän pohjalla sopivaan korkeaan kohtaan, vapauttavat itiönsä, kurtistuvat ja katoavat jopa yhdessä yössä. Kyseinen keltainen laji on nimetty vanhan suomalaisen uskomuksen mukaan Paranvoiksi; henkiolento Paran ajateltiin pudotelleen metsään varastamaansa voita.

Visa kävi seuraavana päivänä etsimässä jo kasaan kurtistuneen, itiöitään pudottelevan limasienen ja pakkasi näytteen siitä tulitikkulaatikkoon. Näyte lähetettiin kasvimuseoon Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelman puitteissa tehtävään Suomen limasienten määritysopasta varten.

Luoviessamme takaisin polulle Mirka huokaa metsän tuoksun olevan yksi maailman parhaista hajuista. ”Sitä ei edes tajua kaipaavansa, ja sitten ihmettelee, miten on voinut olla viikkoja ilman!” Mirka jatkaa tutun tuoksun ihastelua. Luonto on kasvanut kiinni helsinkiläisiin, tai ehkä toisin päin. Pienen palan metsää voi onneksi haukata vaikka työmatkalla.

Kallion huipulla kasvava mänty on käpristynyt, mutta vahvan juurakkonsa ansiosta se pysyy pystyssä vielä vuosia.

Helsingin Keskuspuistoon pääsee keskustasta mm. raitiovaunulla 7A, 7B (Auroran sairaalan pysäkki, Nordenskiöldinkatu) ja lukuisilla busseilla. Puiston alueella voi mm. pyöräillä, hiihtää, sienestää ja ratsastaa.

Kartta linkissä: http://www.hel2.fi/keskuspuisto/fin/1esittely/popup/karttakesa.html

Teksti: Ella Nikkilä ja Lilli Kaarakka, Kuvat:Visa Mäkelä, Kuvitus: Mirka Kinnula

We Love Helsinki

 
Creative Commons License
Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-Tarttuva 1.0 Suomi-lisenssi.