28.6.09

Kuvareportaasi Hakaniemen kauppahallista


Aurinkoinen kesäpäivä tuo asiakkaita Hakaniemen halliin jo aamusta alkaen. Tessa Tapaninen ja Tuomas Sarparanta kävivät katsomassa mitä hallin alakerrasta löytyy, juttelemassa myyjien kanssa ja ihan muuten vaan fiilistelemässä.

Kuvaajan tiedustellessa mikä on tiskin kuvaksellisinta lihaa, kuului vastaus ”No se on toi Toni tossa”. Liha-Hakassa olisi toimittajallekin ollut töitä tarjolla. ”Ei kun essu päälle ja tiskin taakse. Meillä on jonoa! Mitä, vieläkö sä seisot sillä puolella?!”

Juustopuoti Lentävä Lehmä myy mm. vuohen maitoa sekä ainoana Helsingissä pastöroimatonta lehmän maitoa. ”Mutta tämä on elintarvikelainsäädännön mukaan hygieniasyistä tarkoitettu vain ulkoiseen käyttöön” hymähtää myyjä Iiris Arjanne.

Siirtomaatavaraliike Parhiala on toiminut samassa kopissa jo 95:n vuoden ajan, vuodesta 1914 lähtien. Se on edelleen saman suvun omistuksessa ja nykyisin sitä pyörittää Markku Parhiala, perustajan lapsenlapsi.

Parhialan liikkeessä myydään vain sitä itseään, aitoja tavaraa kuten mausteita, teetä, kahvia, oliiviöljyjä. Kuka olisi arvannut että suolassa on suuriakin eroja sekä valmistus- että käyttötavassa, tai että sitä saa useissa eri väreissä?!

A. Lavinnon liike erikoistuu hedelmiin ja kasviksiin. Perunat on varastoitu omaan loosiin toiselle puolelle käytävää.

Alun perin Marokosta kotoisin oleva Toufik ”Tuffe” Amrane on perustanut halliin liikkeen nimeltään Tuffen Herkut. Hän on myös kehittänyt oman muunnelman suomalaisesta lihapiirakasta nimeltään Kevyt Beduiini, sillä ”mä oon niin huolissani, raukat suomalaiset syö vaan läskipaistettu lihapiirakka, mä teen terveellisemmän version.”

Soppakeittiö tarjoaa Kari Eskelisen (vas.) mukaan ”vain vettä ja leipää”. Listalla on päivittäin kolme keittoa joista kaksi vaihtelee ja kolmas on pysyvästi Bouillabasse, ranskalainen kala-äyriäiskeitto. Yksinkertainen, mutta asiakasmäärästä päätellen hyvin toimiva, konsepti.
Oikealla Aleksei Gromov.

www.hakaniemenkauppahalli.fi

Teksti: Tessa Tapaninen, Kuvat: Tuomas Sarparanta

We Love Helsinki

26.6.09

Hietalahden kirppiksen rakkaimmat tavarat


Hietsun kirpparilla on aurinkoisena keskiviikkona parikymmentä myyjää, joilla on hyvää aikaa vastailla toimittajien kysymyksiin. Halusimme tietää, mikä myyntipöydän tavaroista on rakkain ja mistä taas kiihkeimmin halutaan eroon
.


Jatta Lehosmaan myyntipöydän rakkaimpia esineitä ovat vaaleat Arabian tarjoiluastiat. Ne eivät enää ole ihan priimakunnossa vaan hieman "hiirensyömiä". Rakkaita ne ovat Lehosmaalle siksi, että ne ovat hänen vanhempiensa häälahja 30-luvulta. Hinnaksi kahdelle tarjoiluastialle Lehosmaa määrittelee 20 euroa.

Turhin, ja ehkä myös kummallisin, esine tänään on hylsy tai jokin muu meille kaikille tunnistamaton panoksen tai ammuksen osa. Se on peräisin Hangon edustalta, josta Lehosmaan lapset ovat sen löytäneet ja tuoneet äidille lahjaksi. Metallinen esine on ontto kartio, jolla on pituutta noin neljännesmetri.

Myös Anna-Leena Mäki-Penttilän pöydältä löytyy sekalaista ja eksoottista tavaraa. Ihastelemme erityisesti perinteistä valkoista juhlahattua. Mäki-Penttilän rakkain esine on kuitenkin punavalkoinen kangasvyö joka on peräisin 40 vuoden takaiselta liftireissulta Turkkiin ja Kreikkaan. Rakas matkamuisto lähtee eniten tarjoavan mukaan. Turhin esine Mäki-Penttilän pöydällä on niin ikään 40 vuoden takaa. Kyseessä on pitsikoristeinen tumma yöpaita. Mäki-Penttilä laskee, ettei ole mahtunut asuun enää neljäänkymmeneen kiloon, mutta se oli kuitenkin jäänyt tähän asti kaappiin pyörimään.

Yksi pöytä pursuaa armeijahenkistä tavaraa. Raimo Räisänen osoittautuu keräilijäksi, joka myy armeijan poistotavaraa Saksasta, Suomesta ja Venäjältä. Kalleimmat aarteet Räisänen pitää visusti kotona. Esimerkkinä hän mainitsee suomalaisen sotilaskypärän sisällissodan vuodelta 1918. Pöydässä oleva tavara on tullut muiden ostojen ohella ylimääräisenä.

Kiinnostuneissa ostajissa on myös paljon turisteja. "Neuvostoliittolainen tavara alkaa olla kallista" Räisänen huomauttaa. Halvimmalla pöydästä saa ostaa kiilteleviä rintamerkkejä. Pahvilaatikosta löytyy kahdellakymmenellä sentillä ainakin unkarilaisia ja valkovenäläisiä pinssejä. Suomalaisen, harmaan kaasunaamarin saa viidellä eurolla.

Pauliina Sormunen on ollut kirpparilla myymässä ennenkin. Hän on huomannut, että jokainen pöytä tarvitsee jotakin, mihin potentiaalisen asiakkaan huomio kiinnittyy. Tällä kertaa se on myös pöydän rakkain esine, lahjaksi saatu hopeinen kakkulapio kaiverretuilla nimikirjaimilla. Sormunen on hieman epävarma lahjan myynnistä, vaikka sillä on ollut vähän käyttöä. "Jos annetaan hyvä hinta, niin mä myyn sen" hän sanoo. Käytännössä hinnaksi pitäisi saada suunnilleen 30 euroa. Kaikkein eniten Sormunen haluaa päästä eroon mummon vanhoista lasikupeista. Niiden kauppaamista voi haitata se, että settiin kuuluvat lautaset on jo myyty aiemmin.

Juttelimme muidenkin myyjien kanssa ja huomasimme, että hieman varttuneemmalla väellä on tunteikkaampi suhde tavaraan. Hinnat eivät välttämättä olleet korkeita, mutta suurimpaan osaan liittyi jokin tarina. Tavaraa oli saatettu säilyttää kaapeissa pitkäänkin. Nuoremmalla polvella kirpparilla myyminen oli enemmänkin tapa tyhjentää kaappeja ja tehdä tilaa uudelle kamalle. Vanhemmilla ihmisillä tavaraa on tietenkin myös ehtinyt kertyä. Yhtä kaikki, kirpparilla käymisessä hauskaa on myös pieni tirkistely. Löytöjen tekemisen lisäksi on jännää pohdiskella, miten mikin tavara on tuolle ihmiselle päätynyt.


Teksti: Mirja Hämäläinen & Veera Moll, Kuvat: Tuomas Sarparanta

We Love Helsinki

24.6.09

Minä menen: Tuskafestari



Synkkien pohjamutien melodinen mesenaatti, My Dying Bride, kastelee pöksyjä Kaisaniemessä sunnuntaina. Mustaan pukeutuneesta teinistä lähtien olen bändiä kuunnellut, jo kirotut kolmetoista vuotta. Bändi itse lienee myös raskaasti kirottu, sillä allekirjoittanut ei kovasta yrityksestä huolimatta ole päässyt vielä kertaakaan kunnolla katsomaan kyseistä konkkaronkkaa livenä.

Käteen on jäänyt aikatauluväärinkäsityksen jäljiltä käyttämätön lippu Nosturiin ja muutaman kerran on jääty nuolemaan näppejä lippujen loppuessa ennen aikojaan. Hollannissa lunastin itselleni sakot junassa, hymyilin tuikealle konnarille kauniisti ja ehdin juuri ja juuri viimeisiä säveliä kuuntelemaan lasimaalausten keskelle vanhaan kirkkoon.

Nyt on lippu hankittu ajoissa, kajalit teroitettu ja kengätkin valittu valmiiksi. Avomiehen suostuttelin mukaan muistuttamalla, että samana iltana soittaa myös elvisrokin paraatipoppoo Volbeat sekä useita muita tunnelmankohottajia. Olutteltta lienee turvallinen pakopaikka niille, joita pitkätukkasedät eivät hetkauta.

Seuraan siis panosvöistä pingviiniä ja marssin Kaisaniemeen vaikka läpi harmaan kiven. Ja synkkyyshän ei tunnetusti pysy kaadettuna Kaisaniemen kentälle vaan valuu läpi keskustan koko viikonlopun ajan, joten tunnelmasta pääsee nauttimaan vaikka ei lippua olisi ehtinytkään hankkia.

Tuska Open Air Metal Festival 26-28.6.2009 www.tuska-festival.fi
My Dying Bride www.mydyingbride.org

Teksti ja kuva: Aino Nieminen

We Love Helsinki

17.6.09

No Millast Siel Oli? – Basso Festival Suvilahdessa


Basso Festival:n iltatapahtuma 6.6.2009 Suvilahdessa jäi koleaksi niin sään kuin esiintyjienkin osalta. Ylesiökadosta kärsineen festivaali-illan valopilkuksi nousi ulkolavalla viimeisenä esiintynyt norjalainen Annie.

Välillä tuntui, että paikalla oli yksi pelastaja kahta asiakasta kohti.

Festivaalin järjestäminen ei varmasti ole helppoa hommaa. Ensin pitää valita sopiva paikka ja aika, vuokrata tarvittavat tilat, hakea luvat, valita ja buukata artistit, hoitaa äänentoisto ja valot, palkata teknikot, roudaajat ja muu henkilökunta, hoitaa esiintyjille ja yleisölle ruuat ja juomat, hankkia rahoitus ja sponsorit, hoitaa markkinointi ja mainostus jne jne... Ja vaikka kaikki nämä alkuvalmistelut olisi tehty miten huolella ja sydämellä, Suomessa joutuu päälle vielä suorittamaan jonkinlaisia mystisiä uhrimenoja sään jumalille, jotta he sattuisivat olemaan suotuisia ja pitämään lumentulon edes siedettävänä järjestettävän tapahtuman aikana.

Sisällä voimalassa oli hiljaista vielä kymmenen aikaan.

Ilmeisesti uhrimenoihin ei ollut käytetty riittävästi aikaa, eikä neitsyitä, koska Basso-festivaalit kärsivät erittäin koleasta säästä, joka vähensi porukan ainakin puoleen bileiden onnistumisen kannalta tarvitusta. Tästä johtuen hulppean hienot puitteet olivat tyhjän panttina, kun yleisöä riitti joko ulkolavalle tai sisätiloihin voimalaan, mutta ei kumpaankin yhtäaikaa. Esimerkiksi festivaalin tiedotteessa (kirjoitusvirheineen) etukäteen hypetetyt ”suomessa ensimmäistä kertaa koettavat CO2 tykit, joilla tanssilattian lämpötila pystytään laskemaan hetkellisesti -20C”, olivat lähinnä surkuhupaisat. Kun jo ennestään kylmissään olevan yleisön päälle ammuttiin jääkylmää hiilidioksidia, reaktio oli suunnilleen sama, kuin jos Senaatintorilla olisi marraskuussa heitetty päälle jääkylmää vettä. Joko sitä alkaa hulluna hihittämään, tai sitten sitä haluaa etsiä jonkun jota vetäisi turpaan. Olisipa tapahtuma järjestetty edellisen viikon lauantaina, kun koko Helsinki kylpi helteessä... No, minkäs teet.

Brittiläinen The Whip soitti energisesti rullaavaa elektro-rokkia.

Etukäteen suunnittelin kirjoittavani Holy Ghost:sta ja The Whip:stä, mutta valitettavasti molempien artistien keikat kärsivät niin pahasta yleisökadosta, ettei keikoista olisi reilua kirjoittaa. Sanottakoon tässä vain, että The Whip yritti parhaansa mukaan saada kourallista ihmisiä tanssimaan, ja Holy Ghost (tai siis paikalla ollut toinen puoli kaksikosta) soitti levyjä yhdessä tyylikkäimmistä DJ-kopeista, mitä olen Suomessa ikinä nähnyt.

Holy Ghost kahdeksan jättiscreenin ympäröimänä.

Porukka saatiin todenteolla innostumaan vasta Annien esiintyessä ulkolavalla. Norjalainen Annie on Suomessa kohtuullisen iso artisti ja häneltä löytyy täällä jo jonkin asteisia hittejäkin noin puolen tusinan verran. Lisäksi hänen levy-yhtiönsä Island on panostanut huolella syksyllä ilmestyvään kakkosalbumiin Don`t Stop. Tuottajana on häärinyt esimerkiksi hittitehdas Xenomania, joka tunnetaan työskentelystä muun muassa Sugababes:lle ja Pet Shop Boys:lle. Albumilta voi siis odottaa taattua pop-”laatua”. Tavaraa, joka ei jätä ketään kylmäksi, mutta ei myöskään kuumenna ketään kovin lämpimäksi.

Annie vetosi päälavan edustalla tanssineisiin tyttöihin.

Annien kohdalla asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä samaa albumia ovat tuottaneet myös Op:l Bastards:sta tuttu, Suomen outo-rockin ruhtinas T.A. Kaukolampi ja jossain Xenomania:n ja Kaukolammen välissä toimiva, M.I.A:a ja Roisin Murphy:a tuottanut, Richard X. Annien live-bändi koostuu jo mainitun Kaukolammen lisäksi leluelektro-yhtye Aavikon rumpalista ja norjalaisen vauhkopostfunk-lähettilään Datarock:n basistista. Mitä Annie siis oikein haluaa? Olla pohjoismaisen elektro-undergroundin kuningatar, vai valloittaa brittilistat tinaisilla hiteillä?

Mustat korkokengät ja valkoiset leggarit ovat aina tyylikäs yhdistelmä – Ja lämmittivät varmasti Annien jalkoja kylmässä illassa.

Keikka ei antanut kysymykseen oikeastaan minkäänlaista vastausta ja vaivuttaakin kirjoittajan syvään hämmennykseen. Toisaalta Annien hitit kuten Heartbeat, Chewing Gum ja I Know UR Girlfriend Hates Me tuovat hyvällä tavalla mieleen 90-luvun alun Madonnan. Myös Annien yllämainittu taustabändi on ihanteellinen yhdistelmä jämäkkyyttä ja kokeellisuutta. Live-keikkojen perusteella sitä voi huoletta pitää yhtenä Euroopan parhaista elektro-yhtyeistä.


Jani Gerkman laittaa jalalla koreasti Annien tahtiin.

Kaukolampi taikoo välillä syntikoistaan esiin avaruudellisia tunnelmia, jotka täyttävät kirjoittajan sydämmen lämmöllä ja ihailulla, mutta joita esimerkiksi Top Of The Pops:n tuottajat eivät varmastikaan paljoa arvosta. Myöskään Annien välispiikkien robottimainen ulosanti ja lähinnä jääkaappia muistuttava lavakarisma eivät varmasti ole auttamassa neidon maailmanvalloitusta. Ehkä Etelä-Euroopassa voidaan arvostaakin kylmän ja vaikeasti lähestyttävän blondin imagoa, mutta sellaisten seurassa lähes koko elämänsä täällä Suomessa eläneelle se ei enää tunnu kovinkaan kiihottavalta.

Mene ja tiedä, minä en yksinkertaisesti osaa päättää. Ehkä pitää turvautua Bertrand Russeliin, joka kritisoi Immanuel Kant:a ja tämän syyn käsitteen ristiriitaisuutta: ”Tämä epäjohdonmukaisuus ei ole satunnaista huomaamattomuutta, vaan hänen systeeminsä olennainen puoli”. Ehkäpä Annien kohdalla on myös kyse tästä. Hänen ristiriitaisuutensa ei ole ongelma, joka tulisi jollain tavalla ratkaista, vaan häntä artististina olennaisesti määrittävä tekijä.

Piha hiljeni Annien keikan jälkeen.

Kaiken kaikkiaan siis ihan kivat festarit.

Teksti: Taneli Hermunen, Kuvat: Antti Tuomola & Timo Santala

We Love Helsinki

14.6.09

Kuvareportaasi kesälauantaista Helsingissä


Lauantaina 13.6.2009 Helsingissä nautittiin hiostavasta, illan ukkosta enteilevästä, lämmöstä ja auringosta joka helli ohuen pilviharson takaa. Kaupunki kuhisi isompia ja pienempiä kesätapahtumia ja iltapäivän aikana Timo Santala eksyi kameroineen vahingossa tai tarkoituksella mm. kadunvaltaukseen, sambakarnevaaleille ja housut kintussa Kaivopuistoon.


Katri Luukkanen (oik) tanssi kaiuttimista tulvivan musiikin tahdissa Reclaim The Streets kadunvaltauksessa. Satoja ihmisiä kadulle tanssimaan ja hengailemaan houkutellut tapahtuma valtasi tällä kertaa pätkän Mannerheimintietä ja Postikatua Sokoksen edestä.

Katarina Klinge (vas) ja Miia Jumpponen istuskelevat kadunvaltauksessa nauttimassa jätskitötteröitä. ”Mulla on ananasta ja suklaa-nougaata” hymyilee Klinge. Jumpponen taas on valinnut ananaksen seuraksi minttujäätelöä.

Helsinki Samba Carnavalin värikkäät tanssijat, laulajat ja soittajat keräsivät jälleen kerran tuhatpäisen yleisön Espan ja Mannerheimintien varrelle. Netta Mäntylä osallistui kokkolalaisen Samba el Gambo -sambakoulun juhlakulkueeseen.

Hesperian puistossa oopperan takana pallo saa kyytiä: Juho Marjo (oik) pyörittelee ilmavia temppuja footbagillä Helsinki Open -jameissa. Kim Berg (vas) ja Armin Moayad odottavat vuoroaan taustalla. ”Täällä on tosi kova taso, koska laji saapui Suomeen ensimmäisenä Euroopassa kesällä 1995.” kommentoi footbag-harrastaja Mikko Lepistö.

Töölönlahden etelärannalla vastaan tulee reilun sadan koiran ja noin viidenkymmenen ulkoiluttajan letka. Espanjasta hylättyjä koiria adoptoivan yhdistyksen jäsenet ovat koirinensa matkalla Alppipuistoon kesäpiknikille.

Michael Åhlfors, Mikko Jussila, Lassi Heikkilä, Tomi Joru, Joni Huhmarniemi ja Sengi Lukangu istuskelivat lautoinensa Kampin Narinkkatorilla suomalaisen long board -valmistajan, Saekkiboardsin, järjestämässä Lonkkarilauantai-tapahtumassa.

Torille kyhätyssä kaukalossa pääsi kokeilemaan Saekkiboardsin lautoja. Omien sanojensa mukaan pari kertaa lajia kokeillut Alexandra Kouzmina (vas) rullaili ympäri kaukaloa hymyssä suin. Omaa lautaa hänellä ei vielä ollut, mutta ”olishan sellanen kiva saada”.

Kaivopuistossa kokoontui vapaamuotoinen Utan Byxor -tapahtuma, johon kuka tahansa voi liittyä mukaan vetämällä housut nilkkoihin. Porukka istuskelee piknikillä, pelaa jalkapalloa ja ”vauhtikrokettia” muovisilla golfmailoilla (kuvassa). Kroketin päästyä vauhtiin osaanottajat pomppivat ja kaatuilevat ympäri kenttää kaaottisesti. ”Eihän tässä mitään järkeä olekaan, ilman housuja on vaan hauskempaa.” kommentoi jo monena vuonna mukana ollut Miikka Leinonen mustassa Nine Inch Nails -paidassaan.

Lontoon läheltä Essexistä kotoisin oleva Natalie Knight tarjoilee ystävilleen perinteistä englantilaista kesäjuomaa, Pimm’s:ä. ”Yksi osa Pimm’s -yrttilikööriä, kolme osaa Spritea ja mukaan kannuun mansikkaa, appelsiinia, omenaa, sitruunaa, kurkkua ja tuoretta minttua.” Eväistä notkuvan pahvipöydän ääressä auringonpaisteesta nautiskeleva 13-henkinen piknikseurue kokoontuu vakipaikalleen Kaivopuistossa vähintään kaksi kertaa kesässä. Ulkomaanvahvistukselle oli jo ehditty opettaa kesän selviytymissanasto suomeksi: ”Perseet olalle, kaveri maksaa!” nauraa Knight kaataessaan Pimm’s:ä kuvaajankin mukiin.

Teksti ja kuvat: Timo Santala

We Love Helsinki

12.6.09

Kuvareportaasi Porkkanamafia <3 Tavastia -bileistä


Porkkanamafia juhlisti 650 ihmisen voimin Suomi-Ruotsi -ilmastomaaottelun alkua Tavastialla tiistaina 9.6.2009. Samalla rock-pyhätön vanha lavavalaistus korvataan uudella led- ja plasmatekniikalla, sillä Tavastian isäntä Juhani Merimaa lupasi Porkkanamafian vaatimuksesta käyttää kaikki illan lipputulot paikan energiatehokkuuden parantamiseksi. Vetoapua juhlille antoivat hyvän asian vuoksi ilmaiseksi esiintyneet Asa & Jätkäjätkät, Regina, Reino Nordin ystävineen, sekä Boom Shakalaka DJt.


Porkkanamafia ja Suomi-Ruotsi ilmastomaaottelu saivat uusia ystäviä ja osallistujia, kun lähes täysi Tavastia juhli iloisissa tunnelmissa. Syksyllä Porkkanamafia alkaa kilpailuttaa sähköyhtiöitä vaatien lisää tuulivoimaa. Ryhmähenkeä Tavastialla kohotti myös yleisön käsivarsien varassa crowd surffannut jättiläispanda.

Tyylikkäästi tummaan pukuun sonnustautuneessa Reino Nordinissa riittää laulajan skarpimpina hetkinä karismaa vaikka uuden ajan iskelmäprinssiksi. Musiikillisesti Nordin on kasvanut hienoksi reggae-sävytteisten soul- ja iskelmäkappaleiden tulkiksi.

Regina potki Tavastian lavalla kappaleisiinsa lisää mausteita perkussiivisilla breikeillä. Välillä jopa sambaksi yltynyt rytmi-iloittelu toi kaivattua live-energiaa yhtyeen kuulaaseen pop-elektroon. Lavan keskipisteenä loistaneen Iisa Pykärin hyväntuulisuus tarttui helposti ja vielä kotimatkallakin päässä kaikui uusimmalta Puutarhatrilogia -levyltä tuttu ”Saanko jäädä yöksi?”.

Porkkanamafia kerää yhteen vaikuttamisesta kiinnostuneita ihmisiä ja kilpailuttaa yrityksiä. Joukkovoiman avulla Tavastiakin saatiin mukaan ilmastotalkoisiin. Reginan laulaja Iisa Pykäri kehui Porkkanamafian konseptia. "On hienoa, että tehdään yhdessä, eikä vain puhuta. Porkkanamafia on niin positiivista aktivismia; tää on kaikkien kannalta win-win -tilanne."

Asan ja Jätkäjätkien musiikki on rönsyillyt todella kauas perinteisestä hip-hopista. Bändin mieltymykset balkanilaiseen torvimusiikkiin ja itä-eurooppalaiseen romanimusiikkiin kuuluvat vahvoina. Livenä torvet, haitari ja balalaikka tuovat yhtyeen folk ja ska-mausteet esiin jopa selvemmin kuin levyllä.

Lavavalojen paahteessakin pipo päässä esiintyneen Asa-Masan omaperäinen laulutyyli tuntuu menevän jossain räppäyksen ja runonlausunnan välissä. Tavastian lavalla silmät kiinni vedetty Via Karelia onnistui luomaan saliin lähes maagisen tunnelman.

Vaikka kaikki klubilla esiintyneet artistit olivat ansioituneita kovan luokan nimiä, yleisön reaktioiden perusteella Asa & Jätkäjätkät oli illan odotetuin. Lavan etualalle pakkautuneessa yleisössä osattiin selvästi sanat ulkoa ja laulettiin mukana antaumuksella.

Jättiläispanda ja Puppa J Tavastian takahuoneessa loppuillasta.

Teksti ja kuvat: Timo Santala

We Love Helsinki

11.6.09

Kuvareportaasi Basso-festivaalin ilmaiskonsertista Koffin puistosta


Basso-festivaalin ilmaiskonserttia Koffin puistossa vietettiin koleassa säässä. Pilven takaa kurkistanut aurinko sai pussikaljoittelijoilta jopa isommat aplodit kuin iltapäivän esiintyjät.



Aurinkolaseja ei valitettavasti sen kummemmin tarvinnut, mutta piknikvilttien alle jaetut jätesäkit pelastivat monta pepukkaa kastumiselta.

Fiksusti pipolla ja kaulahuivilla varustautunut Elina Jäntti (vas.) juhli Lontoosta käymässä olleen ystävänsä Sanna Ryynäsen kanssa.

Rinteessä makoileva kelta-viher-pinkiksi maalattu pyörä sai ihailevia katseita monelta suunnalta.

"Ihanaa päästä pyöräilemään." hymyili pyörän ylpeä omistaja Laura Liedes (oik.), joka oli ulkoiluttamassa itse tuunaamaansa kulkupeliä vasta toista kertaa.

Anni Paltemaa ja Salla Lehtipuu olivat tukevasti varautuneet pitkään hengailuun. Heti kun viimeinen bändi lopetti, Annin pinkkiin miniradioon kytketystä iPodista alkoi tulvia ilmoille Top Billin Megamix.

Teksti: Timo Santala, Kuvat: Timo Santala & Elina Jäntti

We Love Helsinki

5.6.09

Minä menen: Fillarikorjaamo Korjaamolla

Poikaystäväni käyttää huomattavan osan ajastaan pyörän päällä, pyöriä rakentaen tai yksivaihde.net -keskustelupalstalla. Joka keskiviikko Yksivaihteen porukka järjestää myös jonkinlaista kikkailua vaarallisen tuntuisten, mutta ilmeisen rakkaiden fiksiensä päällä.

Fillaripooloa yksivaihde.netin 1-vuotissynttäreillä Jätkäsaaren satamassa.

Nyt nämä, ilmeisesti pääosin äijät, järjestävät itselleen kaljanjuontimahdollisuuden myös perjantai-illoille, ja samalla yhteistyö Fillari Helsinki -hankkeen kanssa avaa pyöräkulttuuria laajemmallekin yleisölle. Fillariteemaiselle klubille ovat tervetulleita muutkin kuin jarruttomien ja vaihteettomien pyörien kuskit.

Fillarikorjaamo -klubi järjestetään tänä kesänä neljä kertaa ja siellä tosiaan korjataan. Pyöriin tehdään ilmaiseksi pieniä huoltotoimenpiteitä ja asiantuntijat jakavat ilmaisia neuvoja. Terassi on auki säävarauksella ja sisäänpääsykin on ilmainen. Ennen jokaista klubia, kuudelta, ajetaan kaupunkisuunnistuskisa, jonka maalissa kello 19-21 odottaa pyöräilijöille häppärihintainen kalja.

Yksivaihde-aktiivi Tuukka Ylä-Anttila rasvaa pyöränsä ketjuja.

Tavoitteena on siis pyöräilyn jalon aatteen vaaliminen ja hauskanpito. Niinpä minäkin polkaisen Korjaamolle tänä perjantaina.

Fillarikorjaamo -pyörätapahtuma pe 5.6.2009 klo 19-22 Kulttuuritehdas Korjaamolla, Töölönkatu 51 B, Taka-Töölö.

Fillari Helsinki www.fillarihelsinki.fi
Yksivaihde www.yksivaihde.net

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Tuukka Ylä-Anttila ja Tuomas Ylä-Anttila

We Love Helsinki

4.6.09

No Millast Siel Oli? - MSTKRFT Virgin Oil Co:ssa


Bassofestivaalien ennakkoklubilla torstaina 28.5.2009 esiintynyt kanadalainen MSTRKRFT
paahtoi turboahdettua fidget houseaan tiukalla rock'n'roll -asenteella ja yleisö vastasi samalla mitalla.


Torstai oli toivoa täynnä, mutta Virgin Oil ei vielä edes puolillaan, kun kello löi jo puoltayötä. Illan ensimmäinen esiintyjä oli jo puolivälissä settiään, kun ihmiset vielä helsinkiläisen perinteen mukaan notkuivat baarin puolella ja tanssilattia hohkasi tyhjyyttään. Virgin Oilin kolean oloisen tilan ja viileän yleisön lämppääminen ei ollut maailman helpoin tehtävä, mutta Rico Tubbs suoriutui hommasta vähintäänkin kiitettävästi. Tubbsin kohottavat biitit olivat omiaan nostamaan tunnelmaa, sillä kun Kanadan vieraiden oli aika aloittaa, oli sali jo kutakuinkin täynnä heiluvista vartaloista ja kädet kohoilivat kohti kattoa.

Myös MSTRKRFT:n pojjaat tuntuivat arvostavan meininkiä ja veivailivat ylävitosia herran kanssa. Ei siis ihme, että tämä tiskijukka keikkailee nykyään lähinnä ulkomailla. Allekirjoittaneen makuun kuultiin kuitenkin paikoitellen niin trancen sävyttämiä nostatuksia, että mieleen nousi väistämättä Miami Vicesta taiteilijanimensä poimineen Rico Tubbsin tuttavallisempi nimi, eli Tampereen Riku.

Sitten itse asiaan, eli illan pääesiintyjään eli herrojen Al-P ja Jesse F. Keelerin muodostamaan tuottajaduoon MSTRKRFT. Odotuksen olivat ainakin minulla hyvin korkealla, enkä myöskään joutunut pettymään. Yhtyeen levyt ovat aika rankkoja, mutta livenä meininki oli vielä niistäkin astetta rajumpaa. Tuttujakin biisejä ja remiksejä kuultiin, mutta kaikki tuli sellaisen sirkkelin lävitse, ettei niitä aina edes tunnistanut. Miksaukset olivat hyvin tiukkoja ja biiseitä toiseen liikuttiin liikoja fiilistelemättä. Aika primitiivisellä tasolla siis liikuttiin; Biitti ja koukku täysille ja tajuntaan, keinolla millä hyvänsä ja seurauksista välittämättä.

Bändiä on kutsuttu blogi-, elektro-, ja ”vaikkamiksi” -houseksi, mutta paikoitellen meno yltyi todella rankaksi paahdoksi. Toisaalta taas mieleeni tulvahtelivat vertaukset jopa Motörheadiin tai Stoogeesiin. Mielenyhtymiä vain korosti monsieur Keelerin Jack Daniel's pullo, joka koristi DJ-pöytää koko keikan ajan, sekä duden hätkähdyttävä yhdennäköisyys Led Zeppelinin rumpalin John Bonhamin kanssa. Musa oli suoraa runttausta, isolla munalla. Joskin sillä hienolla ja tärkeällä erolla yllä mainittuihin rock-legendoihin, ettei Virgin Oilin lattia täyttynyt karvaisista viiskymppisistä, vaan koulujen loppua juhlistavista parikymppisistä nuorista, jotka tanssivat joko persikan värisiin hameisiin, tai New Era -hattuihin sonnustauneina. He tanssivat, koska he pystyivät ja koska heidän oli pakko. MSTRKRFT:n armoton jyräys kun ei tuntunut antanut heille mitään muuta mahdollisuutta.

Ruotsinlaivamainen Virgin Oil ei ole Helsingin parhaita tanssimusiikin kokemisen paikkoja. Tilaa on toki aika sopivasti suurempia nimiä ajatellen, mutta paikan äänentoisto ei vain tahdo riittää, varsinkaan basson osalta. Myös paikan valot olivat lähinnä surkuhupaisat. Toisaalta nekin vain korostivat illan esiintyjän kolkkoa tylytystä. Erityiskiitos MSTRKRFT:lle myös sopivan pitkästä/lyhyestä (1,5 tuntia) keikasta. Se, että osaa lopettaa ajoissa, on musiikin maailmassa loppujen lopuksi harvoille suotu taito.

Vertasin MSTRKRFT:ia aiemmin strobovaloon, mutta ehkä osuvampi vertaus olisi kuitenkin AK-47, eli tuttavallisemmin Kalashnikov. Maailman suosituin rynnäkkökivääri on erityisen kuuluisa sen luotettavuudesta, kovuudesta, tehokkkuudesta ja tappavuudesta. Kaikkia näitä määreitä voi huoletta käyttää myös MSTRKRFT:sta. Ei edes hirveästi haitannut, vaikka tänä kyseisenä iltana aseesta käytettiin vain sarjatuliasetusta. Itseasiassa päinvastoin.

Teksti: Taneli Hermunen, Kuvat: Heli Blåfield

We Love Helsinki

 
Creative Commons License
Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-Tarttuva 1.0 Suomi-lisenssi.