30.12.08

Taiteesta: Kari Haklin Helsingin kaupungin liikennelaitoksen ainoa miespuolinen rahastaja vuonna 1975.


Hakasalmen huvilaan
on koottu Kari Haklin mustavalkoisia valokuvia 60-70-lukujen Helsingistä, ajalta jolloin raitiovaunuissakin oli vielä rahastajat. Mielenkiintoinen näyttely kannattaa käydä katsomassa viimeistään nyt, sillä se on auki viimeistä viikkoa.

Helsingin kaupungin liikennelaitoksen ainoa miespuolinen rahastaja vuonna 1975.

Haklin valokuvien Helsinkiin on helppo tuntea kaipuuta. Puutalojen täyttämän Pasilan viimeiset hetket ja keskustan kadonneet kulmapuodit kertovat kaupungista murroksen keskellä. Helsinki näyttäytyy toisaalta vauhdilla eteenpäin harppovana, toisaalta muutostensa alle rusentuvana kaupunkina, joka innokkaana yrittää hakea omaa ilmettään ja identiteettiään.

Rakennusten sijaan näyttelyn pääosassa ovat kuitenkin tavalliset ihmiset ja helsinkiläisten arki. Kierrokselta jää mieleen erityisesti ratikkakuva, jossa velmusti hymyilevä rahastajamies istuu palvelemassa asiakkaitaan.

Rahastajilla oli ennen tärkeä rooli ratikoissa ja heistä muodostui helposti tunnettuja kaupunkihahmoja. Ennen ratikkaan noustiin sisään takaovesta, ja vaunun rahastaja istui oikealla heti oven vieressä. Hän rei'itti matkustajien liput, joskin myöhemmin otettiin käyttöön vaihtoliput ja rei'itin vaihtui leimasimeksi. Viimeiset raitiovaunuissa työskennelleet rahastajat lopettivat vuonna 1987.

Raitiovaunun rahastaja joutui usein kantamaan myös kaupunkilaisten kiukkuja harteillaan: milloin oli koiransäätä, milloin myöhästelevä vaunu, milloin lipun hintaa nostettu. Ei siis ihme, että rahastajarouvat ja -neidit ovat näyttelyseuranani olevan Anu Santalan muistikuvissa kurttuotsaista, jopa pelottavaa porukkaa.

Yrmyjen rahastajien joukossa oli kuitenkin poikkeus, Helsingin ainoa miesrahastaja Jaakko "Jaska" Hyppy. "Hei mä luulen, että mä muistan sen kaverin" innostuu isäni mainitessani valokuvan. Jaska oli kuulemma mahdottoman nopea rei'ittämään lippuja. Rei'ittäessään hän tarkkaili valppaana kumpaakin ovea ja vaunun täyttyessä huusi "Käytävällä eteenpäin, olkaa hyvät! Stig framåt, var så god". Ratikan ollessa valmiina jatkamaan Jaska kiskaisi katonrajaan vedetystä narusta ja kilahduksesta kuski tiesi, että matka voi jatkua. Tämän kaiken hän teki ketterästi ja sujuvasti. "Siitä näki ihan selvästi, että se nautti siitä hommasta".

"Eteenpäin. Kari Haklin Helsinki-valokuvia 1967-77" -näyttely Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilassa (Karamzininkatu 2) 4.1.2009 saakka. Avoinna ke-su 11-17. Vapaa pääsy. www.helsinginkaupunginmuseo.fi/hakasalmenhuvila

Teksti: Veera Moll, Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Kari Hakli.

We Love Helsinki

29.12.08

Bongaa yksityiskohta: Nahka Setting

Nahka Setting -mainoskyltti, Helsinginkatu 4, Alppiharju.

Kuva: Timo Santala

We Love Helsinki

23.12.08

Haastattelussa Kimmo Helistö

Vihreiden kaupunginvaltuutettu Kimmo Helistö toteuttaa unelmiensa Helsinkiä ja on kaupunkilainen isolla K:lla. We Love Helsingin haastattelussa Helistö esittelee pyörittämäänsä Arlan saunaa, kertoo höyryklubista ja Lepakon ajoistaan.



Arlan Sauna, Kaarlenkatu 15. Avoinna ke-su 14-20. www.arlansauna.net
Jouluaattona joulusauna klo 11-18. Saunamaksu 9€.

Haastattelu: Olli Sirén, Kuva: Kimmo Hellström, Video: Hannu Aukia & Jaani Kivinen

We Love Helsinki

22.12.08

Bongaa yksityiskohta: Kello

Kello Helsingin Kellomestarit OY:n edessä, Korkeavuorenkatu 6, Ullanlinna.

Kuva: Timo Santala

We Love Helsinki

18.12.08

Anonymouksen levyvalinta – DJ Deeon: Everyday (Remix)


Sampo Axelsson
eli Anonymous on helsinkiläinen DJ-pioneeri, jonka vaikutuksen alaisena on kasvanut kokonainen sukupolvi suomalaisia DJ:tä. Hänen juurensa ovat hip-hop-kulttuurissa, mutta nykyään hänet tunnetaan sekä erittäin monipuolisesta musiikkimaustaan, että erikoisseteistään. Hän on myös yksi Lifesaver -levykaupan perustajista ja pitää erinomaista ”DJ's Delight” -nimistä musiikkiblogia. Anonymous on yksi Suomen arvostetuimmista – ja työllistetyimmistä – DJ:stä. Lukuisten keikkojen lisäksi häntä voi kuulla Radio Helsingin joka lauantaisen ”Lauantaityylit” -ohjelman isäntänä.



"
Mä kuuntelen työn puolesta isoja kasoja uusia ja käytettyjä levyjä nopeesti läpi. Siinä kehittyy nopeesti korva sille, mikä toimii ja mikä ei. Tää
DJ Deeonin ”Everyday” löytyy Big Freekin ”Freek Nik” EP:ltä ja tuli vastaan kuunnellessa läpi yhtä läjää chicagolaisen Dance Mania -labelin levyjä. Vaikken mä ollu kuullu sitä koskaan aiemmin, ni siinä oli sellainen tarttuva hip-hopin ja tanssimusiikin fuusio, josta mä diggasin heti.

Erityisen tästä tekee tietenki se klassinen Jodecin 90-luvun r’n’b-sample yhdistettynä vetävään ghetto house -biittiin. Siinä on pitkä hidas intro, joka kestää puoltoista minuuttia, ja sen jälkeen se lähtee rullaamaan tuplatempolla. Se on hyvä välirentoutus kesken nopeetempoisen setin, ku se ikään kuin tiputtaa tempon alas ja huudattaa ihmisiä sillä ”Bileet!” -hookilla.

Mä tiesin itse heti et se on kova biisi, ja nykyään muutkin helsinkiläiset DJt soittaa sitä ja ihmiset tunnistaa sen bileissä. Muualla maailmassa tää on tosi tuntematon biisi, mut täällä tästä on muodostunu eräänlainen Helsinki-anthemi.

Hip-hopin ja tanssimusiikin eri muotojen välisten raja-aitojen kaatuminenhan on selkeesti ollu yks viime vuosien teemoja, joten tää sopii hyvin tän päivän henkeen, vaikka tää onki jo yli kymmenen vuotta vanha biisi. Et osattiin sitä ennenki tehdä.

Ghetto house on ollu Chicagossa todella iso paikallinen juttu jo 15 vuotta ja Dance Mania -labelin n.250 julkaisua muodostaa genren selkärangan, mut niihin on aika työlästä tutustua, ku samat tuottajat toistuu levystä toiseen ja biisienkään nimet ei oo kovin omaperäisiä. Vaikka DJ Deeon on ehdottomasti genren isoimpia nimiä, ni emmä silti ollu tätä biisiä kuullu aikasemmin. Mut välillä sieltä löytyy tälläsiä helmiä joukosta."

Anonymous on seuraavan kerran keikalla perjantaina 19.12.2008 Nightrunners-klubin avajaisissa Redrumissa, yhdessä Graalin Mal-Yaacon, Neniksen, Flipperin, J-Lainin ja Fiskarsin kanssa.

Lifesaver, Laivurinkatu 41. Avoinna ma-pe 12-19 & la 11-17. www.lifesaver.net
DJ's Delight -blogi. www.djanonymous.fi
Lauantaityylit Radio Helsingissä, 88,6 MHz, joka lauantai klo 18-20. www.radiohelsinki.fi

Teksti ja kuva: Timo Santala

We Love Helsinki

17.12.08

Lasten Helsinki: Baby Bio – Sallittu alaikäisille


Lasten Helsinki -artikkelisarjassa kerrotaan menovinkkejä pienten lasten kanssa Helsingissä liikkuville vanhemmille. Tapahtumia ja paikkoja metsästävä toimittaja on pienen tytön äiti, joka on vannoutunut keskusta-asuja ja vakuuttunut kantakaupungin lapsiystävällisyydestä. Ensimmäisenä syynissä on Baby Bio Kinopalatsissa; elokuvanäytös, johon vauvat saa ottaa mukaan.

Veera Lohi-Lenkkeri odotteli innokaana Mamma Mia! -elokuvan alkua yhdessä äitinsä Siljan sekä ystävänsä Lauri Vainion ja tämän äidin Sannan kanssa.

Olin kuullut Baby Biosta joskus sivulauseessa ollessani vielä lapseton, ja ajatus "vauvaystävällisestä" elokuvanäytöksestä oli tuntunut lähinnä leffanautinnon pahemmanlaatuiselta spoilaamiselta. Kaveri oli kertonut, että siellä kuulemma ipanat huutaa ja äidit kälättää, valot on päällä ja leffan äänet liian hiljaisella. Helpompaa olisi vuokrata leffa kotiin ja pistää se olohuoneen nurkkaan pyörimään mutella - elokuvaelämys olisi samantasoinen, eikä edes maksaisi niin paljon. No, kun vauvan kanssa seinät alkavat kaatua päälle kotona, tajuan, että ei tässä mikään video auta. Ulos on päästävä. Houkuttelen mukaani leffaan vielä lapsettoman ystäväni, joka tunnetaan siitä, että hän vihaa ihmisiä jotka hengittävät ääneen tai tekevät yhtään mitään muutakaan elokuvan aikana.

Kun saavun Kinopalatsiin vaunuja lykkien, alan pohtia ideani älykkyyttä. Lapsen lounasaika lähestyy, minulla on hiki ja pissahätä ja tiedossa on kaksi tuntia istumista eläväinen taapero sylissä. Ystäväni seisoo hämillisen näköisenä kirjavan vaunumeren keskellä elokuvateatterin aulassa. Huh, pahimmassa tapauksessa tässä menee vielä välitkin kaverin kanssa... Kuorin itseni ja lapsen ulkovaatekerroksista ja jätän ne vaunuihin silläkin uhalla, että tapahtumajärjestäjä kieltäytyy sivuillaan ottamasta vastuuta elokuvasalin ulkopuolelle jätetyistä tavaroista. Toivon silti, että joku katselee vaunujen perään, koska peruskiesien jälleenmyyntiarvo pyörii useissa satasissa.

Sali on Kinopalatsin suurin, ja karkeasti arvioiden ehkä neljännes paikoista on käytössä. Pienimpien vauvojen vanhemmat ovat valloittaneet penkkirivit, joiden edessä on enemmän tilaa ennen seuraavaa riviä. Siinä heillä on tilaa levittää kantokoppa tai vauvan viltti eteensä lattialle valvovien silmiensä alle. Minun on turha unelmoidakaan siitä, että lapseni pysyisi neliömetrin kokoisella viltillä ilman lepositeitä, joten etsimme tyhjän penkkirivin päädyn. Sieltä on helpointa singota lapseni perään, kun hän päättää kokeilla portaiden laskeutumista otsa edellä.


Onneksi elokuvan alkaminen viivästyy jonkun teknisen vian takia ja minulla on aikaa syöttää lapsi selin valkokankaaseen. Vieraskoreudessaan lapseni armahtaa äitiään ja pysyy melkein koko ruokailun ajan paikallaan, eikä penkillekään lennä kuin pikkuruisen kinkkupastaa. Elokuvasalissa on mikroaaltouuni ruokien lämmittämistä varten ja vaipanvaihtopöytiä kertakäyttöalustoineen ja puhdistusliinoineen.


Venla Poikela tepasteli vaunumeren keskellä Kinopalatsin aulassa.

Useimmiten Baby Bion elokuvat ovat köykäisiä romanttisia komedioita - hajuttomia, mauttomia, vailla voimakkaita kohtauksia ja ennenkaikkea sellaisia, että niiden juonessa pysyy kärryillä, vaikka seuraisikin elokuvaa vain toisella silmällä. Itse en vastaavien pätkien katselusta maksaisi, ja meillä käy hyvä tuuri, kun elokuvaksi on valittu Wes Andersonin Darjeeling Limited. Olen tosin onnekas siinäkin suhteessa, että olen nähnyt leffan jo kertaalleen. Anderson rakentaa elokuviensa maailmaa ja jännitteitä pienenpienillä nyansseilla, jotka on tärkeää huomata. Kun kuitenkin tässä näytöksessä toista pääroolia tulkitsee koko ajan oma lapsi, ei jokaista katsetta, repliikkiä tai kameran tarkennusta mitenkään pysty huomaamaan. Salissa kuuluvat lakkaamatta vähintään muutaman vauvan mielenosoitukset, mutta suuri sali pehmeine penkkeineen nielaisee ja vaimentaa äänet kaukaisiksi ja ihan siedettäviksi. Sen sijaan vasta nyt uusien elokuvateattereiden hienot surround-äänentoistojärjestelmät pääsevät oikeuksiinsa. Vaikka elokuvan volyymitaso on ehkä keskivertoa hiljaisempi, laadukas äänentoisto pitää äänimaailman kuitenkin selkeänä ja vivahteikkaana; sanoista saa selvää ja musiikin taso on laadukasta.

Lapseni silminnähden nauttii oudosta tilanteesta. Ensimmäiset minuutit kuluvat niska kenossa ihmetellen katon kymmeniä lamppuja. Seuraavat kymmenen minuuttia itse elokuva kirkkaine väreineen vangitsee pienen katsojan mielen. Loppuaika kuluu sylissä pomppien, penkkirivien välissä pyörien (uskottelen itselleni, että lattiat on pesty edellisen päivän jäljiltä) ja portaiden kiipeilyä harjoitellen. Usein lapset saavat myös toisistaan seuraa salissa. Valikoima parhaita viihdykkeitä on kuitenkin hyvä olla mukana lapselle, vaikka meluisimmat soittopelit on tietysti jätettävä kotiin. Meillä hittejä ovat ehdottomasti maissinaksut, joiden avulla lapsi viihtyy sylissä elokuvaa seuraten useita kymmeniä minuutteja. Olen myös kaukaa viisaana laittanut päälleni sen isonappisimman paitani, sillä nappeja tutkiessa lapselta vierähtää sylissä tovi jos toinenkin, ja äiti saa keskittyä rauhassa elokuvaan.


Tapahtuman hinta-laatusuhde on ehdottomasti kohdallaan; 6,5 euron elokuvalipulla saa leffan ja kassillisen pientä kivaa. Näytöksen aikana kaikkiin lastenvaunuihin on jaettu tapahtumajärjestäjän ja sponsoreiden "goodiebag", josta löytyy vauvalehteä, esitteitä ja pientä syötävää niin vauvalle kuin vanhemmallekin. Mietin tosin, onko joku tullut paikalle vauva kantoliinassa tai auton kuljetuskaukalossa, ja näin jäänyt ilman sponssiroinaa. Myös ystäväni vaikuttaa tyytyväiseltä; hän on pystynyt uppoutumaan elokuvaan ja höpöttää jopa jotain pehmeitä "vauvahöyryjen" rentouttavasta vaikutuksesta.

Kinopalatsin käytäville oli parkkeerannut satoja vaunuja joulukuisena tiistaina.

Finnkino ja Vipanat Media järjestävät Baby Bio -näytöksiä Helsingissä kerran kuussa Tennispalatsissa ja Kinopalatsissa. Seuraavana elokuvana on Rachel Getting Married, joka esitetään 15.1.2009 Kinopalatsissa, Kaisaniemenkatu 2 B. http://www.babybio.fi

Teksti: Anna Vanninen, Kuvat: Timo Santala


We Love Helsinki

16.12.08

Taiteesta: Anssi Kasitonnin Kylän Suurin Kypärä Ja Letku Letkeä


Anssi Kasitonni
kertoo Galleria Alkovissa seisoskelevasta Darth Vaderista uudessa Taiteesta-sarjassa, jossa haetaan taideteosten takana piileviä tarinoita.



Siitä Hesarin ja Flemarin syvennyksestä, snägäreiden takaa ja Hurstin leipäjonon vierestä, löytyy Galleria Alkovi. Tai eihän se mikään galleria isolla G:llä ole, vaan kahdeksanmetrinen näyteikkuna, johon taiteilija Otto Karvonen aloitti vuonna 2005 ripustamaan vaihtuvia näyttelyitä.

Viimeeksi kun kävelin ohi, ikkunasta kurkisti pahvinen Darth Vader. Kaksimetrisen Vaderin punainen valomiekka oli lerpahtanut alaspäin, kuin kännisen sulanut itsetunto epäonnistuneen aktin jälkeen.

Mistäs tässä on kysymys? Vaderin tehnyt taiteilija Anssi Kasitonni kertoo teoksen olevan nimeltään Kylän suurin kypärä ja letku letkeä Juha "Watt" Vainion kaksimielisen Tulta Päin -rallin unohtumattoman kertosäkeen mukaan. "Mulla soi se biisi mielessä ja mä rupesin kelaamaan, et kenestä se kertoo. Ja Vaderillahan on vähän niinku kylän suurin kypärä. Sitä kypärän kokoahan pilkattiin jo Space Balls:ssa." kommentoi Kasitonni viitaten Mel Brooksin ohjaamaan Star Wars -parodiaan, jossa Rick Moranisin esittämällä lyhynlännällä Lord Dark Helmetilla on valtava kypärä.

Mutta miksi juuri Vader? Onko Sithin musta lordi jonkinlainen miehisyyden ikoni? "Ei, enemmänki Han Solo oli se sankari ja tosimies. Vader on koominen ja jopa sympaattinen hahmo. Vaikka silloin lapsena se oli kyllä oikeasti pelottava." Kasitonni vastaa.

Entä voisiko Han Solon letku letkahtaa? "No, Han Solo ainakin osais suhtautua siihen rennosti, mut Vaderille se on kovempi paikka." naurahtaa Kasitonni.

Ja kieltämättä Darth Vader velton valomiekan kanssa on hauskempi kuin Han Solo. Lisäksi kaikkien tuntema pop-ikoni on itsessään jo vähän surkuhupaisa hahmo, eikä taatusti jätä ketään kylmäksi Kasitonni muistuttaa. "Se on hauska työ, vaikkei tietäiskään sen nimeä. Pystytysvaiheessakin tuli kulman kundeilta hyvää palautetta."


Kasitonnin joulu -näyttely 6.1.2009 asti Galleria Alkovissa, Helsinginkatu 19. Galleria on avoinna 24h. Näyttely on viimeinen osa Kiasman 10-vuotisjuhlanäyttelyn Notkea Katu teemoja jatkavasta Kiasma Kalliossa -sarjasta. Vapaa pääsy.

Teksti ja kuva: Timo Santala

We Love Helsinki

15.12.08

Bongaa yksityiskohta: Karhu


Maalaus sähkökaapissa Tivolitiellä Linnanmäen takana Alppipuistossa.

Kuva: Timo Santala

We Love Helsinki

11.12.08

Pitkämies - Sarjakuvakeidas Kalliossa


Kun belgialaissyntyinen Jelle Hugaerts ei löytänyt Helsingistä etsimäänsä sarjakuvakirjaa, hän päätti toimia. Toukokuun alussa Kallioon Kolmannelle linjalle avattiin sarjakuvakauppa ja –galleria, nimellä Pitkämies. Putiikki sai nimensä lähes kaksimetrisen, tuuheapartaisen Hugaertsin mukaan, jota ohikulkijat kadulla huutelevat milloin Jeesukseksi, milloin John Lennoniksi tai ”Pitkäksi mieheksi.”



Sateisena iltapäivänä asiakkaat selailevat Pitkämiehessä sarjakuvakirjoja raukeassa tunnelmassa. Tilat ovat avarat ja valoisat, ja muhkeat sohvat kutsuvat lojumaan. Juuri viihtyvyyttä ja tilaa Jelle Hugaerts kertoo hakeneensa, kun hän perusti kauppansa.

Ennen Pitkämiehen avautumista helsinkiläisille sarjakuvadiggareille oli Hugaertsin mukaan tarjolla varsin kapeat valikoimat kirjoja. Hän itse sanoo myyvänsä muita kauppoja runsaammin underground-sarjakuvaa sekä paljon pienissä erissä tehtyjä omakustanteita. Hänen valitsemansa kirjat tulevat Suomen lisäksi muualta Euroopasta ja Yhdysvalloista, eikä useita niistä saa muualta Suomesta. Ratkaisevaa on, että Hugaerts itse pitää myymistään kirjoista.

Omiksi tämänhetkisiksi suosikeikseen Hugaerts valitsee pitkän pohdinnan jälkeen kuvataidetrio Paper Radin tuotokset sekä Chris Waren. Pitkämies ei kuitenkaan keskity pelkästään uugeefiilistelyyn, vaan myynnissä on myös suurille joukoille tuttuja nimiä, Fingerporista ja Milla Paloniemen Kiroilevasta siilistä Muumeihin.


Saman katon alle Pitkämiehen kanssa päätyi myös levy-yhtiö If Society. If Societyn toinen omistaja Tommi Forström myy liikkeessä, pääosin indieen ja punkiin keskittyen, sekä omia että muiden yhtiöiden levyjä. Lisäksi kaupasta voi löytää esimerkiksi Polka Jamin ja Art in the Age of Mechanical Reproductionin paitoja. Mitä tahansa vaatteita Hugaerts ei ole huolinut myyntiin, vaan hän haluaa, että myös ne liittyvät jollain tavalla sarjakuviin.


Hugaerts kertoilee kaupastaan leppoisasti samalla, kun ihmisiä soljuu ovista sisään. Vaikka Pitkämies on haastatteluhetkellä ollut auki vasta muutaman viikon, asiakkaat ovat löytäneet sen. Helsingin sarjisskenessä piirit ovat pienet, ja puskaradio toimii tehokkaasti.

Pitkämies on Helsingissä ainutlaatuinen sarjakuvakeskus. Kaupan lisäksi Pitkämiehen alakerrassa pitää majaansa myös sarjakuvakollektiivi Kutikuti. Kaksitoistahenkinen ryhmä tekee ja julkaisee sarjakuvia, ja tulevaisuudensuunnitelmissa on alkaa järjestää työpajoja yhteistyössä gallerian kanssa. Neljä kertaa vuodessa porukka julkaisee myös ilmaista, suomen- ja englanninkielistä lehteään Kutia. Lehden kymmenes numero on juuri valmistunut ja julkaistaan tänään.


Oleellinen osa Pitkämiestä on sen galleria, joka ainoana Helsingissä keskittyy pelkästään sarjakuviin. Suomen sarjakuvaseuran pyörittämän gallerian näyttely vaihtuu kuukauden välein. Kutikuti juhlii Kuti10-lehden julkaisua myös gallerian puolella ja seinät täyttyvät arkistojen aarteilla. Keväällä gallerian tiloissa järjestetään myös Mari Koivuahon vetämä "inspiraatiokurssi", jonka tavoitteena on vaientaa jokaisen sisäinen itsekriitikko ja oppia piirtämään ja kirjoittamaan vapautuneesti.

Hugaretsin kanssa jutellessaan huomaa, että tässä on mies jolle sarjakuvat ovat elämä ja joka todennäköisesti tietää niistä kaiken, mitä kysyjä vain keksii tiedustella. Hugaertsin haaveena on perustaa Pitkämiehen tiloihin myös vegaanikahvila, mutta ensi hätään hän hankkii asiakkaiden iloksi kahvikoneen. Sarjiksien selailu, kahvikupin kanssa upottavalla sohvalla, ei kuulosta yhtään huonolta tavalta viettää syksyistä sadepäivää.


Pitkämies, Kolmas linja 17. Avoinna ti-pe 11-19, la 10-16. www.pitkamies.net
Sarjakuvakeskuksen inspiraatiokurssi alkaa 14.1.2009 Kurssille voi ilmoittautua Sarjakuvakeskuksen kotisivuilla: www.sarjakuvakeskus.fi
Sarjakuvakollektiivi Kutikuti. www.kutikuti.com
KUTI10-näyttelyn avajaiset ja Kuti10-lehden julkistustilaisuus Sarjakuvakeskuksen galleriassa tänään to 11.12.2008 klo 18-20.

Teksti ja kuvat: Julia Jousilahti

We Love Helsinki

9.12.08

Urban Exploration: Rautatieaseman kellotorni


Urban Exploration -juttusarjassa käydään paikoissa, jotka ovat kaupungin katveessa: piilossa, salassa tai suljettuja. Sarjan ensimmäisessä osassa WLH:n toimittaja kiipeää Rautatieaseman kellotorniin.


Itä. Länsi. Pohjoinen. Etelä. Ilmansuunnat on polttomerkitty koristeellisin kirjaimin valtavia kelloja ympäröiviin ajan patinoimiin lautoihin. Kellojen koneisto ja viisarit rutisevat tasaisin väliajoin, ja vanhoissa puurakenteissa leijuu hienoinen tervan tuoksu. Kelmeä valo kajastaa sisään numeroaukoista.

Alhaalla Rautatientorilla pysäkeille kiirehtivät ihmiset ovat kutistuneet mitättömiksi muurahaisiksi. Minut valtaa surrealistinen tunne siitä, että olen Helsingin keskustan absoluuttisessa keskipisteessä ja silti ikään kuin sen ulkopuolella. Paikassa, jonka kaikki helsinkiläiset ovat nähneet, useat jopa päivittäin, mutta jossa niin harva on päässyt käymään: Helsingin Rautatieaseman kellotornissa.

”Itse asiassa alunperin, kun kellotorni valmistui vuonna 1921, kaksi vuotta itse aseman jälkeen, se oli yleisölle avoin” , kertoo VR:n markkinointisuunnittelija Pertti Jelekäinen noustessamme tornin sisäreunoja kiertäviä rappusia ylös. Tuolloin helsinkiläiset pääsivät torniin ihailemaan sisällisodasta toipuvan kaupungin silhuettia 48,5 metrin korkeudesta nimellistä pääsymaksua vastaan.

Muutaman vuoden päästä torni kuitenkin suljettiin, koska puuportaat kuluivat niin uhkaavaa vauhtia, ja siitä lähtien sinne on päässyt vain erityistapauksissa. Turvallisuusriskien vuoksi mahdollisuutta ei pahemmin markkinoida, ”mutta kyllä tänne vieläkin voivat ryhmät päästä, jos vain etukäteen kysyy ja sopii.” Varsinkin arkkitehtiopiskelijoita käy kuulemma paljon.

Jokaiseen ilmansuuntaan suunnatut kellot ovat vaikuttavan massiivisia sisältä päin katsottuna. Yhden kellon leveys on 3,3 metriä. "Puolitoista metrinen minuuttiviisari painaa 60 kiloa ja metrin mittainen tuntiviisari 40 kiloa", latelee Jelekäinen vaikuttavia faktoja. Hän myös kertoo, kuinka ennen numeroaukot valaistiin valonheittimin. Vielä 90-luvullakin niissä jokaisessa oli oma lamppu loistamassa öin ja päivin. ”Jotta kuuma täällä oli, varsinkin kesäisin.”

Vielä 1800-luvun alussa meri ulottui Töölönlahdelta aina Espan puistoon ja Runebergin patsaalle asti. Tuo Kluuvinlahtena tunnettu soinen merenlahti täytettiin soraisella irtomaalla ja nykyinen rautatieasema rakennettiin sen päälle täyttömaalle vuonna 1919. Paalutukset sen alapuolella ovat vieläkin alkuperäisiä, ”eli aika huteralla pohjalla ollaan” toteaa Jelekäinen. Torni sen sijaan rakennettiin rantakallion päälle, ja se seisoo tukevalla maalla.

Ainoita vakituisia asukkaita ovat tornin puurakenteissa pesivät pulut, mutta torni on historiansa aikana nähnyt monenlaisia vieraita. Toisen maailmansodan aikaan Lotat suorittivat sieltä käsin Helsingin ilmavalvontaa, ja ruumishuoneenakin se on ehtinyt toimia. Ja onpa kellotornissa vietetty 26 kutsuvieraan häitäkin.

”Mjölken stiger 3 mk?” kysyy seinälle liimatun Nya Pressenin kansi vuodelta 1957.

Suurimman yllätyksen Jelekäiselle tarjosi kuitenkin mikkeliläinen sankarimatkailijoiden ryhmä, joka pyysi päästä torniin käymään Helsingin vierailullaan. He kertoivat käyneensä siellä edellisen kerran tasan kymmenen vuotta sitten ja halusivat juhlistaa vuosipäivää uudella käynnillä. Ylös torniin päästyään eräs miehistä kipusi kellojen yläpuolelle tornin rakenteisiin ja ojensi kätensä erään nurkkapalkin päälle. ”Vielähän tämä täällä on” , totesi hän hymyillen pölyinen vinettopullo kädessään.

Rautatieaseman kellotorni, Asema-aukio. Avoinna sopimuksen mukaan. Vierailulle mielivät ryhmät voivat ottaa yhteyttä VR:n myyntipalvelupäällikköön Hannele Karvoseen.
(Puhelinnumero: 040-8663899, sähköposti: hannele.karvonen@vr.fi)
Tulevan vuoden aikana kellotornia tosin valitettavasti remontoidaan, joten pääsyä ylös myös rajoitetaan.

Teksti ja kuvat: Timo Santala

We Love Helsinki

8.12.08

Lemon Grass – Phanang currya thaimaalaisessa olohuoneessa


Thairavintola Lemon Grassissa on helppo ihastua niin ruokaan kuin energiseen omistajattareenkin.



Thaimaalainen ruoka tuoksuu jo ravintolan ulkopuolella. Kurkistamme kalliolaisen Lemon Grassin ovesta sisälle. Pieni ravintola, vai pitäisikö sanoa thaimaalainen olohuone, on vieläkin täynnä ruokailijoita vaikka kello on jo pitkälti yli lounasajan.

Taustalla soi seesteinen thai-pop. Seinillä on mielenkiintoisia yksityiskohtia: pieniä buddhapatsaita, muovisia koristeita ja kuvia. Lasivitriinin päällä on koristemunia ja hetkinen – virkattu kettu! Tämä ei taida olla Thaimaasta? "Ei, saimme sen lahjaksi asiakkaalta, joka toi sen tuliaisiksi muistaakseni Kuubasta" kertoo ravintolan omistaja, leveästi hymyilevä Pnatcharee ”Pat” Orenius. Thaimaalaiset koristeet ja kuubalainen kettu koristavat hyllyn päällistä sulassa sovussa. Ikkunalauta on täynnä kukkia ja sohvilla on värikkäitä tyynyjä.


Pat tapasi aviomiehensä Martti Oreniuksen jo vuosia sitten Bangkokissa. Suomeen pariskunta muutti kahdeksan vuotta sitten. Martti on usein auttamassa ravintolassa, mutta tänään häntä ei näy. "Suomalaiset miehet ovat aina sairaana!" Pat sanoo ja nauraa pitkän tovin.


Suomessa Pat toteutti pitkäaikaisen unelmansa. "Halusin perustaa ravintolan, jossa jokainen voi tuntea olonsa kotoisaksi" hän sanoo ja naurahtaa jälleen. Tavoitteessaan Pat on onnistunut erinomaisesti. Hän kehuu aluetta otolliseksi tällaiselle ravintolalle. Kallio on täynnä nuoria, ja Pat on tyytyväinen voidessaan tarjota opiskelijoille hyvää ruokaa kohtuuhintaan. Lemon Grass on saavuttanut suosionsa lyhyessä ajassa ja ravintola tuntuu olevan aina täynnä.



Ravintoloitsijan arki on työntäyteistä, mutta arjen uurteet eivät näy energisen, kovalla vauhdilla kiitävän Patin kasvoilla. Hän työskentelee Lemon Grassissa tavallisesti seitsemän päivää viikossa, joskin nykyään sanoo pitävänsä vapaata yhden päivän viikossa.


Vapaa-ajallaan Patin voisi kuvitella syövän kaikkea muuta kuin thai-ruokaa, mutta ei: "Syön thaimaalaista ruokaa aina. Täällä, kotona ja ulkomaillakin haluan aina thaimaalaista", Pat nauraa. Heti perään
hän kuitenkin lisää syövänsä aina aamuisin karjalanpiirakoita.


Keskeisiksi thai-ruoan aineksiksi Pat mainitsee chili-tahnan, limen, sitruunaruohon, inkiväärin ja yrtit.
Thaimaalaisessa keittiössä käytetään paljon vihanneksia, ja Lemon Grassin asiakkaat syövät myös paljon tofua. "Kasvisruoat ovat terveellisiä ja pitävät linjat kurissa", Pat muistuttaa äidillisesti.

Ravintolan erikoisuudeksi Pat mainitsee vakioasiakkaiden suosikin: Phanang katkarapuja currykookosmaidossa. Hän muistelee nauraen ravintolan ensimmäistä asiakasta, joka söi Phanang katkarapua. Tämä oli ollut haltioissaan annoksen mausta, kehunut sen maasta taivaisiin ja yllyttänyt muitakin ravintolan asiakkaita tilaamaan saman annoksen. Patin oma suosikki listalta on Som Tam Mamuang, tulinen mangosalaatti kuivattujen katkarapujen ja pähkinän kera.


Thairuoan rinnalla Pat sekoittelee ruokalistalle vähän muidenkin maiden makuja, muun muassa intialainen ruoka on hänen mieleensä. Voivottelemme yhdessä sitä, että Suomesta puuttuvat vietnamilaiset ravintolat, ja hän lupaa lisätä listalle tulevaisuudessa myös vietnamilaisia vivahteita.

Miten näin hyvää ruokaa sitten oikein tehdään? "I try to put my heart in there", Pat vastaa ja vakavoituu ensikertaa. Hän tarjoilee asiakkaille samoja ruokia, kuin mitä itselleen kokkaa. Valtaosan ravintolan ruoka-aineista hän hankkii lähellä sijaitsevasta vietnamilaisesta kaupasta. "Ainekset on kuitenkin osattava sekoittaa oikein, jotta tulee hyvää ruokaa", hän lisää. Ja hymyilee taas leveästi.


Ennen ulos lähtöä bongaan, ilmeisestikin monien muiden tapaan, lasivitriinissä olevat värikkäät thaimaalaiset leivokset. Kysyn Patilta ovatko ne makeita vai suolaisia. Hän remahtaa taas valloittavaan nauruun ja riuhtaisee vauhdilla koko lautasen ulos vitriinistä näyttääkseen "leivoksia" tarkemmin. "Suomalaiset aina ottavat näitä tästä hyllystä lautasilleen. He kai luulevat että nämä ovat ruokaa. Nämä ovat koristeita: kynttilöitä, joita voi antaa vaikka joululahjaksi."


Lemon Grass, Kolmas Linja 12. Avoinna ma-pe 11-20, la 12-20 & su 12-18.

Teksti: Veera Moll, Kuvat: Marina Ekroos

We Love Helsinki

6.12.08

Juicy Sneakers vol.3 eli lenkkarikeräilijöiden joulumyyjäiset


Juicy Sneakers vol.3 kokoaa sunnuntaina 7.12. lenkkariharrastajat ja harvinaisista tossuista kiinnostuneet yhteisiin joulumyyjäisiin.


Jymy Parhiala, Bea Sävikari & Turo Mäkinen myyntipöydän takana ensimmäisessä Juicy Sneakers -tapahtumassa 6.4.2008.

Mistä tunnistaa sneaker freakerin eli lenkkarihullun?

Siitä, että hänellä on kotona vitriinissä yksi tai useampi pari korkkaamattomia lenkkareita.
Siitä, että hän käyttää kengistä pelkkiä lyhenteitä, kuten SB tai AJ.
Siitä, että hänelle 150 euroa kengistä ei ole vielä paljon mitään.
Ja siitä, ettei hän mistään hinnasta jätä ilmestymättä paikalle, kun We Got Beeffissä järjestetään huomenna kolmas lenkkareiden ja katumuodin myynti ja vaihto-tapahtuma, Juicy Sneakers.

Jukka Lehtinen esitteli Air Jordaneitaan myynnissä olevien lenkkareidensa keskellä ensimmäisessä Juicy Sneakers -tapahtumassa 6.4.2008.

Juicy Sneakers vol.3 su 7.12.2008 klo 14-18 We Got Beeffissä, Iso-Roobertinkatu 21.

Teksti ja kuvat: Timo Santala

We Love Helsinki

4.12.08

Bongaa yksityiskohta: Passalacqua Caffé

Passalacqua Caffé -mainoskyltti Eiring-keittiötarvikekaupan edessä, Korkeavuorenkatu 15, Ullanlinna.

Kuva: Timo Santala

We Love Helsinki

3.12.08

Minä menen: Kuudes Linja 3-v

Onko siitä jo kolme vuotta? Tuntuu kuin vasta eilen olisi jonotettu räntäsateessa sisään ja kohistu, että Kalliossa on vihdoinkin kunnon yökerho ja live-keikkoja ja NELJÄÄN asti auki. Mutta niin se vain on: Kuudes Linja täyttää jo kolme vuotta ja sitä juhlistetaan tänään. We Love Helsinki toivottaa onnea ja pitkää ikää!

Toivottavasti tällä kertaa kukaan ei joudu jonottamaan räntäsateessa.

Kuudes Linja 3-v, ke 3.12.2008 klo 22-03. Liput 5€. Esiintymässä Reino and the Rhinos sekä Wahoo- ja Yo, Kuudes Linja Raps -klubeilta tuttua DJ-kaartia. www.kuudeslinja.com

Teksti: Timo Santala

We Love Helsinki

27.11.08

Bongaa yksityiskohta: Alku-baari

Alku-baarin mainoskyltti, Kirkkokatu 1 B, Kruununhaka.

Kuva: Timo Santala

We Love Helsinki

21.11.08

Vintagepuoti Mekkomania ja kampaamo Pinkki Paplari yhdistivät voimansa


Viime huhtikuussa avautunut suloinen second hand –liike Mekkomania on jokaisen kirpparifanittajan unelma. 1960- ja 70-lukujen naisten mekkoja, paitoja ja erilaisia asusteita kengistä hansikkaisiin myyvä kauppa sijaitsee ihanaan retrotyyliin sisustetun kampaamo Pinkki Paplarin yhteydessä Stenbäckinkadulla, Meilahdessa.



Jo entuudestaan monista muista kampaamoista 50-70-luvun tyylinsä ansiosta edukseen erottunut Pinkki Paplari muodostaa nyt upean liiton Mekkomanian kanssa. Liikkeiden yhteisestä ovesta sisään astuessa tuntuu, kuin palaisi ajassa vuosikymmeniä takaisin, sillä kaikki on sisustettu alusta loppuun niin autenttisesti.

Pinkki Paplarissa on tehty kampaamoalan töitä 60-luvulta lähtien, ja esimerkiksi tyylikkäät kupuvalaisimet ja pyöreät peilit ovat alkuperäisiä. Kampaamotuolissa istuessa voi ihastella pieniä retroesineitä, kuten vanhoja kelloja ja radiota, joista osan ovat lahjoittaneet kampaamon uskolliset vakiasiakkaat. Tunnelman kruunaa taustalla sympaattisesti soljuva levymusiikki, joka ulottuu 60-luvun tyttöpopista ja soulista Mobyyn saakka.


Mekkomanian omistajan Mari Teittisen mielessä ajatus oman pienen vintagepuodin perustamisesta oli muhinut jo jonkin aikaa. Mari itse on ollut kirpputorien ystävä jo vuosia. Kiinnostus nimenomaan 1960- ja 1970-lukujen tyyliin heräsi voimakkaammin 1990-luvulla Marin fanittaessa ajan kenties suosituinta musiikkigenreä, brittipoppia. Myös vanhempien nuoruuden kauniisti kellastuneet valokuvat ja niistä henkivä ajan tunnelma ovat toimineet tärkeänä innoittajana.

Viime joulukuussa haave oman myymälän pitämisestä alkoi näyttää ensimmäisen kerran todella toteutumisen merkkejä, kun kampaamo Pinkki Paplarin omistajan Anita Herukka otti yhteyttä Mariin. Anitan omana haaveena oli ollut vaateliikkeen avaaminen kampaamonsa yhteyteen. Muualla Euroopan pääkaupungeissa kampaamoiden yhteydessä toimivat vintageliikkeet ovat olleet tuttu näky ja trendi jo pidempään. Anitan asiakkaana Mari oli ollut kampaamon perustamisesta syksystä 2005 saakka, ja naiset olivat usein yhdessä jutelleet kiinnostuksestaan 1960- ja 70-lukuihin. Kun kampaamon toinen huone talvella vapautui, ei Anitan tarvinnut kauaa miettiä, kenelle sitä kauppaisi.

Kahden naisen pitkäaikaisten unelmien lopputulos, Mekkomanian ja Pinkki Paplarin kaltainen yhdistelmäliike, on mukava lisä Helsingin myymäläkulttuuriin. Mikäpä olisi mukavampaa, kuin uuden ihanan kampauksen saatuaan napata mukaan vielä mekko tai vaikkapa hauskat korkokengät muutaman vuosikymmenen takaa, ja kipsutella niissä kotiin!

Mekkomania & Pinkki Paplari, Stenbäckinkatu 10. Avoinna ma-pe 9-19 & la sopimuksen mukaan. http://www.mekkomania.fi/ & http://www.pinkkipaplari.fi/index.php


Teksti: Outi Niemelä, Kuvat: Mikko Saario


We Love Helsinki

17.11.08

Vallilan Tango - Ripaus rosoista pienteollisuusaluetta ja putkiradion rahinaa


Helsinkiläisen Vallilan Tango -orkesterin keikka samannimisen kulttuuriyhdistyksen vapputansseissa on melkeinpä perinne, ja kokoonpanoon on saattanut törmätä jo useampana vuonna kolmosen ratikassa. Alun perin puskaradioon luottaneen "nostalgista suomalaista tanssimusiikkia soittavan seitsenhenkisen tanssiorkesterin" keikat ja suosio viestivät osaltaan kaupunkilaisten nuorten aikuisten nostalgian ja lavatanssiromantiikan kaipuusta. We Love Helsingin haastateltavina yhtyeen klarinetisti
Antti Alavuotunki ja hanuristi Sakari Hyrkkö.


Mistä Vallilan Tango sai alkunsa?
AA: Koko orkesterin idea syntyi siitä, että on olemassa älyttömästi hyviä vanhoja iskelmiä, joita olisi kiva soittaa. Teki mieli koettaa esittää kappaleita alkuperäisellä tyylillä eli akustisin instrumentein ja kunnon sovituksin. Sitten aloimme miettiä, mitä instrumentteja kaverit osaavat soittaa tai ovat joskus soittaneet. Yhtäkkiä huomasimme, että meillähän on kasassa bändi. Herkullinen yksityiskohta oli, että laulusolistiksi tarjoutui suomea puhumaton hullu hollantilainen.
SH: Orkesterille piti sitten saada aikaan keikkoja, joten alettiin järjestää lavatansseja puistoissa ja muuallakin, ja jengihän innostui asiasta.

Hollantilainen Hans Wessels tulkitsee suomalaista iskelmää omaleimaisella otteella.

Mistä keksitte Vallilan Tango -nimen? Viittaako nimi jonkinlaiseen kaupunkilaiseen mielentilaan, yhteisöllisyyteen ja alueellisuuteen?

AA: Nimi viittaa orkesterin kotipaikkaan Vallilaan ja tangomusiikkiin, joka on olennainen osa ohjelmistoa. Nimessä on myös ripaus rosoista pienteollisuusaluetta ja korkean lauta-aidan takaa kantautuvaa putkiradion rahinaa. Ja onhan Vallila vanha työväenkaupunginosa. Harjoittelemme eräässä vallilalaisessa puutalossa.

Inarintien puistikko täyttyi viime vappuna sadoista innokkaista iskelmäfaneista.

Kolmella sanalla kuvailtuna Vallilan Tango on...
AA: underground, nostalgia...
SH: ...karhea

Nettisivuillanne kuvailette yhtyettä "uuden vuosituhannen vanhanaikaiseksi orkesteriksi". Mitä tarkoitatte vanhanaikaisuudella?
SH: Vielä 50-luvulle saakka orkesterit koostuivat yksinomaan akustisista instrumenteista. Perusinstrumentteja olivat esimerkiksi viulu, hanuri ja puhaltimet kuten saksofoni, klarinetti sekä trumpetti. Bassopuolesta vastasi yleensä tuuba tai läskibasso.
AA: Nykyään tanssiorkesterit rakentuvat sähköbasson, sähköpianon ja -kitaran ympärille. Soundiero on aivan mieletön. Lisäksi neljän-viiden hengen bändin sovitukset ovat paljon suoraviivaisempia kuin ennen. Koska orkesterin kokoonpano oli ennen monipuolisempi, sovitukset rakennettiin vivahteikkaiksi käyttäen eri soitinten ominaispiirteitä hyväksi.

Tanssiorkesteri Vallilan tango on Miikka Hammar (viulu),Antti Alavuotunki (klarinetti), Karl Sandqvist (trumpetti), Sakari Hyrkkö (haitari), Erik Wahlström (tuuba), Arto Chydenius (rummut) ja Hans Wessels (laulu).

Nettisivujenne mukaan pyritte edistämään suomalaista tanssi- ja juhlakulttuuria. Luotteko samalla jotain uutta vai puisteletteko vain vanhasta pölyt pois?

SH: Ei kai tässä sinällään mitään uutta ole. Nurkkatansseja on järjestetty aina. Teemme tätä omalla tyylillämme vanhaa kunnioittaen.
AA: Hienoa on myös se, että pääsee esittämään upeata musiikkilajia uusille sukupolville, joilla ei välttämättä ole tietoa tällaisen genren olemassaolosta.

Kuka käy Vallilan Tangon keikoilla?
SH: Yleisö on kaikenikäistä, mutta painottunut erittäin voimakkaasti nuoriin aikuisiin.
AA: Koska haluamme, että keikoilla olisi mahdollisimman matala kynnys tulla tanssimaan, niin meillä on useasti ollut tanssinopettaja briiffaamassa perusaskeleet jengille. Sen jälkeen on ollut helppo kokeilla niitä lavalla. Toivomme, ettei tanssimisen tarvitsisi olla ryppyotsaista.

Mistä nuorten kaupunkilaisten innostus lavatanssia ja iskelmää kohtaan voisi johtua?
AA: Meidän sukupolvelle vanhemmalla suomalaisella iskelmämusiikilla, kuten Olavi Virralla, Georg Malmsténilla ja Annikki Tähdellä, on vankka symboliarvo. Se on musiikkia ajalta, jolloin kesä oli kuuma ja maaseutu aitoa.

Tansseissa tyyli on tärkein.

Yleensä nuorten kulttuuri ja musiikkigenret syntyvät vasta-argumentteina menneelle, mutta tämänhetkinen iskelmäbuumi nousee kuitenkin täysin valtakulttuurista. Onko Vallilan Tango tästä huolimatta undergroundia? Onhan se marginaalissa tietyn ikäryhmän sisällä.
AA: Näin voisi sanoa. Uskon, että nykyiskelmä ja epäesteettiset varastohallitanssipaikat ovat pilanneet tämän genren maineen.
SH: V
iisikymmentä vuotta sittenhän tämänkaltainen keikkabändi olisi edustanut täysin valtavirtamusiikkia. Mutta nykyään hyvät bileet yksinkertaisesti vain kiinnostavat ihmisiä.

Onko Vallilan Tangon kuuntelijoissa lavatanssikulttuurin tulevaisuus?

SH: Meitä kuuntelee melko heterogeeninen joukko kuka mistäkin syystä. Ehkä on turha yleistää liikaa. Eikä me mitään tanssikulttuurin messiaiden viittaa haluta sovitella.
AA: Kunhan nyt saadaan soittaa hyvää musiikkia hauskoilla keikoilla ja järkätä hyviä juhlia.

Soitatteko vain nuorten aikuisten jameissa? Keikkailetteko muuallakin kuin Helsingissä?
AA: Soitamme kyllä muissakin tilaisuuksissa. Kaikki osallistumiset päätetään porukalla. Tilaisuuden luonteesta riippuu, miten niihin suhtaudutaan. Parhaat keikat ovat yleensä taivasalla tai yllättävissä paikoissa, eikä hienoissa palatseissa.
SH: Viime kesänä soitimme mm. Sodankylässä, Tampereella ja Valkeakoskella.
AA: Mutta olisi hauska tehdä joku kesä vanhantyylinen keikkakiertue Suomen kauneimmille tanssilavoille.

Osaatteko te itse tangota ja humpata?
SH: Soittajien tanssitaito taitaa olla keskimääräisen suomalaisen miehen tasoa.
AA: Eräs innokas orkesterilainen kertoi aloittaneensa tanssinopettelun viime syksynä työväenopiston tanssikurssilla. Ensimmäisen tanssikerran jälkeen ilmoitettiin, että opettaja sai burn outin ja kurssi peruttiin.



Teksti: Ann-Mari Huhtanen, Kuvat: Timo Santala, Video: Taneli Bruun

We Love Helsinki

24.10.08

Aamulla: Töölön sydämessä soi lämmin tango


Aamulla-juttusarjassa We Love Helsinki fiilistelee kaupungin heräämistä ja joutilaita aamuhetkiä. Ensimmäisenä käydään aamupalalla Tin Tin Tangossa Töölössä.


Tintissä pyykinpesu hoituu kahvittelun lomassa.

Tuoreen leivän tuoksuun ja reippaasti keinuvaan tangoon on hyvä herätä. Tin Tin Tango kuhisee asiakkaita jo aamukahdeksalta. Marmeladicroissantin ja teekupin äärellä on mukava tarkkailla aamuaan aloittelevia sinihaalarisia duunareita, läppäriään kuumeisesti räpeltävää kauluspaitaista ja aamun Hesaria rapistelevaa rouvaa. Hiljainen puheensorina ja astioiden kilinä sekoittuu Olavin rytmikkääseen laulantaan.



Tangon lisäksi kahvilalle antavat oman leimansa belgialaisen sarjakuvatähti Tintin kuvat. Sankarireportteri juoksee pitkin poikin kahvilaa ja varsinkin pikkuruisen vessan seinät on vuorattu töyhtöpään kuvilla. Kahvila onkin syntynyt kahvilan omistaja Asta Nurmilaukkaan rakkaudesta kahteen edellä mainittuun: Tinttiin ja tangoon. Rakkaus on toden totta kantanut hedelmää, sillä kahvila tuntuu aina olevan vähintäänkin puolillaan. Aamukahvilla istuvat töihin lähtijät, lounasaikaan Tinttiin tullaan salaatille, tuhdille patongille tai keitolle, iltapäivällä pöytien äärellä kahvia ryystävät opiskelijat ja illalla paikka on mitä tunnelmallisin tulla lasilliselle.


Mukavaa on myöskin se, ettei pitkään nukkunutta rangaista vaan aamupalaa saa tilata koko päivän ajan.

Café Tin Tin Tango, Töölöntorinkatu 7. Avoinna ma-to 7-24, pe 7-02, la 9-02 & su 10-24. www.tintintango.info

Teksti: Veera Moll, Kuvat: Heli Blåfield

We Love Helsinki

15.10.08

Andorin levyvalinta – King Jammy's: Dubplate


Antti Korhonen
eli Andor tunnetaan vannoutuneena reggaen ja muun jamaikalaisen musiikin fanina. Hän on myös alun perin turkulaisen Metsäpalovaara sound systemin, eli tuttavallisemmin MPV soundin, nokkamies ja kantava voima. MPV:n kanssa Andor on mm. voittanut Suomen sound clash -mestaruuden vuonna 2005.


"Tää King Jammyn dubpleitti on hankittu Jamaikan matkalta Kingstonista viime vuodenvaihteessa. King Kush niminen kaveri pitää sellasta epävirallista levykauppaa oman kotinsa yhteydessä. Sillä on iso piha ja talo aika ghetossa; taksikuskitkaan eivät aina suostuneet ajamaan perille asti. Sen kodista yksi pölyinen huone on kokonaan omistettu levyille, ja niitä on puolitoistametrisissä pinoissa lattialla ja puolimetrisissä pöydillä. Oven kulmalla on miehenkokoiset kaiutinkaapit joista levyjä voi kuunnella.

Ei nää pleitit oo ees mitenkään erityisen harvinaisia, ainakaan Jamaikalla. Itse ostin tän enemmän kuriositeettina. Itse levy on jo melko soitettu ja lakkakin lohkeillut yhden biisin kohdalta, mut toisaalta se edustaa mulle dubplate-kulttuuria. Että jokaisella isommalla sound systemillä on omat spessubiisit, jotka on tehty ainoastaan omissa bileissä soittoa varten ja painettu vinyylin sijaan halvalle asetaatille, joka kestää ehkä kolmisenkymmentä kuuntelukertaa.

Tää on kakstoista-tuumainen ja mukana on useampia biisejä. Etiketissä lukee "King Jammy's Dub", muttei paljon muuta. Rytmit on luultavasti 80-90-lukujen taitteesta ja laulaja ilmeisesti Echo Minott. Charlie Chaplin on mukana yhdellä raidalla. Yks biiseistä on versio Elviksen "Suspicious Minds":sta.

Tätä King Jammyn pleittiä en oo sentään soittanu keikoilla, mut muuten meillä on iso kasa MPV:lle vartavasten tehtyjä dubpleittejä. Eli niissä tunnetut reggae- ja dancehall-artistit laulaa erikoisversioita omista biiseistään hehkuttaen samalla meidän MPV-soundia. Parhaita pleittejä on yleensä ne jotka yllättää jotenkin, mutta eniten fiiliksiä liittyy kaikkein ensimmäisiin. Esimerkiksi Max Romeon meille tekemään spessuversioon "Chase The Devil" -biisistä, jossa lauletaan "I'm gonna put on a MPV shirt and chase the soundboys out of earth", kun alkuperäiset lyriikat kuuluvat "I'm gonna put on an iron shirt, and chase the devil out of earth." Omia pleittejä tulee kyllä soitettua jokaisella keikalla."

Andor on seuraavan kerran keikalla sunnuntaina 19.10.2008 Reggae Sundays -klubilla Redrumissa, yhdessä Kompostin kanssa.

Teksti: Timo Santala, Kuva: Maija Nukari

We Love Helsinki

22.9.08

Virkistynyt Klassikko


Ateneum – haukotuksia ja itsestäänselvyyksiä? Ehei! Uusittu klassikkokokoelma on ripustettu kansainväliseen tyyliin haastamaan katsojaa ja luomaan uusia näkökulmia.


Helene Schjerfbeckin öljymaalaus "Sirkustyttö" vuodelta 1916.

Ateneumin peruskokoelmalta on totuttu odottamaan Edelfeltin ja Gallen-Kallelan mestariteoksia, tylsiä maisemia sekä opettavaista kertomusta Suomen taiteen kehityksestä. Viime talvena avattu uusi ripustus museon ylimmässä kerroksessa on päivittänyt kansallisen klassikon kertaheitolla 2000–luvulle. Muodikkaasti nimetty Elämää suurempaa –kokoelmanäyttely rinnastaa saleittain vaihtuvien teemojen puitteissa kuluneempia klassikoita ja harvemmin nähtyjä teoksia. Tällä on huomattavan virkistävä vaikutus niin teosten herättämien tunteiden kuin näkökulmienkin kannalta.


Tuulisena arkipäivänä avarassa, valkoisessa museossa vaeltaa harvakseltaan ihmisiä. Komeaan, Rautatientorille valtavin ikkunoin avautuvaan ensimmäiseen saliin on havainnollistettu kuvitteellisella pienoismallilla, minkä kokoinen pilvenpiirtäjä museon tulisi olla pystyäkseen esittelemään kaikki kokoelmansa teokset. Onneksi Ateneum on inhimillisen kokoinen – yläkerta on kierrettävissä tunnissa, vain tunnelmapaloja spottailevalle lyhyemmässäkin ajassa. Postikorttien panoraama Rautatientorille on sekin kiehtova, elävä taideteos.

Omasta näkökulmastani liikuttavin näyttelyn saleista on portaikosta vasemmalla, otsikolla ”Taiteilijat kansallisuutta rakentamassa”. Toisella pitkällä seinällä on rinnakkain Albert Edelfeltin päivänpaisteisia kansankuvauksia kuten Ruokolahden eukot ja Poikia rannalla, jotka ovat painuneet suomalaisten romanttiseen itsetietoisuuteen. Vastakkaisella seinällä idealismi kohtaa todellisuuden; luokkaerot ja kansalliset traumat, jotka yhtä lailla liittyvät käsitykseemme suomalaisuudesta. Marcus Collinin tummassa maalauksessa työläiset vaeltavat loskassa tehtaalta kotiin, Henry Ericsson kuvaa sisällissodan vankileiriä ja Juho Sallinen lapsuutensa lestadiolaisten ankaraa hurmosta. Suomen maalaustaiteessa on käsitelty hyvin niukalti sotia, joista esimerkiksi kirjallisuus on ammentanut runsaasti. Siksi onkin hienoa, että salissa on peräti kaksi dramaattista toisen maailmansodan kuvausta. Yngve Bäckin Sodan Sävelessä (1944) irvistävä olento soittaa selloa taustallaan pommien pauhu ja palavat kaupungit. Helge Dahlmanin Sota vuosilta 1946-48 esittää aiheensa abstraktimmin: tulkitsen maalauksen kolme hahmoa naiseksi kahden miehen riepoteltavana. Voisin kuvitella, että nyt nähtävä särmikäs Suomi-kuva on turistinkin kannalta kiinnostavampi.

Kierroksen puolimaissa on käytävän kaltaiseen tilaan kerätty suomalaisten taiteilijoiden omakuvia eräänlaiseksi muotokuvagalleriaksi. On kiehtovaa nähdä miten taiteilijat ovat itse nähneet ja luoneet omaa taiteilijaminuuttaan kautta aikojen. Åke Mattaksen omakuva paperihatussa vuodelta 1956 on huvittavalla tavalla samankaltainen Edelfeltin 70 vuotta varhaisemman barokkiasuposeerauksen kanssa. Omakuvagalleria johtaa Taiteilija kotona -otsikoituun saliin, joka on mielestäni näyttelyn hienoimpia. Maalauksissa nähdään taiteilijoille rakkaita ihmisiä kotoisissa miljöissä. Pariskunta Sulho Sipilä ja Greta Hällfors-Sipilä ovat kuvanneet samoja maisemia kodistaan Johanneksen kirkon kulmalta intiimisti eri tyyleillä. Myös heidän näkemyksensä toisistaan ovat sympaattisen kulmikkaita. Tyko Sallinen liioitteli tunnetusti Mirri-vaimonsa possunenää, mikä herätti aikalaisissa pahennusta. Salissa on myös Marc Chagallin upea Mandoliinin soittaja vuodelta 1914. Se kuului alkujaan Kaivopuiston Marmoripalatsia asuttaneelle Keirknerin perheelle.

Sulho Sipilän öljymaalaus "Sisäkuva, soittava nainen" vuodelta 1931.

Naistaiteilijoita on viime aikoina otettu esiin urakalla. Heille kokoelmanäyttelyssä omistettu huone on ristiriitainen: miksi naiset on eritelty omaan pieneen tilaansa, kun muissa miehet saavat hallita ilman, että heidän sukupuoleensa kiinnitetään huomiota? Myös salin esittelyteksti, jossa Suomea markkinoidaan tasa-arvon mallimaana hämmästyttää jo pelkästään tunnettujen palkkaerojen valossa. Toisaalta salin teoksissa välittyy kiinnostavasti yhteiskunnan naistaiteilijoille rajaama aihemaailma: kodin piiri, naiset ja lapset sekä maisemat. Hieno, uusi tuttavuus ovat
Elga Sesemannin ekspressiiviset katunäkymät 1940-luvulta. Seuraava pienehkö sali on omistettu yksin Helene Schjerfbeckille. Siellä esitellyt maalaukset vaihtuvat usein, kuten muidenkin näyttelyn teosten kohdalla ilmeisesti on tarkoitus.

Elämää suurempaa –kokoelmanäyttely haastaa katsojaa aiempaa enemmän. Se ei anna suoraan avaimia teosten tulkintaan, vaan herättelee kyseenalaistamaan ja luomaan henkilökohtaista katsojakokemusta. Ateneumin peruskauraa kommentoimaan on asetettu myös joitakin nykytaideteoksia. Oivaltava ja hauska rinnastus on mm. Edelfeltin Luxemburgin puistossa –maalaus vuodelta 1887 ja Ismo Kajanderin Vihreä Pariisi –esinesommitelma vuodelta 2006. Niistä molemmat käsittelevät pariisilaisuutta, Edelfelt yläluokkaisen lempeästi, Kajander monimielisemmin: halkeilleen asfalttipalan päälle aseteltua, tunnistettavaa pariisilaistalojen rivistöä lakaisee kadunlakaisijan vihreä luuta.

Kritiikkiäkin näyttely ansaitsee. Suurin osa näyttelysaleista olisi pärjännyt mainiosti ilman teemojen raivostuttavan ympäripyöreitä esittelytekstejä, jotka kaiken lisäksi on painettu tilaa vieviin lieriöihin. Näyttelyn rakentajat olisivat voineet selittää teosvalintojaan yksityiskohtaisemmin erillisellä viholla. Lisäksi osa teemoista on turhan löyhiä, jolloin teosten välinen kommunikaatio kärsii. Esimerkiksi Taiteilija tarinankertojana -sali menettää otteensa hajanaisesta joukostaan. Haastava, monipuolinen ja runsas ripustus tekee Ateneumin yläkerrasta kuitenkin antoisan elämyksen myös luokkaretkien puuduttamalle vanhalle kävijälle (tai ehkä nimenomaan juuri hänelle).

Ateneumin Taidemuseo, Kaivokatu 2. Avoinna ti 9–18, ke-to 9–20, pe 9-18 ja la-su 11–17. www.ateneum.fi

Teksti: Ville Hakanen, Kuvat: Kirsi Halkola & Hannu Karjalainen / Kuvataiteen keskusarkisto

We Love Helsinki

18.9.08

Minä menen: City of Men Rakkautta & Anarkiaa elokuvafestivaaleilla


Minä menen -juttusarjassa WLH:n toimittajat suosittelevat ajankohtaisia menoja tai tapahtumia. Timo Santala haluaa katsomaan brasilialaista "City of Men" -elokuvaa R&A:han.


Tänään se taas alkaa! Nimittäin Helsingin paras ja odotetuin elokuvafestivaali Rakkautta & Anarkiaa. Edessä on taas puolitoista viikkoa täynnä mielenkiintoisia leffoja, ”ai, sinäkin täällä” -kohtaamisia Kino Engelin aulassa ja silmien luppaamista pehmeissä punaisissa penkeissä päivän kolmannen elokuvan kohdalla.


Innokkaimmat festivaalin odottajat voivat fiilistellä etukäteen jälleen kerran ah, niin mainiota Rakkautta & Anarkiaa -traileria, jonka on ohjannut Christophe Sebastian.

Oma tärppini festivaaleille on Paolo Morellin ohjaama brasilialainen ”City of Men”, joka ruotii samaa aihepiiriä varsin samoilla eväillä, kuin vuoden 2002 brasilialainen hittielokuva ”City of God”. Eikä ihme, sillä ”City of Men”:n tuottajana hääräilee ”City of God”:n ohjaaja Fernando Meirelles.

Molemmissa keskiössä ovat Rio de Janeiron favela-slummit. Huumekauppa, väkivalta ja elämän turvattomuus luovat pohjan nuorten poikien kehityskertomukselle. Vaikka brasilialaisten fiktioelokuvien favela-kuvausten todenmukaisuudesta voi olla montaa mieltä, antavat ne kuitenkin kasvot myös monille todellisille ongelmille. Hyvä, että valtaven luokkaerojen Brasiliassa köyhin kansanosa saa edes jossain äänensä kuuluviin ja kasvonsa näkyviin.


"City of Men":n traileri.

Mutta hetkinen, trailerin alussa soi tutun oloinen kappale. Ei kai se vain ole kesällä 2006 Radio Helsingin tehosoitossa ollut Maria Gasolinan ”Kadulla, Sateessa tai Landella.” Ehei, eipä tietenkään, vaan luonnollisesti se alkuperäinen kappale, josta Maria Gasolina teki suomalaisen versionsa, eli Hyldonin ”Na Rua, Na Chuva, Na Fazenda”.

Rakkautta & Anarkiaa 18-28.9. www.hiff.fi
Paulo Morelli: City of Men. Ensimmäinen esitys pe 19.9.2008 klo 21:15 Kinopalatsi 10:ssä.

Teksti: Timo Santala

We Love Helsinki

16.9.08

Vegemesta todistaa, että Kalliossakin kannattaa yrittää erilaista


Kallion Vaasankadulla sijaitsevasta nuhjuisesta Vegemestasta saa kaupungin parhaita kasvishampurilaisia. Ne ovat NIIN hyviä, että toimittajammekin kääntyi kasvissyöjäksi.


Vaasankadun Vegemesta on niin pieni koppero, että tiskiin törmää melkein heti kun astuu ovesta sisään. Askeettinen keittiö täyttää suurimman osan ravintolan paristakymmenestä neliöstä. Tai ei se oikeastaan edes ole mikään ravintola, vaan ennemminkin snägäri sisätiloissa. Pöytiä on tasan yksi ja sekin on tarkoitettu lähinnä odotteluun. Täällä hampurilaiset otetaan mukaan tai vetäistään naamaan seisaaltaan.

Mutta ulkoasulla ei ole mitään väliä, kun hampurilaiset kerran ovat niin hyviä. Niiden vuoksi palaan Vegemestaan uudestaan ja uudestaan, enkä ole ainoa: tuntuu, että puolet Kalliosta on havainnut mestan kasvisburgerit vastustamattomiksi.


Muutama asiakas istuu venailemassa, kun tulemme sisään valokuvaajan kanssa. Kyselen myyjältä, mahtaako olla kiire. "Aina!" hän huokaa lannistuneena. Tilaan jo aiemmin hyväksihavaitun käännytysruokaklassikon, Päivän Pelastuksen, eli soijaburgerin.


Asiakkaita valuu sisään lisää, ja pieni tila on täynnä. "Ensin ei oo ketään ja sit kaikki ihmiset tulee laumoissa!" huutaa nuori mies tiskin takana epätoivoisena. Kaikkia aineksia ei löydy, ja pari pihviäkin palaa kiireessä karrelle. "No nyt alko vituttaa!" hän kiroaa, mutta onneksi asiakaskunta on ymmärtäväistä. "Älä stressaa, ei tässä mitään kiirettä." odottelijat lohduttavat.


Voi tätä solidaarisuuden pauhua... Tuntuu, että asiakkaat ovat oikeasti innostuneet tästä lafkasta.


Kasvissyönnin gospel?


Koko paikka on oikeastaan aika ekoilukeskus. Seinällä on sähköauton vuokrausmainos, tuotteet ovat luomua ja reilua kauppaa, sekä tietenkin vegeä tai vegaania. Kaiken kaikkiaan hyvin erilaista kuin Kallion itseään toistava kebab-pizza -tarjonta. Kyseessä on ilmeisesti Helsingin ainut pelkästään kasvisruokaa myyvä pikaruokapaikka, eikä jääkaapistakaan löydy kokista, vaan saksalaista ekolimua Bionadea.

Onko koko lafka siis perustettu propagandatarkoituksissa? "Mitään missioo täs ei oo, emmä oo ketään käännyttämässä. Kuten huomaat, ei tääl oo missään sellasta iso taulua, et kymmenen hyvää syytä ryhtyä kasvisyöjäksi." kertoo Vegemestan omistaja Robert Ramstedt, eli tuttavallisemmin Frogi. "Se on ihan eri porukka joka syyllistää. Mä tarjoon vaan hyvää vegesafkaa." hän jatkaa. No okei sitten.

Ja itse asiassa tämä taktiikka taitaa toimia paremmin. Vegemestan lihamaisen maukas vegeburgeri muutti tämänkin jutun kirjoittajan ovo-lakto-pesco-vegetaristiksi. Puhuttaessa lafkan erikoisesta tuotevalikoimasta Frogi viittaa muun tarjonnan yksipuolisuuteen. Kun kaikissa muissa paikoissa on samaa settiä, kokista ja muita tunnettuja merkkejä, kannattaa hänen mielestään tarjota vaihtoehtoja. Sähköauton vuokrauksen ohella on tekstarimaksu selkeästi ollut hitti-innovaatio; hampurilaisen voi siis maksaa kännykällä, jos käteinen on loppu.

Vegemestan synty


Frogin jutuista tulee kuva, että Vegemesta on syntynyt vastaamaan kysyntään, joka on koko ajan ollut olemassa. "Kai se on lähteny siitä, että toi vegetarjonta noin ylipäätään oli niin heikkoo." hän huomauttaa. Kun hän kokkasi kavereilleen, soijapikaruoka maistui hyvin ja maistelijoiden ihmetys oli suuri, kun sellaista ei saanutkaan mistään. Positiivisesta palautteesta virisi idea perustaa oma ravintola.

Ensimmäinen julkinen myyntikeikka oli Faces-etnofestareilla vuonna 2006. Koju oli menestys, vaikka välineet olivatkin kotikutoisia. "Himagrilli ja halpis telttakatokset!" Frogi kuvailee varustusta. Seuraava projekti oli väliaikainen kesäkahvila Suomenlinnassa ja siitäkin tuli päräyttävän positiivista palautetta. "Turistit oli tohkeissaan, että miten täällä UNESCO:n maailmanperintökohteessa saa jotain vegeburgereita ja saarelaiset oli silleen, et mahtavaa, et joku uskaltaa yrittää täällä saarella jotain erilaista" hän kertoo.


Kallioon

Uskalias, mutta yksinkertainen konsepti kiistatta toimi. Suokin kesän jälkeen Frogi päätti etsiä pysyvämmän liiketilan. Se löytyi suhteellisen sattumalta. "Mä olin niinku vaan päättänyt, et mä lähen Käpylästä ja ennen ku mä oon tsygäilly keskustaan, niin mulla on joku tila katottuna." Frogi kertoo. Hän päätyi Vaasankadulla intialaiseen ravintolaan, josta ei edes saanut intialaista ruokaa, ja jonka omistajakin oli kyllästynyt pizzan paistoon. Hän suostui auliisti vuokraamaan paikan pois, vaikka ei uskonutkaan lihattoman ruoan menestykseen.

Viime syyskuussa Vegemesta avattiin Puukkobulevardille, vaikka sijainti epäilyttikin. Eikä syyttä: Vaasankatu listataan varmaan kaikille Helsingin pahoja asioita listaaville listoille. Frogi kuitenkin huomasi, että Kalliossa liikkuva porukka on suhteellisen heterogeenista, ja kadulla on ennen kaikkea elämää ja paljon ihmisiä. Siis asiakkaita. Kallio onkin kohdellut Vegemestaa hyvin ja kantiksia on paljon. Lihaa kyselemään tulevat känniurpot lähtevät jopa viikonloppuöisin tyytyväisinä pois, esimerkiksi Kippari-juustolla ryyditetty hampurilainen messissä. Ja itse asiassa suurin osa asiakkaista on yllättäen peruskarnivoreja, joiden mielestä Vegemestan hampurilaiset vain maistuvat paremmille, kuin lihaa sisältävät vastineensa muissa paikoissa.


Vegemestan puna-viher värisokeita suosiva ruokalista on täynnä kummallisen nimisiä hampurilaisia.

Mistä maku?


Herkullinen hamppari ei selvästi vaadi lihaa, mutta salaisuutta sille Frogi ei kerro tietävänsä. Tuotteet ovat hänen mielestään periaatteessa yksinkertaisia ja konsepti kopioitavissa. "Tossahan noi kastikkeet on aika avoimesti esillä. Aika kohtuu Open Source -meininki!" Frogi virnistää. "Tai ehkä salaisuus on se, ettei näistä jää vajareita." hän jatkaa. Hampurilaisisssa on myös kasvishampurilaiseksi poikkeuksellisen paljon proteiinia. "Se on kuitenkin vielä vegepuolella edelleenkin hirveen yleistä, että se konsepti on pitkälti se liharuoka miinus se liha, eli sitä proteiinia ei korvata millään." hän huomauttaa. Frogi tuntuu muutenkin kiinnittävän huomiota ruuan terveellisyyteen. Ei ehkä ihan niin yleinen piirre pikaruokalafkan pyörittäjälle.

Entäs miten erikoinen tuotevalikoima on syntynyt? Tuotteita haalitaan kuulemma eri lähteistä: Eräältä kärttyiseltä mieheltä diilataan vaivalla Argentiinalaista matea. Sitä löytyy savustettuna luomutuotteenakin. Martikaisen hamppupihvit tekee luonnollisesti Martikainen, Helsingin tietyissä alakulttuureissa tunnettu Pelle Peloton-hahmo. Niiden erikoinen maku jakaa mielipiteitä, mutta selvää on, että hamppu on ainakin poliittisesta arveluttavuudestaan huolimatta oivaa ja terveellistä ruokaa. Erikoista on myös, että ainoastaan täältä, kebabmestojen keskeltä, saa klassista turkkilaista jugurttikastiketta. Mutta jälleen Frogi vakuuttelee, että perusraaka-aineilla tässä mennään.


Hampurilaisreseptit ovat syntyneet erehdyksen ja onnistumisen kautta ­- sekä puhtaasta vahingosta. Esimerkiksi suosittu Kippari syntyi, kun eräs asiakas halusi soijaburgeriinsa juustoa lisukkeeksi. Ja ainoa mitä jääkaapissa sattui sinä iltana olemaan, oli Kippari-paketti, jonka Frogi oli ostanut itselleen iltapalajuustoksi.


Hesburgerin syntykaupunkiin oma?


Tulevaisuudessa Vegemestan on tarkoitus ketjuuntua. Turku ja Helsingin keskusta saavat omansa, kunhan yksityiskohdat saadaan diilattua kuntoon. Se millaiseksi keskustan vegemesta tarkalleen muodostuu, on vielä epäselvää. "Eri paikolle erilaiset konseptit - ja eri hinnat", Frogi toteaa. Keskustaan on haaveissa saada ainakin 24/7 auki oleva mesta.


Vaasankadun alkuperäinen Vegemesta säilyttää kuitenkin paikkansa. Sen lievää nuhjuisuutta ei varmaan kannattaisikaan yrittää ytimessä. Ja tietty rosoisuus onkin Vegemestan sympaattisimpia puolia. Niinkuin soijapurilaisiaan pöydässä nautiskeleva pariskunta totesi: ”Helvetin hyvää ruokaa täältä saa, mut ei tänne treffeille ketään kannata tuoda.”


Vegemestasta saa lukuisia hieman erikoisempia tuotteita, joita ei monen paikan valikoimista löydy.

Harvinaisia herkkuja Vegemestassa:

Club Mate – Piristävä, mutta vähäsokerinen juoma. Tämä saksalainen juoma on saanut nimensä
Yerba Matelta, joka on Etelä-Amerikkalainen teensukuinen yrtti, jota käytetään monissa energiajuomissa. Wikipedian mukaan juoma oli suosittu Berliinin klubiskenessä 90-luvulla. Parempaa kuin Battery, senkin teini!

Old Jamaican Ginger beer – Juurevaa, erittäin tujua inkivääriolutta.


Flap Jack -myslipatukat – Mahtavia välipaloja herkkunälkään.


Bionade – Saksalaista luomulimsaa, joka on tuotettu supereettisesti.



Vegemesta, Vaasankatu 6. Avoinna ma-to 12-22, pe-la 12-02 ja su 12-20.
www.vegemesta.com

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Timo Santala

We Love Helsinki
 
Creative Commons License
Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-Tarttuva 1.0 Suomi-lisenssi.