No millast siel oli? Grunge Fest Nosturissa

Aivan kuin Nosturin sijaan olisin astunut aikakoneeseen siirtyen vuoteen 1993, jollekin Amerikan takapajuiselle rock -klubille.

Kaikkialla vilkkui villapaitoja, pitkiä hiuksia, paksuja villapipoja, Air Jordaneita, rikkinäisiä sukkahousuja ja kuluneita nahkatakkeja. Pareja muodostui sen perusteella, sattuiko olemaan samanlainen flanellipaita. Bongasin jopa kaksi Sub Pop T-paitaa!

Olin niin vakuuttunut meiningistä, että yritin maksaa Budweiserini dollareilla. Baarimikko kuitenkin kieltäytyi transaktiosta vedoten surkeaan vaihtokurssiin.

Yleisön keski-ikä oli suunnilleen 15, mikä oli loistavaa. Kukaan ei turhia patsastellut, vaan jengi heilui musiikin tahdissa ansiokkaalla antaumuksella. Pankin räjäyttti viimeistään oiva Nirvana -tribuutti. Illan muista bändeistä ei ole tarpeen mainita muuta kuin se, että en voi suhtautua vakavasti mihinkään, millä on päällään nahkaliivit.

”Nirvanan” pojat eivät edes yrittäneet soittaa biisejä alkuperäisille uskollisesti, vaan murjoivat ne kaikki uuteen uskoon. Lava täyttyi holtittomista pogoilijoista heti toisen biisin aikana, eikä kestänyt aikaakaan, kun he myös alkoivat putoilla sieltä alas.

Laulaja kantoi Kurt -vainaan haamua niin vakuuttavasti, että saattoin kuvitella Mr. Cobainin haudassa kääntyilyn sijaan keskittyvän hyväksyvään nyökyttelyyn. Menon kruunasi lavalle säännöllisin väliajoin eksynyt valkoisiin pukeutunut neito, joka muistuttu hätkähdyttävästi Courtney Lovea.

Kundit eivät myöskään suostuneet yleisön sinnikkäästä vaatimuksesta huolimatta soittamaan Smells Like Teen Spiritiä. Ensin ajattelin, että on se kumma, kuinka jo kuolleen miehen kusi voi vielä nousta (jonkun toisenkin) päähän. Sitten kuitenkin tajusin kysyä itseltäni ratkaisevan kysymyksen: ”Olisiko oikea Nirvanakaan sitä biisiä soittanut?”

Niinpä. Täyden kympin Grungeteatteria.

Teksti: Taneli Hermunen, Kuvat: Samuli Huttunen

We Love Helsinki

Minä menen: Grunge Fest -Cover night

Meille 80-luvulla lapsuuttamme viettäneille hip hopin ja rave-kulttuurin ohella tärkein musiikillinen vallankumous oli eittämättä grunge. Laman runtelemassa pikkukaupungissa oli yllättävän helppoa samaistua Seattlen katuojista ryömineisiin orkestereihin.

Vaikka meillä ei ollut suoranaista kokemusta heroiinin käytön tuomasta ulkokohtaisuudesta, paikallisen poliisin suojeluksessa olleet skinit pitivät kyllä huolen siitä, ettei kaltaiseni skeittaava hipinalku tuntenut itseään ympäröivään yhteiskuntaan tervetulleeksi. Ja sitä paitsi, flanellipaidat ja ylisuuret beaniet olivat todella käytännöllisiä asusteita itäsuomalaisilla paukkupakkasilla.

Nyt grungen huippuvuosista alkaa olla juuri sen verran aikaa, että se alkaa taas kuulostaa selittämättömän tuoreelta. Näin ollen, niin Alice In Chains, Stone Temple Pilots kuin Soundgardenkin ovat jo suorittaneet comebackin tai ovat sitä juuri valmistelemassa. Pearl Jam ei missään vaiheessa edes ymmärtänyt lopettaa.

Nythän on kuitenkin niin, ettei flanellipaitaa voi pitää punaisella matolla ja maihinnousukengätkin tuovat limusiiniin aivan liikaa rapaa mukanaan. Tällaiset pöhöttyneet comeback -kiertueet useimmiten muistuttavatkin jonkinlaista motorisoitua vahakabinettia. Kerran tietyssä ajassa nousseet ilmiöt eivät voi sinällään koskaan palata. Eikä rahastamisella ja menneisyyteen tuijottamalla ole koskaan syntynyt mitään aidosti tärkeää.

Paljon mielenkiintoisempaa onkin yrittää tavoittaa jotain siitä vimmasta ja voimasta, joka teki tästä(kin) ilmiöstä alunperin kiinnostavan. Niinpä suuntaan tänä pääsiäislauantaina Nosturiin fiilistelemään puolta tusinaa grunge cover bändiä, jotka kieltämättä lainaavat sisältönsä yllämainituilta synkkyyden suuruuksilta, mutta jotka nuoruuden innolla voivat parhaimmillaan puhaltaa tämän nostalgiatripin poskille sen paljon ansaitsemaa punaa ja lämpöä. Silloin 90-luvullahan ne katosivat viimeistään siinä vaiheessa, kun sukupolveni ainoa rocktähti ampui päänsä sisällön pitkin esikaupunkikartanonsa seiniä.

Kaivakaamme siis ne reikäisimmät farkkumme esille ja lainatkaamme faijan vanhoja flanelliruutupaitoja. Tänä pyhänä jääköön myös hiusten peseminen kokonaan väliin, sillä ovelta saa lipun alennushintaan, mikäli on tarpeeksi asianmukaisesti pukeutunut.

Ei muuten paljoa haittaa räntä, loska tai nuorisotyöttömyys, kun niiden yli jyrää vanhoilla, vihreäksi maalatuilla Doctor Martenseilla.

Grunge Fest 3.4.2010 klo 21 alkaen Nosturissa (Telakkakatu 8, Punavuori)

Teksti: Taneli Hermunen

Minä menen: Cloud 9 presents RESO

”It should be illegal to play this song, now if you`ll excuse me, i have to change my underwear” ”feel like i havent showered for several weeks after listening to that!” ”i just put my hand in a blender because I had no jam and figured congealed hand blood would be a a sufficient replacement."

Edellä olevat lainaukset eivät ole miltään mielenvikaisten vertaistukipalstalta, vaikka näin voisi helposti äkkiseltään luulla. Kyseiset kommentit on esitetty You Tubessa, englantilaisen Reson Beasts in the Basement -biisin yhteydessä. Hänen musiikkinsa tuntuu aiheuttavan yleisimpinä tuntoina suolen vääräaikaista toimintaa, lemmikkieläinten jonkinasteista rääkkäystä sekä huolestuttavan monissa kommenteissa esiintynyttä oman naamansa pois repimistä (!). Uskokaa pois, en edes kehdannut laittaa kaikista värikkäimpiä ilmaisuja tähän. Aika roisia materiaalia siis - varsinkin kun muistetaan, että tällaisia reaktioita saa aikaan biisi, jossa ei oikeastaan sanota mitään, laulusta nyt puhumattakaan.

Miltä Reson musiikki sitten oikein kuulostaa? Eittämättä se on raskasta, tummaa ja pelottavaakin. Tämä siis suhteutettuna muihin dubstep -genren artisteihin, joista juuri ketään ei voi syyttää liiasta valoisuudesta. Materiaali on rankkaa, mutta raakaa brutaaliuus ei selitä Reson hienoutta vielä alkuunkaan. Hän jaksaa maustaa kivilaattojen kokoisia woble-bassojaan kekseliäillä IDM -kilkatuksilla, drum and base -juoksutuksilla, sireeninomaisilla kosketinriffeillä sekä vähäeleisellä, joskin espresson mustalla huumorilla.

Näin ollen Reson urbaani kaupunkimaisema ei ole samanlainen kuin esimerkiksi Burialin esittämä lohduttoman sateinen tulevaisuuden Lontoo, jossa loputtomat kaiut muodostuvat laitakaupungin hyljätyissä teollisuushalleissa. Se on enneminkin niillä samoilla autioilla kaduilla toisaalla samaan aikaan tapahtuva b-luokan zombie-moottoripyöräilijöiden takaa-ajokohtaus, jossa kuolleista nousseet yrittävät kampittaa toisiaan moottorisahoilla.

Loppuun asti viety sarjakuvamaisuus ja hullunkiilto silmissä ovat olennainen osa Reson luomaa kokonaisuutta. Musiikin tummanpuhuvuuskaan ei missään vaiheessa hyydytä suupieliin väkisin kirpoavaa virnettä. Tai kuten nimimerkki calyx06 tämän kaiken jo minua paljon paremmin ja ytimekkäämmin ilmaisi: ”reso is like no other, i had to rip off my cats legs.”

Cloud 9 presents RESO, 22.1.2009 Redrumissa (Vuorikatu 2, Kluuvi) Liput 10€

Teksti: Taneli Hermunen, Kuva: Press

We Love Helsinki

Minä menen: Alas 4-v. Kutosella

Jos kehosi kaipaa kokovartalohierontaa, tarjoutuu siihen mahdollisuus lauantain Alas-klubilla. Klassisen bassohoidon tarjoilevat parhaimmat pitkän linjan asiantuntijat.

Helsinkiläisen Alas-kollektiivin (DJ-muusikot RRKK, Nonperson, Teeth ja Dead-O) viikoittain pyörivä radio-ohjelma sekä parin kuukauden välein järjestettävä klubi ovat tehneet dubstepin ja muun kokeellisen elektronisen musiikin nimiä kansalle tutuiksi jo hyvän tovin.

Tänä lauantaina 16.1.2010 Alas-klubi juhlii nelivuotista olemassaoloaan. Kollektiivin jäsen, MI NI MA- sekä Ceebrolistics -yhtyeestäkin tuttu Matti Pentikäinen alias Teeth muistelee varovaisella ylpeydellä artisteja, joita Suomeen asti on saatu järjestettyä: ”Modeselektor, Geiom, Untold… Ai niin ja Substance ja Andy Stott ja…”. Pentikäisen mieleen on jäänyt myös se, kun brittiläisen Bengan piti soittaa vuonna 2007 Rosegardenissa. Viikkoa ennen keikkaa selvisi, ettei esiintyjällä ollut passia, joten Bengan Suomen-vierailu siirtyi parilla vuodella eteenpäin.

Alas-klubin musiikillinen tarjonta tuntuu siirtyneen vuosien varrella naksuttelumusiikista ja dubiteknosta enemmän syvien bassojen suuntaan. Pentikäinen vahvistaa mielikuvani genrepainotuksen liukumisesta kohti dubstepia. "Linja on tiukan löyhästi aina ollut dubstep, tekno ja tulevaisuuden wonkydonky-hiphop. Jokaisen illan kohdalla ulkomainen pääesiintyjä määrittää senkertaisen musiikillisen linjauksen; jos pääesiintyjä soittaa teknoa, tekno on keskeisimmässä asemassa. Dubstep on ollut mukana ensimmäisistä bileistä asti ja oikeastaan puolihuomaamatta hiipinyt koko klubin keskipisteeseen".

Lauantain pääesiintyjä on Englannin Bristolista tuleva Pinch, jonka Tectonic-levymerkki on saavuttanut arvostetun aseman dubstepin suurkuluttajien joukossa. "30-vuotias brittiläinen mies. Keskimittainen. Lyhyet hiukset. Toi myös dubstepin Bristoliin sekä pyörittää yhtä koko genren merkittävimmistä levy-yhtiöistä”, Pentikäinen kuvailee Pinchiä

Lopuksi saan vastauksen mieltäni vaivanneeseen ongelmaan: miten helvetissä nimi Alas taipuu? ”Alaan”, Pentikäinen selventää ytimekkäästi.

Bassovärinät ja oikeinkirjoitusvinkit voi tsekata siis lauantaina Kutosella. Korvatulpat mukaan.

Alas 4v lauantaina 16.1.2010 Kuudennella linjalla, Hämeentie 13, klo 22-04. Mukana DJ´t Pinch, RRKK, Dead-O, Nonperson, Teeth. Liput 9 euroa.

Teksti ja kuva: Robert Keskinen

We Love Helsinki

Viiniä taiteella: Tää hetki on nyt!

Viiniä taiteella-juttusarjassa toimittajamme vierailevat taidenäyttelyiden avajaisissa raportoiden maistamastaan, kuulemastaan, kokemastaan ja tietysti myös näkemästään.

Mirkan avecina oli Emilia.

Törmään jo Ylioppilasaukiolla kukkapuskia piteleviin, huulipunattuihin avajaisvieraisiin. Ahtaudun tupaten täynnä olevaan hissiin ja saavun korkealle kaupunginkattojen tasalle Kalhama&Piippo Contemporaryyn.

Avaran gallerian valkoiset seinät on ripustettu ainakin näennäisen rennoin rantein täyteen Rauha Mäkilän neonvärejä sykkiviä, erikokoisia maalauksia. Korkeassa, hallimaisessa tilassa sykkii myös tanssimusa, ja se on ihan täynnä ihmisiä. Puheensorina kilpailee musiikin metelin kanssa. Bongaan vastaanotto/vieraskirja/kauppojenhierontapöydältä ensimmäiset tyhjät pullot ja paljon lisää kukkia. Näyttelyn nimi All We Want Is Everything kuvaa tätä hetkeä vähän liiankin hyvin.

Tarjoiluille on varattu keskeltä hallia mustalla liinalla peitetty pöytä. Omiin jääpalakulhoihinsa ovat aseteltuina keisariolut- ja omenasiideripullot. Avaaja löytyy pöydältä, joten kaikki voivat näin ollen hoitaa omat ja kaveriensa juomatarpeet itse. Alkoholittomana juomana on vain muutama pullo vissyä ja se loppuu nopeasti. Nälkäisille suille ei täältä löydy täytettä.

Taiteilija erottuu kukkia ja onnitteluja vastaanottavana, fiftarileopardikuosimekossaan kiharat otsalla, yhtenä parhaiten pukeutuneena hahmona. Muutenkin tänne on kokoontunut kaupungin kerma, nuoria tyylikkäitä 20+ ja 30- rahakkaalta vaikuttavia henkilöitä. He huitelevat ympäriinsä pullot kädessä pillifarkkuineen ja pottatukkineen tauluihin sointuvissa kasarikuoseissa. Kuulumisten lomassa vaihdetaan poskisuudelmia, halauksia ja vakuuttavia kättelyjä. Mielessäni käy, että olen myöhästyneillä Flow-jatkoilla.

Musiikkia soittaa oikea dj, joka ei ole kuka tahansa nobody, vaan Maria Veitola. Glitterimekkoon pukeutuneena hän iskee levylautaselle tunnelmaan sopivaa kevyttä, huoletonta pumputusta. Molokon "The time is now… Lets make this moment last…" Tämäkin sopii kuvaan kuin jättisilmälasit hipsterin nenälle. Koen, että minua tykitetään tälle ajalle ominaisilla arvoilla: hetkellisyys, pinnallisuus, helsinkiläisyys, nuoruus, kauneus, coolius… Nämä välittyvät myös musiikkivideo-poseeraus-estetiikkaa huokuvista teoksista. Yritän löytää niistä jotain ironiasta kielivää, mutta ainakin tässä ympäristössä esitettynä ja näiden ihmisten ympäröimänä epäonnistun.

Maalauksissa jokaisen teoksen nimi kuin hittibiisi: He’s Not Like Them Other Boys, Bulletproof, Half Of The Whip ja Hot Chick That You Cant Even Touch. Aika hottia. Vielä jos viittaan Flow-jatkoihin, niin muutama teos on nimetty Flow’ssa esiintyneiden artistien mukaan: Karin Dreijer Andersson ja Ladyhawke! Onkohan näyttelyn ajankohta päätetty taktisesti juuri tähän? Teosten hintahaarukka on 950-4800€. Kolmen työn viereen viedään avajaisten aikana punainen tarra. M.I.A. soi: ”All I wanna do is… take your moneeeee”

Kalhama&Piippo Contemporary on alusta asti ollut selkeä suhteestaan rahaan: täällä se liikkuu. Harva galleria ilman rahaa pyöriikään, eikä taidetta opiskelijabudjetilla osteta. Kuka vie Hot Kissin, I Like Them Tall Boyssin ja She’s So Finen kotinsa seinälle? Ainakin yksi viimeisen päälle pukeutunut pari vintagelastenvaunuineen luo mittailevia katseita seinille. On helppo kuvitella Rauha Mäkilän työ punavuorelaiseen kotiin kierrätyssohvan ja desingkliseiden jatkoksi.
Julkisemmista hahmoista bongaan mad-Tuomas Milonoffin, kyseenalaistakin mainetta niittäneen Antti Piipon ja jytäyttäjä Tuomas Laitisen a.k.a. Moby Dictatorin.

Täällä ei varmasti juoma lopu kesken. Siideriä riittää mukaan otettavaksi ja kuulen, että yhdessä vessoista on ainakin 10 lavaa olutta. Harmi kun ei tullut reppua mukaan… Taiteesta puhutaan suurieleisesti, osoitellaan, analysoidaan ja kuiskutellaan. Kuitenkin tuntuu, että ihmiset katsovat enemmän toisiaan kuin maalauksia.

Rauha Mäkilä: All We Want Is Everything 27.9.2009 asti Kalhama&Piippo Contemporaryssa, Mannerheimintie 3 B, 5.kerros www.kalhamapiippo.com

Teksti ja kuvat: Mirka Kinnula

We Love Helsinki

No millast siel oli? Five Corners Quintet Huvilateltassa

Five Corners Quintetin keikalla ei kaiveltu kännyköitä, eivätkä pelkät encoret piisanneet. Hurmos oli sitä luokkaa, että paatuneinkin jazz-vammainen vakuuttui.

Aloitan tunnustuksella: olen jazz-vammainen. Tiedän kyllä kuka on Miles Davis ja kuka Duke Ellington, mutta en pysty erottamaan, miksi Kind of Blue on tuhottomasti erilainen kuin Viikkarin buffetissa taustalla soiva jazz-henkinen muzak-levy. Olen yrittänyt sivistää itseäni lainaamalla kirjaston jazz-osastolta joitain genren klassikoita, mutta lopputulos on aina sama. Vaikka tahtoisin toden teolla ja kaikella vilpittömyydellä uppoutua saksofonin sulosäveliin ja flyygelin svengiin, platat ovat aina jääneet kiertämään Facebook-surffailun, ruoanlaiton tai lempimisen taustamusiikiksi. Ja kuten eräs tuttuni – lupaava jazz-muusikko – sanoi: ”Jazzia ei jumalauta ole tehty arkirutiinien soundtrackiksi!”

Lähdin Five Corners Quintetin 27.8.2009 pidetylle keikalle jo valmiiksi epätoivoa täynnä, sillä tiesin, etten osaisi analysoida musiikinlajin nyansseja kultivoituneelle lukijalle. Parhaimmillanikin pystyisin sanomaan vain jotain irtonaista äänenlaadusta tai artistivieraiden edesottamuksista. Katsellessani Huvilatelttaan saapuvaa rauhallista, hyväntuulista ja monenkirjavaa joukkoa sain kuitenkin oivalluksen, joka vapautti minut pahimmasta alemmuudentunteestani: musiikki ei ole matematiikkaa, se on tunnetta.

Vaikka en osaisi määritellä, mikä on kantava ero swingin ja modaalisen jazzin välillä tai mikä piirre tekee estradille saapuvasta rumpalivieraasta maailmanluokan virtuoosin, keikkaa voi sanoa onnistuneeksi: jos kuulija ei kaiva kännykkäänsä esille parituntisen aikana kertaakaan kelloa katsoakseen, jos rytmi pakottaa taputtamaan morseaakkosia jalalla maahan ensimmäisestä biisistä alkaen, jos rumpali pieksee kannuja eläytyen jokaiseen lyöntiin kuin metodinäyttelijä, jos silmät kiinni soittava trumpetisti tirauttaa kyyneleen poskipäälleen kesken soolon, jos pianisti puristaa hiestä märkiä hihanpieliään kuiviksi kesken keikan, jos yleisö liikehtii harmoniassa toisiaan huomaamatta, jos pelkät encoret eivät riitä hullaantuneelle kansanjoukolle, jos edessä seisova kasteenkaunis naisihminen vilkuilee kujeilevasti niskansa taakse aina silloin, kun tempo rauhottuu ja sävel vihjaa huulia painautumaan kaulalle.

Lämmin ja heleä torstai-ilta, tyyni Töölönlahti ja musiikki hypnoosin rajoilla. Ei mikään huonompi anti.

Teksti: Mikko Taatila, Kuvat: Kaapo Kamu

We Love Helsinki

Eka kerta: Duunissa festareilla

Helsingin Juhlaviikkojen inspiroimassa Eka kerta -juttusarjassa toimittajat kokeilevat uusia harrastuksia ja aktiviteetteja. Kolmannessa osassa Tuukka Pasanen kertoo kokemuksestaan nälkäpalkkaduunarina Pitkä Kuuma Kesä -festarilla.

The Flaming Lips esiintyi Wayne Coynen johdolla.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämmittää Suvilahden alueen helteiseksi pätsiksi. Ihmiset kantavat selät väärinä aitoja ja betonikiviä, sekä pystyttävät festivaalitelttoja. Hiki virtaa, iho palaa, kuumuus ei hellitä ja tämä on vasta ensimmäinen kolmen päivän urakasta, jonka jälkeen kaiken pitäisi olla valmista festivaalivieraita varten. Lisäksi tiedossa on vielä viikonlopun jälkeinen purkupäivä.

Olen siis töissä Pitkä Kuuma Kesä -festivaalia rakentamassa. Palkkana on liput viikonlopun festivaalille ja yksi klubikeikka syksylle. Kolmen päivän aikana tiimimme tulisi saada koko alue aidoitettua, aidat pressutettua ja pystytettyä olut- ja backstageteltat, olutalueet, bajamajat ym. tarpeelliset asiat. Meitä on kahdeksan – viisi miestä ja kolme naista. Lisäksi pari tyyppiä Fullsteamilta aikataulun pettäessä ja pari tyyppiä Pågå Teamilta, jotka vastaavat rakentamisesta ja ohjeistavat meitä. Päivän päätteeksi hiekka ja lika värjäävät suihkun veden mustaksi. Otin jopa kesätöistäni lomaa päästäkseni raatamaan ilman rahapalkkaa. Onko tässä mitään järkeä?

On. Voinen sanoa täydestä sydämestäni, että Pitkä Kuuma Kesä -festivaalin kasaaminen oli toistaiseksi yksi tämän kesän parhaimmista kokemuksista. Vaikka fyysinen raataminen helteessä – ja etenkin siitä diggaaminen – on varmaankin monen mielestä hurahtanutta, niin se on samanaikaisesti mahtavaa ja aidosti hauskaa. Hyvän jengin kanssa aika kuluu mukavasti ja tekemisestä tulee aikaansaava olo. Samalla oppii monia käytännön asioita sekä kunnioittamaan festivaalin järjestelyjä ja henkilökuntaa. Tekemisen merkeissä tapaa myös uusia hyviä tyyppejä.

The Soundsin Maija Ivarsson.

Itse tapahtuman järjesti Fullsteam Agency ja se laajensi Fullsteamin samannimisten kesäklubien perinnettä ensimmäistä kertaa festivaaliksi. Esiintyjiksi oli kiinnitetty mm. ensimmäistä kertaa Suomessa vieraillut punklegenda Social Distortion, The Melvins, indiepsykedeliarockin nykypäivänpinkfloyd The Flaming Lips, Mogwai, ruotsalaiset The Sounds ja The Soundtrack Of Our Lives sekä suomalaisista kärkinimistä mm. Disco Ensemble, Asa & Jätkäjätkät ja Risto. Kattaus oli siis isoa luokkaa.

Festivaalit sujuivat pääosin hyvissä merkeissä. Esiintyjät vetivät varmasti keikkansa ja siinä missä etenkin The Sounds ja Social Distortion hullannuttivat lauantaisen yleisönsä, niin sunnuntaina The Flaming Lips valloitti upealla musiikillaan ja tykittämällä yleisön päälle hillittömän määrän ilmapalloja ja paperisälää. Kävipä jopa laulaja Wayne Coyne ison kumipallon sisällä yleisön päällä kävelemässä keikan alussa. Illan päätti Girl Talk, jonka aikana lava täyttyi tanssivista festivaalivieraista.

Maanantain purkupäivä sujui hiukan väsyneissä tunnelmissa, mutta ilmeisesti hyvin. Allekirjoittanut joutui kesken päivän lähtemään lentokentälle kohti Roskildea. Luvassa olisi maanantaisen urakan jälkeen ollut yhteinen illanvietto koko jengin ja järjestäjätahojen kanssa saunan ja hyvän meiningin merkeissä. Fiilis oli kuulemma ollut äärimmäisen hyvä koko poppoolla. Kokemuksen jälkeen voin suositella kaikille työskentelyä festareilla tai muissa tapahtumissa.

Tänä kesänä suuria festivaaleja ei juurikaan ole jäljellä, mutta pienempiä tapahtumia on luvassa tietysti myös kesän jälkeenkin. Yleensä tapahtumissa tekijäjengi on mukavaa ja hyvällä meiningillä mukana – myös ammattilaispuoli. Pitkä Kuuma Kesän puitteista vastannut Pågå Team oli täynnä hyvää porukkaa, jotka osasivat delegoida hommat erinomaisesti ja jaksoivat neuvoa ja ohjeistaa koko ajan hyvällä mielellä.

Suosittelen!

www.pitkakuumakesa.fi
www.fullsteamrecords.com

Teksti: Tuukka Pasanen, Kuvat: Anu Mayer

We Love Helsinki

No millast siel oli? Maija Vilkkumaa 10 + 10 Huvila-teltassa

Maija Vilkkumaa 10 + 10 -juhlakonsertti toi lavalle myös suomirockin kuningattaren aikaisemmat kokoonpanot.

Maija Vilkkumaan keikalla ei voi vain istua. Alussa yleisö vielä malttoi, mutta Kristiinan kajahtaessa keikan lopulla vain ankarimmat rockpoliisit painoivat enää puuta.

Vilkkumaan 10 + 10 -juhlakeikka 23.8. Huvila-teltassa Helsingin Juhlaviikoilla koostui kahdesta osasta. Ensimmäisen kympin aloitti Vilkkumaan ensimmäinen bändi Tarharyhmä. Minna Haapkylä, Isa-Eerika Lehto, Nöksy Niiniluoto ja Maija Vilkkumaa perustivat bändin lukiolaisina vuonna 1989. Huvila-teltassa nähtiin alkuperäisestä kokoonpanosta kaikki muut paitsi rumpali-Niiniluoto. Rumpuja takoi hänen tilallaan Eppu Kosonen.

Vaikka teiniajat ovat jo kaukana, luontui kolmikymppisiltä rouvilta ärhäkkä rock edelleen mainiosti. Tarharyhmän jälkeen lavalle marssi Vilkkumaan toinen bändi, Hunajamelonit. Yhtye soitti tunnettuja ulkomaalaisia hittejä humoristisesti suomeksi käännettyinä.

Seuraava osuus leikkasi tyylikkäästi läpi Vilkkumaan menestyksekkään soolouran. Keikka rävähti ymmärrettävästi käyntiin vuoden 1999 megahitistä Satumaatango. Soittolista oli läkähdyttävä. Reilun tunnin kestäneen vedon aikana kuultiin Vilkkumaan kaikki suurimmat hitit. Viimeisimmän pitkäsoiton kappaleet jäivät tällä kertaa vähemmälle.

Kolmen Vilkkumaan kokoonpanon ilta oli hienosti rakennettu kokonaisuus. Kansa kuuli varmasti sitä mitä halusi. Tanssitilaa olisi tosin voinut olla lavan edustalla enemmän. Tähti-biisiä kuunnellessa kun ei vain voinut istua.

10 + 10 -juhlakiertueen päätöskonsertti järjestetään Savoy-teatterissa 30.9, joten peli ei ole vielä menetetty, vaikka Huvila-telttaan ei olisi tällä kertaa ehtinytkään.

Teksti: Maria Ruuska, Kuva: Juhlaviikot / Katja Lösönen

We Love Helsinki

No millast siel oli? Wet Sounds Uimastadionilla

Taiteiden yönä järjestetty Wet Sounds -performanssi sai aurinkoisen Uimastadionin altaat soimaan pinnan alle upotettujen kaiuttimien avulla.

Starttasin taiteiden yöhön loppukesän auringon lämmittämältä Uimastadionilta. Stadikan vakituisena käyttäjänä vanhan kesäpaikan valjastaminen kulttuurille vaikutti kokemisen arvoiselta idealta. Tapahtuma oli sijoitettu hyppyaltaaseen, jossa kellui jo alkuillasta kymmeniä ihmisiä. Uteliaita uimareita liittyi jatkuvasti jo altaassa lilluvien joukkoon. Hihitys ja iloiset virneet hallitsivat osallistujien kasvoja: tässäpä taidemuoto, jota kukaan ei tuntunut ottavan turhan tosissaan. Toisaalta, kuinka vakavana voi pysyä, kun tärisee altaan reunalla oranssi kellukemakkara kädessään?

Alkuillan musiikista vastasi äänitaiteilija Joel Cahen, joka operoi monimutkaisen näköistä laite- ja johtokasaa altaan reunalla. Stadikalla kuultavan setti oli Cohanin mukaan tehty kertomukselliseen rakenteeseen, jossa hän hyödynsi erilaisia musiikkityylejä, äänitehosteita ja elokuvien äänimaisemaa. Mukaan oli päässyt hauskoja ja tunnistettavia makupaloja, kuten bingoemännän numeroiden luenta. Äänet toistuivat uima-altaan pohjalle upotettujen kaiuttimien kautta.

Jarna Huvila kelluu makkaroiden avulla ja nauttii musiikista.

Nappasin itselleni makkarakellukkeen ja hyppäsin veteen. Päässäni soi J. Karjalaisen biisi Merenneitoni ja minä, mielessäni vilisi kuvia Arielista ja laulavista ravuista. Into ja mielikuvat vajosivat ensimmäisen kahden minuutin jälkeen hyppyaltaan pohjaan. Yritin sukeltaa, mutta takapuoli pulpahti pintaan ja kylmettyi. Viiltävät sahan äänet ärsyttivät sekä pinnan ylä- että alapuolella. Hetken räpiköimisen, uimalasien asettelun ja sukellusharjoittelun jälkeen sain ajatuksesta kiinni. Pinnan alla taustahäly katosi, ja lilluin henkäyksellisen kestäviä hetkiä täydellisessä hiljaisuudessa ja pehmeydessä. Muiden äänien puuttuminen ja pohjassa liikkuvat sukeltajat loivat vaikutelman unenomaisesta maailmasta, jossa Cahenin äänimaailma vallitsi rikkaana ja intiiminä.

Wet Sounds tarjosi uudenlaisen nauttia niin yksinkertaisesta asiasta kuin ääni. Toisaalta myös pisti pohtimaan, kaikkia niitä mahdollisuuksia, joihin uimahalleja voisi käyttää urheilun lisäksi. Cahen totesi, että vedenalainen äänigalleria sopii loistavasti tietyille erikoisryhmille, kuten raskaana oleville tai lapsille. Samalla se uppoaa kuitenkin isoillekin massoille, koska se on taidemuotona konstailematon ja helposti nautittava.

Wet Sounds -kotisivut

Teksti: Minna Laine, Kuvat: Antti Tuomola

We Love Helsinki

No millast siel oli? Madonnan kuokkavierasjuhlat Lauttasaaressa

Kun maksavat asiakkaat valuivat Jätkäsaareen katsomaan popin kuningatarta livenä, toimittajamme seurasi menoa vastarannalta.

Madonna ei ikinä ole ollut minun juttuni. Voi siis sanoa etten varsinaisesti hyppinyt riemusta, kun ystäväni siirsii jo sovitun tapaamisemme Lauttasaaren rantaan kuuntelemaan Madonnaa. Suunnitelmissani oli tulla paikalle koiran kanssa ja lähteä muutaman tunnin jälkeen kotiin.

Koko madonnahehkutus oli ärsyttänyt minua jo pidemmän aikaa. Mitä hittoa, ilmatila ja vesialue suljetaan keikan ajaksi!? Metro kulkee kerrankin kolmeen asti, vaikka keikka loppuu jo kahdeltatoista. Vapun vuoksi ihmisten kotiinpääsyä ei helpoteta, mutta kaikkien maalta saapuneiden Madonna-vieraiden vuoksi kyllä.

Lähdin siis jo valmiiksi negatiivisella asenteella liikenteeseen. Kuuma metro oli täynnä vieraspaikkakuntalaisia, jotka eivät rullaportaissa osanneet seistä oikealla puolella. Aleksilla jouduin väistelemään ihmisiä, jotka pällistelivät Kolmen sepän patsasta ja Stockan kelloa. Innokas koirani halusi tervehtiä jokaista vastaantulijaa. Kun vihdoin pääsin Laruun asti, olin hiestä märkä, hermo kireänä ja kurkkuani myöten täynnä kaikkia, jotka olivat ikinä hehkuttaneet Madonnaa.

Saatuamme loistavan spotin kallioilta, skumppapullon auki ja pitsaa napaan, fiilis alkoi parantua. Väkeä oli paikalla jo alkuillasta paljon. Kymmenen maissa oli mahdotonta löytää vapaata paikkaa kallioilta. Madonnaa lämppäsi Paul Oakenfold, joka on niittänyt mainetta supertähtien DJ:nä. Rannasta käsin musiikki kuulosti siltä kuin joku olisi kääntänyt NRJ:tä soittavan radion nupit kaakkoon.

Se ei kuitenkaan latistanut tunnelmaa. Minulla oli ystäviä ympärilläni ja riittävästi juotavaa. Rannalla vallitsi kokonaisuudessaan lämminhenkinen fiilis. Kun Madonna vihdoin aloitti, kuuluivat ”Hellooo Helsinkiii!” –spiikit loistavasti Laruun asti. Kuokkavieraiden vastaranta tanssi ja lauloi mukana pimenevässä illassa. Ehkä se oli tarttuvan meiningin tai vahvan nousuhumalan syytä, mutta löysin itseni laulamassa Like A Virginia.

Madonna-fania minusta ei tullut, mutta oli hienoa olla paikalla todistamassa ilmiötä. Moni oli tullut paikalle piknikille, skumpalle tai vain hengailemaan. Kun valuimme pois rannalta muun ihmismassan joukossa, ajattelin että ainakin voin kertoa joskus tuleville lapsenlapsilleni kuunnelleeni Madonnaa livenä.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että kuuntelin koko keikan loppuun ja jäin vielä yöksi Laruun. Missasin siis once-in-a-lifetime yömetrokokemuksen. Toivotaan, että kaupunki Madonnasta viisastuneena suo meille vielä joskus sen mahdollisuuden.

www.madonnahelsinki.fi/

Teksti: Tessa Tapaninen, Kuvat: Tessa Tapaninen ja Nina Könönen

We Love Helsinki

No Millast Siel Oli? - Flow09

Oi vau! Flow09 potki jopa enemmän kuin edellisenä kesänä. Tyylikkäät ja ajankohtaiset esiintyjät, ainutlaatuinen ympäristö, pienet oivallukset järjestelyissä, hyvä ruoka, kupliva tunnelma ja innostunut yleisö – niistä on onnistunut kaupunkifestivaali tehty.

Torstain varaslähdön päätähtenä oli saksalainen elektronisen musiikin pioneeriyhtye Kraftwerk. Avajaiskonsertin alkutahdit soivat vain vähän ennen h-hetkeä loppuneen sateen kiiltäessä vielä voimala-alueen asvaltilla. Lähes 6500 ihmistä oli levittäytynyt päälavan edustalle ja tunnelma anniskelualueen katteen alla oli odottava ja innostunut. Lavan takana taivas oli matalalla ja minimalistisen elektron estetiikkaan sopivasti tumman graffitin harmaa.

Flown päälava sointui upeasti Suvilahden tehdasalueelle pimenevässä illassa.

Lämmittelijänä toiminut Acid Symphony Orchestra Jori Hulkkonen maanisena kapelimestarinaan viritti yleisön jonkilaisen kollektiivisen transsitilan. Tummiin pukuihin sonnustautunut Suomen konemusiikin kerma taikoi rumpukoneistaan rytmiä kahden seremoniallisesti juodun vodkapullon voimalla. Musiikki heilahteli sujuvasti nyrjähtäneestä epärytmiikasta täyteen paahtoon. Orkesterin videotaide oli happoisella tavalla upeaa katseltavaa; limittäisiä, neonvärisiä kuvia mandaloista ja hymynaamoista. Lavan takana kohosivat Helsingin Energian piiput ja etualalla hengitteli sähköinen yleisö. Ilmassa oli samaa väreilyä kuin ennen ukonilmaa.

Koneromantiikka kukoisti Kraftwerkin visuaalisessa ilmeessä.

Odotus on tapana palkita, niin nytkin. Kraftwerkin retrofuturistinen kone-estetiikka sekä tyylikäs ja ajaton esiintyminen olivat ensikertalaiselle sitä itseään. Analoginen äänimaailma yllätti lämmöllään ja tunnelma oli parhaimmillaan kuin pötköttelisi avaruudessa kiitävällä divaanilla. Minimalistisiin grafiikoihin luottava valosuunnittelu ja videotaide komppasivat kappaleita saksalaisella täsmällisyydellä. Jokainen vokoderin läpi laulettu sana myös projisoitiin valtavalle videoseinälle yhtyeen takana. Tour de Francen aikana nähtiin luonnollisesti nostalgisia pyöräilykohtauksia Ranskan ympäriajosta ja encorena kuullun We Are The Robotsin aikana lavalla soittivat, noh, tietysti robotit. Harvoin tulee mitään esitystä seurattua vastaavalla hartaudella.

Synkistä ennusteista huolimatta aurinko helli festivaalivieraita muutamaa sadekuuroa lukuun ottamatta.

Perjantaina alkuillasta Yann Tiersen tunnelmoi päälavalla ja tarjosi meille myöhäisille lempeän aloituksen ensimmäiselle viralliselle festivaalipäivälle. Kun tähän yhdisti vielä lampaanfetasalaatin ja hyvän seuran, vanha hyväksi havaittu kolminaisuus toimi mahdottoman hyvin. Huomasin kaverille fiilisteleväni miten eteerisen hyvä tunnelma, ja etten tiedä onko se hyvä musiikki, kauniit ihmiset, vai se ihmeellinen feta, mutta ihan kuin aurinko paistaisi näiden aitojen sisäpuolella! Kohta olo alkoi olla jo vähän turhankin raukea.

Ruokamaailman viereen pystytetyllä sohva-alueella oli helppo viihtyä.

Onneksi New Young Pony Club tarjoili hämärtyvään iltaan ihan eri kierrokset minuutissa. Boogie oli koko bändillä ihan eri (ihme)maasta kuin levyillä. Lavalta ja klubilta toiselle hyppely on rankkaa puuhaa ja bändin söpöily mitä mainioin energian välitankkaus.

New Young Pony Clubin laulaja Tahita Bulmer oli keikalla kiehtova sekoitus särmikästä r´n´b-typyjä ja takavuosien rock-dinosaurusta.

Telttalavalla Joensuu 1685 manasi raivoisalla gospelillaan pahoja henkiä ulos soittimistaan. Keltainen maisema, punainen maisema, Bruce Springsteen. Syksy tuntui saapuvan tämän esityksen myötä, mutta oikeastaan sitä villasukissa synkistelyä on jo vähän kaivannutkin. Päälle höyryävä muki matéa.

Joensuu 1685 lumosi rankalla vyörytyksellään.

Haaveilin hamokissa keinumisesta matkalla Cafe Aaltopeltiin, mutta löysin itseni istumasta iloisen värisen kolmipyörän satulasta. Ei muuten onnistu jokaisessa helsinkiläiskahvilassa. Teen äärestä kohti päälavaa veti outo tunnelma: koulun disco, söpöt skeittipunkkarit, värivalot ja ihku lukiobändi. Vampire Weekend yllätti helposti lähestyttävillä biiseillään ja tarttuvalla meiningillä. Hämmentävä ajatusmatka vuosien taa. Ihan kuin joku elokuva tai tv-sarja menneiltä vuosilta, tai viikonloppu vieraassa pikkukaupungissa.

Sympaattisesta Cafe Aaltopellistä sai Flown halvimmat eväät.

Pitkän päivän ilta alkoi olla jo pitkällä ja bändikiintiö täysi. MI NI MA:n elektroninen taiteilu Tiivistämön höyryävässä lämmössä toimi unilauluna; tasainen basso ja tautofoninen rytmi olivat kuin isän lukemassa iltasadussa. Hyvää yötä.

Metipolis ja Dånk -kollektiivien yhteistyössä koostama Yellow Splitch -installaatio loi Tiivistämöön maagisen tunnelman.

Lauantaini oli varattu yhdelle ainoalle, Flown ohjelmiston kiistattomalle kuningattarelle, Grace Jonesille. Rouvan raiderissa oli huhujen mukaan ollut kolme asiaa: haitaristi, ostereita ja kokaiinia. Mitäpä sitä muuta.

Grace Jones sanan "show" ytimessä.

Grace Jonesin myöhempien aikojen kirkossa hiljennyttiin ja polvistuttiin hänen suurutensa eteen. Jättimäisen valokeilan lävistäessä Jonesin discopalloknallin verhoaman pään ja vihreiden lasersäteiden hajotessa yleisön päälle teki mieli kaivaa rukousnauha sormien väliin.

Grace Jonesin jokaisen kappaleen välissä vaihtuvat asut abstraktin näyttävine hattuineen olivat tajunnanräjäyttävä kokemus.

Viimeinen hidas, Hurricane, oli tyyli-kirsikka tyyli-kakun huipulle. Grace Jones tietää mihin tuulikonetta kannattaa käyttää. Viidentoista sentin koroissa ja mustassa silkkiviitassa vastatuuleen: yksinkertaista ja viiltävän tyylikästä. Tämän kaiken jälkeen oli ihan pakko poistua koko festivaalialueelta, ihan saman tien.

Grace Jones hallitsi Flowta rajattomalla karismallaan suvereenisti.

Sunnuntai tuntui alkuun tahmealta. Neljäntenä päivänä putkeen valmistauduin etsimään, löytämään, ihastumaan ja juhlimaan. Mutta saapuessani festivaali-alueelle saunapihalla oli vastassa markkinatunnelma ja We Love Helsingin DJ:t tanssittivat onnellisen oloista väkeä. Parhaita bajamajaan jonotuksia ikinä!

Saunapihalla koettiin sunnuntaina hurmosta iskelmän ja jaloviinan parissa.

Samppanja-teltalta oli suora näköyhtys päälavalle. Tuuli vei osan äänestä kun Nitin Sawhney ystävineen vei fadon tunnelmista afrikkalaiseen rytmiin, maailman ympäri ja takaisin. Ensimmäistä kertaa festivaalin aikana hahmotin jonkinlaisen kokonaiskuvan alueesta ja ihastelin järjestelyitä. Hyvin toimii kaikki.

Flown samppanjateltan rinnalla muiden festarien kaljakarsinat kalpenivat kevyesti.

Festivaalin päätti päälavan osalta Fever Ray. Tätä olin sittenkin odottanut eniten. Kihelmöi jo joka puolella. Karin Dreijer Anderssonin salaperäinen hahmo, intiimi ääni ja hypnoottiset sanoitukset olivat päivätajunnan tuolta puolen. Olin täysin esityksen lumoissa.

Fever Ray vei yleisön niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin lumoavalle matkalle.

Himmeät ja lämpimät, mummolan ullakolta pöllityt jalkalamput läpi koko lavan syttyvät ja sammuvat kuin pienet eläimet puiden lomassa. Kontrastiksi laserit halkoivat ilmaa pään päällä ja loivat alati muotoaan muuttavan kuplan kaiken ympärille. Kylmä tuuli joka puolella ei ole koskaan sopinut mihinkään niin hyvin. Ainutlaatuinen illuusio johon sukelsin empimättä. Kyyneleet silmissä puristin jaloillani asvalttia. Tunnistin Nick Caven Stranger Than Kindnessin ja tunsin samanaikaisesti puhdasta iloa ja melankoliaa.

Fever Ray päätti Flown komeasti.

Hetki meni keikan jälkeen ennen kuin havahduin tokkurasta ja keräsin itseni. Vielä piti parin yhtä sekaisin menneen kanssa spekuloida mitä oikeastaan tapahtui. Siinä vierähti sen verran pitkä hetki, että sunnuntain viimeinen esiintyjä Final Fantasy oli jo lopettanut. Ihan hyvä niin, päälimmäiseksi jäi ihan oikea fiilis – ihmettely.

Flow09 13-16.8.2009 Suvilahdessa. www.flowfestival.com

Teksti: Hanna Tammisto, Kuvat: Flow Festival / Jussi Hellsten, Vilhelm Sjöström, Sami Heiskanen & Eerikki Pokela.

We Love Helsinki

Minä menen: Flow09

Järjestyksessään kuudes Flow alkaa Suvilahdessa tänään perjantaina. Festivaalin tiedottajan Matti Niveksen mukaan tänä vuonna kaikki on festivaalialueella entistä suurempaa ja kauniimpaa. Uuden päälavan edustalla on reilusti tilaa juhlakansalle ja telttalava vetää niin ikää isomman yleisön kuin viime kesänä.

Tänäkin kesänä alueen ruokatarjonta saa kulinaristin hymyilemään. Mukana ovat ravintolat Makutakuu, Raku Ya, Sanni Jouhki Café, Grotesk, Elokuvamuonitus Nakki Oy sekä Nolla. Listalla on mm. luomukaritsaa , sushia, punssirullia, hedelmäsalaattia, villiyrttikeittoa ja suklaakakkua, laadukkaita erikoiskahveja ja shamppanjaa.

Päivälippuja on jäljellä vielä kourallinen jokaiselle päivälle, ja kolmen päivän lippujakin kannattaa kysellä, kaikkia varauksia ei Tiketin mukaan ole lunastettu. Flow’hun odotetaan yhteensä 35 000 kävijää neljän tapahtumapäivän aikana.

Meteorologit ja poppamiehet povaavat sateista viikonloppua Helsinkiin. Jos sateet toteutuvat, Flow tarjoaa festivaalikävijöille sadeviitat, kertoo Nives. Sateenvarjot kannattaa jättää kotiin, sillä viimeistään portilla niistä on luovuttava.

Minä ainakin hyppään tähän virtaan ja odotan innolla mihin se vie. Ainakin mielenkiintoisia esityksiä, hilpeää rytmiä, kauniita ihmisiä ja visuaalisia potkuja on tiedossa yllinkyllin.

Flow09 Suvilahden voimala-alueella, Kaasulahdenkatu 1, Sörnäinen. Festivaalin ohjelma PDF:nä. Festivaaliesite PDF:nä.

Teksti: Hanna Tammisto, kuva: Timo Santala

We Love Helsinki

Minä menen: Art goes Kapakka - Kuorojen kierros

Vastahakoisempien kuorojen ”Kuurojen kierrokseksi” nimeämä tapahtuma kerää koolle 65 baarimelulle vähemmän kranttua lauluryhmää, jotka kiertävät esiintymässä keskustan baareissa. Useimmille kuorolaisille baarissa laulamisessa ei ole mitään uutta, mutta näin organisoidusti ja vailla pelkoa portsareista se tapahtuu vain kerran vuodessa. Nyt onkin loistava tilaisuus kuulla niitä lauluja, joita et useimpien kuorojen keikoilla kuule - karonkkabiisit ynnä muut menevämmät rallit kun eivät oikein sovi esimierkiksi kirkkoihin. Hyväksi koettu tapa nauttia musiikista ja virvokkeista on siirtyä Senaatintorin yhteiskonsertin jälkeen itselleen mieluisaan baariin, asettua lavan ja baaritiskin välille ja kokea kaikki kolmen tunnin aikana kapakassa käyvät köörit. Jos et tunne kuoroja ennestään, voit vaikkapa valita esitykset nimen perusteella; Coro Latinoamericano, LAIN HUUTO ja Viipurin Lauluveikot laulanevat kaikki hieman eri tyylillä. Myös useimpien kuorojen pääsykokeet lähestyvät hyvää vauhtia, joten jos kuorolaulu kiinnostaa, voi AGK:ssa vertailla kuorojen yhteishenkeä ja meininkiä. Kuorojen yhteiskonsertti Senaatintorilla torstaina 13.8.2009 klo 19.00. Kuorojen kierros 34:ssä keskustan baarissa 20:00-23:00. AGK:n Kuorojen kierros, aikataulut ja keikkapaikat

Teksti ja kuva: Visa Mäkelä

We Love Helsinki

Kuvareportaasi We Love Helsingin festaritansseista

We Love Helsingin festaritanssit Korjaamolla täyttyivät lauantaina 1.8.2009 juhlahumusta. Elokuu otettiin vastaan hikipisarat otsalta valuen, jopa korkokengistä aiheutuvia rakkoja uhmaten. Tanssikansalta taittuivat tangot ja twistit, ja komeita taivutuksia nähtiin tanssilattian lisäksi myös vessajonoissa ja aina pihalla asti. Juhlavieraat olivat illan teeman mukaisesti pukeutuneet tyylikkäästi mustiin ja valkoisiin. Kuvaajamme Tuomas Sarparanta, Heli Blåfield ja Veikko Kähkönen olivat hetkessä mukana.













Kuvat: Tuomas Sarparanta, Heli Blåfield & Veikko Kähkönen

We Love Helsinki