Kerrostalojen takaa vilkkuvasta merestä ei ollutkaan iloa, kun silmiä sahattiin.
Tunnelma kivitalossa on ihana. Saavun paikalle heti aamusta, vatsa täynnä ja mieli iloisena. Sisään astutaan jykevästä puuovesta ja ilmoittautumislaite ohjaa oikean kerrokseen. On korkeita huoneita, portaikkoja, ikkunalautoja ja lämpimiä sävyjä. Ikkunan takana hymyilevät mukavat maisemat, Etelä-Helsingin kerrostaloja ja aavistus merestä. Mikäs täällä on sairastaa.
Hoitajat ovat ystävällisiä ja lääkäri kaikessa vakavuudessaan sympaattinen. Tietysti tämä Oulunkylän terveysaseman voittaa, mutta kalliiksi se tulee. Kun kunnallinen lääkäri maksaa reilun parikymppiä, täällä erikoislääkärille saa pulittaa yhdestä käynnistä vähintään kahdeksankymppiä.
Vaikka sairaala mainostaa sopivansa kaikille, nämä kaikki näyttävät hyvätuloisilta keski-ikäisiltä. Niin myös isäni, joka on paikalla kukkaroineen. Ilman sitä minulla ei olisi tänne mitään asiaa.
Leikkaussalissa sisustusta ei ehdi kauaa ihastella, kun laser alkaa sahata -9 asteen silmiäni uuteen uskoon. Sekunnit ovat elämäni hirveimpiä. Leikkauksen jälkeen odotushuoneessa on istuttava tunti tummennetut uimalasit päässä. Vaikka radiossa soi lupsakka reggae, olo on ennen kaikkea väkivaltainen. Ennen minua leikattu nainen istuu huoneessa hihitellen ja jälkeenikin tulevaa naurattaa. Minä voisin kuolla. Oli miljöö kuinka hienostunut tahansa, kipua se ei poista. Tuntuu, kuin joku viiltelisi silmämunia. Hienostuneista huoneista ja maisematoileteista ei ole enää mitään iloa. Tahdon heti pois ja peiton alle.
Kun puudutustippojen ja buranan tehot hiipuvat, tunnin tarkkailuaika päättyy ja saan viimein luvan lähteä kotiin. Päälle kolme tuhatta euroa vaihtaa omistajaa ja eteeristen parvekkeiden ihailu vaihtuu esteettömillä kaduilla kompuroimiseksi. Kivun vuoksi silmiä ei tahdo avata ja jos avaa, näkyy pelkkää sumua. Samaistun hetkellisesti niin näkövammaisiin kuin liikuntarajoitteisiinkin.
Piippaava liikennevalo ei ole koskaan tuntunut yhtä lohdulliselta.
Teksti: Roosa Murto, Kuvat: Tuomas Sarparanta
