Urban Exploration: Rautatieaseman kellotorni

Urban Exploration -juttusarjassa käydään paikoissa, jotka ovat kaupungin katveessa: piilossa, salassa tai suljettuja. Sarjan ensimmäisessä osassa WLH:n toimittaja kiipeää Rautatieaseman kellotorniin.

Itä. Länsi. Pohjoinen. Etelä. Ilmansuunnat on polttomerkitty koristeellisin kirjaimin valtavia kelloja ympäröiviin ajan patinoimiin lautoihin. Kellojen koneisto ja viisarit rutisevat tasaisin väliajoin, ja vanhoissa puurakenteissa leijuu hienoinen tervan tuoksu. Kelmeä valo kajastaa sisään numeroaukoista.

Alhaalla Rautatientorilla pysäkeille kiirehtivät ihmiset ovat kutistuneet mitättömiksi muurahaisiksi. Minut valtaa surrealistinen tunne siitä, että olen Helsingin keskustan absoluuttisessa keskipisteessä ja silti ikään kuin sen ulkopuolella. Paikassa, jonka kaikki helsinkiläiset ovat nähneet, useat jopa päivittäin, mutta jossa niin harva on päässyt käymään: Helsingin Rautatieaseman kellotornissa.

”Itse asiassa alunperin, kun kellotorni valmistui vuonna 1921, kaksi vuotta itse aseman jälkeen, se oli yleisölle avoin” , kertoo VR:n markkinointisuunnittelija Pertti Jelekäinen noustessamme tornin sisäreunoja kiertäviä rappusia ylös. Tuolloin helsinkiläiset pääsivät torniin ihailemaan sisällisodasta toipuvan kaupungin silhuettia 48,5 metrin korkeudesta nimellistä pääsymaksua vastaan.

Muutaman vuoden päästä torni kuitenkin suljettiin, koska puuportaat kuluivat niin uhkaavaa vauhtia, ja siitä lähtien sinne on päässyt vain erityistapauksissa. Turvallisuusriskien vuoksi mahdollisuutta ei pahemmin markkinoida, ”mutta kyllä tänne vieläkin voivat ryhmät päästä, jos vain etukäteen kysyy ja sopii.” Varsinkin arkkitehtiopiskelijoita käy kuulemma paljon.

Jokaiseen ilmansuuntaan suunnatut kellot ovat vaikuttavan massiivisia sisältä päin katsottuna. Yhden kellon leveys on 3,3 metriä. "Puolitoista metrinen minuuttiviisari painaa 60 kiloa ja metrin mittainen tuntiviisari 40 kiloa", latelee Jelekäinen vaikuttavia faktoja. Hän myös kertoo, kuinka ennen numeroaukot valaistiin valonheittimin. Vielä 90-luvullakin niissä jokaisessa oli oma lamppu loistamassa öin ja päivin. ”Jotta kuuma täällä oli, varsinkin kesäisin.”

Vielä 1800-luvun alussa meri ulottui Töölönlahdelta aina Espan puistoon ja Runebergin patsaalle asti. Tuo Kluuvinlahtena tunnettu soinen merenlahti täytettiin soraisella irtomaalla ja nykyinen rautatieasema rakennettiin sen päälle täyttömaalle vuonna 1919. Paalutukset sen alapuolella ovat vieläkin alkuperäisiä, ”eli aika huteralla pohjalla ollaan” toteaa Jelekäinen. Torni sen sijaan rakennettiin rantakallion päälle, ja se seisoo tukevalla maalla.

Ainoita vakituisia asukkaita ovat tornin puurakenteissa pesivät pulut, mutta torni on historiansa aikana nähnyt monenlaisia vieraita. Toisen maailmansodan aikaan Lotat suorittivat sieltä käsin Helsingin ilmavalvontaa, ja ruumishuoneenakin se on ehtinyt toimia. Ja onpa kellotornissa vietetty 26 kutsuvieraan häitäkin.

”Mjölken stiger 3 mk?” kysyy seinälle liimatun Nya Pressenin kansi vuodelta 1957.

Suurimman yllätyksen Jelekäiselle tarjosi kuitenkin mikkeliläinen sankarimatkailijoiden ryhmä, joka pyysi päästä torniin käymään Helsingin vierailullaan. He kertoivat käyneensä siellä edellisen kerran tasan kymmenen vuotta sitten ja halusivat juhlistaa vuosipäivää uudella käynnillä. Ylös torniin päästyään eräs miehistä kipusi kellojen yläpuolelle tornin rakenteisiin ja ojensi kätensä erään nurkkapalkin päälle. ”Vielähän tämä täällä on” , totesi hän hymyillen pölyinen vinettopullo kädessään.

Rautatieaseman kellotorni, Asema-aukio. Avoinna sopimuksen mukaan. Vierailulle mielivät ryhmät voivat ottaa yhteyttä VR:n myyntipalvelupäällikköön Hannele Karvoseen.
(Puhelinnumero: 040-8663899, sähköposti: hannele.karvonen@vr.fi) Tulevan vuoden aikana kellotornia tosin valitettavasti remontoidaan, joten pääsyä ylös myös rajoitetaan.

Teksti ja kuvat: Timo Santala

We Love Helsinki