Viiniä taiteella: Tää hetki on nyt!

Viiniä taiteella-juttusarjassa toimittajamme vierailevat taidenäyttelyiden avajaisissa raportoiden maistamastaan, kuulemastaan, kokemastaan ja tietysti myös näkemästään.

Mirkan avecina oli Emilia.

Törmään jo Ylioppilasaukiolla kukkapuskia piteleviin, huulipunattuihin avajaisvieraisiin. Ahtaudun tupaten täynnä olevaan hissiin ja saavun korkealle kaupunginkattojen tasalle Kalhama&Piippo Contemporaryyn.

Avaran gallerian valkoiset seinät on ripustettu ainakin näennäisen rennoin rantein täyteen Rauha Mäkilän neonvärejä sykkiviä, erikokoisia maalauksia. Korkeassa, hallimaisessa tilassa sykkii myös tanssimusa, ja se on ihan täynnä ihmisiä. Puheensorina kilpailee musiikin metelin kanssa. Bongaan vastaanotto/vieraskirja/kauppojenhierontapöydältä ensimmäiset tyhjät pullot ja paljon lisää kukkia. Näyttelyn nimi All We Want Is Everything kuvaa tätä hetkeä vähän liiankin hyvin.

Tarjoiluille on varattu keskeltä hallia mustalla liinalla peitetty pöytä. Omiin jääpalakulhoihinsa ovat aseteltuina keisariolut- ja omenasiideripullot. Avaaja löytyy pöydältä, joten kaikki voivat näin ollen hoitaa omat ja kaveriensa juomatarpeet itse. Alkoholittomana juomana on vain muutama pullo vissyä ja se loppuu nopeasti. Nälkäisille suille ei täältä löydy täytettä.

Taiteilija erottuu kukkia ja onnitteluja vastaanottavana, fiftarileopardikuosimekossaan kiharat otsalla, yhtenä parhaiten pukeutuneena hahmona. Muutenkin tänne on kokoontunut kaupungin kerma, nuoria tyylikkäitä 20+ ja 30- rahakkaalta vaikuttavia henkilöitä. He huitelevat ympäriinsä pullot kädessä pillifarkkuineen ja pottatukkineen tauluihin sointuvissa kasarikuoseissa. Kuulumisten lomassa vaihdetaan poskisuudelmia, halauksia ja vakuuttavia kättelyjä. Mielessäni käy, että olen myöhästyneillä Flow-jatkoilla.

Musiikkia soittaa oikea dj, joka ei ole kuka tahansa nobody, vaan Maria Veitola. Glitterimekkoon pukeutuneena hän iskee levylautaselle tunnelmaan sopivaa kevyttä, huoletonta pumputusta. Molokon "The time is now… Lets make this moment last…" Tämäkin sopii kuvaan kuin jättisilmälasit hipsterin nenälle. Koen, että minua tykitetään tälle ajalle ominaisilla arvoilla: hetkellisyys, pinnallisuus, helsinkiläisyys, nuoruus, kauneus, coolius… Nämä välittyvät myös musiikkivideo-poseeraus-estetiikkaa huokuvista teoksista. Yritän löytää niistä jotain ironiasta kielivää, mutta ainakin tässä ympäristössä esitettynä ja näiden ihmisten ympäröimänä epäonnistun.

Maalauksissa jokaisen teoksen nimi kuin hittibiisi: He’s Not Like Them Other Boys, Bulletproof, Half Of The Whip ja Hot Chick That You Cant Even Touch. Aika hottia. Vielä jos viittaan Flow-jatkoihin, niin muutama teos on nimetty Flow’ssa esiintyneiden artistien mukaan: Karin Dreijer Andersson ja Ladyhawke! Onkohan näyttelyn ajankohta päätetty taktisesti juuri tähän? Teosten hintahaarukka on 950-4800€. Kolmen työn viereen viedään avajaisten aikana punainen tarra. M.I.A. soi: ”All I wanna do is… take your moneeeee”

Kalhama&Piippo Contemporary on alusta asti ollut selkeä suhteestaan rahaan: täällä se liikkuu. Harva galleria ilman rahaa pyöriikään, eikä taidetta opiskelijabudjetilla osteta. Kuka vie Hot Kissin, I Like Them Tall Boyssin ja She’s So Finen kotinsa seinälle? Ainakin yksi viimeisen päälle pukeutunut pari vintagelastenvaunuineen luo mittailevia katseita seinille. On helppo kuvitella Rauha Mäkilän työ punavuorelaiseen kotiin kierrätyssohvan ja desingkliseiden jatkoksi.
Julkisemmista hahmoista bongaan mad-Tuomas Milonoffin, kyseenalaistakin mainetta niittäneen Antti Piipon ja jytäyttäjä Tuomas Laitisen a.k.a. Moby Dictatorin.

Täällä ei varmasti juoma lopu kesken. Siideriä riittää mukaan otettavaksi ja kuulen, että yhdessä vessoista on ainakin 10 lavaa olutta. Harmi kun ei tullut reppua mukaan… Taiteesta puhutaan suurieleisesti, osoitellaan, analysoidaan ja kuiskutellaan. Kuitenkin tuntuu, että ihmiset katsovat enemmän toisiaan kuin maalauksia.

Rauha Mäkilä: All We Want Is Everything 27.9.2009 asti Kalhama&Piippo Contemporaryssa, Mannerheimintie 3 B, 5.kerros www.kalhamapiippo.com

Teksti ja kuvat: Mirka Kinnula

We Love Helsinki

Urban Exploration: Lauttasaaren vesitorni

Olkapäähän osuu vesitippa portaiden alkupäässä. Betoniset portaat ovat kosteat. Keltaisessa valossa näkyy edessä kapuavan tumma profiili, suunta on ylös ja ulos.

Lauttasaaren vesitorni kohoaa kallioiden keskeltä 34 metriä ylöspäin Lauttasaaren Kotkavuorella. Kaukaa näyttää siltä, että kädet voisi kietoa tornin ympäri, mutta aivan juurella sen massiivisuus pyörryttää. Torniin kiinnitettyjen valolamppujen sakarat levittelevät itseään joka ilmansuuntaan. Länsiväylä humisee lähellä.

Parinkymmenen ihmisen jono kiemurtelee sisään lommoisista teräsovista. Puoleen väliin riittää betoniportaita, sen jälkeen tornia halkovat metalliportaat, joiden väleistä näkee alaspäin. Sisällä risteilee jättimäisiä metalliputkia.

Lauttasaaren vesitorni on rakennettu vuonna 1958. Tornin valtaviin siiloihin mahtuu 4,5 miljoonaa litraa vettä, jota on käytetty tasaamaan kulutushuippuja aamuisin ja iltaisin. Vedenkulutuksen pienenemisen myötä tasaamisen tarve on vähentynyt, joten nykyään helsinkiläisten vedenkäyttöä tasataan Ilmalan vesitornista. Lauttasaaren torni on ollut suljettuna 13 vuotta.

Torni on tärkeä lauttasaarelaisten maamerkki. Sitä on käytetty myös jujutuksen välineenä. ”Lauttasaari-lehdessä tornin väitettiin kallistuneen roudan ja läpikulkuliikenteen vuoksi. Ihmisiä kehotettiin saapumaan tornille työhaalareissa ja lapiot mukanaan, jotta sen romahdus estettäisiin”, kertoo Lauttasaari-Seuran puheenjohtaja ja vesitorni-entusiasti Ville Elomaa.

Lauttasaari -seuran puheenjohtaja Ville Elomaa vesitornin huipulla.

Matkalla ylös, ennen kuin tornin leveä kohta alkaa, sammuvat valot ylhäältä. Odotamme hermostuneina vihertävässä hämärässä. Joku löytää valokatkaisijan, ja nousu jatkuu askel kerrallaan. Edessä ovat vielä ahtaat, huojuvat kierreportaat.

Sitten tuuli ottaa vastaan tornin huipulla. Rohkeimmat ovat ahtautuneet pienelle pyöreälle betoniselle tasanteelle. Kaiteen toisella puolella on tasaisesti alaspäin viettävä harmaa katto. Pään yläpuolella on antenneja. Niistä lähtee tietoa sekä kännyköille että Jokeri-linjan bussien näyttöihin.

Koko Helsinki näyttäytyy parhaimmissaan, heleänsinisen taivaan alla.

Lauttasaari-Seura on järjestänyt yhdessä Helsingin Veden kanssa kaksi yleisöopastusta. Säännöllisiä opastuksia ei ole, mutta seura toivoo, että niitä voitaisiin järjestää tulevaisuudessa.

Teksti: Suvi Häkkinen (akrofobikko), kuvat: Matias Johansson

We Love Helsinki

Bongaa yksityiskohta: Sanoma roskiksessa

Kaivokadun varrelle liimattu kannanotto, Kaivokatu 6, Kluuvi.

Kuva: Mirja Hämäläinen

Viiniä taiteella: Madonna ja riehuvat lapset

Vaellamme Hietalahdenrantaa pitkin Forum Boxiin sen ja sen näyttelyyn samaa matkaa madonnakansan kanssa. Aurinko paistaa lämpimästi ja valtava ihmismassa saa aikaan tunteen kuin olisi osa jotain suurempaa liikettä.

Astumme sisään Pauliina Turakka-Purhosen ja Outi Pieskin Kaisa Giisavaaralla -avajaisiin, jossa tunnelma on ensivaikutelmaltaan jotenkin vaivaannuttava. Kontrasti ulkona vallitsevaan lämpöön ja aurinkoon on suuri. Tila on iso, hämärä ja toistaiseksi vielä tyhjän oloinen. Paikalla näyttää parveilevan lähinnä taiteilijoita. Bongaamme heti pari tuttua kasvoa edellisistä avajaisista.

Pauliina Turakka Purhonen installaatiosta katsottuna

Suuntaamme suoraan tarjoilujen ääreen. Pöytää vahtii tuimailmeinen, Forum Boxin nimikyltillä varustettu nainen, joka annostelee viiniä minikokoisiin mukeihin. Aikamoinen turnoff, siis vahdin olemassaolo, ei itse vahti. Juomatarjoilut koostuvat puna-, valko- ja roseviinistä sekä oletetusti alkoholittomasta boolista, jota lapsivieraat kittaavat kaksin käsin. Kannuissa on vettä vesilinjalaisille.

Muu tarjoilu ei ole kovin houkuttelevan näköistä: pieniä vesirinkeleitä sekä akvaarion pohjakivien näköisiä karkkeja. Karkeista ei edes heti tajua, ovatko ne tarjoilu vai koriste. Rinkelit ovat niin kovia, että alamme epäillä niiden syömäkelpoisuutta. Makuelämys on kuitenkin tuttu menneiden vuosien mummola-ajoilta. Karkit ovat epäilyttävästä ulkomuodostaan huolimatta yllättävän hyviä. Pistämme pystyyn pienen kilpailun siitä kuka kehtaa santsata viiniä useammin. Tuima annostelija katsoo ilme värähtämättä suoraan silmiin pyytäessämme lisäannoksia.

Molemmat taiteilijat ovat paikalla, mutta he eivät erityisesti erotu muusta vierasjoukosta. Hetken tilannetta tarkkailtuamme oletamme taiteilijoiden olevan ne kaikista sosiaalisimmat ja ehkä hieman fiinimmin pukeutuneet.

Siirrymme katsomaan teoksia, joista osa on isoja maalauksia ja osa maalauksellisia tekstiiliveistoksia. Tauluista tuijottaa raadollisesti maalattuja ihmisiä vaatteilla ja ilman, katsoja joutuu itse katsotuksi. Osa taulujen hahmoista on läsnä avajaisissa, ”ai että ton näköinen alasti…”. Pauliina Turakka Purhonen on tehnyt itsestään muutamia (alaston) omakuvia, ja maalannut itsensä rumemmaksi kuin onkaan. Eikös se yleensä mene toisinpäin, kaikki kaunistelevat itseään kuviin. Yhteinen lempiteoksemme on ihana, raaka veistos naisesta aamutakissa scream-ilmeineen. Veistos on sisältä tyhjä ja verta vuotava. Kuulemme vanhemman rouvan kommentin teoksista: "nämä on ihanii!"

Hauska teos on myös installaatio, jonka sisään voi mennä. Siinä on kurkistusaukkoja. Toinen toimittajistamme uskaltautuu miellyttävään kangasneliöön, mutta kokee vähemmän miellyttävän yllätyksen: sisällä joku julkea lapsi käy häntä kutittelemaan! Emme tiedä mitä pitäisi tehdä, sanoa vanhemmille, juosta karkuun… Lapsi jatkaa kutitusta ja kikattaa. Paikalla on muitakin lapsia jotka riehuvat – eivät leiki, vaan riehuvat – keskellä näyttelytilaa. He eivät ole vielä siinä iässä, että teosten penikset ja vaginat kiinnostaisivat. Avajaisten yleisin asuste tuntuukin olevan lastenvaunut, joita on oven vieressä parkissa kaiken aikaa kahdesta viiteen kappaletta.

Teokset menevät kaupaksi. Gallerian oven vieressä on tiski vieraskirjoineen ja kukkamaljakkoineen. Tiskin takana seisoo gallerian edustaja valmiina ottamaan vastaan ostotarjouksia, varauksia ja kysymyksiä. Kaksi lähes kolmestakymmenestä 1000 - 12 000 euron hintaisesta teoksesta on myyty ja useampi kuulemma varattu ensimmäisen tunnin aikana. Kuulemme miehen kysyvän vaimoltaan: "Ostitsä jonkun noista?"

Lempityömme Pauliina Turakka Purhosen: Manttelimadonna.

Tunnelma rentoutuu kellon tikittäessä toista tuntia. Ihmisiä tulee jatkuvasti lisää. Puheensorina täyttää korkean tilan vähä vähältä. Juoksemme santsaamaan kun vahtijatyttö häipyy, on se vaan kivempaa kun saa ottaa itse.

Pidimme molemmat galleriatilasta, jossa on useita huoneita ja kaksi kerrosta. Erityiskiitosta saa tilava vessa, jonka seinät on vuorattu vanhoilla näyttelyjulisteilla.

Monikohan tuli tänne aloittelemaan ennen Madonnaa. Kuulemme muutaman sanovan jatkavansa konserttiin. Poistumme viileästä galleriasta pienessä viinipöhnässä ulos hullunmyllyyn. Helikopterit pörräävät pilvettömällä taivaalla. Aurinko häikii silmiin. Paloauto on pysäköity kulmalle.

Teksti: Marianna Kellokoski ja Mirka Kinnula, Kuvat: Mirka Kinnula

We Love Helsinki

Minä menen: Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaalien siivittämänä maailmanympärimatkalle!

Toimittajamme Tessa Tapaninen valitsi kymmenien elokuvien joukosta omat suosikkinsa, jotka vievät katsojan kaikille viidelle mantereelle.

Kun kansainvälinen filmifestivaali Rakkautta ja Anarkiaa valtaa leffateatterit, on itse kullakin oiva mahdollisuus päästä edulliselle maailmanympärimatkalle elokuvien parissa.

Olen itse kokenut usein festivaalin tarjoamat elokuvat synkkinä. Katseluelämyksen jälkeen olen järjestäen tuntenut maailman painon entistä raskaampana hartioillani. Tästä syystä olen tällä kertaa pyrkinyt valitsemaan elokuvia, jotka vievät katsojansa musiikin, värien ja iloisten elämysten keskelle.


Matkamme alkaa Ranskasta, jossa ohjaaja Emmanuel Mouret onnistuu luomaan ksylofonimusiikin siivittämän komedian Please, please me! Jean-Jaques ei saa seksiä tyttöystävältään, minkä takia hän ajautuu luvan kanssa vieraisiin naisiin ja pokaa kenet muutkaan kuin presidentin tyttären.

Ranskasta lennetään Nigeriaan, jossa teemana on afrikkalainen maisema. Täällä näemme kanadalaisten kanssa yhteistyössä tehty elokuva Nollywood Babylon, joka kertoo nigerialaisesta elokuvateollisuudesta.

Lento Atlantin yli ja olemme Yhdysvalloissa. Pääsemme seuraamaan Soul Power -dokumentin mukana soul- ja funkmusiikin mestareita, "hurjia live-esityksiä ja kulissihassutteluja. Energia on säilynyt filmillä ja virtaa valkokankaalta suoraan hermoon."

Yhdysvalloista lennämme Brasiliaan. Antonia sijoittuu São Pauloon ja kertoo neljän lapsuudenystävän laulukvartetista, joka ponnistaa hip hop –ryhmän taustalta omaksi kokonaisuudekseen.

Ylitämme taas valtameren ja päädymme Australiaan, matkan ainoaan animaatioelokuvaan. Mary and Max on kertomus kahdesta eri-ikäisestä kirjekaverista, joita yhdistää yksinäisyys ja syrjäytyneisyys, eriskummalliset lemmikkieläimet, keräilyfiguurit, suklaa ja ennen kaikkea lämmin sydän. Maryn äänenä kuullaan Toni Collette ja Maxin äänenä iki-ihana Philip Seymour Hoffman.

Pysyttelemme edelleen saarilla. Siirrymme Filippiineille, jossa Raquela haaveilee satumaisesta elämästä Pariisin kaduilla. Toteuttaakseen unelmansa hän siirtyy prostituutiosta tuottoisampaan nettipornobisnekseen. The Amazing Truth About Queen Raquela perustuu ohjaaja Olaf de Fleur Johannessonin internetistä löytämän Raquela-nimisen transnaisen tarinaan.

Viimeinen ulkomaankohteemme palauttaa meidät taas kotimantereelle. Suuntaamme Viroon. Vastaväreillä ja futuristisella neon-Tallinnalla leikittelevä musta komedia A wish tree kertoo Liinasta, joka muuttaa maaseudulta serkkunsa luo Tallinnaan ja aloittaa työt supermarketissa, työkaverinaan mm. kanapukuun pukeutunut ketjupolttaja.

Pitkän matkan jälkeen on taas mukava palata kotiin. Suomessa meidät vastaanottaa jazzmelankoliaa huokuva Sketches of North. Arto Tuohimaan ohjaan dokumentti seuraa pohjoisensävyillä soivan jazz-levy Agathan tekoprosessia, jossa kuvamaailmaa on improvisoitu Kerkko Koskisen musiikin pohjalta.

Nautinnollisia leffahetkiä ja Bon Voyage!

Rakkautta ja Anarkiaa; 22th Helsinki international film festival 17.-27.9.2009, Elokuvateattereissa ympäri Helsinkiä.

www.hiff.fi

Teksti: Tessa Tapaninen Kuva: Hende Nieminen

We Love Helsinki

No millast siel oli? Five Corners Quintet Huvilateltassa

Five Corners Quintetin keikalla ei kaiveltu kännyköitä, eivätkä pelkät encoret piisanneet. Hurmos oli sitä luokkaa, että paatuneinkin jazz-vammainen vakuuttui.

Aloitan tunnustuksella: olen jazz-vammainen. Tiedän kyllä kuka on Miles Davis ja kuka Duke Ellington, mutta en pysty erottamaan, miksi Kind of Blue on tuhottomasti erilainen kuin Viikkarin buffetissa taustalla soiva jazz-henkinen muzak-levy. Olen yrittänyt sivistää itseäni lainaamalla kirjaston jazz-osastolta joitain genren klassikoita, mutta lopputulos on aina sama. Vaikka tahtoisin toden teolla ja kaikella vilpittömyydellä uppoutua saksofonin sulosäveliin ja flyygelin svengiin, platat ovat aina jääneet kiertämään Facebook-surffailun, ruoanlaiton tai lempimisen taustamusiikiksi. Ja kuten eräs tuttuni – lupaava jazz-muusikko – sanoi: ”Jazzia ei jumalauta ole tehty arkirutiinien soundtrackiksi!”

Lähdin Five Corners Quintetin 27.8.2009 pidetylle keikalle jo valmiiksi epätoivoa täynnä, sillä tiesin, etten osaisi analysoida musiikinlajin nyansseja kultivoituneelle lukijalle. Parhaimmillanikin pystyisin sanomaan vain jotain irtonaista äänenlaadusta tai artistivieraiden edesottamuksista. Katsellessani Huvilatelttaan saapuvaa rauhallista, hyväntuulista ja monenkirjavaa joukkoa sain kuitenkin oivalluksen, joka vapautti minut pahimmasta alemmuudentunteestani: musiikki ei ole matematiikkaa, se on tunnetta.

Vaikka en osaisi määritellä, mikä on kantava ero swingin ja modaalisen jazzin välillä tai mikä piirre tekee estradille saapuvasta rumpalivieraasta maailmanluokan virtuoosin, keikkaa voi sanoa onnistuneeksi: jos kuulija ei kaiva kännykkäänsä esille parituntisen aikana kertaakaan kelloa katsoakseen, jos rytmi pakottaa taputtamaan morseaakkosia jalalla maahan ensimmäisestä biisistä alkaen, jos rumpali pieksee kannuja eläytyen jokaiseen lyöntiin kuin metodinäyttelijä, jos silmät kiinni soittava trumpetisti tirauttaa kyyneleen poskipäälleen kesken soolon, jos pianisti puristaa hiestä märkiä hihanpieliään kuiviksi kesken keikan, jos yleisö liikehtii harmoniassa toisiaan huomaamatta, jos pelkät encoret eivät riitä hullaantuneelle kansanjoukolle, jos edessä seisova kasteenkaunis naisihminen vilkuilee kujeilevasti niskansa taakse aina silloin, kun tempo rauhottuu ja sävel vihjaa huulia painautumaan kaulalle.

Lämmin ja heleä torstai-ilta, tyyni Töölönlahti ja musiikki hypnoosin rajoilla. Ei mikään huonompi anti.

Teksti: Mikko Taatila, Kuvat: Kaapo Kamu

We Love Helsinki

Nettivinkki: Bongaa patsas!

Helsingin kaupungin taidemuseon Julkiset veistokset –tietokannassa voi selailla kuvia Helsingissä sijaitsevista patsaista sekä lukea niiden historiasta. We Love Helsingin toimittaja päätti tietokantaa apunaan käyttäen ottaa selvää, mitä Iso Roballa seisoskeleva lyhtypylvään näköinen patsas oikein esittää.

Seison hämmästyneenä Iso Roballa Punavuoressa. Olen kulkenut tästä kymmeniä kertoja, mutten ole koskaan aikaisemmin kiinnittänyt huomiota kadun itäpäässä seisovaan ihmishahmoa muistuttavaan patsaaseen.

Pahempaa: en ole ainoastaan jättänyt kiinnittämättä siihen huomiota, vaan olen illan ja yön hämärässä (sillä silloinhan täällä tulee yleensä liikuttua) pitänyt pitkän ja kapean mallista patsasta lyhtypylväänä. Päätän korjata aikaisemman välinpitämättömyyteni ja ottaa patsaasta enemmän selvää.

Kaupungin taidemuseon sivujen mukaan Helsingissä on ”yli 400 ulkoveistosta, ympäristötaiteen teosta ja historiallista muistomerkkiä”. Julkiset veistokset- tietokannassa veistoksia voi selailla nimen tai taiteilijan mukaan listattuna, hakea eri kriteerien perusteella tai tutkia kartasta, missä eri veistokset sijaitsevat.

Jokaisesta veistoksesta löytyy yksi tai useampikin kuva, perusfaktat, kuten tekijä ja aika, sekä lyhyt kuvaus teoksesta ja mahdollisesti muuta taustatietoa.

Iso Roobertinkadun päässä sijaitseva patsas paljastuu sivuston Veistokset kartalla -toiminnon avulla kuvanveistäjä Björn Weckströmin Viheltävä helsinkiläinen -teokseksi, joka on seisonut Punavuoressa vuodesta 1995 lähtien.

Taiteilijan mukaan teos on "omistettu hyväntuulisten, auttavaisten ja suvaitsevaisten helsinkiläisten kunniaksi". Patsas on siis pystytetty mielestäni oivalliselle paikalle, vaikka voisimme ottaa viheltelijästä vielä enemmänkin esimerkkiä.

Lisäksi Taiteilijat abc -listauksen kautta selviää, että Wickström on suunnitellut myös kaksi muuta Helsingistä löytyvää patsasta: Pasilassa Ison Pajan edustalla sijaitsevan Narkissoksen (1982) sekä luultavasti useammille tutun, Kluuvikadulta löytyvän Fazerin kukon (1991).

Aikaisemmat ajatukseni Fazerin kahvilan edessä sijaitsevasta patsaasta linnun ja ankkurin välimuotona eivät siis ole menneet täysin metsään!

Patsaiden lisäksi kaupungin julkisesta tilasta löytyy muutakin tutustumisen arvoista: Helsingin kaupunginmuseon muistomerkit-tietokannasta voi etsiä tietoa Helsingissä sijaitsevista lähes sadasta erityyppisestä muistomerkistä, joista vanhimmat ovat peräisin 1700-luvun lopulta.

Palvelusta löytyy kuva, perusfaktat sekä lyhyesti taustatietoa. Haku toimii kaupunginosan, muistomerkin tyypin ja ajanjakson mukaan.

Molempien tietokantojen avulla voi helposti tutustua Helsinkiin ja sen historiaan. Jos ei huvita lähteä patsasbongailemaan kaupungille, nettisivustot sopivat mainiosti myös virtuaalimatkailuun.

Julkiset veistokset
Muistomerkit

Teksti: Laika Nevalainen, Kuva: Tuomas Sarparanta

We Love Helsinki

Eka kerta: Duunissa festareilla

Helsingin Juhlaviikkojen inspiroimassa Eka kerta -juttusarjassa toimittajat kokeilevat uusia harrastuksia ja aktiviteetteja. Kolmannessa osassa Tuukka Pasanen kertoo kokemuksestaan nälkäpalkkaduunarina Pitkä Kuuma Kesä -festarilla.

The Flaming Lips esiintyi Wayne Coynen johdolla.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämmittää Suvilahden alueen helteiseksi pätsiksi. Ihmiset kantavat selät väärinä aitoja ja betonikiviä, sekä pystyttävät festivaalitelttoja. Hiki virtaa, iho palaa, kuumuus ei hellitä ja tämä on vasta ensimmäinen kolmen päivän urakasta, jonka jälkeen kaiken pitäisi olla valmista festivaalivieraita varten. Lisäksi tiedossa on vielä viikonlopun jälkeinen purkupäivä.

Olen siis töissä Pitkä Kuuma Kesä -festivaalia rakentamassa. Palkkana on liput viikonlopun festivaalille ja yksi klubikeikka syksylle. Kolmen päivän aikana tiimimme tulisi saada koko alue aidoitettua, aidat pressutettua ja pystytettyä olut- ja backstageteltat, olutalueet, bajamajat ym. tarpeelliset asiat. Meitä on kahdeksan – viisi miestä ja kolme naista. Lisäksi pari tyyppiä Fullsteamilta aikataulun pettäessä ja pari tyyppiä Pågå Teamilta, jotka vastaavat rakentamisesta ja ohjeistavat meitä. Päivän päätteeksi hiekka ja lika värjäävät suihkun veden mustaksi. Otin jopa kesätöistäni lomaa päästäkseni raatamaan ilman rahapalkkaa. Onko tässä mitään järkeä?

On. Voinen sanoa täydestä sydämestäni, että Pitkä Kuuma Kesä -festivaalin kasaaminen oli toistaiseksi yksi tämän kesän parhaimmista kokemuksista. Vaikka fyysinen raataminen helteessä – ja etenkin siitä diggaaminen – on varmaankin monen mielestä hurahtanutta, niin se on samanaikaisesti mahtavaa ja aidosti hauskaa. Hyvän jengin kanssa aika kuluu mukavasti ja tekemisestä tulee aikaansaava olo. Samalla oppii monia käytännön asioita sekä kunnioittamaan festivaalin järjestelyjä ja henkilökuntaa. Tekemisen merkeissä tapaa myös uusia hyviä tyyppejä.

The Soundsin Maija Ivarsson.

Itse tapahtuman järjesti Fullsteam Agency ja se laajensi Fullsteamin samannimisten kesäklubien perinnettä ensimmäistä kertaa festivaaliksi. Esiintyjiksi oli kiinnitetty mm. ensimmäistä kertaa Suomessa vieraillut punklegenda Social Distortion, The Melvins, indiepsykedeliarockin nykypäivänpinkfloyd The Flaming Lips, Mogwai, ruotsalaiset The Sounds ja The Soundtrack Of Our Lives sekä suomalaisista kärkinimistä mm. Disco Ensemble, Asa & Jätkäjätkät ja Risto. Kattaus oli siis isoa luokkaa.

Festivaalit sujuivat pääosin hyvissä merkeissä. Esiintyjät vetivät varmasti keikkansa ja siinä missä etenkin The Sounds ja Social Distortion hullannuttivat lauantaisen yleisönsä, niin sunnuntaina The Flaming Lips valloitti upealla musiikillaan ja tykittämällä yleisön päälle hillittömän määrän ilmapalloja ja paperisälää. Kävipä jopa laulaja Wayne Coyne ison kumipallon sisällä yleisön päällä kävelemässä keikan alussa. Illan päätti Girl Talk, jonka aikana lava täyttyi tanssivista festivaalivieraista.

Maanantain purkupäivä sujui hiukan väsyneissä tunnelmissa, mutta ilmeisesti hyvin. Allekirjoittanut joutui kesken päivän lähtemään lentokentälle kohti Roskildea. Luvassa olisi maanantaisen urakan jälkeen ollut yhteinen illanvietto koko jengin ja järjestäjätahojen kanssa saunan ja hyvän meiningin merkeissä. Fiilis oli kuulemma ollut äärimmäisen hyvä koko poppoolla. Kokemuksen jälkeen voin suositella kaikille työskentelyä festareilla tai muissa tapahtumissa.

Tänä kesänä suuria festivaaleja ei juurikaan ole jäljellä, mutta pienempiä tapahtumia on luvassa tietysti myös kesän jälkeenkin. Yleensä tapahtumissa tekijäjengi on mukavaa ja hyvällä meiningillä mukana – myös ammattilaispuoli. Pitkä Kuuma Kesän puitteista vastannut Pågå Team oli täynnä hyvää porukkaa, jotka osasivat delegoida hommat erinomaisesti ja jaksoivat neuvoa ja ohjeistaa koko ajan hyvällä mielellä.

Suosittelen!

www.pitkakuumakesa.fi
www.fullsteamrecords.com

Teksti: Tuukka Pasanen, Kuvat: Anu Mayer

We Love Helsinki

No millast siel oli? Maija Vilkkumaa 10 + 10 Huvila-teltassa

Maija Vilkkumaa 10 + 10 -juhlakonsertti toi lavalle myös suomirockin kuningattaren aikaisemmat kokoonpanot.

Maija Vilkkumaan keikalla ei voi vain istua. Alussa yleisö vielä malttoi, mutta Kristiinan kajahtaessa keikan lopulla vain ankarimmat rockpoliisit painoivat enää puuta.

Vilkkumaan 10 + 10 -juhlakeikka 23.8. Huvila-teltassa Helsingin Juhlaviikoilla koostui kahdesta osasta. Ensimmäisen kympin aloitti Vilkkumaan ensimmäinen bändi Tarharyhmä. Minna Haapkylä, Isa-Eerika Lehto, Nöksy Niiniluoto ja Maija Vilkkumaa perustivat bändin lukiolaisina vuonna 1989. Huvila-teltassa nähtiin alkuperäisestä kokoonpanosta kaikki muut paitsi rumpali-Niiniluoto. Rumpuja takoi hänen tilallaan Eppu Kosonen.

Vaikka teiniajat ovat jo kaukana, luontui kolmikymppisiltä rouvilta ärhäkkä rock edelleen mainiosti. Tarharyhmän jälkeen lavalle marssi Vilkkumaan toinen bändi, Hunajamelonit. Yhtye soitti tunnettuja ulkomaalaisia hittejä humoristisesti suomeksi käännettyinä.

Seuraava osuus leikkasi tyylikkäästi läpi Vilkkumaan menestyksekkään soolouran. Keikka rävähti ymmärrettävästi käyntiin vuoden 1999 megahitistä Satumaatango. Soittolista oli läkähdyttävä. Reilun tunnin kestäneen vedon aikana kuultiin Vilkkumaan kaikki suurimmat hitit. Viimeisimmän pitkäsoiton kappaleet jäivät tällä kertaa vähemmälle.

Kolmen Vilkkumaan kokoonpanon ilta oli hienosti rakennettu kokonaisuus. Kansa kuuli varmasti sitä mitä halusi. Tanssitilaa olisi tosin voinut olla lavan edustalla enemmän. Tähti-biisiä kuunnellessa kun ei vain voinut istua.

10 + 10 -juhlakiertueen päätöskonsertti järjestetään Savoy-teatterissa 30.9, joten peli ei ole vielä menetetty, vaikka Huvila-telttaan ei olisi tällä kertaa ehtinytkään.

Teksti: Maria Ruuska, Kuva: Juhlaviikot / Katja Lösönen

We Love Helsinki

No millast siel oli? Wet Sounds Uimastadionilla

Taiteiden yönä järjestetty Wet Sounds -performanssi sai aurinkoisen Uimastadionin altaat soimaan pinnan alle upotettujen kaiuttimien avulla.

Starttasin taiteiden yöhön loppukesän auringon lämmittämältä Uimastadionilta. Stadikan vakituisena käyttäjänä vanhan kesäpaikan valjastaminen kulttuurille vaikutti kokemisen arvoiselta idealta. Tapahtuma oli sijoitettu hyppyaltaaseen, jossa kellui jo alkuillasta kymmeniä ihmisiä. Uteliaita uimareita liittyi jatkuvasti jo altaassa lilluvien joukkoon. Hihitys ja iloiset virneet hallitsivat osallistujien kasvoja: tässäpä taidemuoto, jota kukaan ei tuntunut ottavan turhan tosissaan. Toisaalta, kuinka vakavana voi pysyä, kun tärisee altaan reunalla oranssi kellukemakkara kädessään?

Alkuillan musiikista vastasi äänitaiteilija Joel Cahen, joka operoi monimutkaisen näköistä laite- ja johtokasaa altaan reunalla. Stadikalla kuultavan setti oli Cohanin mukaan tehty kertomukselliseen rakenteeseen, jossa hän hyödynsi erilaisia musiikkityylejä, äänitehosteita ja elokuvien äänimaisemaa. Mukaan oli päässyt hauskoja ja tunnistettavia makupaloja, kuten bingoemännän numeroiden luenta. Äänet toistuivat uima-altaan pohjalle upotettujen kaiuttimien kautta.

Jarna Huvila kelluu makkaroiden avulla ja nauttii musiikista.

Nappasin itselleni makkarakellukkeen ja hyppäsin veteen. Päässäni soi J. Karjalaisen biisi Merenneitoni ja minä, mielessäni vilisi kuvia Arielista ja laulavista ravuista. Into ja mielikuvat vajosivat ensimmäisen kahden minuutin jälkeen hyppyaltaan pohjaan. Yritin sukeltaa, mutta takapuoli pulpahti pintaan ja kylmettyi. Viiltävät sahan äänet ärsyttivät sekä pinnan ylä- että alapuolella. Hetken räpiköimisen, uimalasien asettelun ja sukellusharjoittelun jälkeen sain ajatuksesta kiinni. Pinnan alla taustahäly katosi, ja lilluin henkäyksellisen kestäviä hetkiä täydellisessä hiljaisuudessa ja pehmeydessä. Muiden äänien puuttuminen ja pohjassa liikkuvat sukeltajat loivat vaikutelman unenomaisesta maailmasta, jossa Cahenin äänimaailma vallitsi rikkaana ja intiiminä.

Wet Sounds tarjosi uudenlaisen nauttia niin yksinkertaisesta asiasta kuin ääni. Toisaalta myös pisti pohtimaan, kaikkia niitä mahdollisuuksia, joihin uimahalleja voisi käyttää urheilun lisäksi. Cahen totesi, että vedenalainen äänigalleria sopii loistavasti tietyille erikoisryhmille, kuten raskaana oleville tai lapsille. Samalla se uppoaa kuitenkin isoillekin massoille, koska se on taidemuotona konstailematon ja helposti nautittava.

Wet Sounds -kotisivut

Teksti: Minna Laine, Kuvat: Antti Tuomola

We Love Helsinki