Ateneum – haukotuksia ja itsestäänselvyyksiä? Ehei! Uusittu klassikkokokoelma on ripustettu kansainväliseen tyyliin haastamaan katsojaa ja luomaan uusia näkökulmia.
Helene Schjerfbeckin öljymaalaus "Sirkustyttö" vuodelta 1916.Ateneumin peruskokoelmalta on totuttu odottamaan Edelfeltin ja Gallen-Kallelan mestariteoksia, tylsiä maisemia sekä opettavaista kertomusta Suomen taiteen kehityksestä. Viime talvena avattu uusi ripustus museon ylimmässä kerroksessa on päivittänyt kansallisen klassikon kertaheitolla 2000–luvulle. Muodikkaasti nimetty Elämää suurempaa –kokoelmanäyttely rinnastaa saleittain vaihtuvien teemojen puitteissa kuluneempia klassikoita ja harvemmin nähtyjä teoksia. Tällä on huomattavan virkistävä vaikutus niin teosten herättämien tunteiden kuin näkökulmienkin kannalta.
Tuulisena arkipäivänä avarassa, valkoisessa museossa vaeltaa harvakseltaan ihmisiä. Komeaan, Rautatientorille valtavin ikkunoin avautuvaan ensimmäiseen saliin on havainnollistettu kuvitteellisella pienoismallilla, minkä kokoinen pilvenpiirtäjä museon tulisi olla pystyäkseen esittelemään kaikki kokoelmansa teokset. Onneksi Ateneum on inhimillisen kokoinen – yläkerta on kierrettävissä tunnissa, vain tunnelmapaloja spottailevalle lyhyemmässäkin ajassa. Postikorttien panoraama Rautatientorille on sekin kiehtova, elävä taideteos.
Omasta näkökulmastani liikuttavin näyttelyn saleista on portaikosta vasemmalla, otsikolla ”Taiteilijat kansallisuutta rakentamassa”. Toisella pitkällä seinällä on rinnakkain Albert Edelfeltin päivänpaisteisia kansankuvauksia kuten Ruokolahden eukot ja Poikia rannalla, jotka ovat painuneet suomalaisten romanttiseen itsetietoisuuteen. Vastakkaisella seinällä idealismi kohtaa todellisuuden; luokkaerot ja kansalliset traumat, jotka yhtä lailla liittyvät käsitykseemme suomalaisuudesta. Marcus Collinin tummassa maalauksessa työläiset vaeltavat loskassa tehtaalta kotiin, Henry Ericsson kuvaa sisällissodan vankileiriä ja Juho Sallinen lapsuutensa lestadiolaisten ankaraa hurmosta. Suomen maalaustaiteessa on käsitelty hyvin niukalti sotia, joista esimerkiksi kirjallisuus on ammentanut runsaasti. Siksi onkin hienoa, että salissa on peräti kaksi dramaattista toisen maailmansodan kuvausta. Yngve Bäckin Sodan Sävelessä (1944) irvistävä olento soittaa selloa taustallaan pommien pauhu ja palavat kaupungit. Helge Dahlmanin Sota vuosilta 1946-48 esittää aiheensa abstraktimmin: tulkitsen maalauksen kolme hahmoa naiseksi kahden miehen riepoteltavana. Voisin kuvitella, että nyt nähtävä särmikäs Suomi-kuva on turistinkin kannalta kiinnostavampi. Kierroksen puolimaissa on käytävän kaltaiseen tilaan kerätty suomalaisten taiteilijoiden omakuvia eräänlaiseksi muotokuvagalleriaksi. On kiehtovaa nähdä miten taiteilijat ovat itse nähneet ja luoneet omaa taiteilijaminuuttaan kautta aikojen. Åke Mattaksen omakuva paperihatussa vuodelta 1956 on huvittavalla tavalla samankaltainen Edelfeltin 70 vuotta varhaisemman barokkiasuposeerauksen kanssa. Omakuvagalleria johtaa Taiteilija kotona -otsikoituun saliin, joka on mielestäni näyttelyn hienoimpia. Maalauksissa nähdään taiteilijoille rakkaita ihmisiä kotoisissa miljöissä. Pariskunta Sulho Sipilä ja Greta Hällfors-Sipilä ovat kuvanneet samoja maisemia kodistaan Johanneksen kirkon kulmalta intiimisti eri tyyleillä. Myös heidän näkemyksensä toisistaan ovat sympaattisen kulmikkaita. Tyko Sallinen liioitteli tunnetusti Mirri-vaimonsa possunenää, mikä herätti aikalaisissa pahennusta. Salissa on myös Marc Chagallin upea Mandoliinin soittaja vuodelta 1914. Se kuului alkujaan Kaivopuiston Marmoripalatsia asuttaneelle Keirknerin perheelle.
Sulho Sipilän öljymaalaus "Sisäkuva, soittava nainen" vuodelta 1931.Naistaiteilijoita on viime aikoina otettu esiin urakalla. Heille kokoelmanäyttelyssä omistettu huone on ristiriitainen: miksi naiset on eritelty omaan pieneen tilaansa, kun muissa miehet saavat hallita ilman, että heidän sukupuoleensa kiinnitetään huomiota? Myös salin esittelyteksti, jossa Suomea markkinoidaan tasa-arvon mallimaana hämmästyttää jo pelkästään tunnettujen palkkaerojen valossa. Toisaalta salin teoksissa välittyy kiinnostavasti yhteiskunnan naistaiteilijoille rajaama aihemaailma: kodin piiri, naiset ja lapset sekä maisemat. Hieno, uusi tuttavuus ovat Elga Sesemannin ekspressiiviset katunäkymät 1940-luvulta. Seuraava pienehkö sali on omistettu yksin Helene Schjerfbeckille. Siellä esitellyt maalaukset vaihtuvat usein, kuten muidenkin näyttelyn teosten kohdalla ilmeisesti on tarkoitus.
Elämää suurempaa –kokoelmanäyttely haastaa katsojaa aiempaa enemmän. Se ei anna suoraan avaimia teosten tulkintaan, vaan herättelee kyseenalaistamaan ja luomaan henkilökohtaista katsojakokemusta. Ateneumin peruskauraa kommentoimaan on asetettu myös joitakin nykytaideteoksia. Oivaltava ja hauska rinnastus on mm. Edelfeltin Luxemburgin puistossa –maalaus vuodelta 1887 ja Ismo Kajanderin Vihreä Pariisi –esinesommitelma vuodelta 2006. Niistä molemmat käsittelevät pariisilaisuutta, Edelfelt yläluokkaisen lempeästi, Kajander monimielisemmin: halkeilleen asfalttipalan päälle aseteltua, tunnistettavaa pariisilaistalojen rivistöä lakaisee kadunlakaisijan vihreä luuta.
Kritiikkiäkin näyttely ansaitsee. Suurin osa näyttelysaleista olisi pärjännyt mainiosti ilman teemojen raivostuttavan ympäripyöreitä esittelytekstejä, jotka kaiken lisäksi on painettu tilaa vieviin lieriöihin. Näyttelyn rakentajat olisivat voineet selittää teosvalintojaan yksityiskohtaisemmin erillisellä viholla. Lisäksi osa teemoista on turhan löyhiä, jolloin teosten välinen kommunikaatio kärsii. Esimerkiksi Taiteilija tarinankertojana -sali menettää otteensa hajanaisesta joukostaan. Haastava, monipuolinen ja runsas ripustus tekee Ateneumin yläkerrasta kuitenkin antoisan elämyksen myös luokkaretkien puuduttamalle vanhalle kävijälle (tai ehkä nimenomaan juuri hänelle).
Ateneumin Taidemuseo, Kaivokatu 2. Avoinna ti 9–18, ke-to 9–20, pe 9-18 ja la-su 11–17. www.ateneum.fi
Teksti: Ville Hakanen, Kuvat: Kirsi Halkola & Hannu Karjalainen / Kuvataiteen keskusarkisto
We Love Helsinki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti