26.10.09

Saaristolaisromantiikkaa Silakkamarkkinoilla


Ovatko Helsingin kuuluisat silakkamarkkinat todella tuulahdus saaristosta vai tusinatavaran tyrkytystapahtuma? Kävimme tarkistamassa, mutta retki vaati ensin traumojen voittamista.


Viimeksi yritin ostaa silakkaa Kauppatorilta kymmenvuotiaana. Kaikki meni kuitenkin pilalle, kun veneestä kaloja myyvä mies huitaisi kaupankäyntiä häirinnyttä lokkia melalla. Lokki mätkähti mukulakiville ja kauhistunut turisti yritti saada jo kuollutta lintua virkoamaan. Minä heitin kalastajaa porkkanan naatilla ja serkkuni huusi ”Lokintappaja!”.

Silakkamarkkinoilta löytyy myös teemaan sopivaa festariruokaa, jos ei malta odottaa kotiin asti.

Ehkä kuitenkin oli aika päästä lapsuuden traumasta ja antaa silakalle uusi mahdollisuus. Kauppatorin silakkamarkkinat ovat jonkinlainen syksyn kohokohta, ja kalat näkyvät mediassa jo viikkoja ennen tapahtumaa. Sinne siis. Kauppatorilla käy jäätävä viima, on syksyn ensimmäinen välihousupäivä. Kylmä keli ei ole omiaan nostattamaan markkinatunnelmaa. Keski-iältään viisikymppinen asiakaskunta suorittaa ostoksensa nopeasti ja katoaa kojujen väliin. Kuvaajamme Marina Ekroos kaipailee haitarimusiikkia. Yhdellä tiskillä komeilee kiiltävä pokaali. ”Ai te olette voittaneet jonkun palkinnon?” yritän aloittaa keskustelua hymyttömän ahavoituneen kalastajan kanssa. ”Joo.” Mies ojentaa silakkaa tikun nokassa ”Laitetaanko?”. Tällä kojulla ei paljoa jutustella. Laiturin päässä istuu vielä ahavoituneempia rantojen miehiä pulloineen. Myös Kalatalouden keskusliitto on paikalla, pyöreässä akvaariossa ui hauki ja ahvenia.

Lännen Juhlapalvelujen wokkipannussa paistuu lohta ja perunoita. ”Kivasti sopii toi Marketan pää pannulle, sehän on vähän kuin muikku!” työkaveri huutelee tiskin toiselta laidalta.

Kolera-altaan kulmasta Kauppahallille ammattikalastajat myyvät tuotteitaan suoraan veneistä, kun taas Uspenskin katedraalin suuntaan levittyvät kojut ovat harrastajien hallussa. Risto Kiiski on jeesaamassa kaveria silakkamarkkinoilla jo 35. vuotta. ”Kalastaja kalastaa ja me suupaltit myydään!” hän virnuilee. Silakka on Kiiskelle rakas harrastus, jo toisessa polvessa. ”Isävainaa keitti kerran silakkasopan suoraan kolera-altaan veteen. Kyllä kaverit ihmetteli, että onpa perkeleen pahaa keittoa!” Kiiski kertoo.

Silakkakauppiaat Kiiski ja Koskinen vakavoituvat vain poseerauksen ajaksi.

Silakkamarkkinat ovat muuttuneet vuosien saatossa. Perinteisen tönkkösuolatun silakan sijasta tiskissä on kymmeniä makuja, ja joka vuosi pitäisi saada myyntiin lisää. Kiisken aisapari Reijo Koskinen epäilee, että nuoret tykkäävät ostaa uutuuksia.

Veneiden määrä on vähentynyt runsaasti; parhaimmillaan Kolera-altaassa kellui yli sata paattia, nykyään vain reilu viisikymmentä. Helsingin silakkamarkkinat ovat silti Koskisen ja Kiisken mukaan maan suurimmat ja parhaat. Asiakkaita tulee Turusta saakka, pelkän silakan perässä. ”Porissa oli keksitty vetonaulaksi puulautta, johon poratuista pilkkirei'istä ihmiset sai narrata lautan alla altaassa uivia lohia”, Koskinen naureskelee. Helsingissä ei myydä edes metrilakua.

Päivä lähenee jo loppuaan ja tarjouskilpa käynnistyy.

Kiiskenkin kojulle pysähtelee tuon tuosta naapurimyyjiä heittämään herjaa. ”Silakanmyynti perustuu ehdottomasti rehellisyyteen ja asiantuntemukseen”, Kiiski kuitenkin painottaa. ”Täällä käy samat ihmiset vuodesta toiseen.” Me poistumme kojulta mukanamme purkki mustaherukan lehdillä marinoitua silakkaa, tämän vuoden uutuutta. Silakkapussi käsipuolessa, kirkkaassa auringonpaisteessa Kauppatorilla on hetken kuin saaristossa.

Teksti: Ella Nikkilä. Kuvat: Marina Ekroos

We Love Helsinki

22.10.09

Calamari Union täällä ja Seattlessa


Rakkautta ja Anarkiaa -leffafestareilla nähtiin muuan kummajainen. Aki Kaurismäen vuonna 1985 ilmestyneestä kulttileffasta
Calamari Unionista on tehty uusi versio yhdysvaltalaisin voimin. Tämä Helsinki-elokuva, niin sanottu Suomen Reservoir dogs, on siirretty Seattleen. Tapasimme tekijät kysyäksemme, mistä helvetistä on kysymys.

Calamari Union remake-elokuvan ohjaaja Richard Lefebvre ja kuvaaja Ben Kasuke kehuvat Dubrovnikin toasteja.

Kuvaaja Ben Kasuke on saapunut alle tunti sitten Helsinkiin ja valittelee jet lagia. Hän innostuu kuitenkin kuin pieni lapsi, kun pääsemme Cafe Moskvaan, jossa haastattelu on tarkoitus pitää. Kasuke on selvittänyt, että tämä on Kaurismäen kantapaikka ja Kasuken idolin symbolisen tason läsnäolo saa hänet hykertelemään. Myös minulle tämä oli ensimmäinen kerta Moskvassa ja vaikka paikka on eittämättä sympaattinen, en oikein osaa yhtyä Kasuken riemuun. Kotikutoinen sisustus ei näytä silmiini eksoottiselta vaan hieman halvalta. Kasuke huomaa heti Matti Pellonpään kuvan seinällä ja tallentaa muitakin yksityiskohtia digipokkarillaan.

Ohjaaja Richard Lefebvre saapuu pian, ilmeisesti huolitellumpana kuin yleensä. Kasuke hihkuu, ettei koskaan ennen ole nähnyt tätä puku päällä. Runsaat tatuoinnit kiemurtelevat esiin miehen kauluksista ja hihansuista. Lefebvre on viettänyt Helsingissä jo päivän ja hänkin on silminnähden innostunut. Miehet maistelevat salmiakkia ja vaikuttuvat muutenkin halukkailta kokeilemaan suomalaisia kummallisuuksia.

Molemmat ovat ensimmäistä kertaa Helsingissä. Se on kuulemma kauniimpi kuin Seattle, johon remake sijoittuu, mutta niissä vaikuttaa myös olevan jotakin samaa. Ainakin sää. Kasuke pohtii, että suurkaupunkeja kaikkialla maailmassa yhdistää myös maaseutua ja pikkukaupunkeja vapaampi ja luovempi ilmapiiri.

Kerron heille, että suomalaiset ovat aina innostuneita, kun joku tekee ulkomailla jotain, mikä liittyy Suomeen. Siksi suomalaisia varmasti kiinnostaa elokuva. Lefebvre kertoo, että hän arvelikin sen saavan jotain huomiota Suomessa, mutta huomauttaa että on tehnyt elokuvan kuitenkin pääosin itselleen ja ihmiselle jotka esiintyvät siinä.

Nähtyään Kaurismäen alkuperäisen leffan vuonna 2002, hän oli vaikuttunut nimenomaan sen henkilöhahmoista. "Nää on ihan kuin mun kaverit!" Lefebvre hihkuu. Hän kuitenkin jatkaa myös vaatimattomasti, että alkuperäisen elokuvan hahmot ovat kuulimpia kuin heidän leffassaan. Hän laittaa sen amerikkalaisuuden piikkiin. Kohteliaana tyyppinä en kuitenkaan yhdy hänen mielipiteeseensä siitä, että amerikkalaiset nyt vaan on rumia. Lefebvre kertoo, että alkuperäisen elokuvan musiikki oli myös yksi seikka, mikä inspiroi häntä tekemään remaken. Omaa elokuvaansa varten hän pyysi kavereitaan tekemään musaa.

Lefebvre mielestä molemmissa leffoissa on kuitenkin yleismaallinen, kaupunkeihin liittyvä tarina, jossa on myös poliittinen viesti. Vähävaraisia ihmisiä juoksutetaan alueelta toiselle halpojen asuntojen perässä. Hän kuvailee, miten gentrifikaatioprosessi ajaa Seattlessa köyhiä nuoria tyyppejä alueelta toiselle. Kun ihmisiä muuttaa halpojen asuntojen perässä jonnekin, hinnat nousevat ja rahattomimmat joutuvat taas muuttamaan seuraavalle alueelle. Remaken paikat on valittu niin, että niihin liittyy konnotaatioita juuri seattlelaisille. Ballard, johon elokuvan lopussa lähdetään, on paikka johon kukaan ei oikeasti halua mennä. Kuulostaa etäisesti Vantaalta.

Mietimme yhdessä sitä, mitä Kaurismäki on tarkoittanut Viroon lähdöllä. Vuonna 1985, jolloin alkuperäinen leffa on ilmestynyt, Viro oli vielä neuvostoliittolainen kaupunki. Entä mitä merkitsee Eira? Kaurismäkeläiseen tyyliin absurdissa elokuvassa on paljon mysteereitä.

Kysyn tietysti, että tietävätkö herrat, mitä Suomen oma outolintu Kaurismäki ajattelee elokuvasta. Lefebvre kertoo että yhteistyö rajoittui muutamaan erikoiseen sähköpostiin. Yhdessä Kaurismäki pyysi lahjoittamaan rahaa Amnestylle ja kodittomien yömajaan ja toisessa korjaamaan Kaurismäen auton. "Toivottavasti mun ei tarvi, en nimittäin osais, vaikka väitin, että osaisin" Lefebreven naureskelee. Kaurismäestä puhuminen vetää nämä muuten leppoisat herrat hieman mietteliäiksi. Hahmo tuntuu aiheuttavan heissä pelonsekaista kunnioitusta.

Hiljalleen keskustelu lipuu siihen mitä herrat aikovat Helsingissä tehdä. Kasuke yrittää vaihtaa lentolippunsa, jotta voisi jäädä pidemmäksi aikaa. Hän kertoo, että Helsingissä hän haluaa nähdä heavy metal -bändejä ja on kuulemma myös googlannut paikan, jossa voi laulaa heavy-karaokea. Lefebvre sanoo haluavansa nähdä 69 Eyesin ja Hanoi Rocksin. Kerron, että valitettavasti jälkimmäisellä oli jo jäähyväiskeikka, mutta ainakin Andy saattaa löytyä jostain baarista notkumassa. Lisäksi Lefebvrellä on suunnitelmissa käydä katsomassa Helsingin metroa ja muita alkuperäisen elokuvan tapahtumapaikkoja. "Hei joo, hengaillaan!" Lefebreve huudahtaa.

Toivottavasti jäivät.

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Robert Keskinen


21.10.09

Katja Tukiaisen "Playground, My work is my pleasure”- näyttely antaa vallan tytöille


Korjaamon Galleria
muuntautuu tyttöjen maailmaksi, jossa nähdään lettinauhoja, karkkeja ja punaisia kenkiä. Toimittajamme Heidi Valkola kävi tutustumassa lähemmin sekä näyttelyyn että itse taiteilijaan.


Taiteilija Katja Tukiainen.

Ensimmäinen asia, jonka näen kävellessäni sisään Korjaamo Galleriaan, on
Katja Tukiainen seisomassa tikkailla seinää maalaten. Näyttelyn nimi, ”Playground, My work is my pleasure”, kuvastaakin Tukiaista täydellisesti.

Näyttelyssä nähdään tyttöjä, bambeja, leivoksia, Nuria ja Arnold Schönberg sekä Marx. Tyttöarmeijat pioneeripuvuissaan, käsissään karkkitangot, taistelevat tyttöjen ja tyttöyden puolesta. Huomaan olevani kateellinen maalausten tytöille heidän rohkeudestaan ja vallattomuudestaan - tytöt saavat näyttää kieltään siinä missä pojatkin. Silmää iskevä tyttö näyttää suorastaan flirttailevan katsojalle. Teokset ovat viattomia, samalla vietteleviä. En voi olla ihmettelemättä miten kieltään näyttävä Shirley Temple -tyttö kirjamessujen julisteessa aiheutti kohua. Nyt kieltä näytetään senkin edestä. Tukiainen kertookin pitävänsä katsojan provosoinnista.

Näyttelyn teokset ovat toistensa peilikuvia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että teokset olisivat identtisiä vaan ne enemmänkin keskustelevat keskenään. Näyttelyssä leikitään sanoilla, katseella ja hieman katsojallakin. Tuntuu kuin tytöt kuiskisivat toisilleen ja tuijottaisivat katsojaa. Katsojasta tulee katsottava. Se ilo ja huumori mikä taiteilijalla on ollut töitä luodessa välittyy katsojalle. Taide on kuin leikkikenttä, playground, missä sääntöjen rikkominen on sallittua. Tukiainen ei arvostelusta säikähdä, vaan kun häntä on kritisoitu jostakin, hän on vain tehnyt sen seuraavalla kerralla korostetummin.


Tukiainen maalaa myös tilasidonnaisia teoksia, jotka valtaavat kokonaisia seiniä. Näyttelytilaan astuessa tuntuu kuin olisi saapunut toiseen maailmaan. Seinälle maalatut tytöt raottavat punaisia verhoja sivuun luoden teoksille näyttämön. Katsojalle annetaan tilaisuus kurkistaa tyttöjen maailmaan. Seinien maalaaminen on Tukiaiselle tosissaan tekemistä, eräänlainen extremekokemus.


Näyttely on ehdottomasti käynnin arvoinen ja ainakin itse tauluja katsottuani en voi muuta kuin poistua hymyillen, ehkäpä osa taiteilijan innosta on tarttunut minuunkin. Toivon vain, että Korjaamolla on laaja leivosvalikoima, koska itse olen ainakin sellaisen tarpeessa.


"Playground, My work is my pleasure”- näyttely
Korjaamo Galleriassa, Töölönkatu 51 b, Töölö, 16.10.- 15.11.2009.

Teksti ja Kuvat: Heidi Valkola


We Love Helsinki

16.10.09

Linnanmäen Valokarnevaali tarjoilee valon ja varjon leikkejä


Jokainen Helsingissä lapsuutensa viettänyt tai muuten Linnanmäkeen taskuraketti-ikäisenä rakastunut saattaa tuntea pakottavan tarpeen kirmata saman tien paikalle, jos Lintsille pääsee talvella. Jo viikon jatkunut Valokarnevaali tarjoaa valloittavan jatkoajan lapsuuteen keskellä synkkenevää syksyä.

Tiistai-iltana huvipuisto on hämärä ja hiljainen. Kaukana on se kaaos ja hektisyys, joka kesällä syntyy sinne, tänne ja tuonne juoksevista, vahdista huumaantuneista lapsista. Paikalla kyllä on muutamia lapsiperheitä ja nuoria kaakaokuppeineen, mutta syksyinen tapahtuma näyttää tutusta paikasta aivan uudenlaisen puolen. Vain megasipsipussiarvonnan tyttö jaksaa kujertaa mikrofoniinsa loputtomia kehotuksia tulla ostamaan yksi arpa ”koska voittoja vielä on, paljon”.

Valot ovat syttyneet ympäri puistoa luoden oudon, pienoismallimaisen tunnelman laitteiden ympärille. Selvää on, että ensimmäisenä on suunnattava maailmanpyörään katsomaan tätä kaikkea lintuperspektiivistä. Unohtaen korkeanpaikankammoni nousen istuimelle ja suljen oven innostuksesta hihkuen. Kun kori alkaa lipua hiljaa iltataivasta kohden, vertigoni muistuttaa olemassaolostaan ja tarraan kuvaajasta tiukasti kiinni. Ylhäällä maisemat ovat jo niin mahtavat, etten muista enää edes pelätä.

Takaisin maanpinnalla on omituista kuulla Lintsin äänimaailmana Vivaldin Talven ensimmäinen osa ja jotain, josta tulee mieleen jenkkien jokajoulukuiset perhe-elokuvat. Yksin kotona ja sen semmoiset, tiedättehän. Lasten innosta hihkuvat äänet korvaava orkestraalinen, jouluinen ja mahtipontinen elokuvamusiikki oikeutetaan arvatenkin tapahtuman syksyisellä konseptilla. Vanhassa 50-luvun karusellissa on onneksi musiikkina tuttu ja turvallinen Sininen ja valkoinen.

Paitsi musiikki, myös pimeän ja hehkulamppuviritelmien leikki viestii, että Valokarnevaali on ehkä suunnattu hieman varttuneemmille huvittelijoille. Lapsia on yllättävän vähän mutta valokuvaajia sitäkin enemmän. Esimerkiksi törmäilyautoradalla, joka on muunnettu luisteluradaksi, suihkii ainoina muutama luistelija kamera tanassa.

Katoksen laitamalta löytyy tosin sitä tavanomaisempaa huvipuistokansaa. Syntyjään helsinkiläiset, nyttemmin Aitoolla, Pälkäneellä asuvat Jens (11) ja Jami (9) ovat tulleet Valokarnevaaliin mummonsa ja helsinkiläisen ystävänsä Aatron (13) kanssa. Pojat ovat huvipuiston vakiokävijöitä, mutta ovat ensimmäistä kertaa Lintsillä syksyllä. Hienoinen pettymys onkin ollut se, etteivät kaikki laitteet ole Valokarnevaalin aikaan auki. Onneksi kaikki lempilaitteet – Vekkula, vesitornin sisuksiin rakennettu Linnunrata sekä Kieputin – ovat auki. Niin ikään comebackin tehnyt Enterprise, nyttemmin Kehränä tunnettu vekotin saa pojilta kiitosta.

Aatro, Jens ja Jami Naurupolulla.

Valokarnevaalin kävijäjakaartia, lasten korvautumista valokuvaajilla, selittänee valon ja pimeän leikki, joka tarjoaa mielenkiintoisen visuaalisen maiseman, jota kelpaa kuvata. Esimerkiksi Hurjakurun vesiallas on aavemainen tyhjänä, hienoisen usvan noustessa betonijoesta. Iltapimeässä, värilamppujen katveessa erilaiset kieputtimet näyttävät toistaan ihmeellisimmiltä.

Ja nekin laitteet, joissa yleensä ei ole käynyt, tuntuvat jotenkin vähän mielenkiintoisemmilta tässä maailmassa. Yritettyämme turhaan saada kuvattua vuoristoradalla (kirkumiselta ja tarrautumiselta emme saaneet yhtään onnistunutta kuvaa otettua), kisaamme erään videokameraneidin kanssa Monorailiin vain hävitäksemme ensimmäisen vaunupaikan rinnan mitalla. Kaksi kierrosta ja lisää maisemia. Käymme viela Hypyttimessä, kunnes huomaamme, että monta tuntia on hujahtanut ja sulkemisaika lähestyy. Kylmä syö varpaita, mutta olemme tuskin huomanneet! Valokarnevaalia voi suositella, ihan vaikka vain sen visuaalisuuden vuoksi.

Linnanmäen Valokarnevaali on auki sunnuntaihin 18.10.2009 asti joka päivä kello1722. Lisätietoja:http://www.linnanmaki.fi/fi/valokarnevaali

Teksti: Tuuli Hongisto, Kuvat: Jesse Anttila

We Love Helsinki

Iskelmän salaisuutta etsimässä – Syystanssit Ravintola Bellyssä


Iskelmä- ja lavatanssit mielletään usein keski-ikäisten ja eläkeläisten pariskuntien harrastukseksi. Toimittajamme Tiina Kivelä päätti ottaa selvää, onko kyseessä pelkkä myytti vai onko iskelmä kenties laajentamassa reviiriään.

Ennen asian syvempää tarkastelua on syytä kertoa, että kiinnostukseni lavatansseihin on alkuperäinen syy, miksi eksyin tämänkin blogilehden toimitukseen. Niihin hurahtaneena halusin selvittää erilaisia mahdollisuuksia jatkaa harrastusta. Tänä iltana tarkoituksenani oli myös ottaa selvää olisiko vastaavista tanssiaisista We Love Helsingin järjestämien tanssien manttelinperijäksi.

Löydän itseni äkkiarvaamatta triplabuukatussa perjantai-illassani matkalla Bellyyn. Tiedossa olisi Martti Servo & The Moods -viihdeduon keikka, jonka jälkeen iskelmäjammailua Radio Helsingin Iskelmäiltama- ohjelmasta tuttujen DJ:den sävelten tahdissa. Paikalle saapuessani huomaan kuitenkin olevani auttamattomasti myöhässä – Martti Servo on jo esiintynyt. Väkeä on silti paikalla reilusti ja tunnelma on odottava. Ensimmäisen, vihreäseinäisen salin takaa alkaa kuulua musiikkia. Pujottelen tieni punaseinäisen tanssisalin puolelle. Tanssilattia on puolillaan pääosin alle kolmikymppisistä koostuvaa juhlakansaa. Muutamat tanssivat pareittain, mutta suurin osa tanssii isommissa ryhmissä. Tapahtuma ei mitenkään ole verrattavissa perinteisiin lavatansseihin. Iskelmä kuitenkin raikaa ja tanssilattialla kaikki pyörähtelevät ja twistaavat tanssin huumassa. Lavalla varsinaiseen esiintyjäkaksikkoon kuulumaton showmies rummuttaa pohkeidensa välissä olevaa mustaa laatikkoa.

Iskelmäiltaman DJ:t, Olli Sirén ja Mikko Mattlar.

Yritän löytää väenpaljoudesta tanssiparin, joilla olisi jonkinlaista lavatanssi- tai iskelmätaustaa – siinä kuitenkaan onnistumatta. Viimein lähes voitonvarmana siitä, että nyt olen onnistunut bongaamaan oikean iskelmäkonkarin, suuntaan kulkuni tanssilattialle. Hups vaan, ja toimittajaa viedään. Huomaan pyöriväni ohjauksessa villisti ympäri tanssilattiaa. Taisivat korot käydä useaan otteeseen melkein kattolampuissakin. Tiedustellessani partnerini iskelmämieltymyksiä saan kuitenkin tutun vastauksen: ”En mä nyt ihan hullu oo. Sehän on jotain, mitä meidän vanhemmat on joskus jortsuillu.”

Mikä sitten saa ihmiset tanssimaan ihan vain tanssimisen ilosta? Kysymys itsessään sisältää jo yhden vastauksen, mutta toinen syy voisi olla tanssien aikaansaama teatterimainen tunnelma. Tämä teoria sopii erityisesti kellohametanssien suosioon. Ihmiset saavat teeman mukaan pukeutumalla ottaa jonkun toisen henkilön roolin. Syynä voisi olla myös nuorten aikuisten viimeinen pako lapsuuteen. Iskelmä on niitä harvoja ”vanhempien juttuja”, joita ei ole vielä päässyt kokeilemaan. Niin tai näin, joka tapauksessa ihmisillä tuntuu olevan hauskaa ja tarkemman analyysin antamiseen vaaditaankin vielä lisää tutkimustuloksia.

Epätodellisissa tunnelmissa poistun Bellystä. Iskelmä on näyttäytynyt nyt kaksissa erilaisissa kasvoissa. Miten moneen muotoon tämä kameleontti vielä taipuu? Tihrustan ovella vihreällä seinällä olevaa punaista tekstiä:” The first James Bond film.” Hymyilen ja melkein tekisi mieleni nipistää itseäni käsivarresta. Olikohan tämäkin ilta vain elokuvaa.

Ravintola Belly, Uudenmaankatu 16, Punavuori.

We Love Helsinki Jäähyväistanssit 17.10.2009 Valkoisessa Salissa. Tapahtuma Facebookissa.

Teksti: Tiina Kivelä, Kuvat: Mirkku Pervonsuo

14.10.09

Bongaa yksityiskohta: sanoma roskiksessa

Kaivokadun varrelle liimattu kannanotto korvasi edellisen. Kaivokatu 6, Kluuvi.

Kuva: Mirja Hämäläinen

8.10.09

Hullujen päivien keltainen hysteria - tarttuuko se?

Keltaiset kassit valtaavat taas Helsingin neljän päivän ajaksi. Toimittajamme kävi ihastelemassa kulutusjuhlan ensitunnelmia.

Hurraa, monen päivän katalogihypistely on nyt vihdoin palkittu! Seison myrskyssä Helsingin keskustan Stockmannin ovilla. Kello on 7.45 ja olen elämäni ensimmäistä kertaa todella menossa Hulluille päiville, oikein ajatuksella. Tavaratalon ovien edessä on yllättävän rauhallista, kahden vanhemman rouvashenkilön kiistelyä lukuun ottamatta ilmapiiri vaikuttaa toistaiseksi leppoisalta. Kauhutarinat ihmisten ryysimisestä ja tönimisestä tuntuvat kaukaisilta. Olisiko myrsky vaikuttanut helsinkiläisten ostointoon? Kellon lähestyessä kahdeksaa, alkaa ihmismassa kuitenkin kasvaa ja liikkua hermostuneesti. Tunnelma jännittyy; kengännauhoja ja käsilaukun hihnoja kiristellään. Joukossa tarkastellaan salavihkaa ympärillä olevia kilpailijoita.

Samalla hetkellä kun vieressäni ollut nainen litistyy minua vasten, näen sivusilmällä kun muutama lenkkitossu jo kaapii maata. Olen kuin olenkin keskellä karjalaumaa. Rentoutuneet naurahdukset ovat nyt mennyttä, ihmisten katseet ovat keskittyneitä. Nyt on tosi kyseessä! Hetkellä millä hyvänsä lasiovet avataan. Ei voi sanoa, etteikö ostohysteria tarttuisi, niin luontevasti käytän kyynärpäitäni velloessani massan mukana sisään tavaratalon uumeniin. Sadat keltaiset myyjät vastaanottavat tätä sirkusmusiikin tahdissa sisään mylvivää laumaa.

Jatkan matkaani kiihkeästi kohti lentolippujen myyntipistettä. Lentolippujen hankinta on kuitenkin se todellinen Hullut päivät -kokemus; täällä karsitaan jyvät akanoista! Ilahdun huomatessani, että jokaisen kerroksen jälkeen väki kannoiltani vähenee ja olen toiveikas. Saapuessani ruuhkaiselle lipunmyyntipisteelle käteeni lyödään vuoronumero ja karu totuus paljastuu. Lentolippujen jono on venynyt jo tuntien mittaiseksi. Lohdutuksekseni ystävällinen keltainen herrashenkilö toteaa, että voin mennä tekemään muita "hullun halpoja" ostoksia odottaessani vuoroani.

Poistun Stockmannilta ostamatta mitään, osittain periaatteesta, osittain yksinkertaisesti sen takia, että sisäänrynnistyksen mukana tuoma jännitys ja into kestivät vain pienen hetken. Ympärilläni vellova massa kasvaa ja lähden tyytyväisenä; näille Hulluille Päiville ei enää tarvitse mennä.

Hullut päivät jatkuvat lauantaihin 10.10.2009 saakka.

Teksti: Lilli Kaarakka, Kuvat: Topi Vanhatalo

We Love Helsinki

6.10.09

Sporalla Keskuspuistoon


Keskuspuisto on monelle helsinkiläiselle tuttu vain käsitteenä. Urhea luontointoilijaryhmämme suuntaa kohti suurta tuntematonta esitelläkseen sitä vähän meille muillekin.

Kaunis, mutta myrkyllinen kalliokielo viihtyy karuillakin kasvupaikoilla.

Urbaaneinkaan helsinkiläinen ei voisi väittää vieraantuneensa luonnosta. Metsään päätyy tässä kaupungissa melkein vahingossa ja luonon helmaan pääsee keskustasta raitiovaunulla. Helsingin suurimman puiston, Keskuspuiston, kaupunkilaisille tutuimpia osia ovat Töölönlahti ja sen ympäristö, mutta harvempi helsinkiläinen on todella tutustunut tähän Vantaanjoelle asti venyvään alueeseen.

Toimittajaryhmämme päättää aloittaa Keskuspuisto-retkeilyn kevyesti tutustumalla Laaksoon, puiston eteläpäätyyn. Auroran sairaalan parkkipaikalla sata metriä vilkkaasti liikennöidystä Nordenskiöldinkadusta, fasaaniemo vahtii kaula pitkänä asfaltilla tepastelevia poikasiaan. Lilli johtaa reippaasti joukkomme metsän siimekseen. Kuusikon pohjakerrosta verhoaa tiheä käenkaalipeite. Kuvaajamme Visa intoutuu maistelemaan näitä, myös ketunleipänä tunnettuja pikkuruisia kasveja. Metsäylioppilas Lilli kertoo, että tämän osan metsää tunnistaa rehevästä kasvillisuudesta lehtomaiseksi kankaaksi, joka on yleisin metsätyyppi Etelä-Suomessa.

Käenkaalin voi helposti sekoittaa apilaan.

Lehtomaiselle kankaalle tyypilliset saniaiset ovat vielä täydessä loistossaan Keskuspuistossa ja valoisissa aukkopaikoissa nämä yksivuotiset kasvit muodostavat tiheitäkin kasvustoja. Kuvittajamme Mirka seisoo hiukan hämmentyneenä pusikon keskellä,
”Mitä mun olisi tarkoitus tehdä täällä? Puiden välistä vilahtelee työmatkalaisia ja lenkkeilijöitä, muutaman metrin päässä pururadalla juoksee dobermanni. Onko tämä nyt sitä metsää? ”Ehkä tälläisiä on parempi kutsua metsiköiksi” toteaa Lilli. Keskuspuiston valtava metsäalue jakautuu erikokoisiin laikkuihin, joissa puu- ja kasvilajit vaihtelevat. Näihin metsiköihin voi helposti piipahtaa polulta ilman pelkoa eksymisestä.

Tiheä hiirenporraskasvusto luo ajoittain jopa trooppista tunnelmaa Keskuspuiston metsiköihin.

Joukkomme lähtee etsimään koskemattoman metsän tuntua viereiseltä pöheikön peittämältä kukkulalta. Kallion huipulta avautuu luontokokemuksen sijaan näköala Helsingin ylle. Siluettiin piirtyy Tuomiokirkko, Kallion kirkko, Linnanmäki ja nostureita. Äänimaisema koostuu ambulanssin sireenistä, äkäisistä sinitiaisista ja kuvaajamme tulkkinasta
M.A. Nummisen biisistä "Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa".

Käävän rihmasto lahottaa puuta hiljalleen.

Yhtäkkiä Ella on astua johonkin keltaiseen.
”Limasieni!” Koko joukko kompuroi paikalle vahvistamaan havainnon: ”Hyi, se on ruma. Rihmastot näkyy!” Mirka huudahtaa, mutta Lilli puolustaa keltaista möykkyä. ”Vähänkö se on söpö, tekisi mieli paijata!” Meillä oli tuuria. Nämä kummalliset kasvin, eläimen ja sienen välimuodot liikuskelevat metsässä sateen jälkeen ja vain ollessaan lisääntymisvaiheessa. Limasienet ryömivät metsän pohjalla sopivaan korkeaan kohtaan, vapauttavat itiönsä, kurtistuvat ja katoavat jopa yhdessä yössä. Kyseinen keltainen laji on nimetty vanhan suomalaisen uskomuksen mukaan Paranvoiksi; henkiolento Paran ajateltiin pudotelleen metsään varastamaansa voita.

Visa kävi seuraavana päivänä etsimässä jo kasaan kurtistuneen, itiöitään pudottelevan limasienen ja pakkasi näytteen siitä tulitikkulaatikkoon. Näyte lähetettiin kasvimuseoon Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelman puitteissa tehtävään Suomen limasienten määritysopasta varten.

Luoviessamme takaisin polulle Mirka huokaa metsän tuoksun olevan yksi maailman parhaista hajuista. ”Sitä ei edes tajua kaipaavansa, ja sitten ihmettelee, miten on voinut olla viikkoja ilman!” Mirka jatkaa tutun tuoksun ihastelua. Luonto on kasvanut kiinni helsinkiläisiin, tai ehkä toisin päin. Pienen palan metsää voi onneksi haukata vaikka työmatkalla.

Kallion huipulla kasvava mänty on käpristynyt, mutta vahvan juurakkonsa ansiosta se pysyy pystyssä vielä vuosia.

Helsingin Keskuspuistoon pääsee keskustasta mm. raitiovaunulla 7A, 7B (Auroran sairaalan pysäkki, Nordenskiöldinkatu) ja lukuisilla busseilla. Puiston alueella voi mm. pyöräillä, hiihtää, sienestää ja ratsastaa.

Kartta linkissä: http://www.hel2.fi/keskuspuisto/fin/1esittely/popup/karttakesa.html

Teksti: Ella Nikkilä ja Lilli Kaarakka, Kuvat:Visa Mäkelä, Kuvitus: Mirka Kinnula

We Love Helsinki

5.10.09

Kuvareportaasi We Love Helsinki Vintagetansseista


We Love Helsingin Vintagetansseissa tanssittiin ja tunnelmoitiin jälleen vanhan suomi-iskelmän tahdissa Kuudennella Linjalla 25.9.2009 ja Korjaamolla 26.9.2009. Paparazzimme Timo Santala, Marina Ekroos ja Christer Ådahl väijyivät pahaa-aavistamattomia pyörähtelijöitä ja tuloksena on kuvareportaasi täynnä suuria tunteita tanssilattialla.










Kuvat: Timo Santala, Marina Ekroos, Christer Ådahl

We Love Helsinki

1.10.09

Aamulla: Cafe Engel


Aamulla-juttusarjassa We Love Helsinki fiilistelee kaupungin heräämistä ja joutilaita aamuhetkiä. Engelin aamiainen on oman genrensä klassikko, joten tämä hillitty, ylemmän keskiluokan kohtaamispaikka täytyy testata.

Aamuaurinkoista Senaatintoria on hyvä ihailla kotoisan kilinän ja hiljaisen puheensorinan keskellä. Joskus tosiaan kannattaa nousta ennen kello kymmentä.

Valitsemme listalta ranskalaiset aamiaiset. Settiin kuuluu maitokahvi, croissant, hedelmiä, vihanneksia, juustoja, tuoremehua ja suklaakaramelli. Värikäs annos on päivälle sangen kelpo aloitus. Ainut kummallisuus on tietty Atkinsin dieetti -meininki; leivänpäällisiä on lautasellinen, leipänä vain se yksi croissant. Juustoa on melkein liiaksi, niin mahdottomalta kuin se kuulostaakin.

Ranskalainen aamiainen on kuitenkin aamiaisseuramme, Engelin ravintolatoimenjohtaja Pihla Heinosen mukaan asiakkaiden kestosuosikki. Aamiaisvaihtoehtoja on yhteensä kuusi. Luomu- ja perinneaamiainen ovat listan uusimpia tulokkaita. Niitä ei aina ole saatavilla ja tarkka sisältökin vaihtelee kauden mukaan. Heinonen kertoo, että tarkoituksena on vähentää ulkomaisten, kaukaa rahdattujen hedelmien käyttöä ja tarjota asiakkaille lähempää tuotu, ekologisempi aamupalavaihtoehto.

Pihla Heinonen viihtyy työssään.

Arkiaamunakin Engel on täynnä aamiaisasiakkaita. Heinosen mukaan tämä kehitys alkoi viitisen vuotta sitten. Sitä ennen aamiainen oli lähinnä viikonloppuluksusta. Sitten esimerkiksi nuoria kaveriporukoita alkoi ilmestyä aamiaisille enemmän. Emme nytkään ole ainoita alle nelikymppisiä. Brunssit ja aamiaiset ovat vakiintuneet monen toverin viikko-ohjelmaan. Miksi jopa opiskelijat käyttävät pienestä budjetistaan yli kympin aamiaiseen? Heinonen vastaa, että hänen mielestään Engel on enemmän kuin kahvila. "Tämä on myös sosiaalitoimisto!" hän naurahtaa. Vaikka yhden kahvikupin hinnalla saisi kaupasta sumppia koko paketin, niin eihän se ole ihan sama asia. Kahvila on turvapaikka pahan maailman keskellä. Kahvilassa nautitun aamiaisen tyyliseen luksukseen halutaan sijoittaa, vaikka satsaus olisikin pois jostain muusta. Heinonen sanoo itsekin ihmetelleensä, että jopa lukioikäisillä riittää rahaa törsättäväksi kahvilaan.

Cafe Engel on perustettu parikymmentä vuotta sitten. Se tunnetaan kaupungissa hienostuneesta tunnelmasta, pöytiintarjoilusta ja siitä, että siellä käy kirjailijoita. Pöytiintarjoilu on Helsingin kahviloissa harvinainen käytäntö ja siinä pitäytyvät paikat tekevät sen ylpeydellä. Se on kuitenkin omiaan myös aiheuttaamaan tottumattomille asiakkaille hämmenyksen hetkiä; pitikö tää nyt maksaa kassalla vai tuleekohan ne vielä tänne?

Kotoisa porvaritunnelma on rakennettu hillityillä väreillä, kakkuvitriinillä ja huolitelluilla yksityiskohdilla. Astiat ovat valkoista posliinia ja henkilökunta vienosti hymyilevää. Tarkkaan mietityt puitteet tekevät paikasta erityisen ja asiakkaana tulee erityinen olo. Vaikka Engel sijaitsee Helsingin kovimmassa turistigetossa, se on silti tukevasti helsinkiläisten hallussa. Heinosen mukaan asiakkaista kahdeksisenkymmentä prosenttia on paikallisia. Kanta-asiakkaita on paljon ja jotkut käyvät aamiaisellakin melkein joka aamu. Jotkut perheet ovat ottaneet Engelin osaksi elämäänsä ja siellä on järjestetty häitä ja ristiäisiä. Onpa joku jo toisen polven kanta-asiakas, jonka vanhemmat ovat aikanaan tulleet ensitreffeille kahvilaan.

Toimittajamme Mirja Hämäläinen hörppää aamukahvia.

Engel menee tammikuussa kiinni kun koko kortteli menee remonttiin. Korttelia pyritään "elävöittämään", mutta ei ole varmaa, palaako tämä kovin eläväinen osa monumentaalikeskustaa vanhoihin liiketiloihinsa remontin jälkeen. Heinonen näkee epävarmat ajat kuitenkin mahdollisuutena. Jos ulkopuolelta sanellaan muutoksia, voi se olla tälle helsinkiläiselle instituutiolle hyvä sauma uudistua.

Café Engel, Aleksanterinkatu 26, Kruununhaka. Avoinna vielä tammikuun 2010 loppuun asti.

Teksti: Mirja Hämäläinen ja Veera Moll Kuvat: Timo Wright

 
Creative Commons License
Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-Tarttuva 1.0 Suomi-lisenssi.