Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ihmiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ihmiset. Näytä kaikki tekstit

6.2.10

Docpointin satoa: kolme vinkkiä aloittelevalle dokumentaristille


Dokumenttielokuvaohjaaja Kiti Luostarinen palkittiin Aho & Soldan -elämäntyöpalkinnolla viime viikon Docpoint -dokumenttielokuvafestivaaleilla. Palkittu ohjaaja on tehnyt dokumenttielokuvia lähes kaksi vuosikymmentä ja pitää omassa työskentelyssään erittäin tärkeänä prosessiin heittäytymistä: aistimista, tuntemista ja pohdiskelua.


Luostarisen tapa tehdä elokuvia on verkkainen ja perusteellinen. Prosessin aikana hän haluaa eläytyä aiheeseen ja perustella sen tärkeyttä itselleen; näin yhden elokuvan tekeminen vie häneltä kolmesta kymmenen vuotta.

Tässä Kiti Luostarisen tärkeimmät neuvot aloittelevalle dokumentaristille:




Teksti ja kuvat: Maria Halkilahti
We Love Helsinki

22.10.09

Calamari Union täällä ja Seattlessa


Rakkautta ja Anarkiaa -leffafestareilla nähtiin muuan kummajainen. Aki Kaurismäen vuonna 1985 ilmestyneestä kulttileffasta
Calamari Unionista on tehty uusi versio yhdysvaltalaisin voimin. Tämä Helsinki-elokuva, niin sanottu Suomen Reservoir dogs, on siirretty Seattleen. Tapasimme tekijät kysyäksemme, mistä helvetistä on kysymys.

Calamari Union remake-elokuvan ohjaaja Richard Lefebvre ja kuvaaja Ben Kasuke kehuvat Dubrovnikin toasteja.

Kuvaaja Ben Kasuke on saapunut alle tunti sitten Helsinkiin ja valittelee jet lagia. Hän innostuu kuitenkin kuin pieni lapsi, kun pääsemme Cafe Moskvaan, jossa haastattelu on tarkoitus pitää. Kasuke on selvittänyt, että tämä on Kaurismäen kantapaikka ja Kasuken idolin symbolisen tason läsnäolo saa hänet hykertelemään. Myös minulle tämä oli ensimmäinen kerta Moskvassa ja vaikka paikka on eittämättä sympaattinen, en oikein osaa yhtyä Kasuken riemuun. Kotikutoinen sisustus ei näytä silmiini eksoottiselta vaan hieman halvalta. Kasuke huomaa heti Matti Pellonpään kuvan seinällä ja tallentaa muitakin yksityiskohtia digipokkarillaan.

Ohjaaja Richard Lefebvre saapuu pian, ilmeisesti huolitellumpana kuin yleensä. Kasuke hihkuu, ettei koskaan ennen ole nähnyt tätä puku päällä. Runsaat tatuoinnit kiemurtelevat esiin miehen kauluksista ja hihansuista. Lefebvre on viettänyt Helsingissä jo päivän ja hänkin on silminnähden innostunut. Miehet maistelevat salmiakkia ja vaikuttuvat muutenkin halukkailta kokeilemaan suomalaisia kummallisuuksia.

Molemmat ovat ensimmäistä kertaa Helsingissä. Se on kuulemma kauniimpi kuin Seattle, johon remake sijoittuu, mutta niissä vaikuttaa myös olevan jotakin samaa. Ainakin sää. Kasuke pohtii, että suurkaupunkeja kaikkialla maailmassa yhdistää myös maaseutua ja pikkukaupunkeja vapaampi ja luovempi ilmapiiri.

Kerron heille, että suomalaiset ovat aina innostuneita, kun joku tekee ulkomailla jotain, mikä liittyy Suomeen. Siksi suomalaisia varmasti kiinnostaa elokuva. Lefebvre kertoo, että hän arvelikin sen saavan jotain huomiota Suomessa, mutta huomauttaa että on tehnyt elokuvan kuitenkin pääosin itselleen ja ihmiselle jotka esiintyvät siinä.

Nähtyään Kaurismäen alkuperäisen leffan vuonna 2002, hän oli vaikuttunut nimenomaan sen henkilöhahmoista. "Nää on ihan kuin mun kaverit!" Lefebvre hihkuu. Hän kuitenkin jatkaa myös vaatimattomasti, että alkuperäisen elokuvan hahmot ovat kuulimpia kuin heidän leffassaan. Hän laittaa sen amerikkalaisuuden piikkiin. Kohteliaana tyyppinä en kuitenkaan yhdy hänen mielipiteeseensä siitä, että amerikkalaiset nyt vaan on rumia. Lefebvre kertoo, että alkuperäisen elokuvan musiikki oli myös yksi seikka, mikä inspiroi häntä tekemään remaken. Omaa elokuvaansa varten hän pyysi kavereitaan tekemään musaa.

Lefebvre mielestä molemmissa leffoissa on kuitenkin yleismaallinen, kaupunkeihin liittyvä tarina, jossa on myös poliittinen viesti. Vähävaraisia ihmisiä juoksutetaan alueelta toiselle halpojen asuntojen perässä. Hän kuvailee, miten gentrifikaatioprosessi ajaa Seattlessa köyhiä nuoria tyyppejä alueelta toiselle. Kun ihmisiä muuttaa halpojen asuntojen perässä jonnekin, hinnat nousevat ja rahattomimmat joutuvat taas muuttamaan seuraavalle alueelle. Remaken paikat on valittu niin, että niihin liittyy konnotaatioita juuri seattlelaisille. Ballard, johon elokuvan lopussa lähdetään, on paikka johon kukaan ei oikeasti halua mennä. Kuulostaa etäisesti Vantaalta.

Mietimme yhdessä sitä, mitä Kaurismäki on tarkoittanut Viroon lähdöllä. Vuonna 1985, jolloin alkuperäinen leffa on ilmestynyt, Viro oli vielä neuvostoliittolainen kaupunki. Entä mitä merkitsee Eira? Kaurismäkeläiseen tyyliin absurdissa elokuvassa on paljon mysteereitä.

Kysyn tietysti, että tietävätkö herrat, mitä Suomen oma outolintu Kaurismäki ajattelee elokuvasta. Lefebvre kertoo että yhteistyö rajoittui muutamaan erikoiseen sähköpostiin. Yhdessä Kaurismäki pyysi lahjoittamaan rahaa Amnestylle ja kodittomien yömajaan ja toisessa korjaamaan Kaurismäen auton. "Toivottavasti mun ei tarvi, en nimittäin osais, vaikka väitin, että osaisin" Lefebreven naureskelee. Kaurismäestä puhuminen vetää nämä muuten leppoisat herrat hieman mietteliäiksi. Hahmo tuntuu aiheuttavan heissä pelonsekaista kunnioitusta.

Hiljalleen keskustelu lipuu siihen mitä herrat aikovat Helsingissä tehdä. Kasuke yrittää vaihtaa lentolippunsa, jotta voisi jäädä pidemmäksi aikaa. Hän kertoo, että Helsingissä hän haluaa nähdä heavy metal -bändejä ja on kuulemma myös googlannut paikan, jossa voi laulaa heavy-karaokea. Lefebvre sanoo haluavansa nähdä 69 Eyesin ja Hanoi Rocksin. Kerron, että valitettavasti jälkimmäisellä oli jo jäähyväiskeikka, mutta ainakin Andy saattaa löytyä jostain baarista notkumassa. Lisäksi Lefebvrellä on suunnitelmissa käydä katsomassa Helsingin metroa ja muita alkuperäisen elokuvan tapahtumapaikkoja. "Hei joo, hengaillaan!" Lefebreve huudahtaa.

Toivottavasti jäivät.

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Robert Keskinen


26.6.09

Hietalahden kirppiksen rakkaimmat tavarat


Hietsun kirpparilla on aurinkoisena keskiviikkona parikymmentä myyjää, joilla on hyvää aikaa vastailla toimittajien kysymyksiin. Halusimme tietää, mikä myyntipöydän tavaroista on rakkain ja mistä taas kiihkeimmin halutaan eroon
.


Jatta Lehosmaan myyntipöydän rakkaimpia esineitä ovat vaaleat Arabian tarjoiluastiat. Ne eivät enää ole ihan priimakunnossa vaan hieman "hiirensyömiä". Rakkaita ne ovat Lehosmaalle siksi, että ne ovat hänen vanhempiensa häälahja 30-luvulta. Hinnaksi kahdelle tarjoiluastialle Lehosmaa määrittelee 20 euroa.

Turhin, ja ehkä myös kummallisin, esine tänään on hylsy tai jokin muu meille kaikille tunnistamaton panoksen tai ammuksen osa. Se on peräisin Hangon edustalta, josta Lehosmaan lapset ovat sen löytäneet ja tuoneet äidille lahjaksi. Metallinen esine on ontto kartio, jolla on pituutta noin neljännesmetri.

Myös Anna-Leena Mäki-Penttilän pöydältä löytyy sekalaista ja eksoottista tavaraa. Ihastelemme erityisesti perinteistä valkoista juhlahattua. Mäki-Penttilän rakkain esine on kuitenkin punavalkoinen kangasvyö joka on peräisin 40 vuoden takaiselta liftireissulta Turkkiin ja Kreikkaan. Rakas matkamuisto lähtee eniten tarjoavan mukaan. Turhin esine Mäki-Penttilän pöydällä on niin ikään 40 vuoden takaa. Kyseessä on pitsikoristeinen tumma yöpaita. Mäki-Penttilä laskee, ettei ole mahtunut asuun enää neljäänkymmeneen kiloon, mutta se oli kuitenkin jäänyt tähän asti kaappiin pyörimään.

Yksi pöytä pursuaa armeijahenkistä tavaraa. Raimo Räisänen osoittautuu keräilijäksi, joka myy armeijan poistotavaraa Saksasta, Suomesta ja Venäjältä. Kalleimmat aarteet Räisänen pitää visusti kotona. Esimerkkinä hän mainitsee suomalaisen sotilaskypärän sisällissodan vuodelta 1918. Pöydässä oleva tavara on tullut muiden ostojen ohella ylimääräisenä.

Kiinnostuneissa ostajissa on myös paljon turisteja. "Neuvostoliittolainen tavara alkaa olla kallista" Räisänen huomauttaa. Halvimmalla pöydästä saa ostaa kiilteleviä rintamerkkejä. Pahvilaatikosta löytyy kahdellakymmenellä sentillä ainakin unkarilaisia ja valkovenäläisiä pinssejä. Suomalaisen, harmaan kaasunaamarin saa viidellä eurolla.

Pauliina Sormunen on ollut kirpparilla myymässä ennenkin. Hän on huomannut, että jokainen pöytä tarvitsee jotakin, mihin potentiaalisen asiakkaan huomio kiinnittyy. Tällä kertaa se on myös pöydän rakkain esine, lahjaksi saatu hopeinen kakkulapio kaiverretuilla nimikirjaimilla. Sormunen on hieman epävarma lahjan myynnistä, vaikka sillä on ollut vähän käyttöä. "Jos annetaan hyvä hinta, niin mä myyn sen" hän sanoo. Käytännössä hinnaksi pitäisi saada suunnilleen 30 euroa. Kaikkein eniten Sormunen haluaa päästä eroon mummon vanhoista lasikupeista. Niiden kauppaamista voi haitata se, että settiin kuuluvat lautaset on jo myyty aiemmin.

Juttelimme muidenkin myyjien kanssa ja huomasimme, että hieman varttuneemmalla väellä on tunteikkaampi suhde tavaraan. Hinnat eivät välttämättä olleet korkeita, mutta suurimpaan osaan liittyi jokin tarina. Tavaraa oli saatettu säilyttää kaapeissa pitkäänkin. Nuoremmalla polvella kirpparilla myyminen oli enemmänkin tapa tyhjentää kaappeja ja tehdä tilaa uudelle kamalle. Vanhemmilla ihmisillä tavaraa on tietenkin myös ehtinyt kertyä. Yhtä kaikki, kirpparilla käymisessä hauskaa on myös pieni tirkistely. Löytöjen tekemisen lisäksi on jännää pohdiskella, miten mikin tavara on tuolle ihmiselle päätynyt.


Teksti: Mirja Hämäläinen & Veera Moll, Kuvat: Tuomas Sarparanta

We Love Helsinki

21.2.09

Ourvision 2009: Huulikiiltoa ja lyhyitä hameita


Evonin
, 24, matka Ourvision-laulukilpailussa jatkuu. Miten käy laulajattaren äänen, joka reistaili koe-esiintymisessä? Entä kuka on Evonin pahin kilpailija? Illan kuumin kysymys on tietysti se, pääseekö Evon jatkoon.

”Testing, testing.” Evon seisoo ujon ja pikkuruisen näköisenä voimakkaan spottivalon alla ja hönkäilee tuttuja soundcheck-fraaseja mikkiin. Lyhyt vekkihame, polvisukat ja villaneule saavat hänet näyttämään ei päivääkään yli 15-vuotiaalta koulutytöltä. Kun taustanauha laitetaan soimaan ja kovaäänisistä alkaa purkautua pehmeä, täyteläinen lauluääni, mielikuva ujosta koulutytöstä on tiessään.

Lavalla säteilee itsevarma nainen.

Tämänpäiväinen esiintyminen on vasta harjoitus. Äänimies Trieu Vuhung ("Just call me Jimmy”) tsekkaa, että kaiku ja muut asiaankuuluvat efektit ovat kunnossa. Evon vetää läpi koe-esiintymisestä tutun biisin, Natasha Beddingfieldin Soulmaten, ja Jimmy jammailee mikseripöydän takana tyytyväisenä. Evon haluaisi vetää laulun läpi toistamiseen, mutta Jimmyllä alkaa olla jo kiire seuraavan kokelaan mikkiasetusten pariin.

”You need no more practice”, hän toteaa ykskantaan.

Evon on selvästi harjoitellut viime päivinä, sillä laulu sujuu itsevarmemmin ja puhtaammin. H-hetki eli Asiaviisujujen alkukarsinta on muutaman päivän kuluttua perjantaina. Siellä 13 koe-esiintymisestä selvinnyttä kilpailijaa taistelee viidestä jatkopaikasta semifinaaleissa. Soundcheckiin siskonsa seuraksi tullut Eva, 22, näyttää tosin hieman huolestuneelta.

”I’m afraid that she will loose her voice in the competition. She doesn’t have that much confidence since she’s not professional…” Eva miettii. Hän tietää mistä puhuu, sillä ennen Suomeen muuttoa Eva työskenteli tyttöjen synnyinmaassa Malesiassa ammattilaulajana.

Kun lumisateinen perjantai-ilta koittaa, kulttuurikeskus Caisan WC:stä löytyy lyhyeen ruutumekkoon sonnustautunut, tyrmäävän näköinen nainen, joka lisää huuliinsa pinkkiä kiiltoa hyväntuulisena – jännityksestä ei ole tietoakaan. Tilannekatsaus taisi tosin olla liian nopea, sillä vähän ennen kilpailun alkua Evon tunnustaa: ”If I get in, i’ll get drunk tonight. If not, I’ll still get drunk”, hän sanoo ja puristaa hikisin käsin kämmeniäni. Kaljalle siis, meni syteen tai saveen.

Evon on esiintymisvuorossa neljäntenä. Caisan sali on ääriään myöten täynnä ihmisiä, mutta järjestäjiä pitää tässä yhteydessä kiittää ohjelman sujuvasta etenemisestä. Tuomaristossa istuvat tänä iltana Edel Recordsin Ilkka ”Ile” Vainio, rap-artisti Mariska ja Värttinä-yhtyeestä tuttu Johanna Virtanen. Illan juontaja-isäntänä sekoilee sympaattisen oloisesti mallinakin kunnostautunut laulaja Kim Herold.

Kun kaikki 13 esiintyjää ovat näyttäneet ykkösluokan osaamistaan, yleisön fiilikset ovat korkealla. Evon esiintyi hyvin, huudatti yleisöä ja flirttaili sen kanssa sopivissa erissä. Jatkoon pääsy tuntuu vähintäänkin todennäköiseltä. Mutta myös muiden esiintyjien joukossa oli muutamia mieleenpainuvia performansseja.

Vai mitä sanotte näistä: Intialainen Anusha Iyer hemmotteli yleisöä Bollywood-henkisellä musiikki-ilottelulla, joka sai jokaisen katsojan taatusti pirskahtelevalle mielelle. Bal Parkash puolestaan esitti itse sanailemansa rapin, josta ei puuttunut uhoa, saati gangsta-asennetta (ja joka oli muuten illan ainoa suomeksi esitetty biisi). Myös sähäkkä japanilainen Yuki Tsugaya bändeineen jäi mieleen, eikä vähiten yllättävän proge-henkisen lähestymistapansa ja naissolistin raivokkaiden moshausten vuoksi.

Tiukka paikka tuomareille siis.

Kilpailijat kutsutaan lavalle. Aikamoinen porukkahan he ovat; 13 kilpailijaa, jokaisella erilainen tausta, kaikki kaukana sieltä, mitä joskus kutsuivat kodikseen. Kaikki ovat silti tunnelman huumaannuttamia – ja tietysti jännittyneitä siitä, osuuko jatkopaikka omalle kohdalle.

Jatkoon päässeiden nimet luetellaan yksitellen. Hyvä, siellä on ihastuttava Anusha Iyer. Myös Bal Parkash ja progeprinsessa Yuki Tugaya on jatkossa. Huh, kohta alkaa jännittää, sillä vain viidelle on varattu jatkopaikka semifinaaleihin. Ja mitä ihmettä, seuraavaksi huomaan, että kaikki nimet on luettu, mutta jostakin syystä Evonin nimi on jäänyt mainitsematta.

Kyseessä on varmaan joku erehdys, eikö? Katselemme vähän hätääntyneenä toisiimme kuvaajan kanssa, eihän sen näin pitänyt mennä, miksei Evonin nimeä sanottu?!

Niinhän siinä lopulta kävi, että Evonin Ourvision-matka päättyi siihen perjantai-iltaan. Ei hätää, menimme oluelle, itkimme vähän, otimme maljat maailman epäoikeudenmukaisuudelle ja loppuillasta tanssimme jo yökerhossa huolettomina ja vapaina.

Ei Evon enää aio Ourvisioniin osallistua, kysyin sitä häneltä. Laulamista nainen ei tosin ole lopettamassa. Kilpailun jälkeen Evonia on lähestynyt ainakin yksi bändi, ja keväämmällä on tiedossa laulukeikka appiukon tohtorinkaronkassa.

Ja ai niin, lopuksi vielä ne spekulaatiot, niitähän kaivataan aina.

YouTubeen ilmestyi kilpailun jälkeen kooste Aasiaviisuista, jota monet ovat käyneet kommentoimassa. Jotkut ovat sitä mieltä, että tuomarit valitsivat väärän semifinaaliviisikon. No, makueroistahan ei kannata kiistellä, mutta mielenkiintoista on se, että joitakin YouTuben kommentteja on käyty sensuroimassa jälkikäteen.

Eivätkö soraäänet kuulu Ourvisionin henkeen? Eikö mielipiteiden kirjo olekaan rikkaus? Onko Suomessa edelleenkin vallalla autoritäärinen sananvapaus? Vai missä vika? No, perjantaina 13.3 järjestettävää semifinaalia odotellessa käykää katsomassa pätkä itse ja päättäkää, mitä mieltä te olitte. Kertokaa minulle sitten.

Viimeistään finaalissa nähdään!

Aasiaviisujen esikarsinta laulettiin pe 6.2.2009 Kulttuurikeskus Caisassa. Kooste esikarsinnasta YouTubessa: www.youtube.com/watch?v=mbmFbsEzpLk

Aasiaviisujen semifinaali pe 27.3.2009 klo 19-22 Savoy-teatterissa. Liput 12/8 euroa. www.ourvision.fi/

Teksti: Varpu Salo, Kuvat: Timo Santala & Antti Tuomola

We Love Helsinki

1.2.09

Ourvision 2009: “You think this is a mistake?”


Ourvision 2009 -juttusarjassa seurataan Malesiasta kotoisin olevan
Evonin, 24, matkaa Ourvision-laulukilpailussa. Hänen valmistautumisensa alkoi jo kuukausia sitten, mutta viime hetkellä kaikki oli vähällä peruuntua.

Pandan, Malesia, tammikuu 1996

On varhainen aamupäivä, mutta ilma on jo hyvin kuumaa ja kosteaa. Kaksi pientä tyttöä on juuri päättänyt päivittäiset kotityönsä, joita isoäiti on komentanut heidät tekemään.

Tytöistä vanhempi, Evon, kaivaa television takaa kaukosäätimen. Sitten hän sujauttaa kasettisoittimeen vanhan kasetin, jota on kelattu edestakaisin lukuisat kerrat. Napin painallus, ja talo täyttyy iloisesta kiinalaisesta pop-musiikista.

Evonin ja hänen pikkusiskonsa Evan pitää nimittäin harjoitella. Kahden viikon päästä koulussa järjestetään laulukilpailut, ja kumpikin siskoista osallistuu oman luokkansa kilpailuun.

Evon ja Eva kotonaan Pandanissa.

Eva laulaa ensimmäisenä. Kaukosäädin toimittaa mikrofonin virkaa, kun pieni mustatukkainen tyttö kertailee esiintymiskappalettaan. Välillä Evon kurtistaa kulmiaan ja pysäyttää musiikin.
"Ei, ei noin. Pitele mikrofonia näin" hän ohjeistaa pienempää sisarusta. Näin he jatkavat vuorotellen, laulaen ja tanssien musiikin tahtiin, kunnes heidän isoäitinsä palaa asioiltaan ja komentaa sisarukset seuraavan askareen pariin.

Evon ja Eva ovat oikeastaan ihan tavalliset 12- ja 10-vuotiaat malesialaiset tytöt, jotka käyvät koulua Pandanin kylässä Etelä-Malesiassa. Heillä on kuitenkin erityinen lahja: joka ikinen kerta, kun koulussa järjestetään laulukilpailut, voittajiksi valitaan Wongin kaunisääniset sisarukset.

Lahja on peräisin heidän äidiltään, joka on puolestaan perinyt sen omalta äidiltään. Ikävä kyllä juuri sen takia siskokset eivät näe äitiänsä juuri koskaan. Hän kiertää ympäri Aasiaa esiintymässä, sillä hän on ammatiltaan laulaja. Evon ikävöi äitiään usein iltaisin. Hän katsoo ulos ja toivoo, että äiti tulisi hakemaan heidät mukaansa.

Evonin 7-vuotissyntymäpäivät.

Espoo, 7. tammikuuta 2009


Espoon Kilossa lämpömittari on selvästi pakkasen puolella, ja maassa on pieni kerros lunta. Päivä on sellainen asfaltinharmaa ja hämärä kuten tammikuiset päivät Suomessa usein ovat.

Evon katsoo ikkunasta, kun paikallisjuna pysähtyy laiturille. Häntä harmittaa. Miksi viheliäinen flunssa iski juuri tänään? Evon kokeilee varovasti lauluääntään, mutta ääni on poissa.

Melko tarkalleen neljä vuotta sitten Evon laskeutui Helsinki-Vantaan lentokentälle. Silloin ilma oli vielä kylmempi kuin nyt, mutta kentällä oli onneksi joku vastassa.

Aluksi Evonin tarkoituksena oli vain tulla tapaamaan suomalaista Jussia, johon hän oli tutustunut vuotta aikaisemmin Malesiassa. Eräänä päivänä vähän ennen Evonin sovittua paluupäivää Jussi kuitenkin kosi. Evon vastasi myöntävästi ja jäi talviseen Helsinkiin.

8000 kilometriä ja yli 10 vuotta. On kulunut ikuisuus siitä, kun Evon on viimeksi laulanut missään julkisesti. Tänään asiaan on kuitenkin tulossa muutos. Evon on ilmoittautunut kulttuurikeskus Caisan järjestämään Ourvision-laulukilpailuun, jonka ensimmäinen koe-esiintyminen järjestetään illalla Helsingissä.

Kehä kolmosen kelmeissä valoissa matkalla Helsinkiin Evon toivoo, ettei sittenkään olisi osallistunut koko kilpailuun. Matka on hiljainen ja pitkä. Parin kuukauden valmistautuminen laulukilpailuun tuntuu turhalta flunssan vuoksi.

Päässä kelautuu kappale, jonka Evon aikoo esittää: Natasha Bedingfieldin Soulmate.

Evon valmistautuu koelauluun. Vieressä aviomies Jussi.

Koe-esiintyminen, Kulttuurikeskus Caisa, Helsinki


Kulttuurikeskus Caisan aulassa puhutaan ainakin viittä eri kieltä. Ourvisionin osallistujiksi ovat tervetulleita jälleen kaikki Suomen ulkopuolelta tulevat laulajat ja yhtyeet. Evon kiertää termospullon korkkia auki ja kaataa mukiin höyryävää vettä.

"You think this is a mistake?" Evon kysyy mieheltään Jussilta.

Aika kuluu hitaasti, hyvin hitaasti. Osallistujat kutsutaan vuorotellen valkoisten ovien takana olevaan huoneeseen. Siellä jokaisella ehdokkaalla on yksi kappale aikaa vakuuttaa, että juuri hän ansaitsee paikan kilpailun esikarsintaan. Tulokset ilmoitetaan huomenna jokaiselle ehdokkaalle henkilökohtaisesti.

Kahden tunnin odottamisen jälkeen Evon kutsutaan sisään. "Just flirt with the jury," hyvä ystävä antaa viime hetken ohjeistuksen.

Seuraavana päivänä puhelin soi.

Evon on jatkossa.

Ourvisionin tuottaja Kitari Mayele tsemppaa esiintyjiä Caisan käytävillä.

Ourvision 2009 on jaettu esikarsintoihin maanosittain.


Aasiaviisujen esikarsinnat (joissa Evon esiintyy) pe 6.2.2009 klo 19-22 Kulttuurikeskus Caisassa, Mikonkatu 17 C, Kluuvi. Liput 5 euroa.

Afroviisujen esikarsinta pe 30.1. Amerikkaviisujen esikarsinta pe 13.2. Lähi-itäviisujen esikarsinta pe 20.2. & Eurooppaviisujen esikarsinta pe 27.2.

Teksti: Varpu Salo, Kuvat: Varpu Salo & Evonin kotialbumi

We Love Helsinki

7.1.09

Lempown levyvalinta – Augustus Pablo: King Tubby’s Meets Rockers Uptown


Janne Lemberg
eli Lempow tunnetaan tiukoista ja ajankohtaisista dancehall ja hip-hop -selektioistaan. Lempow keikkailee lahtelaisen Pouta Soundin kanssa ahkerasti ympäri Suomea ja lisäksi hänen valintojaan pääsee kuulemaan myös Bassoradion Poutaradio-ohjelmassa.



”2000-luvun vaihteessa ku mä asuin vielä Lohjalla, siellä on iso psyke-skene ja silloin tuli kuunneltua pääasiassa psy-trancea. Sit yksissä talvibileissä Dreadlock Talesin Kimmo, joka oli just tullu Briteistä, soitti alkuillasta dubia ja mä olin ihan, et mitä helvettiä tää on. Se iski silloin ihan älyttömän kovaa.

Mulle reggae oli siihen asti ollu yhtä kuin Bob Marley, enkä mä ollu koskaan kuullukaan mitään dubia. Mä olin aika tykänny enemmän minimalistisemmasta psykestä, missä oli jotain kaikuja ja delaytä. Se oli selkeesti ottanu vaikutteita jamaikalaisesta musasta, vaik ei sitä ollu itse tietenkään tiedostanu, ku ei ollu missään kuullu dubia ennen sitä.

King Tubby’s Meets Rockers Uptown oli mun ensimmäinen reggae-levy. Mä kävin bileiden jälkeen nauhottamassa sen Kimmolta C-kassulle. Siihen aikaan tuli muutenki kuunneltua paljon Augustus Pablon levyjä; dub oli mulle todella tärkeetä alussa. Sit pikkuhiljaa rootsin kautta alko kiinnostaa muukin Jamaika-musa.

Tän vinyylin oon käyny ostamassa muistaakseni Eroselta joskus 2000-luvun alkupuolella, silloin ku rupes enemmän soittamaan levyjä. Jos jotakuta kiinnostaa dub ja se kysyy, et mistä kannattaa aloittaa, ni kyllä mä tätä levyä suosittelen ehdottomasti. Parempaa dub-levyä en oo löytäny vieläkään. Joku siinä Pablon melodikassa iskee suomalaisen slaavilaiseen melankoliankaipuuseen.

Dubissa parasta on se minimalistinen kokonaisuus; bassolinja ja kaiut. Siihen pystyy uppoutumaan. Tekno on liian suoraa tavaraa mulle, dubissa on kuitenkin vähän takapotkua ja tiettyä groovea, mikä on tyylikkäällä tavalla hillittyä. Vanha dub on myös orgaanista; uudempi, koneellisempi britti-dub ei myöskään iske muhun ollenkaan.

Viimeeks mä kuuntelin tätä ku mä luin tentteihin. Tää myös hyvää taustamusaa illanistujaisiin, jos ei haluu sellasta musaa mikä tulee kaiken yli. Mun keikoilla tätä ei kuule oikeestaan enää ikinä; enemmän tulee soitettua uutta dancehallia ja hip-hoppia. Jos mä itse meen ulos pitää hauskaa, ni kyl mä haluun kuulla jotain muuta ku jumittavaa dubia. Dub on mulle nykyään stricktly hima-soundia.”

Lempow seuraavan kerran keikalla torstaina 8.1.2009 Dutty Thursdays -klubilla Rosegardenissa yhdessä Chapan ja Leimasimen kanssa.

Poutaradio Bassoradiolla joka toinen lauantai klo 16-18. www.basso.fi/radio/poutaradio

Teksti ja kuva: Timo Santala

We Love Helsinki

3.1.09

Kuvareportaasi We Love Helsingin uuden vuoden tansseista


We Love Helsingin uuden vuoden tansseissa Kuudennella Linjalla olivat juhlavieraat todella panneet parastaan ylle. Heli Blåfield kuvasi illan kauneimmat mekot ja komeimmat puvut.


Elissa Eriksonin kaunis vaaleansininen mekko löytyi Mekkomaniasta. Anne Lammilla taas on paidassaan iloisia keltaisia palloja.

Mirre Heikkisellä on yllään leiskuva vanha puku, jota hänen äitinsä käytti jo joskus 50-luvulla.

Lasse Tarkiaisen ja Nuutti Takkisen asukokonaisuudet ovat pääasiassa Uffilta. Nuutti povaa nolla-ysistä ”muutoksen vuotta”. Unna Savolainen keskellä on pukeutunut dramaattisesti purppuraan.

Liisa ja Ninnu Voutilaisen uuden vuoden tunnelma on ”ihan hyvä, boogiewoogie.”

Ulla Kulmala kipitti tanssilattialle päin Marimekon mekossaan.

Valtaosa Antto Vihman asusta on hankittu työmatkalta Intiasta. Hattu sen sijaan on ihan aito Stockmann. Anna Pörstin mekon alkuperä taas on ”Ah, Ranska, Pariisi!”

Hanna Marjoranta pyöritti myöhemmin illalla itsensä hula-vanne kilpailun finaaliin mustassa kiiltävässä Objectin mekossaan.

Venla ja Helka Lehden ilta on lähtenyt hyvin käyntiin minttukaakaolla. Venlan mekko on heräteostos ja Helka taas taikonut oman mekkonsa aamulla kankaanpalasta.

Nora Bing, Sonia Meltti ja Tiina Hiltunen ovat varmoja että tämä vuosi on edellistä parempi.

Juho Taavitsaisen ja Juuso Pekkisen pukeutumisen inspiraatio on Juuson sanoin lähtenyt ”soundista, eikä muodosta.”

Teksti: Veera Moll, Kuvat: Heli Blåfield

We Love Helsinki

23.12.08

Haastattelussa Kimmo Helistö

Vihreiden kaupunginvaltuutettu Kimmo Helistö toteuttaa unelmiensa Helsinkiä ja on kaupunkilainen isolla K:lla. We Love Helsingin haastattelussa Helistö esittelee pyörittämäänsä Arlan saunaa, kertoo höyryklubista ja Lepakon ajoistaan.



Arlan Sauna, Kaarlenkatu 15. Avoinna ke-su 14-20. www.arlansauna.net
Jouluaattona joulusauna klo 11-18. Saunamaksu 9€.

Haastattelu: Olli Sirén, Kuva: Kimmo Hellström, Video: Hannu Aukia & Jaani Kivinen

We Love Helsinki

18.12.08

Anonymouksen levyvalinta – DJ Deeon: Everyday (Remix)


Sampo Axelsson
eli Anonymous on helsinkiläinen DJ-pioneeri, jonka vaikutuksen alaisena on kasvanut kokonainen sukupolvi suomalaisia DJ:tä. Hänen juurensa ovat hip-hop-kulttuurissa, mutta nykyään hänet tunnetaan sekä erittäin monipuolisesta musiikkimaustaan, että erikoisseteistään. Hän on myös yksi Lifesaver -levykaupan perustajista ja pitää erinomaista ”DJ's Delight” -nimistä musiikkiblogia. Anonymous on yksi Suomen arvostetuimmista – ja työllistetyimmistä – DJ:stä. Lukuisten keikkojen lisäksi häntä voi kuulla Radio Helsingin joka lauantaisen ”Lauantaityylit” -ohjelman isäntänä.



"
Mä kuuntelen työn puolesta isoja kasoja uusia ja käytettyjä levyjä nopeesti läpi. Siinä kehittyy nopeesti korva sille, mikä toimii ja mikä ei. Tää
DJ Deeonin ”Everyday” löytyy Big Freekin ”Freek Nik” EP:ltä ja tuli vastaan kuunnellessa läpi yhtä läjää chicagolaisen Dance Mania -labelin levyjä. Vaikken mä ollu kuullu sitä koskaan aiemmin, ni siinä oli sellainen tarttuva hip-hopin ja tanssimusiikin fuusio, josta mä diggasin heti.

Erityisen tästä tekee tietenki se klassinen Jodecin 90-luvun r’n’b-sample yhdistettynä vetävään ghetto house -biittiin. Siinä on pitkä hidas intro, joka kestää puoltoista minuuttia, ja sen jälkeen se lähtee rullaamaan tuplatempolla. Se on hyvä välirentoutus kesken nopeetempoisen setin, ku se ikään kuin tiputtaa tempon alas ja huudattaa ihmisiä sillä ”Bileet!” -hookilla.

Mä tiesin itse heti et se on kova biisi, ja nykyään muutkin helsinkiläiset DJt soittaa sitä ja ihmiset tunnistaa sen bileissä. Muualla maailmassa tää on tosi tuntematon biisi, mut täällä tästä on muodostunu eräänlainen Helsinki-anthemi.

Hip-hopin ja tanssimusiikin eri muotojen välisten raja-aitojen kaatuminenhan on selkeesti ollu yks viime vuosien teemoja, joten tää sopii hyvin tän päivän henkeen, vaikka tää onki jo yli kymmenen vuotta vanha biisi. Et osattiin sitä ennenki tehdä.

Ghetto house on ollu Chicagossa todella iso paikallinen juttu jo 15 vuotta ja Dance Mania -labelin n.250 julkaisua muodostaa genren selkärangan, mut niihin on aika työlästä tutustua, ku samat tuottajat toistuu levystä toiseen ja biisienkään nimet ei oo kovin omaperäisiä. Vaikka DJ Deeon on ehdottomasti genren isoimpia nimiä, ni emmä silti ollu tätä biisiä kuullu aikasemmin. Mut välillä sieltä löytyy tälläsiä helmiä joukosta."

Anonymous on seuraavan kerran keikalla perjantaina 19.12.2008 Nightrunners-klubin avajaisissa Redrumissa, yhdessä Graalin Mal-Yaacon, Neniksen, Flipperin, J-Lainin ja Fiskarsin kanssa.

Lifesaver, Laivurinkatu 41. Avoinna ma-pe 12-19 & la 11-17. www.lifesaver.net
DJ's Delight -blogi. www.djanonymous.fi
Lauantaityylit Radio Helsingissä, 88,6 MHz, joka lauantai klo 18-20. www.radiohelsinki.fi

Teksti ja kuva: Timo Santala

We Love Helsinki

17.11.08

Vallilan Tango - Ripaus rosoista pienteollisuusaluetta ja putkiradion rahinaa


Helsinkiläisen Vallilan Tango -orkesterin keikka samannimisen kulttuuriyhdistyksen vapputansseissa on melkeinpä perinne, ja kokoonpanoon on saattanut törmätä jo useampana vuonna kolmosen ratikassa. Alun perin puskaradioon luottaneen "nostalgista suomalaista tanssimusiikkia soittavan seitsenhenkisen tanssiorkesterin" keikat ja suosio viestivät osaltaan kaupunkilaisten nuorten aikuisten nostalgian ja lavatanssiromantiikan kaipuusta. We Love Helsingin haastateltavina yhtyeen klarinetisti
Antti Alavuotunki ja hanuristi Sakari Hyrkkö.


Mistä Vallilan Tango sai alkunsa?
AA: Koko orkesterin idea syntyi siitä, että on olemassa älyttömästi hyviä vanhoja iskelmiä, joita olisi kiva soittaa. Teki mieli koettaa esittää kappaleita alkuperäisellä tyylillä eli akustisin instrumentein ja kunnon sovituksin. Sitten aloimme miettiä, mitä instrumentteja kaverit osaavat soittaa tai ovat joskus soittaneet. Yhtäkkiä huomasimme, että meillähän on kasassa bändi. Herkullinen yksityiskohta oli, että laulusolistiksi tarjoutui suomea puhumaton hullu hollantilainen.
SH: Orkesterille piti sitten saada aikaan keikkoja, joten alettiin järjestää lavatansseja puistoissa ja muuallakin, ja jengihän innostui asiasta.

Hollantilainen Hans Wessels tulkitsee suomalaista iskelmää omaleimaisella otteella.

Mistä keksitte Vallilan Tango -nimen? Viittaako nimi jonkinlaiseen kaupunkilaiseen mielentilaan, yhteisöllisyyteen ja alueellisuuteen?

AA: Nimi viittaa orkesterin kotipaikkaan Vallilaan ja tangomusiikkiin, joka on olennainen osa ohjelmistoa. Nimessä on myös ripaus rosoista pienteollisuusaluetta ja korkean lauta-aidan takaa kantautuvaa putkiradion rahinaa. Ja onhan Vallila vanha työväenkaupunginosa. Harjoittelemme eräässä vallilalaisessa puutalossa.

Inarintien puistikko täyttyi viime vappuna sadoista innokkaista iskelmäfaneista.

Kolmella sanalla kuvailtuna Vallilan Tango on...
AA: underground, nostalgia...
SH: ...karhea

Nettisivuillanne kuvailette yhtyettä "uuden vuosituhannen vanhanaikaiseksi orkesteriksi". Mitä tarkoitatte vanhanaikaisuudella?
SH: Vielä 50-luvulle saakka orkesterit koostuivat yksinomaan akustisista instrumenteista. Perusinstrumentteja olivat esimerkiksi viulu, hanuri ja puhaltimet kuten saksofoni, klarinetti sekä trumpetti. Bassopuolesta vastasi yleensä tuuba tai läskibasso.
AA: Nykyään tanssiorkesterit rakentuvat sähköbasson, sähköpianon ja -kitaran ympärille. Soundiero on aivan mieletön. Lisäksi neljän-viiden hengen bändin sovitukset ovat paljon suoraviivaisempia kuin ennen. Koska orkesterin kokoonpano oli ennen monipuolisempi, sovitukset rakennettiin vivahteikkaiksi käyttäen eri soitinten ominaispiirteitä hyväksi.

Tanssiorkesteri Vallilan tango on Miikka Hammar (viulu),Antti Alavuotunki (klarinetti), Karl Sandqvist (trumpetti), Sakari Hyrkkö (haitari), Erik Wahlström (tuuba), Arto Chydenius (rummut) ja Hans Wessels (laulu).

Nettisivujenne mukaan pyritte edistämään suomalaista tanssi- ja juhlakulttuuria. Luotteko samalla jotain uutta vai puisteletteko vain vanhasta pölyt pois?

SH: Ei kai tässä sinällään mitään uutta ole. Nurkkatansseja on järjestetty aina. Teemme tätä omalla tyylillämme vanhaa kunnioittaen.
AA: Hienoa on myös se, että pääsee esittämään upeata musiikkilajia uusille sukupolville, joilla ei välttämättä ole tietoa tällaisen genren olemassaolosta.

Kuka käy Vallilan Tangon keikoilla?
SH: Yleisö on kaikenikäistä, mutta painottunut erittäin voimakkaasti nuoriin aikuisiin.
AA: Koska haluamme, että keikoilla olisi mahdollisimman matala kynnys tulla tanssimaan, niin meillä on useasti ollut tanssinopettaja briiffaamassa perusaskeleet jengille. Sen jälkeen on ollut helppo kokeilla niitä lavalla. Toivomme, ettei tanssimisen tarvitsisi olla ryppyotsaista.

Mistä nuorten kaupunkilaisten innostus lavatanssia ja iskelmää kohtaan voisi johtua?
AA: Meidän sukupolvelle vanhemmalla suomalaisella iskelmämusiikilla, kuten Olavi Virralla, Georg Malmsténilla ja Annikki Tähdellä, on vankka symboliarvo. Se on musiikkia ajalta, jolloin kesä oli kuuma ja maaseutu aitoa.

Tansseissa tyyli on tärkein.

Yleensä nuorten kulttuuri ja musiikkigenret syntyvät vasta-argumentteina menneelle, mutta tämänhetkinen iskelmäbuumi nousee kuitenkin täysin valtakulttuurista. Onko Vallilan Tango tästä huolimatta undergroundia? Onhan se marginaalissa tietyn ikäryhmän sisällä.
AA: Näin voisi sanoa. Uskon, että nykyiskelmä ja epäesteettiset varastohallitanssipaikat ovat pilanneet tämän genren maineen.
SH: V
iisikymmentä vuotta sittenhän tämänkaltainen keikkabändi olisi edustanut täysin valtavirtamusiikkia. Mutta nykyään hyvät bileet yksinkertaisesti vain kiinnostavat ihmisiä.

Onko Vallilan Tangon kuuntelijoissa lavatanssikulttuurin tulevaisuus?

SH: Meitä kuuntelee melko heterogeeninen joukko kuka mistäkin syystä. Ehkä on turha yleistää liikaa. Eikä me mitään tanssikulttuurin messiaiden viittaa haluta sovitella.
AA: Kunhan nyt saadaan soittaa hyvää musiikkia hauskoilla keikoilla ja järkätä hyviä juhlia.

Soitatteko vain nuorten aikuisten jameissa? Keikkailetteko muuallakin kuin Helsingissä?
AA: Soitamme kyllä muissakin tilaisuuksissa. Kaikki osallistumiset päätetään porukalla. Tilaisuuden luonteesta riippuu, miten niihin suhtaudutaan. Parhaat keikat ovat yleensä taivasalla tai yllättävissä paikoissa, eikä hienoissa palatseissa.
SH: Viime kesänä soitimme mm. Sodankylässä, Tampereella ja Valkeakoskella.
AA: Mutta olisi hauska tehdä joku kesä vanhantyylinen keikkakiertue Suomen kauneimmille tanssilavoille.

Osaatteko te itse tangota ja humpata?
SH: Soittajien tanssitaito taitaa olla keskimääräisen suomalaisen miehen tasoa.
AA: Eräs innokas orkesterilainen kertoi aloittaneensa tanssinopettelun viime syksynä työväenopiston tanssikurssilla. Ensimmäisen tanssikerran jälkeen ilmoitettiin, että opettaja sai burn outin ja kurssi peruttiin.



Teksti: Ann-Mari Huhtanen, Kuvat: Timo Santala, Video: Taneli Bruun

We Love Helsinki

15.10.08

Andorin levyvalinta – King Jammy's: Dubplate


Antti Korhonen
eli Andor tunnetaan vannoutuneena reggaen ja muun jamaikalaisen musiikin fanina. Hän on myös alun perin turkulaisen Metsäpalovaara sound systemin, eli tuttavallisemmin MPV soundin, nokkamies ja kantava voima. MPV:n kanssa Andor on mm. voittanut Suomen sound clash -mestaruuden vuonna 2005.


"Tää King Jammyn dubpleitti on hankittu Jamaikan matkalta Kingstonista viime vuodenvaihteessa. King Kush niminen kaveri pitää sellasta epävirallista levykauppaa oman kotinsa yhteydessä. Sillä on iso piha ja talo aika ghetossa; taksikuskitkaan eivät aina suostuneet ajamaan perille asti. Sen kodista yksi pölyinen huone on kokonaan omistettu levyille, ja niitä on puolitoistametrisissä pinoissa lattialla ja puolimetrisissä pöydillä. Oven kulmalla on miehenkokoiset kaiutinkaapit joista levyjä voi kuunnella.

Ei nää pleitit oo ees mitenkään erityisen harvinaisia, ainakaan Jamaikalla. Itse ostin tän enemmän kuriositeettina. Itse levy on jo melko soitettu ja lakkakin lohkeillut yhden biisin kohdalta, mut toisaalta se edustaa mulle dubplate-kulttuuria. Että jokaisella isommalla sound systemillä on omat spessubiisit, jotka on tehty ainoastaan omissa bileissä soittoa varten ja painettu vinyylin sijaan halvalle asetaatille, joka kestää ehkä kolmisenkymmentä kuuntelukertaa.

Tää on kakstoista-tuumainen ja mukana on useampia biisejä. Etiketissä lukee "King Jammy's Dub", muttei paljon muuta. Rytmit on luultavasti 80-90-lukujen taitteesta ja laulaja ilmeisesti Echo Minott. Charlie Chaplin on mukana yhdellä raidalla. Yks biiseistä on versio Elviksen "Suspicious Minds":sta.

Tätä King Jammyn pleittiä en oo sentään soittanu keikoilla, mut muuten meillä on iso kasa MPV:lle vartavasten tehtyjä dubpleittejä. Eli niissä tunnetut reggae- ja dancehall-artistit laulaa erikoisversioita omista biiseistään hehkuttaen samalla meidän MPV-soundia. Parhaita pleittejä on yleensä ne jotka yllättää jotenkin, mutta eniten fiiliksiä liittyy kaikkein ensimmäisiin. Esimerkiksi Max Romeon meille tekemään spessuversioon "Chase The Devil" -biisistä, jossa lauletaan "I'm gonna put on a MPV shirt and chase the soundboys out of earth", kun alkuperäiset lyriikat kuuluvat "I'm gonna put on an iron shirt, and chase the devil out of earth." Omia pleittejä tulee kyllä soitettua jokaisella keikalla."

Andor on seuraavan kerran keikalla sunnuntaina 19.10.2008 Reggae Sundays -klubilla Redrumissa, yhdessä Kompostin kanssa.

Teksti: Timo Santala, Kuva: Maija Nukari

We Love Helsinki

8.9.08

Kaarle Ervasti - Lukijoiden Heimoa


Torkkelinkujalta Kalliosta löytyy yksi Kallion perinteisimmistä antikvariaateista. Sen omistaja Kaarle Ervasti on vanhan koulukunnan kirjafanaatikko, jonka kanssa kannattaa jäädä juttelemaan kirjoista.

Ovi käy tiuhaan pienessä antikvariaatissa Torkkelinkadulla. Mies farkkutakissa tulee sisään ja kaivaa muovipussista pinon kirjoja. ”Ostatko?” hän kysyy. Tiskin takana seisova vanhemmanpuoleinen mies sormeilee kirjoja tottuneesti ja nostaa lopulta pinosta erilleen kolme kirjaa. ”Miten mä nyt sanoisin tän kauniisti? Ostan vain nämä kolme, nuo muut on vähän vanhentuneita”. Antiikkinen kassakone kilahtaa ja farkkutakkimies poistuu rahojen kanssa.

”Mulle tarjotaan ihan valtavasti kirjoja, satoja päivässä”, Kaarle Ervasti kertoo. Kaikki tarjotut kirjat eivät mitenkään mahtuisi pieneen liikkeeseen. Ervasti onkin oppinut valikoimaan salamannopeasti jyvät akanoista. Yli kolmessakymmenessä vuodessa antikvariaatin omistajalle on kertynyt rutiinia.

Torkkelinkadun antikvariaatin perusti alun perin Seppo Hiltunen, Ervastien perhetuttu. Hiltunen ei kuitenkaan viihtynyt Kalliossa, vaan haaveili liikkeestä lähempänä keskustaa. Hän tiesi, että nuori Kaarle Ervasti suhtautui intohimoisesti kirjallisuuteen, joten vuonna 1976 hän ehdotti, että tämä ottaisi Kallion liikkeen haltuunsa. Ervasti työskenteli silloin Helsingin yliopiston assistenttina, muttei epäröinyt hetkeäkään uran vaihtoa. ”Pääsin tekemään sitä, mistä olin aina haaveillut.”

Kirjat ovat olleet Ervastin suuri rakkaus lapsesta saakka. Isällä oli tapana tuoda hänelle joka päivä uusi kirja työpaikkansa viereisestä antikvariaatista. Poika luki kirjan kannesta kanteen jo samana päivänä. Lapsena Ervastin suosikkeja olivat siniselkäiset Nuorten Toivekirjaston kirjat. Nykyään hän lukee paljon historia-aiheista kirjallisuutta, mutta myös kevyempiä romaaneja. Suosikkikirjailija on Henning Mankell.

”Yritän lukea kaikenlaista, sillä ei ole hyvä jumittua yhteen genreen”, Ervasti sanoo ja jatkaa: ”Esimerkiksi dekkareista tulee paha olo, jos niitä lukee liikaa. Ne ovat kuin alkoholi. Niistä saa kännin päälle, mutta jälkeenpäin seuraa aina krapula.”

Ervasti on syntyperäinen helsinkiläinen. Hän vietti lapsuutensa Eirassa, mutta tuntee nykyään olonsa kotoisimmaksi Kalliossa. ”Olen kuin Immanuel Kant, joka ei koskaan matkustanut kotipaikkakunnaltaan mihinkään. Viihdyn Helsingissä niin hyvin, ettei mulla ole tarvetta kierrellä maailmaa”, Kaarle Ervasti sanoo hymyillen.

Antikvariaatin alkuaikoina Kallio näytti erilaiselta kuin nyt. ”Tämä oli fiilikseltään resuinen lähiö. Ja ihan selkeästi työläiskaupunginosa. Kaikki asukkaat kävi duunissa kahdeksasta viiteen”, Ervasti muistelee. Asiakkaatkin olivat erilaisia. 70-luvulla ihmiset tulivat antikvariaattiin kaikessa rauhassa selailemaan kirjoja. Nykyään etsitään enemmän täsmäjuttuja.

Sisään kävelee nuori, trendikkäästi pukeutunut tyttö, joka kyselee ruotsin sanakirjaa. Kirjaa ei löydy, ja tyttö lähtee. ”Nykyään käy paljon tän tytön kaltaisia asiakkaita, joilla ei ole aikaa jäädä rupattelemaan. Se on vähän sääli”, Ervasti sanoo.


Puolet antikvariaatin pitäjän työpäivästä kuluu silti nimenomaan asiakkaiden kanssa jutellessa. Kanta-asiakkaat jäävät usein kahville, ja heidän kanssaan tulee puhuttua paljon muustakin kuin kirjoista. Kanta-asiakkaiden määrä liikkuu Ervastin mukaan jossakin kolmenkymmenen ja sadan välillä. Välillä Ervasti juo monta mukillista kahvia päivässä.

”Samanhenkisten ihmisten tapaaminen on tän työn suola”, Ervasti sanoo painokkaasti. ”Me kirjojen havittelijat ollaan omanlaisemme ihmisryhmä siinä missä räppäritkin. Me ollaan sellaista lukijoiden heimoa.”

Antikvaarinen kirjakauppa K. Ervasti, Torkkelinkatu 4. Avoinna ma-pe 10-18 ja la 9-15.

Teksti ja kuvat: Silja Massa

We Love Helsinki
 
Creative Commons License
Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-Tarttuva 1.0 Suomi-lisenssi.