Minä Menen: Oranssi Pazuzu Semifinalissa

Vapinaa, pelottaa. En jaksa. Vapun jälkeinen elämä on vaikeaa ja täynnä pettymyksiä: vappupallo löytyy tyhjenneenä lattialta tullessasi takaisin koulusta. Itse tehdyt munkit eivät säily kahta päivää kauempaa, vaan muuttuvat hampaita halkovan koviksi. Pomo ei olekaan enää iloinen, vaan lievästi karmiva, kuten tavallista.

Monipäiväinen ilonpito on saanut yhden jos toisenkin mielenterveyden järkkymään ja eriväriset liskot kurkistelemaan ikkunoista, postiluukuista ja vaatekaapeista. Mitä siis tehdä?
Mitäs jos vastataan niille takaisin samalla mitalla?

Kohdataan ne, näytetään niille kuka täällä määrää ja manataan ne takaisin sinne mistä ne tulivatkin!

Tällaiseen elintärkeään puhdistautumisriittiin on tällä viikolla Helsingissä tarjolla ainakin upean Oranssin Pazuzun keikka Semifinaalissa.

Jos viime vuonna julkaistu debyyttialbumi Muukalainen puhuu sytytti innostuksen kipinät päässäni, niin taannoinen Helsingin keikka sitten leimauttikin jo täyden tulipalon. Nämä Pispalan neometallistit ovat juuri sitä, mitä tohtori (tai ainakin minä) tähän tilanteeseen määrää.
Oranssi Pazuzu hakee vaikutteita rohkeasti genrerajoista välittämättä, aina jazzia ja dubia myöten, mutta selkäranka on vahvasti pystytetty Norjan mustanmetalliseen maaperään. Kappaleet vedetään läpi sellaisella intensiteetillä ja vakuuttavuudella, johon harvoin törmää näin uuden bändin kohdalla.

Kuitenkin samaan aikaan soitossa on tarvittavaa tarkkuutta ja tyylitajua, jottei monipuolinen kokonaisuus hajoa käsiin missään vaiheessa. Lähes käsinkosketeltavaa tunnelmaa syventävät entisestään yhtyettä tukevat valot ja savu, jota ainakin viime näkemällä oli tarjolla enemmän kuin keskiverto reiveissä.

Tällaiseen mentaaliseen saunaan eivät edes mielemme pikkumonsterit voi olla valmistautuneita. Näinpä ensi perjantaina Semifinaalin seinillä ja katoissa voi olla huomattavissa pieniä jalanjälkiä ja katkenneita häntiä. Jääneinä niiltä, jotka ovat karanneet ovista, ikkunoista ja postiluukusta kohti ulkona odottavaa yöttömän yön aurinkoa.

Me voimme taas puolestamme huokaista syvään ja kääntää kasvomme kohti uusia seikkailuja.

Ei vapise, ei pelota. Nyt jaksaa.

Oranssi Pazuzu 7.5.2010 Semifinalissa (Urho kekkosenkatu 6, Kamppi)

Teksti: Taneli Hermunen, Kuvat: Samuli Huttunen

We Love Helsinki

No millast siel oli? Grunge Fest Nosturissa

Aivan kuin Nosturin sijaan olisin astunut aikakoneeseen siirtyen vuoteen 1993, jollekin Amerikan takapajuiselle rock -klubille.

Kaikkialla vilkkui villapaitoja, pitkiä hiuksia, paksuja villapipoja, Air Jordaneita, rikkinäisiä sukkahousuja ja kuluneita nahkatakkeja. Pareja muodostui sen perusteella, sattuiko olemaan samanlainen flanellipaita. Bongasin jopa kaksi Sub Pop T-paitaa!

Olin niin vakuuttunut meiningistä, että yritin maksaa Budweiserini dollareilla. Baarimikko kuitenkin kieltäytyi transaktiosta vedoten surkeaan vaihtokurssiin.

Yleisön keski-ikä oli suunnilleen 15, mikä oli loistavaa. Kukaan ei turhia patsastellut, vaan jengi heilui musiikin tahdissa ansiokkaalla antaumuksella. Pankin räjäyttti viimeistään oiva Nirvana -tribuutti. Illan muista bändeistä ei ole tarpeen mainita muuta kuin se, että en voi suhtautua vakavasti mihinkään, millä on päällään nahkaliivit.

”Nirvanan” pojat eivät edes yrittäneet soittaa biisejä alkuperäisille uskollisesti, vaan murjoivat ne kaikki uuteen uskoon. Lava täyttyi holtittomista pogoilijoista heti toisen biisin aikana, eikä kestänyt aikaakaan, kun he myös alkoivat putoilla sieltä alas.

Laulaja kantoi Kurt -vainaan haamua niin vakuuttavasti, että saattoin kuvitella Mr. Cobainin haudassa kääntyilyn sijaan keskittyvän hyväksyvään nyökyttelyyn. Menon kruunasi lavalle säännöllisin väliajoin eksynyt valkoisiin pukeutunut neito, joka muistuttu hätkähdyttävästi Courtney Lovea.

Kundit eivät myöskään suostuneet yleisön sinnikkäästä vaatimuksesta huolimatta soittamaan Smells Like Teen Spiritiä. Ensin ajattelin, että on se kumma, kuinka jo kuolleen miehen kusi voi vielä nousta (jonkun toisenkin) päähän. Sitten kuitenkin tajusin kysyä itseltäni ratkaisevan kysymyksen: ”Olisiko oikea Nirvanakaan sitä biisiä soittanut?”

Niinpä. Täyden kympin Grungeteatteria.

Teksti: Taneli Hermunen, Kuvat: Samuli Huttunen

We Love Helsinki

Minä menen: Grunge Fest -Cover night

Meille 80-luvulla lapsuuttamme viettäneille hip hopin ja rave-kulttuurin ohella tärkein musiikillinen vallankumous oli eittämättä grunge. Laman runtelemassa pikkukaupungissa oli yllättävän helppoa samaistua Seattlen katuojista ryömineisiin orkestereihin.

Vaikka meillä ei ollut suoranaista kokemusta heroiinin käytön tuomasta ulkokohtaisuudesta, paikallisen poliisin suojeluksessa olleet skinit pitivät kyllä huolen siitä, ettei kaltaiseni skeittaava hipinalku tuntenut itseään ympäröivään yhteiskuntaan tervetulleeksi. Ja sitä paitsi, flanellipaidat ja ylisuuret beaniet olivat todella käytännöllisiä asusteita itäsuomalaisilla paukkupakkasilla.

Nyt grungen huippuvuosista alkaa olla juuri sen verran aikaa, että se alkaa taas kuulostaa selittämättömän tuoreelta. Näin ollen, niin Alice In Chains, Stone Temple Pilots kuin Soundgardenkin ovat jo suorittaneet comebackin tai ovat sitä juuri valmistelemassa. Pearl Jam ei missään vaiheessa edes ymmärtänyt lopettaa.

Nythän on kuitenkin niin, ettei flanellipaitaa voi pitää punaisella matolla ja maihinnousukengätkin tuovat limusiiniin aivan liikaa rapaa mukanaan. Tällaiset pöhöttyneet comeback -kiertueet useimmiten muistuttavatkin jonkinlaista motorisoitua vahakabinettia. Kerran tietyssä ajassa nousseet ilmiöt eivät voi sinällään koskaan palata. Eikä rahastamisella ja menneisyyteen tuijottamalla ole koskaan syntynyt mitään aidosti tärkeää.

Paljon mielenkiintoisempaa onkin yrittää tavoittaa jotain siitä vimmasta ja voimasta, joka teki tästä(kin) ilmiöstä alunperin kiinnostavan. Niinpä suuntaan tänä pääsiäislauantaina Nosturiin fiilistelemään puolta tusinaa grunge cover bändiä, jotka kieltämättä lainaavat sisältönsä yllämainituilta synkkyyden suuruuksilta, mutta jotka nuoruuden innolla voivat parhaimmillaan puhaltaa tämän nostalgiatripin poskille sen paljon ansaitsemaa punaa ja lämpöä. Silloin 90-luvullahan ne katosivat viimeistään siinä vaiheessa, kun sukupolveni ainoa rocktähti ampui päänsä sisällön pitkin esikaupunkikartanonsa seiniä.

Kaivakaamme siis ne reikäisimmät farkkumme esille ja lainatkaamme faijan vanhoja flanelliruutupaitoja. Tänä pyhänä jääköön myös hiusten peseminen kokonaan väliin, sillä ovelta saa lipun alennushintaan, mikäli on tarpeeksi asianmukaisesti pukeutunut.

Ei muuten paljoa haittaa räntä, loska tai nuorisotyöttömyys, kun niiden yli jyrää vanhoilla, vihreäksi maalatuilla Doctor Martenseilla.

Grunge Fest 3.4.2010 klo 21 alkaen Nosturissa (Telakkakatu 8, Punavuori)

Teksti: Taneli Hermunen

Minä menen: Cloud 9 presents RESO

”It should be illegal to play this song, now if you`ll excuse me, i have to change my underwear” ”feel like i havent showered for several weeks after listening to that!” ”i just put my hand in a blender because I had no jam and figured congealed hand blood would be a a sufficient replacement."

Edellä olevat lainaukset eivät ole miltään mielenvikaisten vertaistukipalstalta, vaikka näin voisi helposti äkkiseltään luulla. Kyseiset kommentit on esitetty You Tubessa, englantilaisen Reson Beasts in the Basement -biisin yhteydessä. Hänen musiikkinsa tuntuu aiheuttavan yleisimpinä tuntoina suolen vääräaikaista toimintaa, lemmikkieläinten jonkinasteista rääkkäystä sekä huolestuttavan monissa kommenteissa esiintynyttä oman naamansa pois repimistä (!). Uskokaa pois, en edes kehdannut laittaa kaikista värikkäimpiä ilmaisuja tähän. Aika roisia materiaalia siis - varsinkin kun muistetaan, että tällaisia reaktioita saa aikaan biisi, jossa ei oikeastaan sanota mitään, laulusta nyt puhumattakaan.

Miltä Reson musiikki sitten oikein kuulostaa? Eittämättä se on raskasta, tummaa ja pelottavaakin. Tämä siis suhteutettuna muihin dubstep -genren artisteihin, joista juuri ketään ei voi syyttää liiasta valoisuudesta. Materiaali on rankkaa, mutta raakaa brutaaliuus ei selitä Reson hienoutta vielä alkuunkaan. Hän jaksaa maustaa kivilaattojen kokoisia woble-bassojaan kekseliäillä IDM -kilkatuksilla, drum and base -juoksutuksilla, sireeninomaisilla kosketinriffeillä sekä vähäeleisellä, joskin espresson mustalla huumorilla.

Näin ollen Reson urbaani kaupunkimaisema ei ole samanlainen kuin esimerkiksi Burialin esittämä lohduttoman sateinen tulevaisuuden Lontoo, jossa loputtomat kaiut muodostuvat laitakaupungin hyljätyissä teollisuushalleissa. Se on enneminkin niillä samoilla autioilla kaduilla toisaalla samaan aikaan tapahtuva b-luokan zombie-moottoripyöräilijöiden takaa-ajokohtaus, jossa kuolleista nousseet yrittävät kampittaa toisiaan moottorisahoilla.

Loppuun asti viety sarjakuvamaisuus ja hullunkiilto silmissä ovat olennainen osa Reson luomaa kokonaisuutta. Musiikin tummanpuhuvuuskaan ei missään vaiheessa hyydytä suupieliin väkisin kirpoavaa virnettä. Tai kuten nimimerkki calyx06 tämän kaiken jo minua paljon paremmin ja ytimekkäämmin ilmaisi: ”reso is like no other, i had to rip off my cats legs.”

Cloud 9 presents RESO, 22.1.2009 Redrumissa (Vuorikatu 2, Kluuvi) Liput 10€

Teksti: Taneli Hermunen, Kuva: Press

We Love Helsinki

No millast siel oli? Madonnan kuokkavierasjuhlat Lauttasaaressa

Kun maksavat asiakkaat valuivat Jätkäsaareen katsomaan popin kuningatarta livenä, toimittajamme seurasi menoa vastarannalta.

Madonna ei ikinä ole ollut minun juttuni. Voi siis sanoa etten varsinaisesti hyppinyt riemusta, kun ystäväni siirsii jo sovitun tapaamisemme Lauttasaaren rantaan kuuntelemaan Madonnaa. Suunnitelmissani oli tulla paikalle koiran kanssa ja lähteä muutaman tunnin jälkeen kotiin.

Koko madonnahehkutus oli ärsyttänyt minua jo pidemmän aikaa. Mitä hittoa, ilmatila ja vesialue suljetaan keikan ajaksi!? Metro kulkee kerrankin kolmeen asti, vaikka keikka loppuu jo kahdeltatoista. Vapun vuoksi ihmisten kotiinpääsyä ei helpoteta, mutta kaikkien maalta saapuneiden Madonna-vieraiden vuoksi kyllä.

Lähdin siis jo valmiiksi negatiivisella asenteella liikenteeseen. Kuuma metro oli täynnä vieraspaikkakuntalaisia, jotka eivät rullaportaissa osanneet seistä oikealla puolella. Aleksilla jouduin väistelemään ihmisiä, jotka pällistelivät Kolmen sepän patsasta ja Stockan kelloa. Innokas koirani halusi tervehtiä jokaista vastaantulijaa. Kun vihdoin pääsin Laruun asti, olin hiestä märkä, hermo kireänä ja kurkkuani myöten täynnä kaikkia, jotka olivat ikinä hehkuttaneet Madonnaa.

Saatuamme loistavan spotin kallioilta, skumppapullon auki ja pitsaa napaan, fiilis alkoi parantua. Väkeä oli paikalla jo alkuillasta paljon. Kymmenen maissa oli mahdotonta löytää vapaata paikkaa kallioilta. Madonnaa lämppäsi Paul Oakenfold, joka on niittänyt mainetta supertähtien DJ:nä. Rannasta käsin musiikki kuulosti siltä kuin joku olisi kääntänyt NRJ:tä soittavan radion nupit kaakkoon.

Se ei kuitenkaan latistanut tunnelmaa. Minulla oli ystäviä ympärilläni ja riittävästi juotavaa. Rannalla vallitsi kokonaisuudessaan lämminhenkinen fiilis. Kun Madonna vihdoin aloitti, kuuluivat ”Hellooo Helsinkiii!” –spiikit loistavasti Laruun asti. Kuokkavieraiden vastaranta tanssi ja lauloi mukana pimenevässä illassa. Ehkä se oli tarttuvan meiningin tai vahvan nousuhumalan syytä, mutta löysin itseni laulamassa Like A Virginia.

Madonna-fania minusta ei tullut, mutta oli hienoa olla paikalla todistamassa ilmiötä. Moni oli tullut paikalle piknikille, skumpalle tai vain hengailemaan. Kun valuimme pois rannalta muun ihmismassan joukossa, ajattelin että ainakin voin kertoa joskus tuleville lapsenlapsilleni kuunnelleeni Madonnaa livenä.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että kuuntelin koko keikan loppuun ja jäin vielä yöksi Laruun. Missasin siis once-in-a-lifetime yömetrokokemuksen. Toivotaan, että kaupunki Madonnasta viisastuneena suo meille vielä joskus sen mahdollisuuden.

www.madonnahelsinki.fi/

Teksti: Tessa Tapaninen, Kuvat: Tessa Tapaninen ja Nina Könönen

We Love Helsinki

No Millast Siel Oli? - Flow09

Oi vau! Flow09 potki jopa enemmän kuin edellisenä kesänä. Tyylikkäät ja ajankohtaiset esiintyjät, ainutlaatuinen ympäristö, pienet oivallukset järjestelyissä, hyvä ruoka, kupliva tunnelma ja innostunut yleisö – niistä on onnistunut kaupunkifestivaali tehty.

Torstain varaslähdön päätähtenä oli saksalainen elektronisen musiikin pioneeriyhtye Kraftwerk. Avajaiskonsertin alkutahdit soivat vain vähän ennen h-hetkeä loppuneen sateen kiiltäessä vielä voimala-alueen asvaltilla. Lähes 6500 ihmistä oli levittäytynyt päälavan edustalle ja tunnelma anniskelualueen katteen alla oli odottava ja innostunut. Lavan takana taivas oli matalalla ja minimalistisen elektron estetiikkaan sopivasti tumman graffitin harmaa.

Flown päälava sointui upeasti Suvilahden tehdasalueelle pimenevässä illassa.

Lämmittelijänä toiminut Acid Symphony Orchestra Jori Hulkkonen maanisena kapelimestarinaan viritti yleisön jonkilaisen kollektiivisen transsitilan. Tummiin pukuihin sonnustautunut Suomen konemusiikin kerma taikoi rumpukoneistaan rytmiä kahden seremoniallisesti juodun vodkapullon voimalla. Musiikki heilahteli sujuvasti nyrjähtäneestä epärytmiikasta täyteen paahtoon. Orkesterin videotaide oli happoisella tavalla upeaa katseltavaa; limittäisiä, neonvärisiä kuvia mandaloista ja hymynaamoista. Lavan takana kohosivat Helsingin Energian piiput ja etualalla hengitteli sähköinen yleisö. Ilmassa oli samaa väreilyä kuin ennen ukonilmaa.

Koneromantiikka kukoisti Kraftwerkin visuaalisessa ilmeessä.

Odotus on tapana palkita, niin nytkin. Kraftwerkin retrofuturistinen kone-estetiikka sekä tyylikäs ja ajaton esiintyminen olivat ensikertalaiselle sitä itseään. Analoginen äänimaailma yllätti lämmöllään ja tunnelma oli parhaimmillaan kuin pötköttelisi avaruudessa kiitävällä divaanilla. Minimalistisiin grafiikoihin luottava valosuunnittelu ja videotaide komppasivat kappaleita saksalaisella täsmällisyydellä. Jokainen vokoderin läpi laulettu sana myös projisoitiin valtavalle videoseinälle yhtyeen takana. Tour de Francen aikana nähtiin luonnollisesti nostalgisia pyöräilykohtauksia Ranskan ympäriajosta ja encorena kuullun We Are The Robotsin aikana lavalla soittivat, noh, tietysti robotit. Harvoin tulee mitään esitystä seurattua vastaavalla hartaudella.

Synkistä ennusteista huolimatta aurinko helli festivaalivieraita muutamaa sadekuuroa lukuun ottamatta.

Perjantaina alkuillasta Yann Tiersen tunnelmoi päälavalla ja tarjosi meille myöhäisille lempeän aloituksen ensimmäiselle viralliselle festivaalipäivälle. Kun tähän yhdisti vielä lampaanfetasalaatin ja hyvän seuran, vanha hyväksi havaittu kolminaisuus toimi mahdottoman hyvin. Huomasin kaverille fiilisteleväni miten eteerisen hyvä tunnelma, ja etten tiedä onko se hyvä musiikki, kauniit ihmiset, vai se ihmeellinen feta, mutta ihan kuin aurinko paistaisi näiden aitojen sisäpuolella! Kohta olo alkoi olla jo vähän turhankin raukea.

Ruokamaailman viereen pystytetyllä sohva-alueella oli helppo viihtyä.

Onneksi New Young Pony Club tarjoili hämärtyvään iltaan ihan eri kierrokset minuutissa. Boogie oli koko bändillä ihan eri (ihme)maasta kuin levyillä. Lavalta ja klubilta toiselle hyppely on rankkaa puuhaa ja bändin söpöily mitä mainioin energian välitankkaus.

New Young Pony Clubin laulaja Tahita Bulmer oli keikalla kiehtova sekoitus särmikästä r´n´b-typyjä ja takavuosien rock-dinosaurusta.

Telttalavalla Joensuu 1685 manasi raivoisalla gospelillaan pahoja henkiä ulos soittimistaan. Keltainen maisema, punainen maisema, Bruce Springsteen. Syksy tuntui saapuvan tämän esityksen myötä, mutta oikeastaan sitä villasukissa synkistelyä on jo vähän kaivannutkin. Päälle höyryävä muki matéa.

Joensuu 1685 lumosi rankalla vyörytyksellään.

Haaveilin hamokissa keinumisesta matkalla Cafe Aaltopeltiin, mutta löysin itseni istumasta iloisen värisen kolmipyörän satulasta. Ei muuten onnistu jokaisessa helsinkiläiskahvilassa. Teen äärestä kohti päälavaa veti outo tunnelma: koulun disco, söpöt skeittipunkkarit, värivalot ja ihku lukiobändi. Vampire Weekend yllätti helposti lähestyttävillä biiseillään ja tarttuvalla meiningillä. Hämmentävä ajatusmatka vuosien taa. Ihan kuin joku elokuva tai tv-sarja menneiltä vuosilta, tai viikonloppu vieraassa pikkukaupungissa.

Sympaattisesta Cafe Aaltopellistä sai Flown halvimmat eväät.

Pitkän päivän ilta alkoi olla jo pitkällä ja bändikiintiö täysi. MI NI MA:n elektroninen taiteilu Tiivistämön höyryävässä lämmössä toimi unilauluna; tasainen basso ja tautofoninen rytmi olivat kuin isän lukemassa iltasadussa. Hyvää yötä.

Metipolis ja Dånk -kollektiivien yhteistyössä koostama Yellow Splitch -installaatio loi Tiivistämöön maagisen tunnelman.

Lauantaini oli varattu yhdelle ainoalle, Flown ohjelmiston kiistattomalle kuningattarelle, Grace Jonesille. Rouvan raiderissa oli huhujen mukaan ollut kolme asiaa: haitaristi, ostereita ja kokaiinia. Mitäpä sitä muuta.

Grace Jones sanan "show" ytimessä.

Grace Jonesin myöhempien aikojen kirkossa hiljennyttiin ja polvistuttiin hänen suurutensa eteen. Jättimäisen valokeilan lävistäessä Jonesin discopalloknallin verhoaman pään ja vihreiden lasersäteiden hajotessa yleisön päälle teki mieli kaivaa rukousnauha sormien väliin.

Grace Jonesin jokaisen kappaleen välissä vaihtuvat asut abstraktin näyttävine hattuineen olivat tajunnanräjäyttävä kokemus.

Viimeinen hidas, Hurricane, oli tyyli-kirsikka tyyli-kakun huipulle. Grace Jones tietää mihin tuulikonetta kannattaa käyttää. Viidentoista sentin koroissa ja mustassa silkkiviitassa vastatuuleen: yksinkertaista ja viiltävän tyylikästä. Tämän kaiken jälkeen oli ihan pakko poistua koko festivaalialueelta, ihan saman tien.

Grace Jones hallitsi Flowta rajattomalla karismallaan suvereenisti.

Sunnuntai tuntui alkuun tahmealta. Neljäntenä päivänä putkeen valmistauduin etsimään, löytämään, ihastumaan ja juhlimaan. Mutta saapuessani festivaali-alueelle saunapihalla oli vastassa markkinatunnelma ja We Love Helsingin DJ:t tanssittivat onnellisen oloista väkeä. Parhaita bajamajaan jonotuksia ikinä!

Saunapihalla koettiin sunnuntaina hurmosta iskelmän ja jaloviinan parissa.

Samppanja-teltalta oli suora näköyhtys päälavalle. Tuuli vei osan äänestä kun Nitin Sawhney ystävineen vei fadon tunnelmista afrikkalaiseen rytmiin, maailman ympäri ja takaisin. Ensimmäistä kertaa festivaalin aikana hahmotin jonkinlaisen kokonaiskuvan alueesta ja ihastelin järjestelyitä. Hyvin toimii kaikki.

Flown samppanjateltan rinnalla muiden festarien kaljakarsinat kalpenivat kevyesti.

Festivaalin päätti päälavan osalta Fever Ray. Tätä olin sittenkin odottanut eniten. Kihelmöi jo joka puolella. Karin Dreijer Anderssonin salaperäinen hahmo, intiimi ääni ja hypnoottiset sanoitukset olivat päivätajunnan tuolta puolen. Olin täysin esityksen lumoissa.

Fever Ray vei yleisön niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin lumoavalle matkalle.

Himmeät ja lämpimät, mummolan ullakolta pöllityt jalkalamput läpi koko lavan syttyvät ja sammuvat kuin pienet eläimet puiden lomassa. Kontrastiksi laserit halkoivat ilmaa pään päällä ja loivat alati muotoaan muuttavan kuplan kaiken ympärille. Kylmä tuuli joka puolella ei ole koskaan sopinut mihinkään niin hyvin. Ainutlaatuinen illuusio johon sukelsin empimättä. Kyyneleet silmissä puristin jaloillani asvalttia. Tunnistin Nick Caven Stranger Than Kindnessin ja tunsin samanaikaisesti puhdasta iloa ja melankoliaa.

Fever Ray päätti Flown komeasti.

Hetki meni keikan jälkeen ennen kuin havahduin tokkurasta ja keräsin itseni. Vielä piti parin yhtä sekaisin menneen kanssa spekuloida mitä oikeastaan tapahtui. Siinä vierähti sen verran pitkä hetki, että sunnuntain viimeinen esiintyjä Final Fantasy oli jo lopettanut. Ihan hyvä niin, päälimmäiseksi jäi ihan oikea fiilis – ihmettely.

Flow09 13-16.8.2009 Suvilahdessa. www.flowfestival.com

Teksti: Hanna Tammisto, Kuvat: Flow Festival / Jussi Hellsten, Vilhelm Sjöström, Sami Heiskanen & Eerikki Pokela.

We Love Helsinki

Minä menen: Art goes Kapakka - Kuorojen kierros

Vastahakoisempien kuorojen ”Kuurojen kierrokseksi” nimeämä tapahtuma kerää koolle 65 baarimelulle vähemmän kranttua lauluryhmää, jotka kiertävät esiintymässä keskustan baareissa. Useimmille kuorolaisille baarissa laulamisessa ei ole mitään uutta, mutta näin organisoidusti ja vailla pelkoa portsareista se tapahtuu vain kerran vuodessa. Nyt onkin loistava tilaisuus kuulla niitä lauluja, joita et useimpien kuorojen keikoilla kuule - karonkkabiisit ynnä muut menevämmät rallit kun eivät oikein sovi esimierkiksi kirkkoihin. Hyväksi koettu tapa nauttia musiikista ja virvokkeista on siirtyä Senaatintorin yhteiskonsertin jälkeen itselleen mieluisaan baariin, asettua lavan ja baaritiskin välille ja kokea kaikki kolmen tunnin aikana kapakassa käyvät köörit. Jos et tunne kuoroja ennestään, voit vaikkapa valita esitykset nimen perusteella; Coro Latinoamericano, LAIN HUUTO ja Viipurin Lauluveikot laulanevat kaikki hieman eri tyylillä. Myös useimpien kuorojen pääsykokeet lähestyvät hyvää vauhtia, joten jos kuorolaulu kiinnostaa, voi AGK:ssa vertailla kuorojen yhteishenkeä ja meininkiä. Kuorojen yhteiskonsertti Senaatintorilla torstaina 13.8.2009 klo 19.00. Kuorojen kierros 34:ssä keskustan baarissa 20:00-23:00. AGK:n Kuorojen kierros, aikataulut ja keikkapaikat

Teksti ja kuva: Visa Mäkelä

We Love Helsinki

No millast siel oli? - Tuska-festarien sunnuntai

Helle oli festivaalin nimen mukainen ja taksikuski kaahasi ohjeiden perusteella uskomattomassa ajassa paikan päälle. ”Niin lähelle Kaisaniemen kenttää kuin pääset ja niin nopeasti kuin mahdollista.” Jo kaksi päivää juhlittujen festareiden viimeisenä päivänä oli meno edelleen ylimmillään ja koko Kaisaniemi aivan tupaten täynnä.

Espanjalainen Gina oli varustautunut suussasulavalla asusteella.

Portilla meinasi iskeä paniikki, kun ystäväni ei järjestelmäkameraksi luokiteltavan laitteensa kanssa saanutkaan tulla sisään. Portinvartijaneiti käski viedä kameran rautatieaseman säilytykseen eikä maininnut sanallakaan festareiden omaa narikkaa, joka sijaitsi portin välittömässä läheisyydessä. Pikapalaverin tuloksena päätti muu porukka viedä kameran talteen ja minä juoksin seuraamaan odotettua, ja jo aloittanutta My Dying Bridea. Hilkulla oli tälläkin kertaa, ettei mennyt keikka sivu suun, kuten usein aiemmin on käynyt. Kiitos taksikuksin, ei minulta jäänyt kuulematta kuin osa ensimmäisestä kappaleesta.

Brittiläinen My Dying Bride soitti uskomattomalla intensiteetillä ja melkein kaksi vuosikymmentä jatkunut ura näkyi kyllä sekä fanien läsnäolossa, että sulosointujen mahtipontisuudessa. Ikä ei näyttänyt laulaja Aaron Stainthorpen harteilla painavan eikä hellekään häiritsevän. Miehen lauluääni kutitteli tummilla sävyillään vatsanpohjaa ja Stainthorpe keskittyi punaiseksi maalattuja sormenpäitään myöten jokaiseen biisiin.


Täytyy kyllä myöntää, että niin koskettava kuin keikka olikin, olisi se luultavasti noussut vielä korkeampiin sfääreihin hämärässä, intiimimmässä klubiympäristössä paahtavan auringon ja ulkolavan sijaan. Tästä huolimatta eturiviin oli turha yrittää, kuulijakuntaa nimittäin riitti ja monen mielestä bändi olisi kuulunut ehdottomasti illan pääesiintyjäksi.

Festarikansan päällä nähtiin paitamuotia laidasta laitaan.

Saksalainen anonyyminä pysyttelevä herrasmies kaappasi kainaloonsa vaaleaa naiskauneutta kuvaa varten.

Musiikkilehti Stalkerin edustaja Marina oli sonnustautunut asiaankuuluvalla tyylikkyydellä, ladylike-lookin kruunasi pitsiviuhka josta varmasti helteellä oli sekä hyötyä että ainakin ehdotonta silmäniloa.


Pääesiintyjänä lavalle noussut tanskalainen Volbeat on aiheuttanut paljon keskustelua niin netissä kuin livenäkin. Bändi on noussut vauhdilla mediatähdeksi ja pokkasi Suomessa listaykköspaikan lisäksi myös kultalevyn, josta laulaja Michael Poulsen kiittelikin vuolaasti keikan välispiikissä. Yleisömeri rokkasi mukana mielettömällä meiningillä, ja sekä sanat että biisien onomatopoeettiset lauluosuudet tuntuivat olevan hallussa jokaisella. Satoja käsiä nousi halkomaan ilmaa pyytämättä, jaksaminen ei loppunut edes usean biisin encore-osuudella. Keikan loputtua jätimme tyhjenevän Kaisaniemen haikein mielin.

Susanne oli tehnyt syötävän söpöt rastansa itse.

Jatkoille livahdimme ravintola On the Rocksiin, jonka terassilla ei tuntunut ihmismäärästä johtuen pääsevän eteen- eikä taaksepäin. Alakerrassakin riitti sen avauduttua väkeä ja paikalle oli löytänyt tiensä useita Tuska-festareista nauttineita. Hauskaa oli ja vauhtia riitti, niin meillä kuin muillakin.

Ensi vuotta jo malttamattomana odottaen.

Pirita oli sonnustautunut huimiin laseihin.

Lasse kaappasi toimittajan kainaloon ja valitsi pitkän pohdinnan jälkeen suosikikseen lauantaina soittaneen Profane Omen -bändin.

Jeesusteipillä housunsa uniikeiksi koristellut DD on käynyt Tuskassa alusta asti, ”sieltä asti kun Tuska siirtyi Lepakkomiehestä varsinaiseksi festariksi”. Hän intoutui vielä huimaan akrobatiasuoritukseen tanssilattian tiimellyksessä.

Teksti ja kuvat: Aino Nieminen

We Love Helsinki

Minä menen: Tuskafestari

Synkkien pohjamutien melodinen mesenaatti, My Dying Bride, kastelee pöksyjä Kaisaniemessä sunnuntaina. Mustaan pukeutuneesta teinistä lähtien olen bändiä kuunnellut, jo kirotut kolmetoista vuotta. Bändi itse lienee myös raskaasti kirottu, sillä allekirjoittanut ei kovasta yrityksestä huolimatta ole päässyt vielä kertaakaan kunnolla katsomaan kyseistä konkkaronkkaa livenä.

Käteen on jäänyt aikatauluväärinkäsityksen jäljiltä käyttämätön lippu Nosturiin ja muutaman kerran on jääty nuolemaan näppejä lippujen loppuessa ennen aikojaan. Hollannissa lunastin itselleni sakot junassa, hymyilin tuikealle konnarille kauniisti ja ehdin juuri ja juuri viimeisiä säveliä kuuntelemaan lasimaalausten keskelle vanhaan kirkkoon.

Nyt on lippu hankittu ajoissa, kajalit teroitettu ja kengätkin valittu valmiiksi. Avomiehen suostuttelin mukaan muistuttamalla, että samana iltana soittaa myös elvisrokin paraatipoppoo Volbeat sekä useita muita tunnelmankohottajia. Olutteltta lienee turvallinen pakopaikka niille, joita pitkätukkasedät eivät hetkauta.

Seuraan siis panosvöistä pingviiniä ja marssin Kaisaniemeen vaikka läpi harmaan kiven. Ja synkkyyshän ei tunnetusti pysy kaadettuna Kaisaniemen kentälle vaan valuu läpi keskustan koko viikonlopun ajan, joten tunnelmasta pääsee nauttimaan vaikka ei lippua olisi ehtinytkään hankkia.

Tuska Open Air Metal Festival 26-28.6.2009 www.tuska-festival.fi
My Dying Bride www.mydyingbride.org

Teksti ja kuva: Aino Nieminen

We Love Helsinki

No Millast Siel Oli? – Basso Festival Suvilahdessa

Basso Festival:n iltatapahtuma 6.6.2009 Suvilahdessa jäi koleaksi niin sään kuin esiintyjienkin osalta. Ylesiökadosta kärsineen festivaali-illan valopilkuksi nousi ulkolavalla viimeisenä esiintynyt norjalainen Annie.

Välillä tuntui, että paikalla oli yksi pelastaja kahta asiakasta kohti.

Festivaalin järjestäminen ei varmasti ole helppoa hommaa. Ensin pitää valita sopiva paikka ja aika, vuokrata tarvittavat tilat, hakea luvat, valita ja buukata artistit, hoitaa äänentoisto ja valot, palkata teknikot, roudaajat ja muu henkilökunta, hoitaa esiintyjille ja yleisölle ruuat ja juomat, hankkia rahoitus ja sponsorit, hoitaa markkinointi ja mainostus jne jne... Ja vaikka kaikki nämä alkuvalmistelut olisi tehty miten huolella ja sydämellä, Suomessa joutuu päälle vielä suorittamaan jonkinlaisia mystisiä uhrimenoja sään jumalille, jotta he sattuisivat olemaan suotuisia ja pitämään lumentulon edes siedettävänä järjestettävän tapahtuman aikana.

Sisällä voimalassa oli hiljaista vielä kymmenen aikaan.

Ilmeisesti uhrimenoihin ei ollut käytetty riittävästi aikaa, eikä neitsyitä, koska Basso-festivaalit kärsivät erittäin koleasta säästä, joka vähensi porukan ainakin puoleen bileiden onnistumisen kannalta tarvitusta. Tästä johtuen hulppean hienot puitteet olivat tyhjän panttina, kun yleisöä riitti joko ulkolavalle tai sisätiloihin voimalaan, mutta ei kumpaankin yhtäaikaa. Esimerkiksi festivaalin tiedotteessa (kirjoitusvirheineen) etukäteen hypetetyt ”suomessa ensimmäistä kertaa koettavat CO2 tykit, joilla tanssilattian lämpötila pystytään laskemaan hetkellisesti -20C”, olivat lähinnä surkuhupaisat. Kun jo ennestään kylmissään olevan yleisön päälle ammuttiin jääkylmää hiilidioksidia, reaktio oli suunnilleen sama, kuin jos Senaatintorilla olisi marraskuussa heitetty päälle jääkylmää vettä. Joko sitä alkaa hulluna hihittämään, tai sitten sitä haluaa etsiä jonkun jota vetäisi turpaan. Olisipa tapahtuma järjestetty edellisen viikon lauantaina, kun koko Helsinki kylpi helteessä... No, minkäs teet.

Brittiläinen The Whip soitti energisesti rullaavaa elektro-rokkia.

Etukäteen suunnittelin kirjoittavani Holy Ghost:sta ja The Whip:stä, mutta valitettavasti molempien artistien keikat kärsivät niin pahasta yleisökadosta, ettei keikoista olisi reilua kirjoittaa. Sanottakoon tässä vain, että The Whip yritti parhaansa mukaan saada kourallista ihmisiä tanssimaan, ja Holy Ghost (tai siis paikalla ollut toinen puoli kaksikosta) soitti levyjä yhdessä tyylikkäimmistä DJ-kopeista, mitä olen Suomessa ikinä nähnyt.

Holy Ghost kahdeksan jättiscreenin ympäröimänä.

Porukka saatiin todenteolla innostumaan vasta Annien esiintyessä ulkolavalla. Norjalainen Annie on Suomessa kohtuullisen iso artisti ja häneltä löytyy täällä jo jonkin asteisia hittejäkin noin puolen tusinan verran. Lisäksi hänen levy-yhtiönsä Island on panostanut huolella syksyllä ilmestyvään kakkosalbumiin Don`t Stop. Tuottajana on häärinyt esimerkiksi hittitehdas Xenomania, joka tunnetaan työskentelystä muun muassa Sugababes:lle ja Pet Shop Boys:lle. Albumilta voi siis odottaa taattua pop-”laatua”. Tavaraa, joka ei jätä ketään kylmäksi, mutta ei myöskään kuumenna ketään kovin lämpimäksi.

Annie vetosi päälavan edustalla tanssineisiin tyttöihin.

Annien kohdalla asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä samaa albumia ovat tuottaneet myös Op:l Bastards:sta tuttu, Suomen outo-rockin ruhtinas T.A. Kaukolampi ja jossain Xenomania:n ja Kaukolammen välissä toimiva, M.I.A:a ja Roisin Murphy:a tuottanut, Richard X. Annien live-bändi koostuu jo mainitun Kaukolammen lisäksi leluelektro-yhtye Aavikon rumpalista ja norjalaisen vauhkopostfunk-lähettilään Datarock:n basistista. Mitä Annie siis oikein haluaa? Olla pohjoismaisen elektro-undergroundin kuningatar, vai valloittaa brittilistat tinaisilla hiteillä?

Mustat korkokengät ja valkoiset leggarit ovat aina tyylikäs yhdistelmä – Ja lämmittivät varmasti Annien jalkoja kylmässä illassa.

Keikka ei antanut kysymykseen oikeastaan minkäänlaista vastausta ja vaivuttaakin kirjoittajan syvään hämmennykseen. Toisaalta Annien hitit kuten Heartbeat, Chewing Gum ja I Know UR Girlfriend Hates Me tuovat hyvällä tavalla mieleen 90-luvun alun Madonnan. Myös Annien yllämainittu taustabändi on ihanteellinen yhdistelmä jämäkkyyttä ja kokeellisuutta. Live-keikkojen perusteella sitä voi huoletta pitää yhtenä Euroopan parhaista elektro-yhtyeistä.

Jani Gerkman laittaa jalalla koreasti Annien tahtiin.

Kaukolampi taikoo välillä syntikoistaan esiin avaruudellisia tunnelmia, jotka täyttävät kirjoittajan sydämmen lämmöllä ja ihailulla, mutta joita esimerkiksi Top Of The Pops:n tuottajat eivät varmastikaan paljoa arvosta. Myöskään Annien välispiikkien robottimainen ulosanti ja lähinnä jääkaappia muistuttava lavakarisma eivät varmasti ole auttamassa neidon maailmanvalloitusta. Ehkä Etelä-Euroopassa voidaan arvostaakin kylmän ja vaikeasti lähestyttävän blondin imagoa, mutta sellaisten seurassa lähes koko elämänsä täällä Suomessa eläneelle se ei enää tunnu kovinkaan kiihottavalta.

Mene ja tiedä, minä en yksinkertaisesti osaa päättää. Ehkä pitää turvautua Bertrand Russeliin, joka kritisoi Immanuel Kant:a ja tämän syyn käsitteen ristiriitaisuutta: ”Tämä epäjohdonmukaisuus ei ole satunnaista huomaamattomuutta, vaan hänen systeeminsä olennainen puoli”. Ehkäpä Annien kohdalla on myös kyse tästä. Hänen ristiriitaisuutensa ei ole ongelma, joka tulisi jollain tavalla ratkaista, vaan häntä artististina olennaisesti määrittävä tekijä.

Piha hiljeni Annien keikan jälkeen.

Kaiken kaikkiaan siis ihan kivat festarit.

Teksti: Taneli Hermunen, Kuvat: Antti Tuomola & Timo Santala

We Love Helsinki