Helsinki Kirjoissa: A book about Helsinki

Bulgaria Designin A Book about Helsinki esittelee freesimmän Helsingin.

Töölönlahti, keidas kaupungissa. Linnunlaulun huviloiden kupeessa on maailman suloisin kahvila.

Vuodesta toiseen Sibelius-monumenttia käyvät pällistelemässä valtavat massat ulkomaisia matkailijoita. Keskiverto helsinkiläiselle tuskin tulee ensimmäiseksi mieleen lähteä monumentille lauantaita viettämään, joten yhteenhitsattujen metalliputkien hienous taitaa aueta vain turisteille.

Tai sitten turreparka on vain niellyt sen, mitä perinteiset Helsinki-oppaat ovat hänelle syöttäneet. Onneksi on A Book about Helsinki.

Punks are not dead. Kiasmassa riittää nähtävää niin sen sisällä kuin ulkopuolellakin.

A Book about Helsinki on Bulgaria Designin julkaisema, raikkaampi opaskirja Helsinkiin. Ensimmäinen versio kirjasta ilmestyi Helsingin Euroviisujen alla keväällä 2007, ja viime vuoden lopussa se sai päivitetyn ja tuhdimman jatko-osan.

Visuaalisesti A Book about Helsinki on neonpinkkeine kansineen herkullinen pakkaus. Kyseessä on oikeastaan valokuvakirja, jota on höystetty lyhyillä, enemmän tai vähemmän informatiivisillä teksteillä kohteista. Kirjan kuvat ovat hauskoja, räävittömiä, yllättäviä ja raikkaan rosoisia.

Siinä missä muutkin matkaoppaat, A Book about Helsinki esittelee esimerkiksi kaupungin ravintoloita, kauppoja, yöelämää ja nähtävyyksiä. Lonelyplaneteja ikänsä lukeneet huomaavat kuitenkin eron tyylissä. A Book about Helsinkiä ei selkeästi ole tehty funktionaaliseksi kartan jatkeeksi, vaan sen on enneminkin haluttu kuvaavan sitä fiilistä, mikä kaupungissa sykkii.

Jatkot! Naapureita vituttaa, tai sitten ne tulee mukaan!

A Book about Helsingin esittelemässä kaupungissa kreisibailataan eikä turhia hienostella. Nuoret, trendikkäät kaupunkilaiset pukeutuvat kotimaisten suunnittelijoiden graafisiin vaatteisiin ja kuuntelevat viileitä elektrobändejä, mutta toisaalta käyvät kaljalla alkoholistien kanssa samoissa kuppiloissa. Helsingissä on fiinejä ravintoloita ja skandinaanvisen tyylikästä designia, mutta lisäksi ruotsinlaivoja, karaokea ja sauvakävelyä. Helsingissä junttiuskin on coolia. Samanlaista ilmiötä on vaikea kuvitella muihin Pohjolan kansainvälisesti trendikkäiksi julistettuihin kaupunkeihin, kuten Tukholmaan ja Kööpenhaminaan.

Helsinki-fiiliksestä saa hyvin kiinni, koska A Book about Helsinki ei tyydy vain listaamaan paikkoja, vaan kertoo myös pienistä yksityiskohdista ja ilmiöistä, jotka kuuluvat Helsinkiin. Kovin monesta muusta matkaoppaasta ei voi lukea lokeista, Jopoista, kesäisistä naku-uinneista, citykaneista, Radio Helsingistä tai Kallio-kierroksesta, vaikka juuri nämä saavat aikaan lämpimän tunteen kotiseuturakkaudesta helsinkiläisen sydämessä.

Helsingissä viina on kallista, joten omilla juomilla saa lisää tempoa iltaan. Jopolla kelpaa huristella kotiin, ellei joku ryökäle ole pöllinyt modernia klassikkoasi sinun ollessa baarissa.

Perinteisempiäkin nähtävyyksiä Kauppahallista Uspenskin katedraaliin on kelpuutettu kirjan sivuille, mutta niitä kuvataan tuoreella tavalla. Finlandia-talosta kerrottaessa kehotetaan varomaan putoavia marmorilaattoja, ja Tuomiokirkon kohdalla keskitytään sen portaisiin, joilla on kivaa syödä jätskiä kuumina kesäpäivinä. Nämä ovat pieniä huomioita, mutta toimivat helsinkiläisille kuin sisäpiirin vitsit, jotka kaikki kaupunkilaiset tietävät.

Tuntuu että tässä on vihdoinkin opas, joka esittelee sellaisen Helsingin, kuin mikä se on kaupungin asukkaillekin. Tai ehkä tarkemmin sanottuna keskustan tuntumassa asuville, nuorille edelläkävijöille. Niille, jotka ovat "skenessä". A Book about Helsinki on kuitenkin ehdottoman tervetullut lisä matkaoppaiden joukkoon, esittelemään kaupunkia pölyttömästi uudesta näkökulmasta. Kirja löytää varmasti yleisönsä muiden kaupunkien nuorista, trendikkyyden etujoukoista.

Tervetuloa siis Helsinkiin, omaperäiseen ja vähän outoon, mutta juuri siksi niin mageeseen kaupunkiin!

Kesä, pussikalja ja Ruttopuisto - erottamaton kolmikko. Yksinäiset voivat etsiä seuraa Stokkan kellon alta.

Teksti: Julia Jousilahti, Kuvat: Bulgaria

We Love Helsinki

Taiteesta: Jussi Puikkosen On Vacation

Korjaamon galleriassa järjestettiin 12. helmikuuta Jussi Puikkosen On vacation –näyttelyn avajaiset.

Jussi Puikkonen on Lahden Muotoiluinstituutista valmistunut valokuvaaja, joka on tullut tunnetuksi Kasino A4 –lehden taiteellisena johtajana. On Vacation –sarjaan Puikkonen on kuvannut suomalaisia bulkkilomakohteita niiden yhdeksän kuukauden aikana, jolloin lomakohteet ovat itse sapatilla. Mukaan oli mahtunut mm. Muumimaailma, Yyterin rannat ja Wasalandia.

Puikkosen kuvista välittyy ensin huvittuneisuus, mutta nopeasti tulee epämääräinen suru; kaiho ja pelko toisen hylkäämisestä. Kesäisin elämää täynnä olevat kohteet näyttäytyvät kuvissa liki inhimillisen yksinäisinä, maailmasta vetäytyneinä vanhuksina. Näin kuvattuina lomakohteista tulee entistäkin absurdeimpia – mieleen tulee helposti Tampereella Backlight 08 -näyttelyssä nähty Rainer Riedlerin Artificial Holidays -sarja, joka kuvaa maailman keinotekoisimpia lomakohteita, joskin niiden aukioloaikojen puitteissa. Usvan keskeltä nouseva Wasalandia näyttää juuri yhtä muoviselta kuin Dubailainen sisälasketteluhalli.

Puikkosen tapa kuvata on toteava, selittelemätön: asiat ovat tässä kuten kuka tahansa voisi ne nähdä. Kuvakulmilla tai valotuksilla ei kikkailla, mikä on miellyttävää, sillä kuvapinta on muovisine väreineen jo riittävän huomiota herättävä. Levottoman pinnan alla löytyy talviunilla oleva maailma, joka on heräävä vasta seuraavana keväänä, kun ensimmäiset lapsiperheet kaatuvat porteista sisään putkikasseineen ja aurinkohattuineen, sandaalit läpsyen.

Tai kaikki eivät herää, kuten elämässä on tapana. Vene-teoksessa kuvattu jäihin vajonnut alus seilannee tätä kirjoittaessa jo tuonen virtaa pitkin kohti ikuista talvilomaa.

Näyttelyssä on esillä myös kuvasarjat My Favourite Things ja Sonja & Jussi.

Jussi Puikkosen valokuvanäyttely On Vacation 12.2. - 8.3.2009 Kulttuuritehdas Korjaamon galleriassa, Töölönkatu 51 B, Taka-Töölö. Avoinna ma-su 11-17. Vapaa pääsy. www.korjaamo.fi

Teksti: Antti Tuomola, Kuvat: Jussi Puikkonen

We Love Helsinki

Taiteesta: Mohamed Bourouissan Kehätie

Tilan jännitteet on yksityisnäyttelyjen kokonaisuus Suomen valokuvataiteen museossa. Mukana on neljä valokuvaajaa: Mohamed Bourouissa, Sini Pelkki, Carrie Schneider ja Sauli Sirviö. Ranskalaisen Mohamed Bourouissan Kehätie (2007) heijastelee Pariisin räjähdysalttiiden lähiöiden jännitteitä.

Mohamed Bourouissan valokuvat ovat kuin maalauksia. Pariisin esikaupungeissa kuvatut asetelmat eivät jätä katsojan mieltä rauhaan; ne nostattavat levottomia kysymyksiä ja paikantuvat jonnekin todellisuuden ja kuvitteellisen rajoille.

Yksi Algeriassa syntyneen Bourouissan lähtökohdista on hänen oma taustansa. Teokset heijastavat itse koettua ja nähtyä; Bourouissan voidaankin hyvin sanoa kuvaavan modernia Ranskaa. Esimerkiksi Peili (2006) on tehty ja kuvattu pariisilaislähiössä, Clichy-sous-Bois´ssa, josta alkoivat Ranskan vuoden 2005 mellakat. Vaikka ranskalaisten lähiöiden valinta aihepiiriksi on jo itsessään poliittinen teko, Bourouissa näkee itsensä ensisijaisesti kuvataiteilijana, ei poliittisena valokuvaajana.

Bourouissan kuvat ovat tarkkaan sommiteltuja ja rakennettuja. Ne ovat lavastettuja tapahtumia, joissa näyttelyn nimessäkin esiintyvä jännite on huipussaan. "Olen kiinnostunut tilasta, jonka esimerkiksi mallien välinen katseiden vaihto rakentaa kuvaan" hän selittää.

Olennaisinta ei ole ymmärtää, mitä kuvissa tapahtuu tai on tapahtunut. Kuvien tunnelataukset ovat aistittavissa, vaikkei katsoja tietäisi mitään Pariisin huonomaineisten lähiöiden todellisuudesta. Tunteisiin on helppo samaistua, sillä samat jännitteet ovat olemassa myös Helsingissä. "Kuvan rakentamisen kautta pääsen käsiksi tunteisiin." Bourouissa selventää.

"Kuvien tekemisessä on läsnä jatkuva leikki taiteen ja tositapahtumien heijastuksen välillä." Vaihe vaiheelta ideoitujen ja koostettujen kuvien dokumentaarinen puoli liittyy odottamattomiin elementteihin. Bourouissa etsii sitä sekunnin kymmenesosaa, jolloin voi tapahtua mitä vaan, tai sitten ei mitään. Hän osoittaa odottamattoman hetken kuvastaan Kehätie: se on juuri ja juuri havaittava häivähdys ohikulkijasta pyöräilevän pikkupojan takana. "Päätin jättää hahmon kohdalleen, se tuo kuvaan jotain lisää."

"Tilan jännitteet" -näyttely Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla (Tallberginkatu 1 G) 24.5.2009 asti. Avoinna ti-su 11-18. Näyttely on osa Helsingin valokuvafestivaalia ja Valokuvan vuotta 2009.

Teksti: Marjatta Peltonen, Kuva: Mohamed Bourouissa

We Love Helsinki

Helsinki kirjoissa: Katja ja Wenzel Hagelstam - Hetki Helsingissä

Helsinki kirjoissa -artikkelisarjassa tarkastellaan millaisena Helsinki näyttäytyy kauno- ja tietokirjallisuudessa. Tunnistammeko muiden kuvaaman kaupungin omaksemme vai kohtaammeko kirjan sivuilla vieraan kaupungin? Toisten Helsinki kun tuntuu välillä olevan niin kovin erilainen. Sarjan ensimmäisessä osassa Laika Nevalainen tutustuu Katja ja Wenzel Hagelstamin Helsinkiin.

Katajanokalla sijaitsevan Olofsborgin talon suunnitteli 1800- ja 1900-luvun vaihteen Suomen menestyneimpiin kuulunut arkkitehtitoimisto Gesellius, Lindgren ja Saarinen. Jugendin ystävien iloksi Hetki Helsingissä -kirjasta löytyy runsaasti kuvia heidän suunnittelemistaan rakennuksista.


Yllätyksetön Hetki Helsingissä

Pikaisen selailun perusteella Katja ja Wenzel Hagelstamin kirja Hetki Helsingissä vaikuttaa turisteille tarkoitetulta Helsinkiä esittelevältä kuvakirjalta. Takakannen teksti ja lupaukset kuitenkin herättivät minussa toiveita enemmästä. Valitettavasti jouduin pettymään.
Kirjan päätekijät ovat isä ja tytär, tv:stäkin tuttu antiikkiasiantuntija ja –kauppias Wenzel Hagelstam ja valokuvaaja Katja Hagelstam. Kirja alkaa lyhyellä esittelyllä Helsingin historiasta sekä vuonna 1941 Helsingissä syntyneen Wenzelin lapsuus- ja nuoruusvuosien muistelolla. Muuten tekstiä on vähän; kuvat ovat pääosassa. Esiteltävät kaupungin osat tai ”hetkien paikat”, kuten kirjan tekijät niitä kutsuvat, on jaettu 38 lukuun.

Takakansi lupaa ”tuttuja ja tuntemattomia näkymiä” (paino sanalla tuttuja) Helsingistä sekä yllättävääkin otetta ja vakuuttaa, että ”elämää kuhisevia asuinalueita” löytyy keskustan lisäksi myös muista ilmansuunnista. Kirjoittajat eivät kuitenkaan vaikuta itse vakuuttuneen teeseistään. Vaikka kirjassa on kuvia myös esimerkiksi Vuosaaresta, Tapanilasta ja Viikistä, suurin osa kuvista on keskusta-alueelta. Teoksen näkökulma Helsinkiin on aika tavanomainen, eikä juuri tuota lukijalle ahaa-elämyksiä. Monet kuvista ovat kaupungin kuuluisimmista tai historiallisesti arvokkaimmista rakennuksista. Myös kertomuksia ja faktoja on enemmän esimerkiksi Eirasta tai Ydinkeskustasta kuin Laajasalosta tai Kontulasta.

Vaikka monissa kuvissa on tuttuja rakennuksia, kirjan parasta antia ovat kuvatekstit rakennusten historiasta ja taustasta. Esimerkiksi Eduskuntatalon "lattia ja ovenpielet ovat ruotsalaista Kolmården-kiveä, seinä- ja ikkunasyvennykset italialaista Carraran alueen calacata-marmoria".

Keskittyminen keskustan kaupunginosiin varmasti johtuu pitkälti siitä, että Wenzel itse on asunut suurimman osan elämästään Bulevardilla. Hän toteaakin, että ”Bulevardi on edelleen minun Helsinkini ydin”. Myös teoksen ruotsinkielinen nimi Vårt Helsingfors kertoo totuuden siitä, että kirjassa on kyse enemmän Hagelstamien Helsingistä kuin pyrkimyksestä esitellä kaupunkia laajemmin. Hagelstamien olisi ehkä kannattanut rehellisesti keskittyä vain keskusta-alueen kuvaamiseen, sillä sitä kohtaan heillä riittää todellista intohimoa.

Kaupunginosien historiasta kirjoitetut lyhyet poiminnat muistuttavat ansiokkaasti muutoksesta, joka on kaupungissa jatkuvaa. Esimerkiksi Katajanokka ja Punavuori eivät aina ole olleet yhtä ns. hienoja asuinalueita, kuten nykyään ajatellaan. Toisaalta yleisvaikutelma kirjan luomasta Helsingistä on mielestäni turhan lähellä sitä virallista kuvaa, jonka Helsingin kaupunki pyrkii välittämään lisätäkseen kaupungin myyntiarvoa ja houkuttelevuutta turistien silmissä. Yhdessä kuvatekstissä todetaan, että ”Helsingissä on paljon mielenkiintoisia piilopaikkoja, joissa kaupunkilaiset asuvat ja viihtyvät”. Olisinkin toivonut enemmän kertomuksia ja kuvia tällaisista paikoista, joihin ei törmää joka päivä kaupungissa liikkuessaan.

Tällaisen mielenkiintoisen piilopaikan ei kuitenkaan tarvitse mielestäni olla salainen soppi tai konkreettinen paikka. Se voi olla esimerkiksi helposti huomaamatta jäävä yksityiskohta kuten Fredrikinkadun ja Kansakoulukadun kulmassa olevan talon katonreunan ornamentit tai punaista pakettiautoa katsovasta naisesta kertova kaivonkansi Stockmannin kulmalla. Tai se voi olla uusi näkökulma tai tapa katsoa Helsinkiä. Minä koin tällaisen hetken viimeksi viikko sitten vieraillessani Hakasalmen huvilassa: näytteillä olleiden valokuvien ihailun lomassa katselin myös ulos huvilan ikkunoista ja huomasin, miten hienosti Tuomiokirkon ja Kansallisteatterin kupolit tai Kiasma ja Lasipalatsi kävivät keskustelua keskenään.

Hagelstamien tallentama arkinen "piilopaikka": mattoja kuivumassa Sammaltien, Somerontien ja Kangasalantien rajaamassa korttelipihassa Vallilassa.

Teksteissä näkyy niiden kirjoittajan Wenzel Hagelstamin ammatti antiikin parissa ja kiinnostus historiaan. Hänelle tärkeää on asioiden alkuperä ja monet kerrotut tarinat ovat nimenomaan rakennuksen suunnitelleista arkkitehdeista sekä rakennuttajista. Kirjan näkökulma Helsinkiin ja sen historiaan on romanttinen, mikä on mielestäni tylsä ja helppokin valinta kirjoittajilta. Toisaalta se sopii kirjan henkeen, sillä omaavathan hetket, jotka parhaiten muistamme tai haluaisimme muistaa, usein kultaisen reunuksen tai romanttisen sivuäänen.

Katja Hagelstamin ottamat kuvat ovat kauniita, mutteivät mitenkään erikoisia muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Ihmeellisintä on, että kuvissa on hyvin vähän ihmisiä. Kuvat ovat pääasiassa rakennuksista. Lähelle itse helsinkiläisiä kuvissa ei mennä: intiimeimmässä kuvassa on satunnaisen punavuorelaisen pyykkejä kuivumassa. Eniten pidin siitä, että kuvia löytyy kaikilta vuodenajoilta ja että joidenkin alueiden tai arkkitehtien suunnittelemista rakennuksista on koottu aukeaman kokoisia kollaaseja. Kuvateksteistä sen sijaan löytyy paljon mielenkiintoista pikkutietoa. Vai tiesitkö esimerkiksi, että Uspenskin katedraali on rakennettu Krimin sodassa tuhoutuneen ahvenanmaalaisen Bomarsundin linnoituksen tiilistä tai että Helsingin ensimmäinen helikopterikenttä tehtiin Postitalon katolle?

Vaikka tekijät alkupuheenvuorossaan toteavat, ”helsinkiläiselle kaupunki ei ole vain taloja ja katuja vaan koko eletyn elämän kartta”, hyvistä aikeistaan huolimatta Hagelstamit eivät onnistu välittämään Helsingistä kovin elävää kuvaa, vaan kuvaus jää nimenomaan vain rakennetun ympäristön tasolle. Kirjaa voisi pitää tavallista turistiopasta parempana vasta, kun kuviin yhdistäisi omat tarinansa ja hetkensä Helsingissä. Nyt kuvissa näkyvät vain kirjan nimessä mainostettujen hetkien kulissit ja sen nimi voisi hyvin olla Helsinkiläisiä rakennuksia.

Katja ja Wenzel Hagelstam: Hetki Helsingissä (2007, WSOY)

Teksti: Laika Nevalainen, Kuvat: Katja Hagelstam

We Love Helsinki

Taiteesta: Kari Haklin Helsingin kaupungin liikennelaitoksen ainoa miespuolinen rahastaja vuonna 1975.

Hakasalmen huvilaan on koottu Kari Haklin mustavalkoisia valokuvia 60-70-lukujen Helsingistä, ajalta jolloin raitiovaunuissakin oli vielä rahastajat. Mielenkiintoinen näyttely kannattaa käydä katsomassa viimeistään nyt, sillä se on auki viimeistä viikkoa.

Helsingin kaupungin liikennelaitoksen ainoa miespuolinen rahastaja vuonna 1975.

Haklin valokuvien Helsinkiin on helppo tuntea kaipuuta. Puutalojen täyttämän Pasilan viimeiset hetket ja keskustan kadonneet kulmapuodit kertovat kaupungista murroksen keskellä. Helsinki näyttäytyy toisaalta vauhdilla eteenpäin harppovana, toisaalta muutostensa alle rusentuvana kaupunkina, joka innokkaana yrittää hakea omaa ilmettään ja identiteettiään.

Rakennusten sijaan näyttelyn pääosassa ovat kuitenkin tavalliset ihmiset ja helsinkiläisten arki. Kierrokselta jää mieleen erityisesti ratikkakuva, jossa velmusti hymyilevä rahastajamies istuu palvelemassa asiakkaitaan.

Rahastajilla oli ennen tärkeä rooli ratikoissa ja heistä muodostui helposti tunnettuja kaupunkihahmoja. Ennen ratikkaan noustiin sisään takaovesta, ja vaunun rahastaja istui oikealla heti oven vieressä. Hän rei'itti matkustajien liput, joskin myöhemmin otettiin käyttöön vaihtoliput ja rei'itin vaihtui leimasimeksi. Viimeiset raitiovaunuissa työskennelleet rahastajat lopettivat vuonna 1987.

Raitiovaunun rahastaja joutui usein kantamaan myös kaupunkilaisten kiukkuja harteillaan: milloin oli koiransäätä, milloin myöhästelevä vaunu, milloin lipun hintaa nostettu. Ei siis ihme, että rahastajarouvat ja -neidit ovat näyttelyseuranani olevan Anu Santalan muistikuvissa kurttuotsaista, jopa pelottavaa porukkaa.

Yrmyjen rahastajien joukossa oli kuitenkin poikkeus, Helsingin ainoa miesrahastaja Jaakko "Jaska" Hyppy. "Hei mä luulen, että mä muistan sen kaverin" innostuu isäni mainitessani valokuvan. Jaska oli kuulemma mahdottoman nopea rei'ittämään lippuja. Rei'ittäessään hän tarkkaili valppaana kumpaakin ovea ja vaunun täyttyessä huusi "Käytävällä eteenpäin, olkaa hyvät! Stig framåt, var så god". Ratikan ollessa valmiina jatkamaan Jaska kiskaisi katonrajaan vedetystä narusta ja kilahduksesta kuski tiesi, että matka voi jatkua. Tämän kaiken hän teki ketterästi ja sujuvasti. "Siitä näki ihan selvästi, että se nautti siitä hommasta".

"Eteenpäin. Kari Haklin Helsinki-valokuvia 1967-77" -näyttely Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilassa (Karamzininkatu 2) 4.1.2009 saakka. Avoinna ke-su 11-17. Vapaa pääsy. www.helsinginkaupunginmuseo.fi/hakasalmenhuvila

Teksti: Veera Moll, Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Kari Hakli.

We Love Helsinki