Minä Menen: Oranssi Pazuzu Semifinalissa

Vapinaa, pelottaa. En jaksa. Vapun jälkeinen elämä on vaikeaa ja täynnä pettymyksiä: vappupallo löytyy tyhjenneenä lattialta tullessasi takaisin koulusta. Itse tehdyt munkit eivät säily kahta päivää kauempaa, vaan muuttuvat hampaita halkovan koviksi. Pomo ei olekaan enää iloinen, vaan lievästi karmiva, kuten tavallista.

Monipäiväinen ilonpito on saanut yhden jos toisenkin mielenterveyden järkkymään ja eriväriset liskot kurkistelemaan ikkunoista, postiluukuista ja vaatekaapeista. Mitä siis tehdä?
Mitäs jos vastataan niille takaisin samalla mitalla?

Kohdataan ne, näytetään niille kuka täällä määrää ja manataan ne takaisin sinne mistä ne tulivatkin!

Tällaiseen elintärkeään puhdistautumisriittiin on tällä viikolla Helsingissä tarjolla ainakin upean Oranssin Pazuzun keikka Semifinaalissa.

Jos viime vuonna julkaistu debyyttialbumi Muukalainen puhuu sytytti innostuksen kipinät päässäni, niin taannoinen Helsingin keikka sitten leimauttikin jo täyden tulipalon. Nämä Pispalan neometallistit ovat juuri sitä, mitä tohtori (tai ainakin minä) tähän tilanteeseen määrää.
Oranssi Pazuzu hakee vaikutteita rohkeasti genrerajoista välittämättä, aina jazzia ja dubia myöten, mutta selkäranka on vahvasti pystytetty Norjan mustanmetalliseen maaperään. Kappaleet vedetään läpi sellaisella intensiteetillä ja vakuuttavuudella, johon harvoin törmää näin uuden bändin kohdalla.

Kuitenkin samaan aikaan soitossa on tarvittavaa tarkkuutta ja tyylitajua, jottei monipuolinen kokonaisuus hajoa käsiin missään vaiheessa. Lähes käsinkosketeltavaa tunnelmaa syventävät entisestään yhtyettä tukevat valot ja savu, jota ainakin viime näkemällä oli tarjolla enemmän kuin keskiverto reiveissä.

Tällaiseen mentaaliseen saunaan eivät edes mielemme pikkumonsterit voi olla valmistautuneita. Näinpä ensi perjantaina Semifinaalin seinillä ja katoissa voi olla huomattavissa pieniä jalanjälkiä ja katkenneita häntiä. Jääneinä niiltä, jotka ovat karanneet ovista, ikkunoista ja postiluukusta kohti ulkona odottavaa yöttömän yön aurinkoa.

Me voimme taas puolestamme huokaista syvään ja kääntää kasvomme kohti uusia seikkailuja.

Ei vapise, ei pelota. Nyt jaksaa.

Oranssi Pazuzu 7.5.2010 Semifinalissa (Urho kekkosenkatu 6, Kamppi)

Teksti: Taneli Hermunen, Kuvat: Samuli Huttunen

We Love Helsinki

Vappu-schmappu

Älä feilaa Helsingin suurinta karnevaalia. Turha kompastua sivuseikkoihin, sillä vapun ydin löytyy sen sisältä.

Vapputyyliä-schmyyliä vuodelta 2009. Tämä mies tuskin lannistuu pienestä.

Näillä ohjeilla onnistut:

1. Sää-schmää

Jos sataa, ryysää jonkun telttakatoksen alle. Isoin teltta on jollain osakunnalla tai tiedekunnalla tai mitä näitä haalarijengin salaseuroja nyt onkaan.

2. Frendit-schmrendit

Jos ne häviävät yön hämärinä tunteina, niin jo oli ainakin mennä. Hanki uudet. Jengi on niin hövelillä tuulella, että tutustuminen ei ole ongelma.

3. Pallo-schmallo

Maksavat tuhottomasti. Varasta omasi lapselta. Se on helppoa kuin lapselta varastaminen.

4. Nakit-schmakit

Tai sima-schima. Ei se sisällä kuitenkaan kauaa pysy, laita viinaa sekaan.

5. Skumppa-skumppa-humppa-skumppa!!

Tässä älä epäonnistu. Sitä on oltava. Alkot ovat auki vappuaattona iltakuuteen asti, seuraava mahdollisuus vasta maanantaina, jolloin on jo myöhäistä.

Jokainenhan voi viettää vappua jossain muualla, jos ei kestä tätä hommaa.

Teksti: Marina Ekroos, Mirja Hämäläinen, Roosa Murto, Mirkku Pervonsuo, Tuomas Sarparanta, Tessa Tapaninen, Heidi Valkola, Anna Vanninen

Kuva: Mirkku Pervonsuo

We Love Helsinki

Minä menen: Pihakirppispäivä vanhassa Herttoniemessä

Ties mitä ihanaa hertsikalaisten tavarakätköistä löytyykään.

Ensi sunnuntaina koko vanha Herttoniemi muuttuu yhdeksi suureksi kirpputoriksi. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna järjestettävässä tapahtumassa asukkaat pystyttävät kirpparipöytiä niin kerros-, rivi- kuin omakotitalojenkin pihoille. Myynnissä on vaatteiden, astioiden, lelujen lisäksi ainakin polkupyöriä, huonekaluja ja remppatarvikkeita.

Koko kaupunginosan yhteinen pihakirppari Herttoniemessä 25.4.2010 klo 10–15.

Kartta myyntipöytineen on tulostettavissa osoitteesta www.herttoniemi.fi

Teksti ja kuva: Tessa Tapaninen

We Love Helsinki

Minä menen: Poliisien pyörähuutokauppa

Kadut ovat jo kauan olleet lumettomia eikä pieni viima tai sade pyöräilyä saa estää. Jos menopeli puuttuu, on se vakavampi ongelma. Kesätyötiliin voi olla hetki tai upouuden kulkurin hankinta saattaa muuten tuntua tyyriiltä tai turhalta. Huomenna on kuitenkin mahdollisuutesi laittaa tilanne kuntoon, kun Helsingin poliisilaitos järjestää polkupyörähuutokaupan.

Toisen kadottama menopeli voi olla toisen uusi onni.

Pyörien kirjo on suuri, joten miten valita hyvä sijoitus? Kysytään kesäpyörämekaanikko Tuukka Ylä-Anttilalta. ”Mitä vähemmän vaihteita, vähemmän mahdollista remontoitavaa. Samoin on jousituksen kanssa. Jos kuitenkin ostaa jonkun, missä on paljon vaihteita niin voi silmämääräisesti katsoa ketjun ja rattaiden kuntoa ­– ovatko ne paskassa ja ruosteessa vai eivät. Vanteiden suoruus ja pinnojen kireys ovat myös tärkeitä.”

Tsygän hinnasta on vaikeampi sanoa mitään. ”Riippuu sikana pyörästä. Jos ei tunne asiaa eli ostaa vähän niin kuin sikaa säkissä, niin ei varmaan kannata maksaa yli satasta. Paitsi jos se on tosi hieno.”

Yksinkertaisuuteen kannatta siis panostaa. Jos tämä tuli ”vähän äkkiä”, seuraava huutokauppa järjestetään jo 21. 5.

Helsingin Huutokauppakamari, Helsinginkatu 1. Perjantaina 23.4.2010 klo 10.

Näyttelyt Huutokauppakamarin tiloissa huutokauppaa edeltävänä päivänä klo 14.30-16.30 ja huutokauppapäivänä klo 9-10.

Teksti Mirja Hämäläinen, Kuva Tuukka Ylä-Anttila

www.welovehelsinki.com

Minä Menen: Flow Festival 2010

Kuka täältä nyt poiskaan vois jäädä, häh!?!

Flow Festival 2010.


Teksti: Timo Santala

We Love Helsinki

No millast siel oli? Grunge Fest Nosturissa

Aivan kuin Nosturin sijaan olisin astunut aikakoneeseen siirtyen vuoteen 1993, jollekin Amerikan takapajuiselle rock -klubille.

Kaikkialla vilkkui villapaitoja, pitkiä hiuksia, paksuja villapipoja, Air Jordaneita, rikkinäisiä sukkahousuja ja kuluneita nahkatakkeja. Pareja muodostui sen perusteella, sattuiko olemaan samanlainen flanellipaita. Bongasin jopa kaksi Sub Pop T-paitaa!

Olin niin vakuuttunut meiningistä, että yritin maksaa Budweiserini dollareilla. Baarimikko kuitenkin kieltäytyi transaktiosta vedoten surkeaan vaihtokurssiin.

Yleisön keski-ikä oli suunnilleen 15, mikä oli loistavaa. Kukaan ei turhia patsastellut, vaan jengi heilui musiikin tahdissa ansiokkaalla antaumuksella. Pankin räjäyttti viimeistään oiva Nirvana -tribuutti. Illan muista bändeistä ei ole tarpeen mainita muuta kuin se, että en voi suhtautua vakavasti mihinkään, millä on päällään nahkaliivit.

”Nirvanan” pojat eivät edes yrittäneet soittaa biisejä alkuperäisille uskollisesti, vaan murjoivat ne kaikki uuteen uskoon. Lava täyttyi holtittomista pogoilijoista heti toisen biisin aikana, eikä kestänyt aikaakaan, kun he myös alkoivat putoilla sieltä alas.

Laulaja kantoi Kurt -vainaan haamua niin vakuuttavasti, että saattoin kuvitella Mr. Cobainin haudassa kääntyilyn sijaan keskittyvän hyväksyvään nyökyttelyyn. Menon kruunasi lavalle säännöllisin väliajoin eksynyt valkoisiin pukeutunut neito, joka muistuttu hätkähdyttävästi Courtney Lovea.

Kundit eivät myöskään suostuneet yleisön sinnikkäästä vaatimuksesta huolimatta soittamaan Smells Like Teen Spiritiä. Ensin ajattelin, että on se kumma, kuinka jo kuolleen miehen kusi voi vielä nousta (jonkun toisenkin) päähän. Sitten kuitenkin tajusin kysyä itseltäni ratkaisevan kysymyksen: ”Olisiko oikea Nirvanakaan sitä biisiä soittanut?”

Niinpä. Täyden kympin Grungeteatteria.

Teksti: Taneli Hermunen, Kuvat: Samuli Huttunen

We Love Helsinki

Minä menen: Grunge Fest -Cover night

Meille 80-luvulla lapsuuttamme viettäneille hip hopin ja rave-kulttuurin ohella tärkein musiikillinen vallankumous oli eittämättä grunge. Laman runtelemassa pikkukaupungissa oli yllättävän helppoa samaistua Seattlen katuojista ryömineisiin orkestereihin.

Vaikka meillä ei ollut suoranaista kokemusta heroiinin käytön tuomasta ulkokohtaisuudesta, paikallisen poliisin suojeluksessa olleet skinit pitivät kyllä huolen siitä, ettei kaltaiseni skeittaava hipinalku tuntenut itseään ympäröivään yhteiskuntaan tervetulleeksi. Ja sitä paitsi, flanellipaidat ja ylisuuret beaniet olivat todella käytännöllisiä asusteita itäsuomalaisilla paukkupakkasilla.

Nyt grungen huippuvuosista alkaa olla juuri sen verran aikaa, että se alkaa taas kuulostaa selittämättömän tuoreelta. Näin ollen, niin Alice In Chains, Stone Temple Pilots kuin Soundgardenkin ovat jo suorittaneet comebackin tai ovat sitä juuri valmistelemassa. Pearl Jam ei missään vaiheessa edes ymmärtänyt lopettaa.

Nythän on kuitenkin niin, ettei flanellipaitaa voi pitää punaisella matolla ja maihinnousukengätkin tuovat limusiiniin aivan liikaa rapaa mukanaan. Tällaiset pöhöttyneet comeback -kiertueet useimmiten muistuttavatkin jonkinlaista motorisoitua vahakabinettia. Kerran tietyssä ajassa nousseet ilmiöt eivät voi sinällään koskaan palata. Eikä rahastamisella ja menneisyyteen tuijottamalla ole koskaan syntynyt mitään aidosti tärkeää.

Paljon mielenkiintoisempaa onkin yrittää tavoittaa jotain siitä vimmasta ja voimasta, joka teki tästä(kin) ilmiöstä alunperin kiinnostavan. Niinpä suuntaan tänä pääsiäislauantaina Nosturiin fiilistelemään puolta tusinaa grunge cover bändiä, jotka kieltämättä lainaavat sisältönsä yllämainituilta synkkyyden suuruuksilta, mutta jotka nuoruuden innolla voivat parhaimmillaan puhaltaa tämän nostalgiatripin poskille sen paljon ansaitsemaa punaa ja lämpöä. Silloin 90-luvullahan ne katosivat viimeistään siinä vaiheessa, kun sukupolveni ainoa rocktähti ampui päänsä sisällön pitkin esikaupunkikartanonsa seiniä.

Kaivakaamme siis ne reikäisimmät farkkumme esille ja lainatkaamme faijan vanhoja flanelliruutupaitoja. Tänä pyhänä jääköön myös hiusten peseminen kokonaan väliin, sillä ovelta saa lipun alennushintaan, mikäli on tarpeeksi asianmukaisesti pukeutunut.

Ei muuten paljoa haittaa räntä, loska tai nuorisotyöttömyys, kun niiden yli jyrää vanhoilla, vihreäksi maalatuilla Doctor Martenseilla.

Grunge Fest 3.4.2010 klo 21 alkaen Nosturissa (Telakkakatu 8, Punavuori)

Teksti: Taneli Hermunen

Helsinki Vintagessa pöllyävät vanhat vaatteet ja asenteet

Nykyään niin kovin kuumassa vintageskenessä juuri 50 -luvun kulttuuri ja estetiikka elävät voimakkaimpina. Puhdasoppiset baseballtakit, rasvatötteröt ja kellohameet ovat pysyneet tähän asti pienen alakulttuurin harrastuksena. Viime vuosina fiftarinostalgisointi on kuitenkin hiipinyt myös valtakulttuuriin.

Ajatus ei tunnu ongelmattomalta. Valveutuneet fashionistat usein kannattavat täydellistä tasa-arvoa ja arvoliberaaliutta. 50 -luku kuitenkin edustaa aikaa, jolloin vaimon tehtävä oli olla kotona tukka kikkuralla ja huulipuna kohdillaan leipomassa pikkuleipiä ja lämmittämässä tohveleita töistä palaavalle miehelleen.

Viime lokakuussa Kaapelitehtaalle Helsinki Vintage -tapahtumaan olivat kokoontuneet niin alan vannoutuneimmat harrastajat kuin random- fiilistelijätkin. Luulin, että kyse on vain estetiikan kaipuusta, kellohelmojen ja ampiaisvyötäröiden nälästä paitulien ja treggingsien aikakaudella. Lähempi perehtyminen osoitti kuitenkin, ettei puolen vuosisadan takainen aatemaailmakaan ole aivan kuollut.

Nina on metsästänyt kolttunsa Britanniasta ja laukkunsa ja kenkänsä kirpparilta.

Kaapelitehtaalle saapuneet kävijät eivät eivät vaikuta miltään fiftarilarppaajalta, vaikka eivät ketjuliikkeiden trikoissa kuljekaan. Toista kertaa Helsinki Vintageen tullutta Nina Ruotsalaista kiehtoo 50 -luvussa sen estetiikka ja myös sen murroskausi. "Olihan se muutoksen vuosikymmen, kun esimerkiksi rock 'n' roll syntyi" Hän uskoo, että 50 -luvun vanhoilliset asetelmat ja niiden tiedostaminen tuo ironisen vivahteen fiftarityyliin. Hän arvelee kuitenkin, että 2000 -luvun "epävarmoina aikoina" eskapismi ja menneiden vuosikymmenten nostalgisointi tuovat ihmisille turvallisuuden tunnetta.

Eeva haluaa käyttää herrainpukineita naisellisella tavalla.

Eeva Kortekangas kiinnostui vintagemuodista tutkittuaan ensin historiallisen vanhaa pukeutumista. Häntä kiehtovat vanhoissa vaatteissa niiden merkitykset, historia ja tarinat. Kortekangas ei tunnustaudu perinteisten sukupuoliroolien ja -arvojen kannattajaksi. Hän arvelee ilmiön suosion syyksi kertakäyttökulutuksen vastustamista ja kierrätysideologian nostetta.

Marian kirpparifarkuissa oli klassinen 50 -luvun malli ja hauska rusetti takataskun koristeena.

Maria Leppästä kiehtoo vintagemuodissa 50 -luvun naisellisuus, muodokkuus ja kauniit vaatteet. Hän ei myöskään näe vanhoja sukupuolirooleja yksiselitteisen kauheina. "Nykyään naisten ja miesten identiteetit ja heihin kohdistuvat vaateet ovat ristiriitaisia. Esimerkiksi naisten koti- ja äitiroolin ja uran yhdistäminen aiheuttavat paljon paineita." Leppänen näkee aikaisemman roolijaon selkeämpänä - vaikkakaan ei aina reiluna. "Ainakin siinä oma paikka elämässä löytyi helposti ilman kriisejä."

Emilia Majuri ja Ville Pekkarinen tulivat Helsinki Vintage -tapahtumaan etsimään sisustus- ja asustustarvikkeita. Majuri tunnustautuu erään rock 'n' rollin ja punkskenen helmoista kasvaneen alakulttuurin, psychobillyn fiilistelijäksi. "Toiset nyt vaan tykkää lateksivaatteista, minä tykkään fiftariestetiikasta", hän kuittaa. Hän sanoo myös omalla tavallaan pitävänsä perinteisistä sukupuolirooleista ja ajatuksesta, että "nainen näyttää kotona hyvältä ja laittaa miehelleen ruokaa".

Pariskunta bongasi Kaapelitehtaalta vyönsoljen Villelle. Emilian ruutukengät eivät ole vintagea vaan "jostain tyyliin K-kengästä".

Vaikka kaikki tuntuivat viihtyvän 2000 -luvun tiedostavassa ja tasa-arvoisessa ilmapiirissä, on 50 -luvussa silti jotain, joka vaistomaisesti määriteltiin naisellisuudeksi. Puolen vuosisadan asennemuutos ja emansipaatio eivät siis ole onnistuneet romuttanut perinteisiä näkemyksiä kauneudesta ja naisellisuudesta.

Helsinki Vintage 7.3.2010 Kaapelitehtaalla (Tallberginkatu 1, Länsisatama)

Teksti: Anna Vanninen, Kuvat: Mirkku Pervonsuo

We Love Helsinki

Luntalunta blablabla

Talvi on jatkunut jo kauan ja sitä on taivasteltu kylliksi. Jos pulkkamäki ja sään päivittely kypsyttävät, poimi We Love Helsingin kokoamat näppärät vinkit kaupunkitalven viettoon.

1. Syö lunta. Syö nyt vaan.
   
   
2. Elä vaarallisesti ja kävele talonvieriä pitkin. Älä vain katso ylös, äläkä välitä tiellesi asetetuista suojapuomeista.
   
   
3. Nuole tamppaustelinettä.
   
   
4. Päivänvalo lisääntyy ikävästi kevättä kohden. Minimoi sen vaikutus ja nuku kuuteen asti illalla.
   
   
5. Nauti ulkoilusta ja ota juna töihin.
   
   
6. Tai säästä aikaa ja luistele töihin.
   
   
7. Sivakoi. Sivakoi nyt vaan.
   
   
8. Testaa, voiko vitutukseen kuolla ja kaiva väärä auto kinoksesta.
   
   

Teksti: Tuuli Hongisto, Mirja Hämäläinen, Robert Keskinen, Anna Vanninen.

Kuva: Anna Vanninen

We Love Helsinki

Minä menen: DocPoint 2010

Yhdeksännen kerran järjestettävä dokumenttielokuvafestivaali DocPoint käynnistyi tänään. Seuraavan viiden päivän aikana esitetään 137 elokuvaa yli 20 maasta. Dokkarien lisäksi festivaali kokoaa värikkään palapelin oheisohjelmaa seminaareista ja ohjaajatapaamisista iltaklubeihin. Torstain ohjelma on Puola -painotteinen.

Roman Polanski vuonna 1977

Sydän sykkii Puolalle
Mitä tapahtuu puolalaisessa sairaalassa, maistraatissa, kirjakaupassa ja vankilassa? DocPointin Puolalainen sydän -sarja tarjoilee mehukkaan kattauksen tavallisten ihmisten arkea. Nuoren polven ohjaajan Tomasz Wolskin pelkistetyn empaattinen tyyli tuo valkokankaalle spontaania huumoria ja lämpöä. The Clinicin hellyttävien vanhusten ja The Lucky Onesin elämän käännekohtien paperisotaa selvittelevien pariskuntien, leskien ja tuoreiden vanhempien kohtalot vangitsevat jokapäiväisen elämän ilman kikkailuja.

Puolalainen dokumenttielokuva pioneerin silmin
Dokkarin ystäviä hemmotellaan! Torstain seminaarissa DocPointin kunniavieras, palkittu puolalainen veteraaniohjaaja Marcel Łoziński kertoo urastaan ja työskentelytavoistaan. Miten Puolan poliittisen elämän muutokset 1900-luvun jälkipuoliskolla ovat vaikuttaneet dokumenttielokuvien tekemiseen? Sokerina pohjalla seminaarissa esitetään Łozińskin viimeisin elokuva Poste Restante. Puolankielinen tilaisuus tulkataan suomeksi.

Elämä etsintäkuulutuksen varjossa
Vuonna 1977 puolalais-ranskalainen elokuvaohjaaja Roman Polanski tunnusti 13-vuotiaan tytön väkisinmakaamisen ja pakeni Yhdysvalloista Eurooppaan. Elokuvamaailman kohujulkkis päätyi jälleen uutisotsikoihin jouduttuaan viime syksynä Sveitsin poliisin kynsiin. Dokumentaristi Marina Zenovich kertoo palkitun ohjaajan elämästä ja urasta koko komeudessaan pelkän syyllisyyden ruotimisen sijaan.

Tomasz Wolski: The Clinic ja The Lucky Ones to 28.1.2010 klo 21 Maxim 2:ssa (Kuuvikatu 1, Kaartinkaupunki)
Puolalainen dokumenttielokuva Marcel Łozińskin silmin -seminaari to 28.1.2010 klo 14–16 Kiasma-teatterissa. (Mannerheiminaukio 2, Kluuvi)
Marina Zenovich: Roman Polanski: Wanted and Desired to 28.1.2010 klo 19 Maxim 1:ssä (Kluuvikatu 1, Kaartinkaupunki)

Festivaalin koko ohjelma osoitteessa www.docpoint.info

Teksti: Sanni Huvinen, Kuva: Docpoint

We Love Helsinki

Minä menen: Cloud 9 presents RESO

”It should be illegal to play this song, now if you`ll excuse me, i have to change my underwear” ”feel like i havent showered for several weeks after listening to that!” ”i just put my hand in a blender because I had no jam and figured congealed hand blood would be a a sufficient replacement."

Edellä olevat lainaukset eivät ole miltään mielenvikaisten vertaistukipalstalta, vaikka näin voisi helposti äkkiseltään luulla. Kyseiset kommentit on esitetty You Tubessa, englantilaisen Reson Beasts in the Basement -biisin yhteydessä. Hänen musiikkinsa tuntuu aiheuttavan yleisimpinä tuntoina suolen vääräaikaista toimintaa, lemmikkieläinten jonkinasteista rääkkäystä sekä huolestuttavan monissa kommenteissa esiintynyttä oman naamansa pois repimistä (!). Uskokaa pois, en edes kehdannut laittaa kaikista värikkäimpiä ilmaisuja tähän. Aika roisia materiaalia siis - varsinkin kun muistetaan, että tällaisia reaktioita saa aikaan biisi, jossa ei oikeastaan sanota mitään, laulusta nyt puhumattakaan.

Miltä Reson musiikki sitten oikein kuulostaa? Eittämättä se on raskasta, tummaa ja pelottavaakin. Tämä siis suhteutettuna muihin dubstep -genren artisteihin, joista juuri ketään ei voi syyttää liiasta valoisuudesta. Materiaali on rankkaa, mutta raakaa brutaaliuus ei selitä Reson hienoutta vielä alkuunkaan. Hän jaksaa maustaa kivilaattojen kokoisia woble-bassojaan kekseliäillä IDM -kilkatuksilla, drum and base -juoksutuksilla, sireeninomaisilla kosketinriffeillä sekä vähäeleisellä, joskin espresson mustalla huumorilla.

Näin ollen Reson urbaani kaupunkimaisema ei ole samanlainen kuin esimerkiksi Burialin esittämä lohduttoman sateinen tulevaisuuden Lontoo, jossa loputtomat kaiut muodostuvat laitakaupungin hyljätyissä teollisuushalleissa. Se on enneminkin niillä samoilla autioilla kaduilla toisaalla samaan aikaan tapahtuva b-luokan zombie-moottoripyöräilijöiden takaa-ajokohtaus, jossa kuolleista nousseet yrittävät kampittaa toisiaan moottorisahoilla.

Loppuun asti viety sarjakuvamaisuus ja hullunkiilto silmissä ovat olennainen osa Reson luomaa kokonaisuutta. Musiikin tummanpuhuvuuskaan ei missään vaiheessa hyydytä suupieliin väkisin kirpoavaa virnettä. Tai kuten nimimerkki calyx06 tämän kaiken jo minua paljon paremmin ja ytimekkäämmin ilmaisi: ”reso is like no other, i had to rip off my cats legs.”

Cloud 9 presents RESO, 22.1.2009 Redrumissa (Vuorikatu 2, Kluuvi) Liput 10€

Teksti: Taneli Hermunen, Kuva: Press

We Love Helsinki

Joulu Helsingissä

Joulun aikaan vilkas Helsinkimmekin hiljentyy. Monet suuntaavat kaupungin ulkopuolelle. Meille kaupungissa lomamme viettäville joulun pyhät välipäivineen ovat otollista aikaa kaupungin lähempään tarkasteluun.

Töölön kaupunginosan jouluikkunakilpailun voitti Salon Risto Helin.

Aattoaamuna ehtii vielä pistäytymään Hakaniemen Kauppahallissa hakemassa joulutunnelmaa, viime hetken lahjoja ja suklaisia herkkuja. Halli on avoinna jouluaattona kello 8- 13.

Kun olin pieni, joulutraditiomme oli joka aattoiltainen ajelu lähiseuduilla. Kisailimme siitä, kuka näki joulupukin useimman kerran. Kotiin palatessa pukki olikin ehtinyt vierailla meillä ajelun aikana. Tänä jouluna ajattelin aloittaa oman tradition ja tutustua aattoiltana Töölön liikkeiden jouluikkunoihin. Toista kertaa järjestettyyn Töölön paras jouluikkuna- kilpailuun osallistui tänä vuonna 40 liikettä ja äänestäneitä oli satoja. Parhaaksi jouluikkunaksi valittiin Salon Risto Helin Eteläisellä Hesperiankadulla.

Joulupäivän iltana 25.12.2009 on Tavastialla joulutanssit. We Love Helsinki -tansseistakin tutut DJ: t Mekaanikko ja Vesa Yli- Pelkonen villitsevät tanssikansaa 1930- 70- lukujen kotimaisilla iskelmillä ja viihdemusiikilla. Tässä on taas yksi syy pukeutua nättiin mekkoon ja sujauttaa tanssikengät jalkaan. Tanssit alkavat kello 22 ja jatkuvat aina neljään asti yöllä.

Tanssien mahdollisesti venyessä pitkälle yöhön, tapaninpäiväksi sopinee iltapainotteinen ohjelma. Scandinavian Action Jazziksi musiikkiaan kuvaileva duo Nieminen & Litmanen esiintyy 26.12.2009 Club Libertéssa. Rummuista ja uruista koostuva soundi on iloisen kuplivaa ja poukkoilevaa. Edellisestä livekokemuksestani on jo jonkin aikaa, mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa, tulee tunnelma hipomaan Libertén matalaa kattoa.

Sunnuntaina 27.12. on kaupungilla vilkasta, kun pyhät ovat takana ja alennusmyynnit alkavat kaupoissa. Välttääkseen suurimman aletungoksen kannattaa suunnata Korkeasaareen. Eläintarhassa voi 6.1.2010 asti kulkea Tallitontun reitin, jonka varrella pääsee kurkistamaan tontun ja sen hoidokkien elämään. Tallitontun reitti on eläintarhan vastaisku kaupalliselle hulinalle. Reitin varrella voi poimia ideoita ekologisiin lahjoihin ja joulun viettoon. Reitin jälkeen kelpaa lämmitellä kuuman kaakaokupin äärellä Mustikkamaan Safari Cafessa. Korkeasaaren Ravintola Pukin kupeessa on mahdollisuus myös grillata omia eväitä, eikä hiiliäkään tarvitse raahata mukana, vaan niitä voi ostaa ravintolasta. Jouluaattoa lukuunottamatta Korkeasaari on avoinna koko joulun ja uudenvuoden.

Joulun välipäivinä on hyvää aikaa vierailla museoissa, joissa ei arjen kiireessä ole ehtinyt käväistä. Jos on koko syksyn siirtänyt Ateneumin Picasso- näyttelyn katsomista, niin näyttelyyn voi tutustua vielä 28.1.2010 asti. Designmuseossa on 24.1.2010 asti mahdollista nähdä kerralla kaksi mielenkiintoista näyttelyä. Suomalainen koru 1600- 2009 on ensimmäinen kattava näyttely suomalaisesta korusuunnittelusta antiikkikoruista nykypäivän taidekoruihin.

Herman Olof Gummerus - muotoilun diplomaatti esittelee suomalaista muotoilua maailmalla tunnetuksi tehneen miehen elämäntyötä. Mies on muun muassa toiminut Suomen taideteollisuusyhdistyksen toimitusjohtajana. Gummeruksen syntymästä on vuonna 2009 kulunut 100 vuotta.

Vuodenvaihteen tapahtumia on media pullollaan. Itse aion pyörähdellä Radio Helsingin Uudenvuoden juhlatansseissa Korjaamon Vaunusalissa. Tansseissa levyjä soittavat We Love Helsingin tansseista tutut DJ:t Mikko ja Olli. Tiedossa on siis hulmuavia helmoja ja muutenkin perinteistä tanssipukeutumista. Tanssit jatkuvat perinteikkäiden kultakauden iskelmien tahdissa kello neljään.

Kaupunki puolestaan viihdyttää uuden vuoden juhlijoita illan suurimmalla ilotulituksella ja parin tunnin mittaisella show:lla Senaatintorilla. Iltakymmenestä yleisöä viihdyttävät nuoret helsinkiläiset muusikot ja tanssijat Stadi Rock New Year -konsertin merkeissä. Kello 23 on vuorossa perinteinen uudenvuoden konsertti.

Vuoden 2010 ensimmäinen mielenkiintoinen tapahtuma starttaa uudenvuoden yönä ravintola Redrumissa kello 05, kun DJ Orkidea aloittaa 23 tunnin soittoputken. Levylautanen pysyy kuumana aina lauantaiyön pikkutunneille saakka. Näissä maratonbileissä lippujen hinnat vaihtelevat vierailuajankohdan mukaan.

Joulunajan tapahtumia summatessa huomaa, ettei kaupungissa kenenkään tarvitse yksinäistä joulua viettää. Mahdollisuuksia löytyy jokaisen tarpeisiin; niin lapsiperheelle, sinkulle, luontoa ja rauhaa rakastavalle kuin menevämmälle bilehileellekin. Vietätpä joulunajan missä tahansa, tunnelman luot sinä itse.

24.12.2009 Hakaniemen kauppahalli avoinna klo 10-13 (Hakaniemen Torikatu 4, Hakaniemi)

Töölön jouluikkunakilpailun osallistujat täällä.

25.12.2009 Joulutanssit klo 22-04 Tavastia Klubilla (Urho Kekkosen katu 4-6, Kamppi)

26.12.2009 Nieminen&Litmanen Club Libertéssa (Kolmas Linja 34, Kallio)

6.12.2009 - 6.1.2010 Tallitontun Reitti Korkeasaaren eläintarhassa (Mustikkamaanpolku 12, Mustikkamaa-Korkeasaari. Mm. bussi 11 Rautatientorilta)

Ateneumin joulun ajan aukioloajat löytyvät täältä. (Kaivokatu 2, Kluuvi)

Designmuseo: Korkeavuorenkatu 23, Kaartinkaupunki

31.12.2009 Uuden Vuoden Juhlatanssit Kulttuuritehdas Korjaamon Vaunusalissa (Töölönkatu 51 A-B, Töölö)

1.1.2010 - 2.1.2010 DJ Orkidea 23h Set Redrumissa (Vuorikatu 2, Kluuvi)

Teksti: Jonna Luostari, Kuvat: Marina Ekroos

We Love Helsinki

Vielä ehtii: Elixir – Pipilotti Rist

Hedelmillä on suuri rooli Ristin videoinstallaatioissa.

Jos itsenäisyyspäivän ohjelma on vielä auki, kannatta käydä Kiasmassa, joka yllättäen on auki. Siellä on viimeinen mahdollisuus vierailla sveitsiläistaiteilija Pipilotti Ristin paratiisimaisessa teoksessa. Koko viidennen kerroksen täytyttävä näyttely koostuu upeista video- ja valoinstallaatioista, joista saa nauttia meditatiivisesti tyynyillä lepäillen.

Kenkien riisuminen ennen näytteleyyn astumista virittää levolliseen tunnelmaan. Teosten kuvavirta koostuu psykedeelisestä värimassasta ja kehollisesta maailmantarkastelusta, joka muodostaa luonnonvoimamaisen virran. Katsojat saavat hämärässä salissa tietyn intimiteetin nauttia teoksesta ja salin pehmeät puitteet sekä teosten juonettomuus poistavat kaikki suorituspaineet taiteen tarkastelusta.

Tunteet ja ajatukset nousevat pintaan vahvemmin kuin perinteisessä taidenäyttelyssä, jossa kierrellään teosten äärellä valkoisten seinien ympäröimänä. Näyttelyssä näkyy paljon toisiinsa hellästi nojailevia pariskuntia. Vaikka teosten aiheina on muun muassa alastomia vartaloita ja lähikuvia sukupuolielimistä, vaikutelma ei ole provokatiivinen vaan pikemminkin harras.

Haluaisin melkein perustaa kansanliikkeen, joka vaatisi tällaista tilaa pysyväksi osaksi kaupunkia.

6.12.2009 Kiasma on avoinna klo 10-17.

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Mirkku Pervonsuo

We Love Helsinki

Minä Menen: Elokuvia baareissa

Olen kokenut yhden elämäni parhaista elokuvaelämyksistä vuoden 2008 R&A -festareilla. Elokuva oli hyvä, Vicen tekijöiden Heavy Metal in Baghdad, mutta varsinaisen vaikutuksen tekivät poikkeukselliset puitteet. Dubrovnikin punainen samettinojatuoli jolle mahtui käpertymään, lasi viiniä ja viinirypäleitä. Baari pidettiin auki koko elokuvan ajan, toki himmennytetyillä valoilla.

Leffan aikana ehti juoda mukavasti muutaman lasillisen ja vaikka olin yksin liikkeellä, en tuntenut oloani yksinäiseksi. Olihan minulla elokuva seuranani. Dubrovnik toimi hyvin myös elokuvateatterina.

Siitä lähtien olen miettinyt, miksei baareissa katsota enemmän elokuvia. Jättimäisten leffakompleksien sijaan elokuville voitasiin etsiä muualtakin uusia esityspaikkoja; puistoista, teattereista tai vaikka parkkipaikoilta.

Tänä syksynä ajatukseeni on selkeästi tartuttu. Bellyssä starttasi syyskuussa Doc Lounge -dokkariklubi. Sen mainostetaan soveltuvan "kaikille, jotka pitävät dokumenttielokuvista, baarihengailusta ja hyvästä tunnelmasta". Tänään torstaina 26.11.2009 Bellyssä nähdään The Sound of Insects. Pätkä on tänä vuonna ehdolla Euroopan elokuva-akatemian parhaan dokumenttielokuvan Prix ARTE -palkinnon saajaksi. Dokumenttia lämppää autoläheteistä kertova lyhytelokuva Ruuhka ja elokuvien jälkeen pidetään keskustelutilaisuus dokumentin ja fiktion välisestä rajasta.

Myös Cafe Caruselissa on näytetty lokakuusta lähtien kokoillan elokuvia. Ensi viikolla, keskiviikkona 2.12.2009 esitetään Dziga Vertovin 1929 valmistunut mykkäelokuva Mies ja Elokuvakamera. Pätkää säestää vanhan ajan malliin liveorkesteri.

Toki kaltaiseni leffadiggarin täytyy henkisesti varatua siihen, että elokuvien aikana "katsomossa" puhutaan ja liikutaan enemmän kuin teattereissa, mutta se on omiaan lisäämään tunnelmaa.

Mies ja Elokuvakamera 2.12.2009 Cafe Caruselissa (Merisatamanranta 10, Kaivopuisto)

Doclounge: The Sound Of Insects - record of a mummy 26.11.2009 klo 19 Ravintola Bellyssä (Uudenmaankatu 16, Punavuori)

http://doclounge.se/helsinki/

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Pernilla Sjöström

We Love Helsinki

Queerfeminismiä baile funkilla

Queerfeministiselle klubille on ollut Helsingissä tilausta. Kävimme tsekkaamassa uuden, kerran kuussa järjestettävän Peijakas! -klubin Kalliossa.

Kallion Musta Kissa -baarista on turha toivoa saavansa vapaata pöytää iltayhdeksän jälkeen. Rauhallinen oma pieni nurkkaus jää haaveeksi myös tänään, sillä Peijakas! -klubi näyttää löytäneen yleisönsä jo ensimmäisellä kerralla. Mainostus on selvästi tehnyt tehtävänsä, ja pieni baari on ääriään myöten täynnä. Suosiota selittänee myös se, että niin queer- kuin feminististenkin klubien tarjonta on ollut Helsingissä vähäistä.

Etsin käsiini yhden klubin järjestäjistä, Aikku Meuran alias DJ Lady Chatterleyn rakastajan, joka on myös toinen klubin tämäniltaisista soittajista. Meuran mukaan klubin taustalla ei ole varsinaista ohjelmallista queerfeminististä aktivismia. ”Tietyntyyppinen porukka on vaan hakeutunut yhteen”, Meura kertoo. Bileistä vastuussa ovat Meuran lisäksi Suvi Mattila, Henna Räsänen ja Laura Rokkanen eli DJ Stuffin’ Muffins. Osa heistä on aiemmin ollut mukana erilaisissa queer- ja feministisissä tapahtumissa, kuten Ladyfestissä (maailmanlaajuinen feministinen musiikki- ja taidefestivaali) Helsingissä ja feministisessä tilanvaltaustapahtumassa Take Back the Nightsissa. Oikean porukan löydyttyä konsepti muotoutui baari-aivoriihessä sen ajatuksen ympärille, että jotain puuttuu. ”Näitä bileitä ei nyt vaan ole”, Meura laukoo. ”Perinteiset homobaarit ei välttämättä ole kaikille, queerin käsitteen voi tuntea omakseen laajempi ryhmä”, hän jatkaa. Totta.

Aikku Meuran mielestä Helsingissä ei ole tarpeeksi queerfeministisiä bileitä.

Pitkin haastattelua yksi, toinen, jos kolmaskin käy kiittelemässä Meuraa. Tällaisille bileille on selvästi tilausta ja suurempikin kapakka täyttyisi varmasti. Klubia on tarkoitus jatkaa kerran kuukaudessa ja monenlaisia ideoita poreilee jo pinnan alla. ”Live-juttuja, runopiirejä, myyjäisiä”, Meura luettelee vaihtoehtoja. Räävittömän baile funkin täyttäessä huoneen huomaa, että tanssilattiallekin olisi käyttöä. Ja sen tarpeesta käydään vinkkaamassa myös Meuralle – moneen otteeseen. Baarivalinta on kuitenkin Meuran mielestä ollut oivallinen. ”Yhteistyö baarien kanssa ei ole aiemmin ollut näin helppoa”, Meura kehuu. ”Ja sitä paitsi, tahdon lisätä, Musta Kissa on varsinainen helmi - josta saa Ecussonia.”

Jätän Meuran nauttimaan kiitoksien vyörystä. Baile funk jatkuu, niin bileetkin. Hieno konsepti, hyvä baari, mahtavaa musaa ja innostunutta porukkaa. Mitä muuta sitä voisi kaivatakaan.

Seuraava Peijakas! Mustassa Kissassa (Toinen linja 15, Kallio) pe 4.12.2009.

Peijakas! myspacessa
Peijakas! facebook-ryhmä.

Teksti: Olga Palo, Kuvat: Mirkku Pervonsuo

We Love Helsinki

Saaristolaisromantiikkaa Silakkamarkkinoilla

Ovatko Helsingin kuuluisat silakkamarkkinat todella tuulahdus saaristosta vai tusinatavaran tyrkytystapahtuma? Kävimme tarkistamassa, mutta retki vaati ensin traumojen voittamista.


Viimeksi yritin ostaa silakkaa Kauppatorilta kymmenvuotiaana. Kaikki meni kuitenkin pilalle, kun veneestä kaloja myyvä mies huitaisi kaupankäyntiä häirinnyttä lokkia melalla. Lokki mätkähti mukulakiville ja kauhistunut turisti yritti saada jo kuollutta lintua virkoamaan. Minä heitin kalastajaa porkkanan naatilla ja serkkuni huusi ”Lokintappaja!”.

Silakkamarkkinoilta löytyy myös teemaan sopivaa festariruokaa, jos ei malta odottaa kotiin asti.

Ehkä kuitenkin oli aika päästä lapsuuden traumasta ja antaa silakalle uusi mahdollisuus. Kauppatorin silakkamarkkinat ovat jonkinlainen syksyn kohokohta, ja kalat näkyvät mediassa jo viikkoja ennen tapahtumaa. Sinne siis. Kauppatorilla käy jäätävä viima, on syksyn ensimmäinen välihousupäivä. Kylmä keli ei ole omiaan nostattamaan markkinatunnelmaa. Keski-iältään viisikymppinen asiakaskunta suorittaa ostoksensa nopeasti ja katoaa kojujen väliin. Kuvaajamme Marina Ekroos kaipailee haitarimusiikkia. Yhdellä tiskillä komeilee kiiltävä pokaali. ”Ai te olette voittaneet jonkun palkinnon?” yritän aloittaa keskustelua hymyttömän ahavoituneen kalastajan kanssa. ”Joo.” Mies ojentaa silakkaa tikun nokassa ”Laitetaanko?”. Tällä kojulla ei paljoa jutustella. Laiturin päässä istuu vielä ahavoituneempia rantojen miehiä pulloineen. Myös Kalatalouden keskusliitto on paikalla, pyöreässä akvaariossa ui hauki ja ahvenia.

Lännen Juhlapalvelujen wokkipannussa paistuu lohta ja perunoita. ”Kivasti sopii toi Marketan pää pannulle, sehän on vähän kuin muikku!” työkaveri huutelee tiskin toiselta laidalta.

Kolera-altaan kulmasta Kauppahallille ammattikalastajat myyvät tuotteitaan suoraan veneistä, kun taas Uspenskin katedraalin suuntaan levittyvät kojut ovat harrastajien hallussa. Risto Kiiski on jeesaamassa kaveria silakkamarkkinoilla jo 35. vuotta. ”Kalastaja kalastaa ja me suupaltit myydään!” hän virnuilee. Silakka on Kiiskelle rakas harrastus, jo toisessa polvessa. ”Isävainaa keitti kerran silakkasopan suoraan kolera-altaan veteen. Kyllä kaverit ihmetteli, että onpa perkeleen pahaa keittoa!” Kiiski kertoo.

Silakkakauppiaat Kiiski ja Koskinen vakavoituvat vain poseerauksen ajaksi.

Silakkamarkkinat ovat muuttuneet vuosien saatossa. Perinteisen tönkkösuolatun silakan sijasta tiskissä on kymmeniä makuja, ja joka vuosi pitäisi saada myyntiin lisää. Kiisken aisapari Reijo Koskinen epäilee, että nuoret tykkäävät ostaa uutuuksia.

Veneiden määrä on vähentynyt runsaasti; parhaimmillaan Kolera-altaassa kellui yli sata paattia, nykyään vain reilu viisikymmentä. Helsingin silakkamarkkinat ovat silti Koskisen ja Kiisken mukaan maan suurimmat ja parhaat. Asiakkaita tulee Turusta saakka, pelkän silakan perässä. ”Porissa oli keksitty vetonaulaksi puulautta, johon poratuista pilkkirei'istä ihmiset sai narrata lautan alla altaassa uivia lohia”, Koskinen naureskelee. Helsingissä ei myydä edes metrilakua.

Päivä lähenee jo loppuaan ja tarjouskilpa käynnistyy.

Kiiskenkin kojulle pysähtelee tuon tuosta naapurimyyjiä heittämään herjaa. ”Silakanmyynti perustuu ehdottomasti rehellisyyteen ja asiantuntemukseen”, Kiiski kuitenkin painottaa. ”Täällä käy samat ihmiset vuodesta toiseen.” Me poistumme kojulta mukanamme purkki mustaherukan lehdillä marinoitua silakkaa, tämän vuoden uutuutta. Silakkapussi käsipuolessa, kirkkaassa auringonpaisteessa Kauppatorilla on hetken kuin saaristossa.

Teksti: Ella Nikkilä. Kuvat: Marina Ekroos

We Love Helsinki

Katja Tukiaisen "Playground, My work is my pleasure”- näyttely antaa vallan tytöille

Korjaamon Galleria muuntautuu tyttöjen maailmaksi, jossa nähdään lettinauhoja, karkkeja ja punaisia kenkiä. Toimittajamme Heidi Valkola kävi tutustumassa lähemmin sekä näyttelyyn että itse taiteilijaan.

Taiteilija Katja Tukiainen.

Ensimmäinen asia, jonka näen kävellessäni sisään Korjaamo Galleriaan, on Katja Tukiainen seisomassa tikkailla seinää maalaten. Näyttelyn nimi, ”Playground, My work is my pleasure”, kuvastaakin Tukiaista täydellisesti.

Näyttelyssä nähdään tyttöjä, bambeja, leivoksia, Nuria ja Arnold Schönberg sekä Marx. Tyttöarmeijat pioneeripuvuissaan, käsissään karkkitangot, taistelevat tyttöjen ja tyttöyden puolesta. Huomaan olevani kateellinen maalausten tytöille heidän rohkeudestaan ja vallattomuudestaan - tytöt saavat näyttää kieltään siinä missä pojatkin. Silmää iskevä tyttö näyttää suorastaan flirttailevan katsojalle. Teokset ovat viattomia, samalla vietteleviä. En voi olla ihmettelemättä miten kieltään näyttävä Shirley Temple -tyttö kirjamessujen julisteessa aiheutti kohua. Nyt kieltä näytetään senkin edestä. Tukiainen kertookin pitävänsä katsojan provosoinnista.

Näyttelyn teokset ovat toistensa peilikuvia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että teokset olisivat identtisiä vaan ne enemmänkin keskustelevat keskenään. Näyttelyssä leikitään sanoilla, katseella ja hieman katsojallakin. Tuntuu kuin tytöt kuiskisivat toisilleen ja tuijottaisivat katsojaa. Katsojasta tulee katsottava. Se ilo ja huumori mikä taiteilijalla on ollut töitä luodessa välittyy katsojalle. Taide on kuin leikkikenttä, playground, missä sääntöjen rikkominen on sallittua. Tukiainen ei arvostelusta säikähdä, vaan kun häntä on kritisoitu jostakin, hän on vain tehnyt sen seuraavalla kerralla korostetummin.


Tukiainen maalaa myös tilasidonnaisia teoksia, jotka valtaavat kokonaisia seiniä. Näyttelytilaan astuessa tuntuu kuin olisi saapunut toiseen maailmaan. Seinälle maalatut tytöt raottavat punaisia verhoja sivuun luoden teoksille näyttämön. Katsojalle annetaan tilaisuus kurkistaa tyttöjen maailmaan. Seinien maalaaminen on Tukiaiselle tosissaan tekemistä, eräänlainen extremekokemus.

Näyttely on ehdottomasti käynnin arvoinen ja ainakin itse tauluja katsottuani en voi muuta kuin poistua hymyillen, ehkäpä osa taiteilijan innosta on tarttunut minuunkin. Toivon vain, että Korjaamolla on laaja leivosvalikoima, koska itse olen ainakin sellaisen tarpeessa.

"Playground, My work is my pleasure”- näyttely Korjaamo Galleriassa, Töölönkatu 51 b, Töölö, 16.10.- 15.11.2009.

Teksti ja Kuvat: Heidi Valkola

We Love Helsinki

Linnanmäen Valokarnevaali tarjoilee valon ja varjon leikkejä

Jokainen Helsingissä lapsuutensa viettänyt tai muuten Linnanmäkeen taskuraketti-ikäisenä rakastunut saattaa tuntea pakottavan tarpeen kirmata saman tien paikalle, jos Lintsille pääsee talvella. Jo viikon jatkunut Valokarnevaali tarjoaa valloittavan jatkoajan lapsuuteen keskellä synkkenevää syksyä.

Tiistai-iltana huvipuisto on hämärä ja hiljainen. Kaukana on se kaaos ja hektisyys, joka kesällä syntyy sinne, tänne ja tuonne juoksevista, vahdista huumaantuneista lapsista. Paikalla kyllä on muutamia lapsiperheitä ja nuoria kaakaokuppeineen, mutta syksyinen tapahtuma näyttää tutusta paikasta aivan uudenlaisen puolen. Vain megasipsipussiarvonnan tyttö jaksaa kujertaa mikrofoniinsa loputtomia kehotuksia tulla ostamaan yksi arpa ”koska voittoja vielä on, paljon”.

Valot ovat syttyneet ympäri puistoa luoden oudon, pienoismallimaisen tunnelman laitteiden ympärille. Selvää on, että ensimmäisenä on suunnattava maailmanpyörään katsomaan tätä kaikkea lintuperspektiivistä. Unohtaen korkeanpaikankammoni nousen istuimelle ja suljen oven innostuksesta hihkuen. Kun kori alkaa lipua hiljaa iltataivasta kohden, vertigoni muistuttaa olemassaolostaan ja tarraan kuvaajasta tiukasti kiinni. Ylhäällä maisemat ovat jo niin mahtavat, etten muista enää edes pelätä.

Takaisin maanpinnalla on omituista kuulla Lintsin äänimaailmana Vivaldin Talven ensimmäinen osa ja jotain, josta tulee mieleen jenkkien jokajoulukuiset perhe-elokuvat. Yksin kotona ja sen semmoiset, tiedättehän. Lasten innosta hihkuvat äänet korvaava orkestraalinen, jouluinen ja mahtipontinen elokuvamusiikki oikeutetaan arvatenkin tapahtuman syksyisellä konseptilla. Vanhassa 50-luvun karusellissa on onneksi musiikkina tuttu ja turvallinen Sininen ja valkoinen.

Paitsi musiikki, myös pimeän ja hehkulamppuviritelmien leikki viestii, että Valokarnevaali on ehkä suunnattu hieman varttuneemmille huvittelijoille. Lapsia on yllättävän vähän mutta valokuvaajia sitäkin enemmän. Esimerkiksi törmäilyautoradalla, joka on muunnettu luisteluradaksi, suihkii ainoina muutama luistelija kamera tanassa.

Katoksen laitamalta löytyy tosin sitä tavanomaisempaa huvipuistokansaa. Syntyjään helsinkiläiset, nyttemmin Aitoolla, Pälkäneellä asuvat Jens (11) ja Jami (9) ovat tulleet Valokarnevaaliin mummonsa ja helsinkiläisen ystävänsä Aatron (13) kanssa. Pojat ovat huvipuiston vakiokävijöitä, mutta ovat ensimmäistä kertaa Lintsillä syksyllä. Hienoinen pettymys onkin ollut se, etteivät kaikki laitteet ole Valokarnevaalin aikaan auki. Onneksi kaikki lempilaitteet – Vekkula, vesitornin sisuksiin rakennettu Linnunrata sekä Kieputin – ovat auki. Niin ikään comebackin tehnyt Enterprise, nyttemmin Kehränä tunnettu vekotin saa pojilta kiitosta.

Aatro, Jens ja Jami Naurupolulla.

Valokarnevaalin kävijäjakaartia, lasten korvautumista valokuvaajilla, selittänee valon ja pimeän leikki, joka tarjoaa mielenkiintoisen visuaalisen maiseman, jota kelpaa kuvata. Esimerkiksi Hurjakurun vesiallas on aavemainen tyhjänä, hienoisen usvan noustessa betonijoesta. Iltapimeässä, värilamppujen katveessa erilaiset kieputtimet näyttävät toistaan ihmeellisimmiltä.

Ja nekin laitteet, joissa yleensä ei ole käynyt, tuntuvat jotenkin vähän mielenkiintoisemmilta tässä maailmassa. Yritettyämme turhaan saada kuvattua vuoristoradalla (kirkumiselta ja tarrautumiselta emme saaneet yhtään onnistunutta kuvaa otettua), kisaamme erään videokameraneidin kanssa Monorailiin vain hävitäksemme ensimmäisen vaunupaikan rinnan mitalla. Kaksi kierrosta ja lisää maisemia. Käymme viela Hypyttimessä, kunnes huomaamme, että monta tuntia on hujahtanut ja sulkemisaika lähestyy. Kylmä syö varpaita, mutta olemme tuskin huomanneet! Valokarnevaalia voi suositella, ihan vaikka vain sen visuaalisuuden vuoksi.

Linnanmäen Valokarnevaali on auki sunnuntaihin 18.10.2009 asti joka päivä kello17–22. Lisätietoja:http://www.linnanmaki.fi/fi/valokarnevaali

Teksti: Tuuli Hongisto, Kuvat: Jesse Anttila

We Love Helsinki