Helsinki Vintagessa pöllyävät vanhat vaatteet ja asenteet

Nykyään niin kovin kuumassa vintageskenessä juuri 50 -luvun kulttuuri ja estetiikka elävät voimakkaimpina. Puhdasoppiset baseballtakit, rasvatötteröt ja kellohameet ovat pysyneet tähän asti pienen alakulttuurin harrastuksena. Viime vuosina fiftarinostalgisointi on kuitenkin hiipinyt myös valtakulttuuriin.

Ajatus ei tunnu ongelmattomalta. Valveutuneet fashionistat usein kannattavat täydellistä tasa-arvoa ja arvoliberaaliutta. 50 -luku kuitenkin edustaa aikaa, jolloin vaimon tehtävä oli olla kotona tukka kikkuralla ja huulipuna kohdillaan leipomassa pikkuleipiä ja lämmittämässä tohveleita töistä palaavalle miehelleen.

Viime lokakuussa Kaapelitehtaalle Helsinki Vintage -tapahtumaan olivat kokoontuneet niin alan vannoutuneimmat harrastajat kuin random- fiilistelijätkin. Luulin, että kyse on vain estetiikan kaipuusta, kellohelmojen ja ampiaisvyötäröiden nälästä paitulien ja treggingsien aikakaudella. Lähempi perehtyminen osoitti kuitenkin, ettei puolen vuosisadan takainen aatemaailmakaan ole aivan kuollut.

Nina on metsästänyt kolttunsa Britanniasta ja laukkunsa ja kenkänsä kirpparilta.

Kaapelitehtaalle saapuneet kävijät eivät eivät vaikuta miltään fiftarilarppaajalta, vaikka eivät ketjuliikkeiden trikoissa kuljekaan. Toista kertaa Helsinki Vintageen tullutta Nina Ruotsalaista kiehtoo 50 -luvussa sen estetiikka ja myös sen murroskausi. "Olihan se muutoksen vuosikymmen, kun esimerkiksi rock 'n' roll syntyi" Hän uskoo, että 50 -luvun vanhoilliset asetelmat ja niiden tiedostaminen tuo ironisen vivahteen fiftarityyliin. Hän arvelee kuitenkin, että 2000 -luvun "epävarmoina aikoina" eskapismi ja menneiden vuosikymmenten nostalgisointi tuovat ihmisille turvallisuuden tunnetta.

Eeva haluaa käyttää herrainpukineita naisellisella tavalla.

Eeva Kortekangas kiinnostui vintagemuodista tutkittuaan ensin historiallisen vanhaa pukeutumista. Häntä kiehtovat vanhoissa vaatteissa niiden merkitykset, historia ja tarinat. Kortekangas ei tunnustaudu perinteisten sukupuoliroolien ja -arvojen kannattajaksi. Hän arvelee ilmiön suosion syyksi kertakäyttökulutuksen vastustamista ja kierrätysideologian nostetta.

Marian kirpparifarkuissa oli klassinen 50 -luvun malli ja hauska rusetti takataskun koristeena.

Maria Leppästä kiehtoo vintagemuodissa 50 -luvun naisellisuus, muodokkuus ja kauniit vaatteet. Hän ei myöskään näe vanhoja sukupuolirooleja yksiselitteisen kauheina. "Nykyään naisten ja miesten identiteetit ja heihin kohdistuvat vaateet ovat ristiriitaisia. Esimerkiksi naisten koti- ja äitiroolin ja uran yhdistäminen aiheuttavat paljon paineita." Leppänen näkee aikaisemman roolijaon selkeämpänä - vaikkakaan ei aina reiluna. "Ainakin siinä oma paikka elämässä löytyi helposti ilman kriisejä."

Emilia Majuri ja Ville Pekkarinen tulivat Helsinki Vintage -tapahtumaan etsimään sisustus- ja asustustarvikkeita. Majuri tunnustautuu erään rock 'n' rollin ja punkskenen helmoista kasvaneen alakulttuurin, psychobillyn fiilistelijäksi. "Toiset nyt vaan tykkää lateksivaatteista, minä tykkään fiftariestetiikasta", hän kuittaa. Hän sanoo myös omalla tavallaan pitävänsä perinteisistä sukupuolirooleista ja ajatuksesta, että "nainen näyttää kotona hyvältä ja laittaa miehelleen ruokaa".

Pariskunta bongasi Kaapelitehtaalta vyönsoljen Villelle. Emilian ruutukengät eivät ole vintagea vaan "jostain tyyliin K-kengästä".

Vaikka kaikki tuntuivat viihtyvän 2000 -luvun tiedostavassa ja tasa-arvoisessa ilmapiirissä, on 50 -luvussa silti jotain, joka vaistomaisesti määriteltiin naisellisuudeksi. Puolen vuosisadan asennemuutos ja emansipaatio eivät siis ole onnistuneet romuttanut perinteisiä näkemyksiä kauneudesta ja naisellisuudesta.

Helsinki Vintage 7.3.2010 Kaapelitehtaalla (Tallberginkatu 1, Länsisatama)

Teksti: Anna Vanninen, Kuvat: Mirkku Pervonsuo

We Love Helsinki

Tulenkantajien seuraajat

Nuorten kirjallisuusklubi Prinsipatus Litterae julkaisi Scriptor-kirjallisuuslehden kahdeksannen numeron. Suomen kulttuurin nuoret toivot olivat kirjamessuilla esittelemässä julkaisuaan.

Suomen nuorisokirjailijoiden kojun luona kävi välillä kova kuhina.

Prinsipatus Litterae -kirjallisuusklubin piste on kirjamessuilla Suomen nuorisokirjailijoiden kojun yhteydessä. Sinne on hankala löytää, sillä messuilla kulkiessa olo on kuin basaarissa – kojuja on valtavasti. ”Ootsä se salaperäinen tyyppi, joka meitä on yrittänyt tavoittaa?” kysyy punapäinen poika itseni esiteltyäni. Salaperäisyyden tunne on molemminpuolinen: Scriptor on 14-16 -vuotiaiden nuorten koko maailmalle tekemä kirjallisuuslehti. Mitä ihmettä?

Lehden perustajajäsenet Lauri Linna ja Tuure-Eerik Niemi kertovat, että itse asiassa alun perin ideana ei ollut perustaa lehteä vaan kirjallisuusklubi. Lehden teko on kuitenkin vienyt nuoret mennessään. "Perustimme lehden, koska tällaiselle lehdelle on tarvetta. Se on uuden sukupolven kirjallisuuslehti", Niemi selittää.

Niemen ja Linnan lisäksi kirjallisuusklubia on ollut perustamassa Rono Nihtinen. Pojat ovat luokkakavereita Helsingin Normaalilyseosta. He kuitenkin korostavat, ettei lehti liity millään tavalla Norssiin. Jäseniä on muistakin kouluista, ja klubiin pääsee kuka tahansa nuori, kirjallisuudesta kiinnostunut henkilö. Tällä hetkellä jäseniä on 11.


Scriptor-lehti.

Nuoret toimittajat puhuvat kulttuurista ja taiteesta asiantuntemuksella ja innolla. Lehteä tehdään antaumuksella: kokoontumisia on viikottain. Eikö lehden tekeminen ole vaativaa ja vaikeaa?
”Vaikeaako? Ei missään määrin”, Niemi vakuuttaa toisten nyökytellessä vieressä.

Lehteä on tehty nyt puolitoista vuotta. Tällä hetkellä painos on 105 kappaletta. Kunnianhimoa ei tekijöiltä puutu ja paljon on jo saavutettu: lehti on esimerkiksi saatu myyntiin Helsingin keskustan Akateemiseen kirjakauppaan. ”Se on siellä New Yorkerin vieressä ja Parnasson takana", Tuure-Eerik Niemi virnistää.

Kirjamessuille Prinsipatus Litteraen tie kulki monen mutkan kautta. Lopulta nuoret onnistuivat saamaan edustuksen messuille Suomen nuorisokirjailijoiden liiton standille. Vastapalvelukseksi he osallistuvat messujen keskustelutilaisuuksiin. Scriptoria on myyty hyvällä menestyksellä – niin messuilla kuin muuallakin. Voittoa lehden tekemisestä ei toistaiseksi ole tullut, eikä se ole tarkoituskaan. Lehteä tehdään kirjoittamisen ilosta ja kokemusten tähden.”Toisaalta ei me olla tehty tappiotakaan. Se on harvinaista pienelle lehdelle”, Linna huomauttaa.

Lauri Linna kertoo, että lehteä lukevat kaikenlaiset ihmiset. Niemi tiivistää ostajan luonteen: ”Mielenkiintoisa ihminen, joka on kiinnostunut kirjallisuudesta ja kaikesta taiteesta.” Tekijät tähdentävät, että lehdessä on asiaa muustakin kuin kirjallisuudesta – sieltä löytyy niin shakki- kuin kuvataidepalstakin. Myös kirjallisuusaiheisten juttujen kirjo on laaja: tuoreimmasta numerosta löytyy muun muassa esseitä, haastattelu, runoja, kirja-arvostelu ja analyysi. Myös käsiteltävä kirjallisuus on laaja-alaista; viimeisimmässä Scriptorissa syyniin on päässyt teoksia muun muassa Katharina Hagenalta, Rainer Maria Hilkeltä, Sartrelta ja Emily Brontelta. Lista on kunnioitettava. Scriptorin toimittajat vakuuttavat, että pyrkivät kiireistään huolimatta lukemaan koko ajan jotain. Lempikirjaa kysyttäessä puhelias porukka vaikenee. Syykin selviää: ”Lempikirja on aika kliseinen termi.” Pienen harkinnan jälkeen Niemi ja Linna kertovat olevansa kiinnostuneita runoista ja novelleista.

Linna sanoo, että Tulenkantajia voi pitää Prinsipatus Litteraen ”löyhänä esikuvana”. Myös tämän uuden polven kirjallisuusseuran jäseniä kirjoittaminen kiinnostaa, ehkä jopa ammatiksi asti, mutta myös realiteetit ovat selvillä – täysipäiväisenä kirjailijana voi olla vaikeaa elättää itsensä. Onneksi kirjoittaa voi muutakin kuin romaaneja – esimerkiksi lehtijuttuja. Tuure-Eerik Niemellä on jo kokemusta tästä muualtakin kuin Scriptorin kautta, sillä hän oli TET:issä Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksessa. ”Kulttuuritoimittajuus voisi olla mielekäs osa tulevaisuuden työkuvaani.” Tätä haavetta silmällä pitäen pojalla vaikuttaisi olevan pullat hyvin uunissa.

Päädyn seisomaan pankkiautomaattijonossa vartin verran, jotta voisin ostaa Scriptorin.

Teksti: Sonja Saarikoski, Kuvat: Tuomas Sarparanta

We Love Helsinki

Iskelmän salaisuutta etsimässä – Syystanssit Ravintola Bellyssä

Iskelmä- ja lavatanssit mielletään usein keski-ikäisten ja eläkeläisten pariskuntien harrastukseksi. Toimittajamme Tiina Kivelä päätti ottaa selvää, onko kyseessä pelkkä myytti vai onko iskelmä kenties laajentamassa reviiriään.

Ennen asian syvempää tarkastelua on syytä kertoa, että kiinnostukseni lavatansseihin on alkuperäinen syy, miksi eksyin tämänkin blogilehden toimitukseen. Niihin hurahtaneena halusin selvittää erilaisia mahdollisuuksia jatkaa harrastusta. Tänä iltana tarkoituksenani oli myös ottaa selvää olisiko vastaavista tanssiaisista We Love Helsingin järjestämien tanssien manttelinperijäksi.

Löydän itseni äkkiarvaamatta triplabuukatussa perjantai-illassani matkalla Bellyyn. Tiedossa olisi Martti Servo & The Moods -viihdeduon keikka, jonka jälkeen iskelmäjammailua Radio Helsingin Iskelmäiltama- ohjelmasta tuttujen DJ:den sävelten tahdissa. Paikalle saapuessani huomaan kuitenkin olevani auttamattomasti myöhässä – Martti Servo on jo esiintynyt. Väkeä on silti paikalla reilusti ja tunnelma on odottava. Ensimmäisen, vihreäseinäisen salin takaa alkaa kuulua musiikkia. Pujottelen tieni punaseinäisen tanssisalin puolelle. Tanssilattia on puolillaan pääosin alle kolmikymppisistä koostuvaa juhlakansaa. Muutamat tanssivat pareittain, mutta suurin osa tanssii isommissa ryhmissä. Tapahtuma ei mitenkään ole verrattavissa perinteisiin lavatansseihin. Iskelmä kuitenkin raikaa ja tanssilattialla kaikki pyörähtelevät ja twistaavat tanssin huumassa. Lavalla varsinaiseen esiintyjäkaksikkoon kuulumaton showmies rummuttaa pohkeidensa välissä olevaa mustaa laatikkoa.

Iskelmäiltaman DJ:t, Olli Sirén ja Mikko Mattlar.

Yritän löytää väenpaljoudesta tanssiparin, joilla olisi jonkinlaista lavatanssi- tai iskelmätaustaa – siinä kuitenkaan onnistumatta. Viimein lähes voitonvarmana siitä, että nyt olen onnistunut bongaamaan oikean iskelmäkonkarin, suuntaan kulkuni tanssilattialle. Hups vaan, ja toimittajaa viedään. Huomaan pyöriväni ohjauksessa villisti ympäri tanssilattiaa. Taisivat korot käydä useaan otteeseen melkein kattolampuissakin. Tiedustellessani partnerini iskelmämieltymyksiä saan kuitenkin tutun vastauksen: ”En mä nyt ihan hullu oo. Sehän on jotain, mitä meidän vanhemmat on joskus jortsuillu.”

Mikä sitten saa ihmiset tanssimaan ihan vain tanssimisen ilosta? Kysymys itsessään sisältää jo yhden vastauksen, mutta toinen syy voisi olla tanssien aikaansaama teatterimainen tunnelma. Tämä teoria sopii erityisesti kellohametanssien suosioon. Ihmiset saavat teeman mukaan pukeutumalla ottaa jonkun toisen henkilön roolin. Syynä voisi olla myös nuorten aikuisten viimeinen pako lapsuuteen. Iskelmä on niitä harvoja ”vanhempien juttuja”, joita ei ole vielä päässyt kokeilemaan. Niin tai näin, joka tapauksessa ihmisillä tuntuu olevan hauskaa ja tarkemman analyysin antamiseen vaaditaankin vielä lisää tutkimustuloksia.

Epätodellisissa tunnelmissa poistun Bellystä. Iskelmä on näyttäytynyt nyt kaksissa erilaisissa kasvoissa. Miten moneen muotoon tämä kameleontti vielä taipuu? Tihrustan ovella vihreällä seinällä olevaa punaista tekstiä:” The first James Bond film.” Hymyilen ja melkein tekisi mieleni nipistää itseäni käsivarresta. Olikohan tämäkin ilta vain elokuvaa.

Ravintola Belly, Uudenmaankatu 16, Punavuori.

We Love Helsinki Jäähyväistanssit 17.10.2009 Valkoisessa Salissa. Tapahtuma Facebookissa.

Teksti: Tiina Kivelä, Kuvat: Mirkku Pervonsuo

We Love Helsinki

Bongaa yksityiskohta: sanoma roskiksessa

Kaivokadun varrelle liimattu kannanotto korvasi edellisen. Kaivokatu 6, Kluuvi.

Kuva: Mirja Hämäläinen

We Love Helsinki

Hullujen päivien keltainen hysteria - tarttuuko se?

Keltaiset kassit valtaavat taas Helsingin neljän päivän ajaksi. Toimittajamme kävi ihastelemassa kulutusjuhlan ensitunnelmia.

Hurraa, monen päivän katalogihypistely on nyt vihdoin palkittu! Seison myrskyssä Helsingin keskustan Stockmannin ovilla. Kello on 7.45 ja olen elämäni ensimmäistä kertaa todella menossa Hulluille päiville, oikein ajatuksella. Tavaratalon ovien edessä on yllättävän rauhallista, kahden vanhemman rouvashenkilön kiistelyä lukuun ottamatta ilmapiiri vaikuttaa toistaiseksi leppoisalta. Kauhutarinat ihmisten ryysimisestä ja tönimisestä tuntuvat kaukaisilta. Olisiko myrsky vaikuttanut helsinkiläisten ostointoon? Kellon lähestyessä kahdeksaa, alkaa ihmismassa kuitenkin kasvaa ja liikkua hermostuneesti. Tunnelma jännittyy; kengännauhoja ja käsilaukun hihnoja kiristellään. Joukossa tarkastellaan salavihkaa ympärillä olevia kilpailijoita.

Samalla hetkellä kun vieressäni ollut nainen litistyy minua vasten, näen sivusilmällä kun muutama lenkkitossu jo kaapii maata. Olen kuin olenkin keskellä karjalaumaa. Rentoutuneet naurahdukset ovat nyt mennyttä, ihmisten katseet ovat keskittyneitä. Nyt on tosi kyseessä! Hetkellä millä hyvänsä lasiovet avataan. Ei voi sanoa, etteikö ostohysteria tarttuisi, niin luontevasti käytän kyynärpäitäni velloessani massan mukana sisään tavaratalon uumeniin. Sadat keltaiset myyjät vastaanottavat tätä sirkusmusiikin tahdissa sisään mylvivää laumaa.

Jatkan matkaani kiihkeästi kohti lentolippujen myyntipistettä. Lentolippujen hankinta on kuitenkin se todellinen Hullut päivät -kokemus; täällä karsitaan jyvät akanoista! Ilahdun huomatessani, että jokaisen kerroksen jälkeen väki kannoiltani vähenee ja olen toiveikas. Saapuessani ruuhkaiselle lipunmyyntipisteelle käteeni lyödään vuoronumero ja karu totuus paljastuu. Lentolippujen jono on venynyt jo tuntien mittaiseksi. Lohdutuksekseni ystävällinen keltainen herrashenkilö toteaa, että voin mennä tekemään muita "hullun halpoja" ostoksia odottaessani vuoroani.

Poistun Stockmannilta ostamatta mitään, osittain periaatteesta, osittain yksinkertaisesti sen takia, että sisäänrynnistyksen mukana tuoma jännitys ja into kestivät vain pienen hetken. Ympärilläni vellova massa kasvaa ja lähden tyytyväisenä; näille Hulluille Päiville ei enää tarvitse mennä.

Hullut päivät jatkuvat lauantaihin 10.10.2009 saakka.

Teksti: Lilli Kaarakka, Kuvat: Topi Vanhatalo

We Love Helsinki

Lasipalatsi Design Markets – uuskäsityöläisyyttä ja designia

Ensimmäistä kertaa järjestetyn, suunnittelijoita ja taiteilijoita yhteen keräävän Design Markets -tapahtuman keskus oli myyntitori Lasipalatsin aukiolla.

Pauliina Lampinen, You Complete Me osuuskunnasta.

Muotoilun markkinoilla design ei ole enää minimalistista ja valkoista vaan tunnelma muistuttaa pikemminkin perinteisiä käsityöläismarkkinoita. Toria kiertelemällä saa vihiä alan nuorten tekijöiden trendeistä. Kierrätysideologia on tullut muotoiluun jäädäkseen ja oivaltavilla ideoilla yritetään erottautua joukosta. Vanhojen aikojen muistelu ja viittaukset lapsuuteen ovat yleisiä teemoja. Tuotteilla tavoitellaan yksilöllisyyttä ja hassuttelua.

Tapahtuman järjestelyihin osallistunut graafisen suunnittelun opiskelija Valpuri Liimatainen kertoo luovien alojen tekijöiden Kick-osuuskunnan järjestäneen tapahtuman myös työllistääkseen itse itsensä. Ihan järkevää, koska "näinä aikoina" ei juuri minkään alan ihmisten välttämättä ole helppo löytää töitä, mutta työkokemusta on silti haalittava. Tapahtuman kaikki järjestelyt on hoidettu osuuskunnan piirissä ja myyjät on saatu mukaan pääosin puskaradion avulla. Idea tapahtumalle on poimittu Sydneystä, jossa tämän kaltaisia tapahtumia järjestetään kuulemma harva se viikonloppu. Onhan Suomessakin toki erilaisia myyjäisiä ja designtapahtumia, mutta niiden sesonki on joulun alla.

Desing Marketsista aiotaan jokavuotista kaupungin piristäjää. Tänä vuonna tapahtumassa on designereiden ja käsityöläisten lisäksi ollut mukana valokuvia ja katutaidetta. Ensi vuoden tapahtumasta tulee Liimataisen mukaan entistä poikkitaiteellisempi. "Muotinäytös, livemusaa..." Liimatainen visioi.

Ystävättäret Laura Pehkonen ja Anni Jokinen ovat pystyttäneet yhteisen pöydän tuotemerkeilleen. Molempien tuotteet ja niihin sopiva rekvisiitta, kuten harlekiiniromaanit, tekevät myyntipöydästä romanttisen kokonaisuuden. Jokisen yritys Humbug tekee vanhoista verhoilumateriaaleista nostalgisia asusteita. Myyntipöydästä Jokinen nimeää suosikikseen ihanat nahkaiset damaskit, joita koristaa pitsireunus. Lasi- ja keramiikka-alaa opiskelevan Pehkosen Bling Bling But Different -merkin alta löytyy muun muassa kioskiromaanien yltiöromanttisin kansikuvin koristeltuja rintaneuloja, sekä designerin oma suosikki, keraaminen, espanjalaistyyppinen hiuskampa. "Uus juttu meitsiltä!"

Molempien mielestä koko hommassa parasta on itse tekeminen. Naisten fiilistelevät, kuinka ihanaa on suunnitella jokainen yksityiskohta täydelliseksi. Rakkaudella tehdyistä tuotteista on kuitenkin helppo luopua, kun ostaja inspiroituu ja esine pääsee jatkamaan tarinaansa uudella omistajalla. Ystävättäret aikovat jatkaa yhteistyötä myös jatkossa. Kun Humbugin verkkokauppa tulevaisuudessa aukeaa, saa sieltä myös Bling Bling But Differentin tuotteita.

Aino Niemiselle ja hänen Ainoa -merkilleen Design Markets on ollut yllätysmenestys ja lisää koruja on väsätty yötä myöten. Väsäys tarkoittaa Niemiselle miniatyyrileipomista. Hänen ihastelluin tuotteensa ovat filomassasta - eräänlaisesta aikuisten muovailuvahasta - muotoillut kakkupalat, suklaalevyt ja muffinit. "Leivon käsin jokaisen. Teen kokonaisen kakun ja leikkaan paloiksi." Nieminen on graafinen suunnittelija ja käsin tekeminen on hänen mielestään tarpeellista vastapainoa päivätyölle. Ideat tulevat omasta elämästä ja Nieminen kuvailee tuotteitaan "lähes omaelämäkerrallisiksi".

Hieman erilaista osastoa edustavat Teemu Keisterin rääkyvillä neonväreillä ja häiriintyneellä joulupukkihahmolla kuvitetut "ukkelikassit" sekä samalla kuosilla koristellut t-paidat ja joulukortit. Paidoissa ja kasseissa näkyy käsin piirtämisen jälki, urpohuumori ja ehkä vähän nu-rave henkeä. Tiskillä tuuraamassa ollut kaveri kehuu Keisteriä "valloittavaksi persoonaksi".

Sähköpostitse tavoitettu Keisteri pitää Design Markets -tapahtumaa onnistuneena. Tärkeintä antia hänelle on ollut näkyvyys, jota omille tuotteille on saanut. Oman merkin esillepääsy onkin varmasti ollut monelle myyjälle ensisijaista. Nettikauppaa on vaikea tehdä tunnetuksi, jos tuotteita ei pääse hypistelemään missään. Keisterin mielestä myynnissä olisi menestynyt hänen kassejaan ja t-paitojaan paremmin kaikenlainen "pikkusälä", kuten korut, joita monet myyntipöydät olivatkin väärällään.

Valokuvausta opiskeleva Keisteri havaitsi neonvärisen ukkelikassinsa myyväksi tuotteeksi puistokokeilun perusteella. Hän meni kuvittamaan vaaleita kangaskasseja Ruttopuistoon kesällä 2008 ja juuri ukkelikasseja meni eniten kaupaksi, tutuille ja tuntemattomille. Niitä on sittemmin ollut myynnissä myös We Got Beefin ja Kumpulan joulumyyjäisissä. Ovatko Teikarin ukkelikassit nyt sitten sitä desingia? "Jaa-a, emmä tiiä meneeks ukkelikassit design-nimen alle. Ne on enemmänkin hauskanpitoa, kirkkaita värejä, iloa. Ettei kaikil oo niin ankeeta ja haudanvakavaa tääl harmaassa Suomessa." Mikäs siinä sitten.

Lasipalatsi Design Markets järjestettiin 5.-8.8.2009.

http://designmarkets.lasipalatsi.fi

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Mirkku Pervonsuo

We Love Helsinki

Vuosituhannen skumppakesä 2009

We Love Helsingin toimitushan ei laamaa ruoki, vaan päätti lähteä pitkittämään Siltasella nauttimaansa juhannusbrunssia sunnuntaisella kuoharirallilla. Tätä nousukauden tehojuomaa tarjoillaan tätä nykyä ympäri kaupunkia sangen huokeaan hintaan. Kaikkein halvimpien tarjouksien neilaaminen voi varsinkin sunnuntaina vaatia pientä totuttujen toimintamallien rikkomista. Siltanen ja muut hipsterilellikit jääköön taakse, vaviskaa Zetor, Sports Academy ja Amarillo!

Zetorista löytyy traktoreita sisältä ja ulkoa. Lisäksi seinällä komeilee muun muassa muovinen lehmänpää ja sen alla kyltti: "Mansikki on lypsänyt 15 litraa maitoa." Olemme ilmeisesti lukeneet väärin tai sitten emme vaan tiedä, mutta eikö se ole lehmältä vähän? Vaiko onko kyseessä jonkilainen huumorin laji, jota emme ymmärrä?


Paikan vessat herättävät seurueessamme ihastusta. Miestenvessassa on paskalukemisena Jalluja ja Maaseudun tulevaisuutta. Ravintola on pelottavan hiljainen. Muutama hämmentyneen näköinen turisti on tullut etsimään suomiromantiikkaa Kaivopihalta. Jasmin äityy hämmästelemään: "tänne tulee vitusti jengiä koko ajan, jengi oikeesti käy täällä!" Raflan jääkaappiin on fiksusti kasattu kiitettävä pino skumppapulloja ja laseja olisi vietäväksi asti.

Terassilla on harmittavan varjoisaa, mutta traktorin ympärillä, kuivuneiden koivujen keskellä kajautettu Heili Karjalasta pitää hilpeän joukkomme lämpimänä. Seuraavaksi jatkamme klassikolla Mannapuuroa ja mansikkaa, joka juuri soi hiljaisella Zetorin stereoista. "Mä en voi uskoa että laulan tätä Zetorin terassilla" kommentoi Late hämmästyneenä.

Sports Academyssakin on hiljaista. Yläkerrassa ei ole juurikaan jengiä, tv:stä tulee raveja. Rovaniemi-lähtö. Sisustus on tyyliä geneerinen sporttibaari. Testosteroni haisee. Ylihalpaa kuplajuomaa on kuitenkin saatavilla. "Tää on vittu baari johon mä en ikinä tulis" kommentoi Pipsa. Ei siis kovin urheilullista porukkaa. Yritämme kuitenkin tupakkakopissa keskustella siitä, näyttävätkö Sami Hyypiä ja Jarkko Nieminen samalta. Pöydässä puhutaan siitä, voiko skumppaa oksentaa. Ilmeisesti voi, sillä tarinoita riittää.


Baarimikko Mikko Toivonen vakuuttaa, että baariin voi tulla vaikka urheilu ei olisikaan lempparijuttu, mutta myöntää, että suurin osa kävijöistä on sporttifaneja miesporukoita. Näille karjuille on tarjolla 15 urheilukanavaa, samaan aikaan päällä useampia pelejä ja jopa kuusi eri aluetta joilla katsoa eri pelejä. Myös täällä vessoihin on panostettu - niissä voi kuunnella matsia kaiuttimista. Nerokasta. Alakerrassa tulee jalkapalloa. Sitä seuraa hieman pihalla oleva ranskalaisseurue, joka sanoo kannattavansa Brasiliaa. Porukka tuli paikalle sattumalta ja juo nyt kaljaa.

Amarillon terassilla on illan tullen kylmä, mutta baarimikko Daniela Blomqvist vakuuttaa, että yksi paikan vetonaula on juuri aurinkoinen terassi. Blomqvist kutsuu paikkaa myös rennoksi, jonne on helppo tulla ja jossa on "letkee meninki ja taustalla soi rokkimusaa". Skumppaa menee kuulemma paljon, niin myös meidän pöydässämme. Häiritsemme taas muita seurueita yhteislaulualoitteilla ja suuria tunteita sisältävillä puheilla sekä adhd-lapsen keskittymiskyvyllä. Ohjelmaan kuuluu myös räppilyriikoiden lausuntaa sanelukoneeseen sekä epämääräistä huutamista, ulinaa ja "kesäkesäkesääää!!!" -hihkumista.

Menneinä kesinä Tornin Atelje-barin alle parinkympin skumppa oli kaupungin salattu helmi. Mutta että kympin kuoharipullo? Tulossa taitaa tosiaan olla Vuosituhannen skumppakesä... Mistä muualta skumppatarjouksia löytyy ja mihin ne johtavat? Kerro oma stoorisi ja vinkkisi kommenttilaatikossa!

Jasminin, Laten ja Pipsan nimet on muutettu Helsingin käräjäoikeuden todistajansuojeluohjelman vaatimuksesta.


Teksti: Mirja Hämäläinen & WLH-työryhmä. Kuvat: Antti Tuomolan ja Heli Blåfieldin kamerat olivat mukana, mutta kukahan ne kuvat otti?

We Love Helsinki

Radio Reaktori – Ennenkuulumatonta!

Käännä radiosi taajuudelle 100.0 MHz. Voit kuulla mitä vain.


Ammattikorkeakoulu Metropolian televisio- ja radiotyön opiskelijoiden pyörittämä radiokanava Reaktori on taas startannut ja kuuluu toukokuun puoleen väliin saakka Helsingin alueella taajuudella 100.0 MHz. Netin kautta kanavaa pääsee kuuntelemaan muuallakin.

Opiskelijaradio aloitti toimintansa vuonna 2002 nimellä RadioAsema. Sittemmin radio vaihtoi nimensä Reaktoriksi, ja viihdyttää nykyään kuuntelijoita joka kevät kuukauden ajan huhti-toukokuussa. Kanavan tyyli ja sisältö vaihtelevat vuosittain tekijöiden mukaan.

Yksi Reaktorin ohjelmista on Acoustic Studio, jossa kotimaiset bändivieraat soittavat akustisen keikan studiossa. Ohjelma tulee lauantaisin klo 18-19.

Tänä vuonna radio Reaktorin slogan on Sopivasti sekaisin. Mitä se tarkoittaa, Reaktorin päätoimittaja Ida Karimaa?

”Ohjelmistomme on hyvin sekalainen – tarjoamme sopivassa suhteessa kaikkea musiikin erikoisohjelmista filosofia-aiheisiin keskusteluohjelmiin ja 30-luvulle sijoittuvaan salapoliisikuunnelmaan”, Karimaa kertoo.

Mitään "jokaiselle jotakin" -kompromissiradiota ei kuitenkaan olla tekemässä, vaan nuoret toimittajat ovat rajanneet linjansa tiukasti sen mukaan, mikä heitä itseään kiinnostaa. He edustavat kanavan kohderyhmää, ja luottavat siihen, että muilla samanikäisillä ja -mielisillä on samankaltaisia intressejä. ”Teemme radiota etupäässä noin 18 – 29 -vuotiaille pääkaupunkiseudulla asuville nuorille aikuisille, jotka ovat kiinnostuneita musiikista, kulttuurista ja ajankohtaisista ilmiöistä”, Karimaa tiivistää.

Päätoimittaja Karimaa Kiki Pau -yhtyeen Aleksin ja Reaktorin toimituspäällikön Heikin välissä Acoustic Studio -ohjelman nauhoituksissa.

Reaktori on Metropolian televisio- ja radiotyön opiskelijoille ehdottomasti yksi kouluajan tärkeimmistä projekteista, joka vaatii rutkasti panostusta ja unettomia öitä. Koko talven radiotoimittajat ovat ideoineet ja äänittäneet ohjelmia, pähkäilleet radion teknisen toteutuksen kanssa, miettineet kanavan musiikillista linjaa… Myös radion mainostaminen on ollut tekijöiden itsensä harteilla, sillä Reaktori ei saa koulun ulkopuolista rahoitusta.

Onneksi hyvä porukka on pelastanut uupumukselta. ”Meillä on aivan ihana toimitus”, Karimaa hehkuttaa. Ja on itse työkin palkitsevaa. Huippuhetkiä Reaktoria tehdessä ovat Karimaalle olleet muun muassa Acoustic Studio -ohjelman nauhoitukset, joissa hän on päässyt tapaamaan monia arvostamiaan muusikoita. ”Onhan se älyttömän hienoa saada studiossa yksityiskeikka bändiltä, jota on aikaisemmin päässyt kuuntelemaan livenä vain täpötaysillä klubeilla tai festareilla.”

Plutonium 74:n pojat katsovat keikkakuvia Reaktorin studiolla.

Valtaosa työstä on vielä edessä, sillä Reaktorin ohjelmista vain muutama on nauhoitettu etukäteen. Karimaan mukaan radion käynnistyminen on silti helpotus. ”Sormet syyhyävät päästä kaiken taustatyön jälkeen vihdoin eetteriin!”

Mutta miksi kuunnella opiskelijoiden nollabudjetilla toteuttamaa radiokanavaa, kun radioaallot kuhisevat ammattilaistuotettuja kanavia?

Karimaan mukaan Reaktori on ennakkoluuloton ja tuore vaihtoehto valtakunnallisille radiokanaville. Ennakkoluulottomuus näkyy esimerkiksi Reaktorin musiikillisessa linjassa, jota on mietitty tänä vuonna erityisen paljon. Jokainen biisi, joka Reaktorissa soi, on harkittu valinta. ”Soittolistoja meillä ei ole eikä listahittejä kuulla – ainakaan ilman päteviä perusteita", Karimaa kertoo. Viikonloppuisin dj-vieraat pääsevät toteuttamaan itseään Reaktorissa vapaammin kuin isoilla radiokanavilla olisi mahdollista.

Omaperäisyys ja tuoreus ovat Reaktorin valtteja myös puheohjelmissa. ”Luvassa on rajojen kokeilua, provosointia ja ylilyöntejä. Meitä eivät sido sisällöntuotannossa taloudelliset tavoitteet”, Karimaa kertoo. ”Tällainen vapaus saattaa pahimmassa tapauksessa tuottaa uskomatonta paskaa – tai sitten se voi synnyttää jotain kiinnostavaa, uutta, tavallisuudesta poikkeavaa.”

Musiikin monitoimimies Marzi Nyman Meri Nyholmin haastattelussa.

Radio Reaktori kuultavissa Helsingin alueella taajuudella 100,0 MHz tai netissä http://radioreaktori.metropolia.fi
Reaktori toimii 12.5. asti.

Teksti: Silja Massa, Kuvat: Ida Karimaa & Esa Kukkonen

We Love Helsinki

Lasten Helsinki: Baby Bio – Sallittu alaikäisille

Lasten Helsinki -artikkelisarjassa kerrotaan menovinkkejä pienten lasten kanssa Helsingissä liikkuville vanhemmille. Tapahtumia ja paikkoja metsästävä toimittaja on pienen tytön äiti, joka on vannoutunut keskusta-asuja ja vakuuttunut kantakaupungin lapsiystävällisyydestä. Ensimmäisenä syynissä on Baby Bio Kinopalatsissa; elokuvanäytös, johon vauvat saa ottaa mukaan.

Veera Lohi-Lenkkeri odotteli innokaana Mamma Mia! -elokuvan alkua yhdessä äitinsä Siljan sekä ystävänsä Lauri Vainion ja tämän äidin Sannan kanssa.

Olin kuullut Baby Biosta joskus sivulauseessa ollessani vielä lapseton, ja ajatus "vauvaystävällisestä" elokuvanäytöksestä oli tuntunut lähinnä leffanautinnon pahemmanlaatuiselta spoilaamiselta. Kaveri oli kertonut, että siellä kuulemma ipanat huutaa ja äidit kälättää, valot on päällä ja leffan äänet liian hiljaisella. Helpompaa olisi vuokrata leffa kotiin ja pistää se olohuoneen nurkkaan pyörimään mutella - elokuvaelämys olisi samantasoinen, eikä edes maksaisi niin paljon. No, kun vauvan kanssa seinät alkavat kaatua päälle kotona, tajuan, että ei tässä mikään video auta. Ulos on päästävä. Houkuttelen mukaani leffaan vielä lapsettoman ystäväni, joka tunnetaan siitä, että hän vihaa ihmisiä jotka hengittävät ääneen tai tekevät yhtään mitään muutakaan elokuvan aikana.

Kun saavun Kinopalatsiin vaunuja lykkien, alan pohtia ideani älykkyyttä. Lapsen lounasaika lähestyy, minulla on hiki ja pissahätä ja tiedossa on kaksi tuntia istumista eläväinen taapero sylissä. Ystäväni seisoo hämillisen näköisenä kirjavan vaunumeren keskellä elokuvateatterin aulassa. Huh, pahimmassa tapauksessa tässä menee vielä välitkin kaverin kanssa... Kuorin itseni ja lapsen ulkovaatekerroksista ja jätän ne vaunuihin silläkin uhalla, että tapahtumajärjestäjä kieltäytyy sivuillaan ottamasta vastuuta elokuvasalin ulkopuolelle jätetyistä tavaroista. Toivon silti, että joku katselee vaunujen perään, koska peruskiesien jälleenmyyntiarvo pyörii useissa satasissa.

Sali on Kinopalatsin suurin, ja karkeasti arvioiden ehkä neljännes paikoista on käytössä. Pienimpien vauvojen vanhemmat ovat valloittaneet penkkirivit, joiden edessä on enemmän tilaa ennen seuraavaa riviä. Siinä heillä on tilaa levittää kantokoppa tai vauvan viltti eteensä lattialle valvovien silmiensä alle. Minun on turha unelmoidakaan siitä, että lapseni pysyisi neliömetrin kokoisella viltillä ilman lepositeitä, joten etsimme tyhjän penkkirivin päädyn. Sieltä on helpointa singota lapseni perään, kun hän päättää kokeilla portaiden laskeutumista otsa edellä.

Onneksi elokuvan alkaminen viivästyy jonkun teknisen vian takia ja minulla on aikaa syöttää lapsi selin valkokankaaseen. Vieraskoreudessaan lapseni armahtaa äitiään ja pysyy melkein koko ruokailun ajan paikallaan, eikä penkillekään lennä kuin pikkuruisen kinkkupastaa. Elokuvasalissa on mikroaaltouuni ruokien lämmittämistä varten ja vaipanvaihtopöytiä kertakäyttöalustoineen ja puhdistusliinoineen.

Venla Poikela tepasteli vaunumeren keskellä Kinopalatsin aulassa.

Useimmiten Baby Bion elokuvat ovat köykäisiä romanttisia komedioita - hajuttomia, mauttomia, vailla voimakkaita kohtauksia ja ennenkaikkea sellaisia, että niiden juonessa pysyy kärryillä, vaikka seuraisikin elokuvaa vain toisella silmällä. Itse en vastaavien pätkien katselusta maksaisi, ja meillä käy hyvä tuuri, kun elokuvaksi on valittu Wes Andersonin Darjeeling Limited. Olen tosin onnekas siinäkin suhteessa, että olen nähnyt leffan jo kertaalleen. Anderson rakentaa elokuviensa maailmaa ja jännitteitä pienenpienillä nyansseilla, jotka on tärkeää huomata. Kun kuitenkin tässä näytöksessä toista pääroolia tulkitsee koko ajan oma lapsi, ei jokaista katsetta, repliikkiä tai kameran tarkennusta mitenkään pysty huomaamaan. Salissa kuuluvat lakkaamatta vähintään muutaman vauvan mielenosoitukset, mutta suuri sali pehmeine penkkeineen nielaisee ja vaimentaa äänet kaukaisiksi ja ihan siedettäviksi. Sen sijaan vasta nyt uusien elokuvateattereiden hienot surround-äänentoistojärjestelmät pääsevät oikeuksiinsa. Vaikka elokuvan volyymitaso on ehkä keskivertoa hiljaisempi, laadukas äänentoisto pitää äänimaailman kuitenkin selkeänä ja vivahteikkaana; sanoista saa selvää ja musiikin taso on laadukasta.

Lapseni silminnähden nauttii oudosta tilanteesta. Ensimmäiset minuutit kuluvat niska kenossa ihmetellen katon kymmeniä lamppuja. Seuraavat kymmenen minuuttia itse elokuva kirkkaine väreineen vangitsee pienen katsojan mielen. Loppuaika kuluu sylissä pomppien, penkkirivien välissä pyörien (uskottelen itselleni, että lattiat on pesty edellisen päivän jäljiltä) ja portaiden kiipeilyä harjoitellen. Usein lapset saavat myös toisistaan seuraa salissa. Valikoima parhaita viihdykkeitä on kuitenkin hyvä olla mukana lapselle, vaikka meluisimmat soittopelit on tietysti jätettävä kotiin. Meillä hittejä ovat ehdottomasti maissinaksut, joiden avulla lapsi viihtyy sylissä elokuvaa seuraten useita kymmeniä minuutteja. Olen myös kaukaa viisaana laittanut päälleni sen isonappisimman paitani, sillä nappeja tutkiessa lapselta vierähtää sylissä tovi jos toinenkin, ja äiti saa keskittyä rauhassa elokuvaan.

Tapahtuman hinta-laatusuhde on ehdottomasti kohdallaan; 6,5 euron elokuvalipulla saa leffan ja kassillisen pientä kivaa. Näytöksen aikana kaikkiin lastenvaunuihin on jaettu tapahtumajärjestäjän ja sponsoreiden "goodiebag", josta löytyy vauvalehteä, esitteitä ja pientä syötävää niin vauvalle kuin vanhemmallekin. Mietin tosin, onko joku tullut paikalle vauva kantoliinassa tai auton kuljetuskaukalossa, ja näin jäänyt ilman sponssiroinaa. Myös ystäväni vaikuttaa tyytyväiseltä; hän on pystynyt uppoutumaan elokuvaan ja höpöttää jopa jotain pehmeitä "vauvahöyryjen" rentouttavasta vaikutuksesta.

Kinopalatsin käytäville oli parkkeerannut satoja vaunuja joulukuisena tiistaina.

Finnkino ja Vipanat Media järjestävät Baby Bio -näytöksiä Helsingissä kerran kuussa Tennispalatsissa ja Kinopalatsissa. Seuraavana elokuvana on Rachel Getting Married, joka esitetään 15.1.2009 Kinopalatsissa, Kaisaniemenkatu 2 B. http://www.babybio.fi

Teksti: Anna Vanninen, Kuvat: Timo Santala

We Love Helsinki

Joko Wanhakin nyt nuortuu?

We Love Helsinki kävi kurkistamassa perinteisen paritanssikulttuurin keitaaseen keskellä Helsinkiä. Wanhan Tanssikellarissa parketille ei ihan kuka vaan pääse, mutta siellä toimittaja saa paljon uusia kavereita. Tosin anonyymejä sellaisia.

Tää juttu lähtee siis siitä kun kävelemme portaat alas Wanhan Tanssikellariin. Meidät noteerataan heti. Oletteko kenties väärässä paikassa, katseet kysyvät. No ei ei ei, tää juttu ei lähdekään tästä. Eihän tän jutun tarkoitus ole tukea käsitystä sukupolvien välisestä kuilusta. Tässä ei nyt oo ollenkaan tarkoitus sanoa, että NE ja ME ollaan kulttuurisesti niin kaukana toisistamme. Eli palataanpa takaisin sinne portaisiin.

Tää lähtis nyt siis siitä, että huhujen mukaan nuoretkin humppaa mielellään, ja että paritanssi on muotia. Eli laskeudutaan ne portaat ja kerrotaan siitä, kuinka sukupolvien välinen ja tanssikulttuurien kokoinen kuilu on kurottu umpeen. Mutta ei – täällähän keski-ikä kieppuu siellä viidessäkympissä. Ei tää nyt vaan toimi. Miten olisi silleen kliseisen ennakkoluulottomasti, ennakkoasenteitta ja joustavalla näkökulmalla?

No niin, tää juttu lähtee nyt siis siitä, että kävelemme alas Wanhan Tanssikellariin. Narikka ei vielä näin alkuillasta pursuile takkeja, mutta itse ravintolan puolella on jo ihan mukavasti asiakkaita. Normaalisti suurin ihmistungos löytyy baaritiskiltä, mutta Wanhalla se on tanssiparketti, jonne ihmiset suuntaavat. Tanssilattialla pyörähteleekin jo kymmenisen paria DJ Kirsin valkkaamien iskelmien tahtiin. Ne, joiden tanssijalka ei vielä vipata, siemailevat drinkkejään pöydissä, joista on suora näköyhteys parketille. Näyttää siltä, että naiset tulevat tänne ystäväporukoissaan viettämään vapaa-aikaa, kun taas miehet seisovat yksin asemissaan etsien katseellaan uutta tanssipartneria.

Kuvaaja ja minä olemme selvästi ravintolan outolinnut. Ja ihmekös tuo – olemmehan reilusti paikan keski-iän alapuolella, ja lisäksi toinen heiluu kynän ja paperin ja toinen kameransa kanssa. Baaritiskillä saamme kuitenkin välittömästi seuraa. Juttusille hakeutuva Heikki on varsinainen tietopankki. Hän selvittää innokkaasti illan aikataulua sekä tanssikulttuurin tapoja ja tottumuksia. Wanhalla jamit alkavat jo neljältä, ja intohimoisimmat tanssijat saapuvat heti työpäivän jälkeen, muutaman kerran kuussa tansseissa käyvä Heikki kertoo. Lavalta morsmaikkunsa löytäneen miehen mukaan monet käyvät täällä melkein joka ilta, sillä ”tanssiminen on hyvä vaihtoehto pelkälle istumiselle ja juomiselle”. Illan aikana porukka vaihtuu tietyn aikataulun mukaisesti. ”Tuossa kahdeksan–yhdeksän aikaan tulee sitten se yöporukka. Silloin ihmisiä alkaa olla jo niin paljon, ettei meinaa mahtua tanssimaan”, Heikki valistaa.

Ravintolaan virtaa hiljalleen lisää porukkaa, mutta vain lava täyttyy. Väistämättäkin huomaa, miten samat tietyt henkilöt pyörähtelevät lattialla, kun taas toiset (lue: naiset) siemailevat Kelkkojaan kavaljeeria venaillessaan. Ainakin ystäväni kummitäti ihmetteli kovin, että mikä se sellainen tanssiravintola on, jossa kavaljeerit pysyvät loitolla. Tätiparka nimittäin odotteli parketille pääsyä kolmisen tuntia, muttei koko aikana kuullut kertaakaan ”saanko luvan”. Miten on siis sen paljon puhutun tanssilavahierarkian laita? Aihe ei ole tabu ainakaan Heikille: ”Kyllä uutena varmasti saa olla kolmekin viikkoa tyrkyllä”. Hänen mukaansa tietyt pöydät kuuluvat tietyille ihmisille ja tietyt ihmiset tanssivat tiettyjen ihmisten kanssa. Herran mukaan tästä sisäänpäin lämpenevästä kulttuurista voi syyttää naisia. ”Kyllä se reviiriajattelu täällä jyrää. Ei ketään kuitenkaan potkita tai revitä hiuksista”, mies toteaa hymyillen. Jotain armoa naisille kuitenkin heltiää, sillä Heikin mielestä naisena saattaa helposti jäädä sivustakatsojaksi, kun taas mies voi periaatteessa hakea ketä vaan.

Nelikymppisillä perheenäideillä, Kaijalla ja Tellulla, ei kuitenkaan ole pulaa tanssipareista. He kertovat itse ”lomailevansa” tanssikellarissa aina joka kolmas keskiviikko, sillä keskellä viikkoa taso on paras. Jostain syystä Tellua ujostuttaa jutella toimittajalle. Rempseämpi Kaija kuitenkin tokaisee, että ”ei se Sepi kuitenkaan nettiä käytä”. Tanssikulttuurin hierarkkisuudesta naiset kuitenkin ovat Heikin kanssa samoilla linjoilla. Heidän mielestään ravintolastakin löytyvät "Alepa ja Stocka". Eikä tanssimaan kuulemma haeta, ennen kuin on tuttu kasvo. ”Ja vasta sitten kun on huomattu, että sitä osaa tanssia”, Kaija toteaa. Tanssin kaksikko selvästikin taitaa, sillä tanssiinkutsuja satelee tiuhaan. Naistentansseista he eivät kuitenkaan piittaa. ”Silloin on tunnelma kuin raviradalla – aivan hirveää miesten perässä juoksemista. Täytyy ihan kytätä vieressä, että pääsee tanssimaan. Mut hei, nyt mua kyllä haettais tanssimaan.”

Kahdeksalta tekotulten ja punaisten verhojen sekaan lavalle kipuaa Sonja Tammi Band. Wanhan tanssikellari tarjoaa joka ilta livemusiikkia; täällä soittavat iskelmän kuumimmat tähdet Kari Vepsästä Yölintuun ja Marita Taavitsaiseen. Kyllä siis kelpaa ja ”jaksaa vanhakin tanssia”, kuten Reijo Taipale sen ilmaisi. Tanssiin taipumatonta sivustaseuraajaa vaan ihmetyttää, että mistä kummasta moinen kunto? Useimmat eivät lopeta siihen etiketin mukaiseen kahteen kappaleeseen, vaan tangoavat urakalla jo toista tuntia. Täällä tyyli on myös kadehdittavan vapaa, ja mikä ihme tuo tanssijan katse oikein on? Voiko niillä oikeasti olla tuollainen raukean tyytyväinen ilme vai peittävätkö ne niin hyvin sen, että koko ajan pitää miettiä seuraavaa askelta?

Vaikka tänne on selvästikin tultu tanssimaan eikä kaljaa lipittämään, niin jokaisesta suomalaisesta baarista löytyy kuitenkin ainakin yksi tuiterissa tallaaja. Ja täällä se yksi on tietenkin spotannut kuvaajani, ja tarinaa riittää. ”No humalassahan minä olen, mutta kohtuudessahan se Kekkonenkin pysyi”, naureskelee neljää kieltä sekaisin puhuva piinaaja. Joka toisessa lauseessa kaveri muistuttaa, että ettehän sitten kuvaa. Jaahas, tästä kaverista ei taida tänä iltana tulla parkettien partaveistä. Niin, jos tanssimaan tahtoo, niin ne ryypyt kannattaa jättää vetämättä, kuten Heikki totesi.

Mutta hei, tukkeutumattomia verisuonia havaittavissa! Muutama parikymppinen neitokainen seuraa orkesterin keikkaa lavan vieressä. Vaan ei, eivät he taida olla mitään tanssin aktiiviharrastajia, vaan bändin faneja tai jotain tyttöystäviä. Tanssikellarin narikkavirkailijan mielestä tanssikulttuuri on nuorentunut juuri iskelmäartistien osalta. Iskelmä tarjoaa nuorelle muusikolle leivän, ”vaikka rokkiahan ne haluaisivat soittaa”.

Vaikka ilta on vielä nuori ja toimittaja on ystävän tädin tavoin jäänyt parketin kosketusta vaille, on aika palata maan tasalle. Eittämättä paritanssi kiinnostaa yhä nuorempia, mutta Wanhan Tanssikellari ei taida olla se ensimmäinen paikka, jonne tullaan kokeilemaan tanssikursseilla opittuja muuveja. Siis portaat ylös ja ulos miettimään, missä jenkkajalkaa ja tangotaivutusta pääsisi testaamaan.

Oikeestaan tää juttu olisi loppunut tohon edelliseen kappaleeseen ja portaisiin, mutta seuraavana päivänä soittaakin Tellu. Hän on hankkinut puhelinnumeroni ravintolan henkilökunnalta ja kertoo ujostelevansa. Ettei kukaan vaan tunnista jutusta. Ja kun edellisenä iltana oltiin niin tanssin hurmassa ja ehkä pienessä hiprakassakin. Jotta julkinen häpeä vältettäisiin, päätän suojella tietolähteideni yksityisyyttä. Eli kaikkien tässä jutussa esiintyneiden nimet on muutettu. Mutta hei Tellu – eihän se Sepi kuitenkaan tätä juttua lue.

Wanhan Tanssikellari, Mannerheimintie 3 (Kaivopiha). Avoinna ma 11-14 ja 16-01, ti-to 11-14 ja 16-02, pe 11-14 ja 16-04, la 16-04.

Teksti: Ann-Mari Huhtanen, Kuvat: Timo Santala

We Love Helsinki