Aivan kuin Nosturin sijaan olisin astunut aikakoneeseen siirtyen vuoteen 1993, jollekin Amerikan takapajuiselle rock -klubille.
Kaikkialla vilkkui villapaitoja, pitkiä hiuksia, paksuja villapipoja, Air Jordaneita, rikkinäisiä sukkahousuja ja kuluneita nahkatakkeja. Pareja muodostui sen perusteella, sattuiko olemaan samanlainen flanellipaita. Bongasin jopa kaksi Sub Pop T-paitaa!
Olin niin vakuuttunut meiningistä, että yritin maksaa Budweiserini dollareilla. Baarimikko kuitenkin kieltäytyi transaktiosta vedoten surkeaan vaihtokurssiin.
Yleisön keski-ikä oli suunnilleen 15, mikä oli loistavaa. Kukaan ei turhia patsastellut, vaan jengi heilui musiikin tahdissa ansiokkaalla antaumuksella. Pankin räjäyttti viimeistään oiva Nirvana -tribuutti. Illan muista bändeistä ei ole tarpeen mainita muuta kuin se, että en voi suhtautua vakavasti mihinkään, millä on päällään nahkaliivit.
”Nirvanan” pojat eivät edes yrittäneet soittaa biisejä alkuperäisille uskollisesti, vaan murjoivat ne kaikki uuteen uskoon. Lava täyttyi holtittomista pogoilijoista heti toisen biisin aikana, eikä kestänyt aikaakaan, kun he myös alkoivat putoilla sieltä alas.
Laulaja kantoi Kurt -vainaan haamua niin vakuuttavasti, että saattoin kuvitella Mr. Cobainin haudassa kääntyilyn sijaan keskittyvän hyväksyvään nyökyttelyyn. Menon kruunasi lavalle säännöllisin väliajoin eksynyt valkoisiin pukeutunut neito, joka muistuttu hätkähdyttävästi Courtney Lovea.
Kundit eivät myöskään suostuneet yleisön sinnikkäästä vaatimuksesta huolimatta soittamaan Smells Like Teen Spiritiä. Ensin ajattelin, että on se kumma, kuinka jo kuolleen miehen kusi voi vielä nousta (jonkun toisenkin) päähän. Sitten kuitenkin tajusin kysyä itseltäni ratkaisevan kysymyksen: ”Olisiko oikea Nirvanakaan sitä biisiä soittanut?”
Niinpä. Täyden kympin Grungeteatteria.
Teksti: Taneli Hermunen, Kuvat: Samuli Huttunen
