Rakkauden Helsinki: Tullisaaren puisto

Sarjassa etsimme Helsingistä ne täydellisimmät treffipaikat. Ensimmäisessä osassa Tessa Tapaninen esittelee Laajasalossa sijaitsevan romanttisen Tullisaaren kartanon maita.

Ne taisivat olla toiset treffit. Meidän oli tarkoitus mennä Kaisaniemeen Maailma kylässä -festareille, mutta vettä tuli kuin saavista. Festarikojuruokailu vaihtui ruoanlaittoon luonani.

Auringon alkaessa taas pilkistää pilvien välistä päätimme lähteä ulos ihastelemaan loppukevättä. Kävelimme Tullisaaren puistoon.

Puistossa on kaksi karttaa, joihin on nimetty polkuja ja paikkoja. En itse ole koskaan kiinnittänyt tarkempaa huomiota niihin, mutta seuralaiseni pysähtyi toisen kartan eteen lukemaan tekstejä.

”Hei täällä on kihlauskallio”, huomasi seuralaiseni. Kommentti sai minut hieman vaivaantuneesti hymyilemään ja kääntämään katseeni pois. En ollut koskaan aiemmin kuullut siitä. Katsottuani paikan kartalta, osasin kiertää sen kaukaa.

Käveltyämme jonkin matkaa rantaviivaa seurailevaa polkua pitkin, kysyin mitä hän piti puistosta. Hän vastasi haluavansa tulla sinne kanssani vielä uudemman kerran. Nyt olemme olleet yhdessä jo yli puoli vuotta. Puistoon olemme palanneet monesti.

Tullisaaren puisto on kaunis vuodenajasta ja säästä riippumatta. Alkukesästä on ihanaa käyskennellä kukkivien lehmusten ja syreenien tuoksun täyttäessä ilman. Yhtä ihanaa on pussailla lumisen tammen katveessa, katulamppujen kelmeän valon kuultaessa lehtien läpi.

Koko puistossa vallitsee 1900-luvun alun porvaristunnelma. Vanhassa huvilassa mäen päällä asui vuosisadan vaihteessa Aino Akctè, ensimmäinen suomalainen kansainvälinen oopperatähti.

Huvilan alapuolella sijaitsee entinen kalkkikaivoksen sisäänkäynti 1600-luvulta. Nykyisin paikalla on vain oudon muotoinen lampi. Tullikan kärjestä on Helsingin kaunein maisema ja auringonlasku: sieltä näkee koko kantakaupungin siluetin.

Tullisaaren ulkoilupuistoon (Tuurholmantie, Laajasalo) pääsee mm. bussilla nro 88 Herttoniemen metroasemalta.

Teksti: Tessa Tapaninen, Kuvat: Topi Vanhatalo

We Love Helsinki

Nettivinkki: Bongaa patsas!

Helsingin kaupungin taidemuseon Julkiset veistokset –tietokannassa voi selailla kuvia Helsingissä sijaitsevista patsaista sekä lukea niiden historiasta. We Love Helsingin toimittaja päätti tietokantaa apunaan käyttäen ottaa selvää, mitä Iso Roballa seisoskeleva lyhtypylvään näköinen patsas oikein esittää.

Seison hämmästyneenä Iso Roballa Punavuoressa. Olen kulkenut tästä kymmeniä kertoja, mutten ole koskaan aikaisemmin kiinnittänyt huomiota kadun itäpäässä seisovaan ihmishahmoa muistuttavaan patsaaseen.

Pahempaa: en ole ainoastaan jättänyt kiinnittämättä siihen huomiota, vaan olen illan ja yön hämärässä (sillä silloinhan täällä tulee yleensä liikuttua) pitänyt pitkän ja kapean mallista patsasta lyhtypylväänä. Päätän korjata aikaisemman välinpitämättömyyteni ja ottaa patsaasta enemmän selvää.

Kaupungin taidemuseon sivujen mukaan Helsingissä on ”yli 400 ulkoveistosta, ympäristötaiteen teosta ja historiallista muistomerkkiä”. Julkiset veistokset- tietokannassa veistoksia voi selailla nimen tai taiteilijan mukaan listattuna, hakea eri kriteerien perusteella tai tutkia kartasta, missä eri veistokset sijaitsevat.

Jokaisesta veistoksesta löytyy yksi tai useampikin kuva, perusfaktat, kuten tekijä ja aika, sekä lyhyt kuvaus teoksesta ja mahdollisesti muuta taustatietoa.

Iso Roobertinkadun päässä sijaitseva patsas paljastuu sivuston Veistokset kartalla -toiminnon avulla kuvanveistäjä Björn Weckströmin Viheltävä helsinkiläinen -teokseksi, joka on seisonut Punavuoressa vuodesta 1995 lähtien.

Taiteilijan mukaan teos on "omistettu hyväntuulisten, auttavaisten ja suvaitsevaisten helsinkiläisten kunniaksi". Patsas on siis pystytetty mielestäni oivalliselle paikalle, vaikka voisimme ottaa viheltelijästä vielä enemmänkin esimerkkiä.

Lisäksi Taiteilijat abc -listauksen kautta selviää, että Wickström on suunnitellut myös kaksi muuta Helsingistä löytyvää patsasta: Pasilassa Ison Pajan edustalla sijaitsevan Narkissoksen (1982) sekä luultavasti useammille tutun, Kluuvikadulta löytyvän Fazerin kukon (1991).

Aikaisemmat ajatukseni Fazerin kahvilan edessä sijaitsevasta patsaasta linnun ja ankkurin välimuotona eivät siis ole menneet täysin metsään!

Patsaiden lisäksi kaupungin julkisesta tilasta löytyy muutakin tutustumisen arvoista: Helsingin kaupunginmuseon muistomerkit-tietokannasta voi etsiä tietoa Helsingissä sijaitsevista lähes sadasta erityyppisestä muistomerkistä, joista vanhimmat ovat peräisin 1700-luvun lopulta.

Palvelusta löytyy kuva, perusfaktat sekä lyhyesti taustatietoa. Haku toimii kaupunginosan, muistomerkin tyypin ja ajanjakson mukaan.

Molempien tietokantojen avulla voi helposti tutustua Helsinkiin ja sen historiaan. Jos ei huvita lähteä patsasbongailemaan kaupungille, nettisivustot sopivat mainiosti myös virtuaalimatkailuun.

Julkiset veistokset
Muistomerkit

Teksti: Laika Nevalainen, Kuva: Tuomas Sarparanta

We Love Helsinki

Helsinki kirjoissa: Katja ja Wenzel Hagelstam - Hetki Helsingissä

Helsinki kirjoissa -artikkelisarjassa tarkastellaan millaisena Helsinki näyttäytyy kauno- ja tietokirjallisuudessa. Tunnistammeko muiden kuvaaman kaupungin omaksemme vai kohtaammeko kirjan sivuilla vieraan kaupungin? Toisten Helsinki kun tuntuu välillä olevan niin kovin erilainen. Sarjan ensimmäisessä osassa Laika Nevalainen tutustuu Katja ja Wenzel Hagelstamin Helsinkiin.

Katajanokalla sijaitsevan Olofsborgin talon suunnitteli 1800- ja 1900-luvun vaihteen Suomen menestyneimpiin kuulunut arkkitehtitoimisto Gesellius, Lindgren ja Saarinen. Jugendin ystävien iloksi Hetki Helsingissä -kirjasta löytyy runsaasti kuvia heidän suunnittelemistaan rakennuksista.


Yllätyksetön Hetki Helsingissä

Pikaisen selailun perusteella Katja ja Wenzel Hagelstamin kirja Hetki Helsingissä vaikuttaa turisteille tarkoitetulta Helsinkiä esittelevältä kuvakirjalta. Takakannen teksti ja lupaukset kuitenkin herättivät minussa toiveita enemmästä. Valitettavasti jouduin pettymään.
Kirjan päätekijät ovat isä ja tytär, tv:stäkin tuttu antiikkiasiantuntija ja –kauppias Wenzel Hagelstam ja valokuvaaja Katja Hagelstam. Kirja alkaa lyhyellä esittelyllä Helsingin historiasta sekä vuonna 1941 Helsingissä syntyneen Wenzelin lapsuus- ja nuoruusvuosien muistelolla. Muuten tekstiä on vähän; kuvat ovat pääosassa. Esiteltävät kaupungin osat tai ”hetkien paikat”, kuten kirjan tekijät niitä kutsuvat, on jaettu 38 lukuun.

Takakansi lupaa ”tuttuja ja tuntemattomia näkymiä” (paino sanalla tuttuja) Helsingistä sekä yllättävääkin otetta ja vakuuttaa, että ”elämää kuhisevia asuinalueita” löytyy keskustan lisäksi myös muista ilmansuunnista. Kirjoittajat eivät kuitenkaan vaikuta itse vakuuttuneen teeseistään. Vaikka kirjassa on kuvia myös esimerkiksi Vuosaaresta, Tapanilasta ja Viikistä, suurin osa kuvista on keskusta-alueelta. Teoksen näkökulma Helsinkiin on aika tavanomainen, eikä juuri tuota lukijalle ahaa-elämyksiä. Monet kuvista ovat kaupungin kuuluisimmista tai historiallisesti arvokkaimmista rakennuksista. Myös kertomuksia ja faktoja on enemmän esimerkiksi Eirasta tai Ydinkeskustasta kuin Laajasalosta tai Kontulasta.

Vaikka monissa kuvissa on tuttuja rakennuksia, kirjan parasta antia ovat kuvatekstit rakennusten historiasta ja taustasta. Esimerkiksi Eduskuntatalon "lattia ja ovenpielet ovat ruotsalaista Kolmården-kiveä, seinä- ja ikkunasyvennykset italialaista Carraran alueen calacata-marmoria".

Keskittyminen keskustan kaupunginosiin varmasti johtuu pitkälti siitä, että Wenzel itse on asunut suurimman osan elämästään Bulevardilla. Hän toteaakin, että ”Bulevardi on edelleen minun Helsinkini ydin”. Myös teoksen ruotsinkielinen nimi Vårt Helsingfors kertoo totuuden siitä, että kirjassa on kyse enemmän Hagelstamien Helsingistä kuin pyrkimyksestä esitellä kaupunkia laajemmin. Hagelstamien olisi ehkä kannattanut rehellisesti keskittyä vain keskusta-alueen kuvaamiseen, sillä sitä kohtaan heillä riittää todellista intohimoa.

Kaupunginosien historiasta kirjoitetut lyhyet poiminnat muistuttavat ansiokkaasti muutoksesta, joka on kaupungissa jatkuvaa. Esimerkiksi Katajanokka ja Punavuori eivät aina ole olleet yhtä ns. hienoja asuinalueita, kuten nykyään ajatellaan. Toisaalta yleisvaikutelma kirjan luomasta Helsingistä on mielestäni turhan lähellä sitä virallista kuvaa, jonka Helsingin kaupunki pyrkii välittämään lisätäkseen kaupungin myyntiarvoa ja houkuttelevuutta turistien silmissä. Yhdessä kuvatekstissä todetaan, että ”Helsingissä on paljon mielenkiintoisia piilopaikkoja, joissa kaupunkilaiset asuvat ja viihtyvät”. Olisinkin toivonut enemmän kertomuksia ja kuvia tällaisista paikoista, joihin ei törmää joka päivä kaupungissa liikkuessaan.

Tällaisen mielenkiintoisen piilopaikan ei kuitenkaan tarvitse mielestäni olla salainen soppi tai konkreettinen paikka. Se voi olla esimerkiksi helposti huomaamatta jäävä yksityiskohta kuten Fredrikinkadun ja Kansakoulukadun kulmassa olevan talon katonreunan ornamentit tai punaista pakettiautoa katsovasta naisesta kertova kaivonkansi Stockmannin kulmalla. Tai se voi olla uusi näkökulma tai tapa katsoa Helsinkiä. Minä koin tällaisen hetken viimeksi viikko sitten vieraillessani Hakasalmen huvilassa: näytteillä olleiden valokuvien ihailun lomassa katselin myös ulos huvilan ikkunoista ja huomasin, miten hienosti Tuomiokirkon ja Kansallisteatterin kupolit tai Kiasma ja Lasipalatsi kävivät keskustelua keskenään.

Hagelstamien tallentama arkinen "piilopaikka": mattoja kuivumassa Sammaltien, Somerontien ja Kangasalantien rajaamassa korttelipihassa Vallilassa.

Teksteissä näkyy niiden kirjoittajan Wenzel Hagelstamin ammatti antiikin parissa ja kiinnostus historiaan. Hänelle tärkeää on asioiden alkuperä ja monet kerrotut tarinat ovat nimenomaan rakennuksen suunnitelleista arkkitehdeista sekä rakennuttajista. Kirjan näkökulma Helsinkiin ja sen historiaan on romanttinen, mikä on mielestäni tylsä ja helppokin valinta kirjoittajilta. Toisaalta se sopii kirjan henkeen, sillä omaavathan hetket, jotka parhaiten muistamme tai haluaisimme muistaa, usein kultaisen reunuksen tai romanttisen sivuäänen.

Katja Hagelstamin ottamat kuvat ovat kauniita, mutteivät mitenkään erikoisia muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Ihmeellisintä on, että kuvissa on hyvin vähän ihmisiä. Kuvat ovat pääasiassa rakennuksista. Lähelle itse helsinkiläisiä kuvissa ei mennä: intiimeimmässä kuvassa on satunnaisen punavuorelaisen pyykkejä kuivumassa. Eniten pidin siitä, että kuvia löytyy kaikilta vuodenajoilta ja että joidenkin alueiden tai arkkitehtien suunnittelemista rakennuksista on koottu aukeaman kokoisia kollaaseja. Kuvateksteistä sen sijaan löytyy paljon mielenkiintoista pikkutietoa. Vai tiesitkö esimerkiksi, että Uspenskin katedraali on rakennettu Krimin sodassa tuhoutuneen ahvenanmaalaisen Bomarsundin linnoituksen tiilistä tai että Helsingin ensimmäinen helikopterikenttä tehtiin Postitalon katolle?

Vaikka tekijät alkupuheenvuorossaan toteavat, ”helsinkiläiselle kaupunki ei ole vain taloja ja katuja vaan koko eletyn elämän kartta”, hyvistä aikeistaan huolimatta Hagelstamit eivät onnistu välittämään Helsingistä kovin elävää kuvaa, vaan kuvaus jää nimenomaan vain rakennetun ympäristön tasolle. Kirjaa voisi pitää tavallista turistiopasta parempana vasta, kun kuviin yhdistäisi omat tarinansa ja hetkensä Helsingissä. Nyt kuvissa näkyvät vain kirjan nimessä mainostettujen hetkien kulissit ja sen nimi voisi hyvin olla Helsinkiläisiä rakennuksia.

Katja ja Wenzel Hagelstam: Hetki Helsingissä (2007, WSOY)

Teksti: Laika Nevalainen, Kuvat: Katja Hagelstam

We Love Helsinki

Urban Exploration: Rautatieaseman kellotorni

Urban Exploration -juttusarjassa käydään paikoissa, jotka ovat kaupungin katveessa: piilossa, salassa tai suljettuja. Sarjan ensimmäisessä osassa WLH:n toimittaja kiipeää Rautatieaseman kellotorniin.

Itä. Länsi. Pohjoinen. Etelä. Ilmansuunnat on polttomerkitty koristeellisin kirjaimin valtavia kelloja ympäröiviin ajan patinoimiin lautoihin. Kellojen koneisto ja viisarit rutisevat tasaisin väliajoin, ja vanhoissa puurakenteissa leijuu hienoinen tervan tuoksu. Kelmeä valo kajastaa sisään numeroaukoista.

Alhaalla Rautatientorilla pysäkeille kiirehtivät ihmiset ovat kutistuneet mitättömiksi muurahaisiksi. Minut valtaa surrealistinen tunne siitä, että olen Helsingin keskustan absoluuttisessa keskipisteessä ja silti ikään kuin sen ulkopuolella. Paikassa, jonka kaikki helsinkiläiset ovat nähneet, useat jopa päivittäin, mutta jossa niin harva on päässyt käymään: Helsingin Rautatieaseman kellotornissa.

”Itse asiassa alunperin, kun kellotorni valmistui vuonna 1921, kaksi vuotta itse aseman jälkeen, se oli yleisölle avoin” , kertoo VR:n markkinointisuunnittelija Pertti Jelekäinen noustessamme tornin sisäreunoja kiertäviä rappusia ylös. Tuolloin helsinkiläiset pääsivät torniin ihailemaan sisällisodasta toipuvan kaupungin silhuettia 48,5 metrin korkeudesta nimellistä pääsymaksua vastaan.

Muutaman vuoden päästä torni kuitenkin suljettiin, koska puuportaat kuluivat niin uhkaavaa vauhtia, ja siitä lähtien sinne on päässyt vain erityistapauksissa. Turvallisuusriskien vuoksi mahdollisuutta ei pahemmin markkinoida, ”mutta kyllä tänne vieläkin voivat ryhmät päästä, jos vain etukäteen kysyy ja sopii.” Varsinkin arkkitehtiopiskelijoita käy kuulemma paljon.

Jokaiseen ilmansuuntaan suunnatut kellot ovat vaikuttavan massiivisia sisältä päin katsottuna. Yhden kellon leveys on 3,3 metriä. "Puolitoista metrinen minuuttiviisari painaa 60 kiloa ja metrin mittainen tuntiviisari 40 kiloa", latelee Jelekäinen vaikuttavia faktoja. Hän myös kertoo, kuinka ennen numeroaukot valaistiin valonheittimin. Vielä 90-luvullakin niissä jokaisessa oli oma lamppu loistamassa öin ja päivin. ”Jotta kuuma täällä oli, varsinkin kesäisin.”

Vielä 1800-luvun alussa meri ulottui Töölönlahdelta aina Espan puistoon ja Runebergin patsaalle asti. Tuo Kluuvinlahtena tunnettu soinen merenlahti täytettiin soraisella irtomaalla ja nykyinen rautatieasema rakennettiin sen päälle täyttömaalle vuonna 1919. Paalutukset sen alapuolella ovat vieläkin alkuperäisiä, ”eli aika huteralla pohjalla ollaan” toteaa Jelekäinen. Torni sen sijaan rakennettiin rantakallion päälle, ja se seisoo tukevalla maalla.

Ainoita vakituisia asukkaita ovat tornin puurakenteissa pesivät pulut, mutta torni on historiansa aikana nähnyt monenlaisia vieraita. Toisen maailmansodan aikaan Lotat suorittivat sieltä käsin Helsingin ilmavalvontaa, ja ruumishuoneenakin se on ehtinyt toimia. Ja onpa kellotornissa vietetty 26 kutsuvieraan häitäkin.

”Mjölken stiger 3 mk?” kysyy seinälle liimatun Nya Pressenin kansi vuodelta 1957.

Suurimman yllätyksen Jelekäiselle tarjosi kuitenkin mikkeliläinen sankarimatkailijoiden ryhmä, joka pyysi päästä torniin käymään Helsingin vierailullaan. He kertoivat käyneensä siellä edellisen kerran tasan kymmenen vuotta sitten ja halusivat juhlistaa vuosipäivää uudella käynnillä. Ylös torniin päästyään eräs miehistä kipusi kellojen yläpuolelle tornin rakenteisiin ja ojensi kätensä erään nurkkapalkin päälle. ”Vielähän tämä täällä on” , totesi hän hymyillen pölyinen vinettopullo kädessään.

Rautatieaseman kellotorni, Asema-aukio. Avoinna sopimuksen mukaan. Vierailulle mielivät ryhmät voivat ottaa yhteyttä VR:n myyntipalvelupäällikköön Hannele Karvoseen.
(Puhelinnumero: 040-8663899, sähköposti: hannele.karvonen@vr.fi) Tulevan vuoden aikana kellotornia tosin valitettavasti remontoidaan, joten pääsyä ylös myös rajoitetaan.

Teksti ja kuvat: Timo Santala

We Love Helsinki