Minä Menen: Elokuvia baareissa

Olen kokenut yhden elämäni parhaista elokuvaelämyksistä vuoden 2008 R&A -festareilla. Elokuva oli hyvä, Vicen tekijöiden Heavy Metal in Baghdad, mutta varsinaisen vaikutuksen tekivät poikkeukselliset puitteet. Dubrovnikin punainen samettinojatuoli jolle mahtui käpertymään, lasi viiniä ja viinirypäleitä. Baari pidettiin auki koko elokuvan ajan, toki himmennytetyillä valoilla.

Leffan aikana ehti juoda mukavasti muutaman lasillisen ja vaikka olin yksin liikkeellä, en tuntenut oloani yksinäiseksi. Olihan minulla elokuva seuranani. Dubrovnik toimi hyvin myös elokuvateatterina.

Siitä lähtien olen miettinyt, miksei baareissa katsota enemmän elokuvia. Jättimäisten leffakompleksien sijaan elokuville voitasiin etsiä muualtakin uusia esityspaikkoja; puistoista, teattereista tai vaikka parkkipaikoilta.

Tänä syksynä ajatukseeni on selkeästi tartuttu. Bellyssä starttasi syyskuussa Doc Lounge -dokkariklubi. Sen mainostetaan soveltuvan "kaikille, jotka pitävät dokumenttielokuvista, baarihengailusta ja hyvästä tunnelmasta". Tänään torstaina 26.11.2009 Bellyssä nähdään The Sound of Insects. Pätkä on tänä vuonna ehdolla Euroopan elokuva-akatemian parhaan dokumenttielokuvan Prix ARTE -palkinnon saajaksi. Dokumenttia lämppää autoläheteistä kertova lyhytelokuva Ruuhka ja elokuvien jälkeen pidetään keskustelutilaisuus dokumentin ja fiktion välisestä rajasta.

Myös Cafe Caruselissa on näytetty lokakuusta lähtien kokoillan elokuvia. Ensi viikolla, keskiviikkona 2.12.2009 esitetään Dziga Vertovin 1929 valmistunut mykkäelokuva Mies ja Elokuvakamera. Pätkää säestää vanhan ajan malliin liveorkesteri.

Toki kaltaiseni leffadiggarin täytyy henkisesti varatua siihen, että elokuvien aikana "katsomossa" puhutaan ja liikutaan enemmän kuin teattereissa, mutta se on omiaan lisäämään tunnelmaa.

Mies ja Elokuvakamera 2.12.2009 Cafe Caruselissa (Merisatamanranta 10, Kaivopuisto)

Doclounge: The Sound Of Insects - record of a mummy 26.11.2009 klo 19 Ravintola Bellyssä (Uudenmaankatu 16, Punavuori)

http://doclounge.se/helsinki/

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Pernilla Sjöström

We Love Helsinki

Iskelmän salaisuutta etsimässä – Syystanssit Ravintola Bellyssä

Iskelmä- ja lavatanssit mielletään usein keski-ikäisten ja eläkeläisten pariskuntien harrastukseksi. Toimittajamme Tiina Kivelä päätti ottaa selvää, onko kyseessä pelkkä myytti vai onko iskelmä kenties laajentamassa reviiriään.

Ennen asian syvempää tarkastelua on syytä kertoa, että kiinnostukseni lavatansseihin on alkuperäinen syy, miksi eksyin tämänkin blogilehden toimitukseen. Niihin hurahtaneena halusin selvittää erilaisia mahdollisuuksia jatkaa harrastusta. Tänä iltana tarkoituksenani oli myös ottaa selvää olisiko vastaavista tanssiaisista We Love Helsingin järjestämien tanssien manttelinperijäksi.

Löydän itseni äkkiarvaamatta triplabuukatussa perjantai-illassani matkalla Bellyyn. Tiedossa olisi Martti Servo & The Moods -viihdeduon keikka, jonka jälkeen iskelmäjammailua Radio Helsingin Iskelmäiltama- ohjelmasta tuttujen DJ:den sävelten tahdissa. Paikalle saapuessani huomaan kuitenkin olevani auttamattomasti myöhässä – Martti Servo on jo esiintynyt. Väkeä on silti paikalla reilusti ja tunnelma on odottava. Ensimmäisen, vihreäseinäisen salin takaa alkaa kuulua musiikkia. Pujottelen tieni punaseinäisen tanssisalin puolelle. Tanssilattia on puolillaan pääosin alle kolmikymppisistä koostuvaa juhlakansaa. Muutamat tanssivat pareittain, mutta suurin osa tanssii isommissa ryhmissä. Tapahtuma ei mitenkään ole verrattavissa perinteisiin lavatansseihin. Iskelmä kuitenkin raikaa ja tanssilattialla kaikki pyörähtelevät ja twistaavat tanssin huumassa. Lavalla varsinaiseen esiintyjäkaksikkoon kuulumaton showmies rummuttaa pohkeidensa välissä olevaa mustaa laatikkoa.

Iskelmäiltaman DJ:t, Olli Sirén ja Mikko Mattlar.

Yritän löytää väenpaljoudesta tanssiparin, joilla olisi jonkinlaista lavatanssi- tai iskelmätaustaa – siinä kuitenkaan onnistumatta. Viimein lähes voitonvarmana siitä, että nyt olen onnistunut bongaamaan oikean iskelmäkonkarin, suuntaan kulkuni tanssilattialle. Hups vaan, ja toimittajaa viedään. Huomaan pyöriväni ohjauksessa villisti ympäri tanssilattiaa. Taisivat korot käydä useaan otteeseen melkein kattolampuissakin. Tiedustellessani partnerini iskelmämieltymyksiä saan kuitenkin tutun vastauksen: ”En mä nyt ihan hullu oo. Sehän on jotain, mitä meidän vanhemmat on joskus jortsuillu.”

Mikä sitten saa ihmiset tanssimaan ihan vain tanssimisen ilosta? Kysymys itsessään sisältää jo yhden vastauksen, mutta toinen syy voisi olla tanssien aikaansaama teatterimainen tunnelma. Tämä teoria sopii erityisesti kellohametanssien suosioon. Ihmiset saavat teeman mukaan pukeutumalla ottaa jonkun toisen henkilön roolin. Syynä voisi olla myös nuorten aikuisten viimeinen pako lapsuuteen. Iskelmä on niitä harvoja ”vanhempien juttuja”, joita ei ole vielä päässyt kokeilemaan. Niin tai näin, joka tapauksessa ihmisillä tuntuu olevan hauskaa ja tarkemman analyysin antamiseen vaaditaankin vielä lisää tutkimustuloksia.

Epätodellisissa tunnelmissa poistun Bellystä. Iskelmä on näyttäytynyt nyt kaksissa erilaisissa kasvoissa. Miten moneen muotoon tämä kameleontti vielä taipuu? Tihrustan ovella vihreällä seinällä olevaa punaista tekstiä:” The first James Bond film.” Hymyilen ja melkein tekisi mieleni nipistää itseäni käsivarresta. Olikohan tämäkin ilta vain elokuvaa.

Ravintola Belly, Uudenmaankatu 16, Punavuori.

We Love Helsinki Jäähyväistanssit 17.10.2009 Valkoisessa Salissa. Tapahtuma Facebookissa.

Teksti: Tiina Kivelä, Kuvat: Mirkku Pervonsuo

We Love Helsinki