Starttasin taiteiden yöhön loppukesän auringon lämmittämältä Uimastadionilta. Stadikan vakituisena käyttäjänä vanhan kesäpaikan valjastaminen kulttuurille vaikutti kokemisen arvoiselta idealta. Tapahtuma oli sijoitettu hyppyaltaaseen, jossa kellui jo alkuillasta kymmeniä ihmisiä. Uteliaita uimareita liittyi jatkuvasti jo altaassa lilluvien joukkoon. Hihitys ja iloiset virneet hallitsivat osallistujien kasvoja: tässäpä taidemuoto, jota kukaan ei tuntunut ottavan turhan tosissaan. Toisaalta, kuinka vakavana voi pysyä, kun tärisee altaan reunalla oranssi kellukemakkara kädessään?
Alkuillan musiikista vastasi äänitaiteilija Joel Cahen, joka operoi monimutkaisen näköistä laite- ja johtokasaa altaan reunalla. Stadikalla kuultavan setti oli Cohanin mukaan tehty kertomukselliseen rakenteeseen, jossa hän hyödynsi erilaisia musiikkityylejä, äänitehosteita ja elokuvien äänimaisemaa. Mukaan oli päässyt hauskoja ja tunnistettavia makupaloja, kuten bingoemännän numeroiden luenta. Äänet toistuivat uima-altaan pohjalle upotettujen kaiuttimien kautta.
Nappasin itselleni makkarakellukkeen ja hyppäsin veteen. Päässäni soi J. Karjalaisen biisi Merenneitoni ja minä, mielessäni vilisi kuvia Arielista ja laulavista ravuista. Into ja mielikuvat vajosivat ensimmäisen kahden minuutin jälkeen hyppyaltaan pohjaan. Yritin sukeltaa, mutta takapuoli pulpahti pintaan ja kylmettyi. Viiltävät sahan äänet ärsyttivät sekä pinnan ylä- että alapuolella. Hetken räpiköimisen, uimalasien asettelun ja sukellusharjoittelun jälkeen sain ajatuksesta kiinni. Pinnan alla taustahäly katosi, ja lilluin henkäyksellisen kestäviä hetkiä täydellisessä hiljaisuudessa ja pehmeydessä. Muiden äänien puuttuminen ja pohjassa liikkuvat sukeltajat loivat vaikutelman unenomaisesta maailmasta, jossa Cahenin äänimaailma vallitsi rikkaana ja intiiminä.
Wet Sounds tarjosi uudenlaisen nauttia niin yksinkertaisesta asiasta kuin ääni. Toisaalta myös pisti pohtimaan, kaikkia niitä mahdollisuuksia, joihin uimahalleja voisi käyttää urheilun lisäksi. Cahen totesi, että vedenalainen äänigalleria sopii loistavasti tietyille erikoisryhmille, kuten raskaana oleville tai lapsille. Samalla se uppoaa kuitenkin isoillekin massoille, koska se on taidemuotona konstailematon ja helposti nautittava.
Wet Sounds -kotisivut
Teksti: Minna Laine, Kuvat: Antti Tuomola
Jarna Huvila kelluu makkaroiden avulla ja nauttii musiikista.
Nappasin itselleni makkarakellukkeen ja hyppäsin veteen. Päässäni soi J. Karjalaisen biisi Merenneitoni ja minä, mielessäni vilisi kuvia Arielista ja laulavista ravuista. Into ja mielikuvat vajosivat ensimmäisen kahden minuutin jälkeen hyppyaltaan pohjaan. Yritin sukeltaa, mutta takapuoli pulpahti pintaan ja kylmettyi. Viiltävät sahan äänet ärsyttivät sekä pinnan ylä- että alapuolella. Hetken räpiköimisen, uimalasien asettelun ja sukellusharjoittelun jälkeen sain ajatuksesta kiinni. Pinnan alla taustahäly katosi, ja lilluin henkäyksellisen kestäviä hetkiä täydellisessä hiljaisuudessa ja pehmeydessä. Muiden äänien puuttuminen ja pohjassa liikkuvat sukeltajat loivat vaikutelman unenomaisesta maailmasta, jossa Cahenin äänimaailma vallitsi rikkaana ja intiiminä.
Wet Sounds tarjosi uudenlaisen nauttia niin yksinkertaisesta asiasta kuin ääni. Toisaalta myös pisti pohtimaan, kaikkia niitä mahdollisuuksia, joihin uimahalleja voisi käyttää urheilun lisäksi. Cahen totesi, että vedenalainen äänigalleria sopii loistavasti tietyille erikoisryhmille, kuten raskaana oleville tai lapsille. Samalla se uppoaa kuitenkin isoillekin massoille, koska se on taidemuotona konstailematon ja helposti nautittava.
Wet Sounds -kotisivut
Teksti: Minna Laine, Kuvat: Antti Tuomola
