Näytetään tekstit, joissa on tunniste Galleriat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Galleriat. Näytä kaikki tekstit

27.1.10

Kettu 2000 -näyttely pohtii identiteettiä


Kettu 2000
on kolmen nuoren valokuvataiteilijan muodostama ryhmä, joka avaa tammikuussa Galleria Jangvaan näyttelyn projektistaan Toiset Kengät. Lumisena joulukuun iltana keskustelin ryhmän kanssa siitä, miltä tuntui elää toisen ihmisen elämää viikon ajan.

Toiset kengät -projektissa Kettu 2000 -ryhmän jäsenet vaihtoivat elämiä keskenään viikon ajaksi. Itse vaihto tapahtui viime elokuussa, mutta projektin valmistelun Pinja Sormunen, Emma Suominen ja Vanessa Virmajoki aloittivat jo noin vuotta aikaisemmin. Projektin lähtökohtana oli identiteetti yleisesti ja sen muodostuminen. ”Haluttiin viedä identiteetin käsite uudelle tasolle”, Suominen täsmentää. Sormunen asuu Helsingissä poikaystävänsä kanssa. Hänen kenkiinsä viikon ajaksi astui Suominen. Suominen asuu myös Helsingissä ja hänen paikalleen matkusti Lontoosta Virmajoki. Sormunen puolestaan otti lennon kohti Lontoota, jossa Virmajoki asuu veljensä ja kahden kämppiksen kanssa. Tyttöjen piti tarkoin noudattaa etukäteen määrättyä päivä- ja viikko-ohjelmaa. Omaan elämään ei ollut luvallista olla yhteydessä – edes omille vanhemmilleen ei saanut soittaa.



Nuoret taiteilijat palauttavat mieleensä kesäisiä tapahtumia projektista lumen tuiskutessa helsinkiläiskahvilan ikkunalaseja vasten.

Keskustelu pulppuaa iloisesti, kun naiset pohtivat ryhmänsä nimen alkuperää. ”Varmaan baarista”, Suominen toteaa heti. Sormunen muistelee nimen saaneen alkunsa väärin kirjoitetun elokuvatuotantoyhtiö 20th Century Foxin nimestä. Nimellä on myös monia eri merkityksiä. ”Foxy Lady”, Suominen sanoo, ja lisää kettujen olevan hyvin suojelevia pentujaan kohtaan sekä joskus jopa yksiavioisia. ”Me ollaan 2000-luvun kettuja”, Ketut myöntävät hymyillen.



Vaikka vaihtoviikko on selkeästi ollut Ketuille rankka, eivät he silti muuttaisi projektissaan mitään. Eläessään toisen ihmisen elämää, naiset saivat lisää varmuutta itseensä ja heidän omat valintansa selkeytyivät. Arjen ongelmat, jotka ennen vaikuttivat suurilta, eivät paluun jälkeen tuntuneetkaan enää niin pahoilta. Ajatusmaailma muuttui ja etenkin käsitys identiteetistä. ”Sitä ajatteli, että tää on se meidän projekti, mutta paluu arkeen olikin uusi oma projektinsa”, Sormunen lisää yllättyneenä. Virmajoki mainitsee myös, että ”mulla on sellainen olo, että meidän kolmen suhde toisiimme on muuttunut pysyvästi jollain tavalla, mutten osaa ihan vielä määritellä miten.”



Tammikuun lopulla galleria Jangvaan avataan näyttely, johon Ketut ovat koonneet viikon varrella keräämänsä materiaalin. Omien sanojensa mukaan heidän näyttelystään on tulossa todella intiimi. ”Raastavan rehellinen, röyhkeä ja runsas”, Suominen naurahtaa lisättyään vielä viimeisenkin määritelmän. Sormusen vielä jatkaessa: ”Kolme tarinaa toiseudesta.” Lukiessaan tyttöjen kirjoittamia tekstejä ja katsellessaan kuvia projektin ajalta, katsojalle saattaa helposti tulla tunne, että kuvauksessa on jotain samaa kuin joku kertoisi tarinaa parhaalle ystävälleen. ”..tai itselleen”, Suominen täsmentää käsitystäni: ”Emme halua, että katsojalle jää näyttelystä kylmä tai ulkopuolinen olo.”

Aiheesta tuntuu riittävän keskustelua lähes loputtomasti, mutta johonkin on aina pakko lopettaa. Virmajoen pohdinta projektin sanomasta ja tarkoituksesta tuntuu avaavan vielä enemmän uusia kysymyksiä kuin antavan itse vastauksia, mutta sehän taitaa usein olla elämän tapa soljua eteenpäin.

”Kai sitä toivoisi, että katsoja saisi kiinni edes osasta niistä tunteista, mitä me käytiin läpi sen viikon aikana, ja että alkaisi kysellä kysymyksiä identiteetin rakentumisesta. Mun mielestä meidän projekti on sen luontoinen, että se koskettaa kaikkia, herättää kysymyksiä, tunteita ja ajatuksia, mutta ei anna mitään selvää statementtiä, eikä sen musta pidäkään. Toiset Kengät lähti kysymysten kyselystä, eikä me tiedetty, mihin se tulee meidät johtamaan. Musta edelleen tuntuu, että me ei olla ammennettu loppuun sen viikon varastoja.”

Kettu 2000: Toiset Kengät
28.1.2010 - 14.2.2010 Galleria Jangvassa (Uudenmaankatu 4-6, sisäpiha)

Teksti: Tiina Kivelä. Kuvat: Kettu 2000. Kuvitus: Nora Wegelius.

We Love Helsinki

27.9.09

Viiniä taiteella: Tää hetki on nyt!


Viiniä taiteella-juttusarjassa toimittajamme vierailevat taidenäyttelyiden avajaisissa raportoiden maistamastaan, kuulemastaan, kokemastaan ja tietysti myös näkemästään.


Mirkan avecina oli Emilia.

Törmään jo Ylioppilasaukiolla kukkapuskia piteleviin, huulipunattuihin avajaisvieraisiin. Ahtaudun tupaten täynnä olevaan hissiin ja saavun korkealle kaupunginkattojen tasalle Kalhama&Piippo Contemporaryyn.

Avaran gallerian valkoiset seinät on ripustettu ainakin näennäisen rennoin rantein täyteen
Rauha Mäkilän neonvärejä sykkiviä, erikokoisia maalauksia. Korkeassa, hallimaisessa tilassa sykkii myös tanssimusa, ja se on ihan täynnä ihmisiä. Puheensorina kilpailee musiikin metelin kanssa. Bongaan vastaanotto/vieraskirja/kauppojenhierontapöydältä ensimmäiset tyhjät pullot ja paljon lisää kukkia. Näyttelyn nimi All We Want Is Everything kuvaa tätä hetkeä vähän liiankin hyvin.

Tarjoiluille on varattu keskeltä hallia mustalla liinalla peitetty pöytä. Omiin jääpalakulhoihinsa ovat aseteltuina keisariolut- ja omenasiideripullot. Avaaja löytyy pöydältä, joten kaikki voivat näin ollen hoitaa omat ja kaveriensa juomatarpeet itse. Alkoholittomana juomana on vain muutama pullo vissyä ja se loppuu nopeasti. Nälkäisille suille ei täältä löydy täytettä.

Taiteilija erottuu kukkia ja onnitteluja vastaanottavana, fiftarileopardikuosimekossaan kiharat otsalla, yhtenä parhaiten pukeutuneena hahmona. Muutenkin tänne on kokoontunut kaupungin kerma, nuoria tyylikkäitä 20+ ja 30- rahakkaalta vaikuttavia henkilöitä. He huitelevat ympäriinsä pullot kädessä pillifarkkuineen ja pottatukkineen tauluihin sointuvissa kasarikuoseissa. Kuulumisten lomassa vaihdetaan poskisuudelmia, halauksia ja vakuuttavia kättelyjä. Mielessäni käy, että olen myöhästyneillä Flow-jatkoilla.

Musiikkia soittaa oikea dj, joka ei ole kuka tahansa nobody, vaan Maria Veitola. Glitterimekkoon pukeutuneena hän iskee levylautaselle tunnelmaan sopivaa kevyttä, huoletonta pumputusta. Molokon "The time is now… Lets make this moment last…" Tämäkin sopii kuvaan kuin jättisilmälasit hipsterin nenälle. Koen, että minua tykitetään tälle ajalle ominaisilla arvoilla: hetkellisyys, pinnallisuus, helsinkiläisyys, nuoruus, kauneus, coolius… Nämä välittyvät myös musiikkivideo-poseeraus-estetiikkaa huokuvista teoksista. Yritän löytää niistä jotain ironiasta kielivää, mutta ainakin tässä ympäristössä esitettynä ja näiden ihmisten ympäröimänä epäonnistun.

Maalauksissa jokaisen teoksen nimi kuin hittibiisi: He’s Not Like Them Other Boys, Bulletproof, Half Of The Whip ja Hot Chick That You Cant Even Touch. Aika hottia. Vielä jos viittaan Flow-jatkoihin, niin muutama teos on nimetty Flow’ssa esiintyneiden artistien mukaan:
Karin Dreijer Andersson ja Ladyhawke! Onkohan näyttelyn ajankohta päätetty taktisesti juuri tähän? Teosten hintahaarukka on 950-4800€. Kolmen työn viereen viedään avajaisten aikana punainen tarra. M.I.A. soi: ”All I wanna do is… take your moneeeee”

Kalhama&Piippo Contemporary on alusta asti ollut selkeä suhteestaan rahaan: täällä se liikkuu. Harva galleria ilman rahaa pyöriikään, eikä taidetta opiskelijabudjetilla osteta. Kuka vie Hot Kissin, I Like Them Tall Boyssin ja She’s So Finen kotinsa seinälle? Ainakin yksi viimeisen päälle pukeutunut pari vintagelastenvaunuineen luo mittailevia katseita seinille. On helppo kuvitella Rauha Mäkilän työ punavuorelaiseen kotiin kierrätyssohvan ja desingkliseiden jatkoksi.
Julkisemmista hahmoista bongaan mad-
Tuomas Milonoffin, kyseenalaistakin mainetta niittäneen Antti Piipon ja jytäyttäjä Tuomas Laitisen a.k.a. Moby Dictatorin.

Täällä ei varmasti juoma lopu kesken. Siideriä riittää mukaan otettavaksi ja kuulen, että yhdessä vessoista on ainakin 10 lavaa olutta. Harmi kun ei tullut reppua mukaan… Taiteesta puhutaan suurieleisesti, osoitellaan, analysoidaan ja kuiskutellaan. Kuitenkin tuntuu, että ihmiset katsovat enemmän toisiaan kuin maalauksia.

Rauha Mäkilä: All We Want Is Everything 27.9.2009 asti Kalhama&Piippo Contemporaryssa, Mannerheimintie 3 B, 5.kerros www.kalhamapiippo.com

Teksti ja kuvat: Mirka Kinnula

20.9.09

Viiniä taiteella: Madonna ja riehuvat lapset


Vaellamme Hietalahdenrantaa pitkin Forum Boxiin sen ja sen näyttelyyn samaa matkaa madonnakansan kanssa. Aurinko paistaa lämpimästi ja valtava ihmismassa saa aikaan tunteen kuin olisi osa jotain suurempaa liikettä.

Astumme sisään
Pauliina Turakka-Purhosen ja Outi Pieskin
Kaisa Giisavaaralla -avajaisiin, jossa tunnelma on ensivaikutelmaltaan jotenkin vaivaannuttava. Kontrasti ulkona vallitsevaan lämpöön ja aurinkoon on suuri. Tila on iso, hämärä ja toistaiseksi vielä tyhjän oloinen. Paikalla näyttää parveilevan lähinnä taiteilijoita. Bongaamme heti pari tuttua kasvoa edellisistä avajaisista.

Pauliina Turakka Purhonen installaatiosta katsottuna

Suuntaamme suoraan tarjoilujen ääreen. Pöytää vahtii tuimailmeinen, Forum Boxin nimikyltillä varustettu nainen, joka annostelee viiniä minikokoisiin mukeihin. Aikamoinen turnoff, siis vahdin olemassaolo, ei itse vahti. Juomatarjoilut koostuvat puna-, valko- ja roseviinistä sekä oletetusti alkoholittomasta boolista, jota lapsivieraat kittaavat kaksin käsin. Kannuissa on vettä vesilinjalaisille.

Muu tarjoilu ei ole kovin houkuttelevan näköistä: pieniä vesirinkeleitä sekä akvaarion pohjakivien näköisiä karkkeja. Karkeista ei edes heti tajua, ovatko ne tarjoilu vai koriste. Rinkelit ovat niin kovia, että alamme epäillä niiden syömäkelpoisuutta. Makuelämys on kuitenkin tuttu menneiden vuosien mummola-ajoilta. Karkit ovat epäilyttävästä ulkomuodostaan huolimatta yllättävän hyviä. Pistämme pystyyn pienen kilpailun siitä kuka kehtaa santsata viiniä useammin. Tuima annostelija katsoo ilme värähtämättä suoraan silmiin pyytäessämme lisäannoksia.

Molemmat taiteilijat ovat paikalla, mutta he eivät erityisesti erotu muusta vierasjoukosta. Hetken tilannetta tarkkailtuamme oletamme taiteilijoiden olevan ne kaikista sosiaalisimmat ja ehkä hieman fiinimmin pukeutuneet.

Siirrymme katsomaan teoksia, joista osa on isoja maalauksia ja osa maalauksellisia tekstiiliveistoksia. Tauluista tuijottaa raadollisesti maalattuja ihmisiä vaatteilla ja ilman, katsoja joutuu itse katsotuksi. Osa taulujen hahmoista on läsnä avajaisissa, ”ai että ton näköinen alasti…”. Pauliina Turakka Purhonen on tehnyt itsestään muutamia (alaston) omakuvia, ja maalannut itsensä rumemmaksi kuin onkaan. Eikös se yleensä mene toisinpäin, kaikki kaunistelevat itseään kuviin. Yhteinen lempiteoksemme on ihana, raaka veistos naisesta aamutakissa scream-ilmeineen. Veistos on sisältä tyhjä ja verta vuotava. Kuulemme vanhemman rouvan kommentin teoksista: "nämä on ihanii!"

Hauska teos on myös installaatio, jonka sisään voi mennä. Siinä on kurkistusaukkoja. Toinen toimittajistamme uskaltautuu miellyttävään kangasneliöön, mutta kokee vähemmän miellyttävän yllätyksen: sisällä joku julkea lapsi käy häntä kutittelemaan! Emme tiedä mitä pitäisi tehdä, sanoa vanhemmille, juosta karkuun… Lapsi jatkaa kutitusta ja kikattaa. Paikalla on muitakin lapsia jotka riehuvat – eivät leiki, vaan riehuvat – keskellä näyttelytilaa. He eivät ole vielä siinä iässä, että teosten penikset ja vaginat kiinnostaisivat. Avajaisten yleisin asuste tuntuukin olevan lastenvaunut, joita on oven vieressä parkissa kaiken aikaa kahdesta viiteen kappaletta.

Teokset menevät kaupaksi. Gallerian oven vieressä on tiski vieraskirjoineen ja kukkamaljakkoineen. Tiskin takana seisoo gallerian edustaja valmiina ottamaan vastaan ostotarjouksia, varauksia ja kysymyksiä. Kaksi lähes kolmestakymmenestä 1000 - 12 000 euron hintaisesta teoksesta on myyty ja useampi kuulemma varattu ensimmäisen tunnin aikana. Kuulemme miehen kysyvän vaimoltaan: "Ostitsä jonkun noista?"

Lempityömme Pauliina Turakka Purhosen: Manttelimadonna.

Tunnelma rentoutuu kellon tikittäessä toista tuntia. Ihmisiä tulee jatkuvasti lisää. Puheensorina täyttää korkean tilan vähä vähältä. Juoksemme santsaamaan kun vahtijatyttö häipyy, on se vaan kivempaa kun saa ottaa itse.

Pidimme molemmat galleriatilasta, jossa on useita huoneita ja kaksi kerrosta. Erityiskiitosta saa tilava vessa, jonka seinät on vuorattu vanhoilla näyttelyjulisteilla.

Monikohan tuli tänne aloittelemaan ennen Madonnaa. Kuulemme muutaman sanovan jatkavansa konserttiin. Poistumme viileästä galleriasta pienessä viinipöhnässä ulos hullunmyllyyn. Helikopterit pörräävät pilvettömällä taivaalla. Aurinko häikii silmiin. Paloauto on pysäköity kulmalle.

Teksti: Marianna Kellokoski ja Mirka Kinnula, Kuvat: Mirka Kinnula

We Love Helsinki

25.8.09

Viiniä taiteella: A Landscape in Kallio


Viiniä taiteella-juttusarjassa toimittajamme vierailevat taidenäyttelyiden avajaisissa raportoiden maistamastaan, kuulemastaan, kokemastaan ja tietysti myös näkemästään.
Tällä kertaa viiniä siemailtiin ulkona kadulla Galleria Alkovissa.

Fleminginkadun ja Helsinginkadun risteyksen lähelle Galleria Alkovin eteen on kerääntynyt vajaan kymmenen hengen ryhmä seisoskelemaan ja istuskelemaan. Kallion sydämessä sijaitsevan näyteikkunagallerian seinään on maalattu oranssi vuorihorisontti. Vuoriston sisään on sympaattisesti käsinkirjoitettu näyttelyn nimi: A Landscape called Bandung.

Pyöräillessäni paikalle ensimmäinen huomioni on mies, joka kuvaa saapumistani kännykällään. Kun olen lukitsemassa pyörääni viereisen rakennuksen vettä tippuvien rakennustelineiden luo, hän tulee haastattelemaan minua – edelleen kuvaten. Mies kyselee englanniksi kuka olen, miksi tulin ja mistä kuulin näistä avajaisista. Kaikki tapahtuu ihan hyvässä hengessä, mutta aika jännittävä vastaanotto on siitä huolimatta.


A Landscape called Bandung-monumenttityöpajan toteuttivat kuvataiteilijat
Paula Lehtonen ja Saara Piispa Bandungissa Indonesiassa keväällä 2009. Minulle kerrotaan että haastattelukuva menee suoraan Indonesiaan webbikameran kautta. Siellä avajaisia seuraavat tämän näyttelyn todelliset taiteilijat: Lehtosen ja Piispan oppilaat, jotka toteuttivat heille henkilökohtaisesti merkityksellisiin paikkoihin omannäköisiään monumentteja. Täällä on esillä valokuvat noista monumenteista. Työryhmää edustaa paikan päällä vain Lehtonen.


Haastattelutilanteen lauettua haen rentoutusta valkoviinitonkasta, joka pilkistää näyteikkunagallerian avonaisesta ikkunasta. Maassa on avonainen paketti banaanidominoita ikään kuin tämän asfalttipiknikin minimalistisena eväänä. Dominojen vieressä on kajarit joista kuuluu ilmeisesti indonesialaista musiikkia.

Paikalle saapuneet ihmiset ovat taiteilijan ystäviä ja tuttavia. Omissa oloissaan rappukivetyksellä istuu ulkomaalaiselta vaikuttava, ehkä indonesialainen joukko. Ympärilläni puhutaan kaiken kaikkiaan enemmän englantia kuin suomea. Olen yksin paikalla ja tunnen itseni hiukan vaivaantuneeksi. Kun kännykkäkameramies tulee jälleen haastattelemaan minua, takeltelen englanniksi pitäväni sympaattisesta liitukirjoituksesta ikkunasta ja kuinka tämä ei mielestäni ole taidetta, vaan dokumentti muualla tehdystä taiteesta. Samaan aikaan huomaan, että nauhoitettu kuva näkyy läppärin ruudulla pienellä viiveellä. Oho, onpa tyhmä virne...

Näyttelyvieraat sulautuvat kadulla istuskellessaan ja viiniä naukkaillessaan täysin Kallion tavallisen nuokkujapossen sekaan. Taiteilija ja vieraat ovat rennosti pukeutuneita. Kenenkään asusta ei voi päätellä tilanteen olevan arjesta poikkeava. Muutama rastapää katsoo läheiseltä pankkiautomaatilta kiinnostuneina samanhenkistä porukkaa. Muuten ohikulkijat eivät kiinnitä avajaisiin mitään huomiota.

Taiteilija kehottaa uusia kasvoja ottamaan viiniä. Kummasti siitä yhdestä tonkasta riittääkin. Otan itse kaksi puolikasta lasillista lisää. Ihmettelen etteivät lähistöllä pyörivät spurgut hakeudu laillani ilmaisen viinin apajille… Ehkeivät he kuulleet kehotusta. Olen kuulevinani musiikin vaihtuvan (oletetusti) indonesialaisesta suomalaiseen iskelmään ja perusindierockiin.


Haastattelijamies tulee kertomaan tunnin kuvausajasta olevan jäljellä 15 minuuttia. Lehtonen haluaa puhua katsojille Indonesiassa. Hän kertoo kuinka tärkeä työpaja oli hänelle, kuinka ikävä hänellä on, kyllä siinä sanatkin jo loppuvat... Lehtonen kiittää URB-festaria ja Kiasmaa, jotka mahdollistivat tämän näyttelyn. Vaikka edellämainitut ovatkin isoja instituutioita, niin näissä avajaisissa ei edusteta tai patsastella. Tuskin moni Kiasman vakiavajaisvieraista edes viitsisi istahtaa katukivelle fiilistelemään mitään muuta kuin likaantuvaa designpukuaan. Tänne kuitenkin ollaan tultu tukemaan tai moikkaamaan kaveria, joka teki jotain kiinnostavaa matkallaan Indonesiaan.


Paula Lehtonen, Saara Piispa: A Landscape called Bandung. Galleria Alkovi, Helsinginkatu 19. Auki vuorokauden ympäri 30.8.2009 asti.


http://alkovi.linnake.net/
www.paulalehtonen.net
www.saaramaria.com


Teksti ja Kuvat: Mirka Kinnula

We Love Helsinki

6.8.09

Viiniä taiteella: Torstai-illan etkot taidegalleriassa


Viiniä taiteella-juttusarjassa toimittajamme vierailevat taidenäyttelyiden avajaisissa raportoiden maistamastaan, kuulemastaan, kokemastaan ja tietysti myös näkemästään.

Tungoksen Kasarminkadun alkupäässä huomaa jo Espalta käsin. Luovimme tiemme läpi nuoren, viinilasit ja savukkeet kädessään vilkkaasti puhelevan ihmismassan. Sisällä soi jonkinlaista rumpumusiikkia pitkänomaisista hifikaiuttimista. Hiki haisee, ilma on paksua, lapset leikkivät ja aikuiset humaltuvat. Olemme saapuneet Olli Piipon maalausnäyttelyn avajaisiin Kuvataideakatemian galleriaan.

Tarjoilut ovat massiiviset: Gin Tonic -boolia, puna- ja valkoviiniä, sipsejä, koktailtikuissa oliiveja, juustoja ja päineen seivästettyjä minimustekaloja, hevosmakkaraa, sekä fetaa vartaassa. Fetan täyttösanko on rennosti muiden tarjoiluastioiden vieressä. Kukaan ei vahtaa santsaamisen ahkeruutta ja käytämme tilaisuutta hyväksemme.

Näyttelyn nimi on OM – pyhä tavu. Kutsukortti ei herättänyt meissä erityistä kiinnostusta, vaan ennemminkin loi mielikuvan punamullalla kantapäin maalatuista batiikkiteoksista. Yllätykseksemme gallerian seinälle ripustetut suuri- ja keskikokoiset maalaukset olivatkin jotain ihan muuta. Kultaa ja hopeaa säihkyvien teosten pinnoissa on jälkiä väkivallasta: hilseilyä, raapimisjälkiä, tukahduttavan paksuja maalikerroksia ja kupruilua. Värit ovat intensiivisiä ja hehkuvia. Jos jonkin teoksista halajaa sohvansa ylle, on halvimmasta maksettava 400e ja kalleimmasta 2700e. Pidämme molemmat melkein kaikista tauluista!

Avajaisvieraiden joukko koostuu taiteilijan ystävistä, opettajista, opiskelutovereista, kuvataiteilijoista ja itsemme kaltaisista satunnaisista tarkkailijoista. Taiteilija bostailee töidensä keskellä pikkutakissa sekä pillifarkuissa ja kuulemme hänen kuvailevan tyyliään smartcasualiksi. Hän ei todellakaan ole tämän paikan ainoa kaupunkihipstereiden univormuun pukeutunut nuori boheemi, vaan suurin osa vieraista edustaa hänen laillaan trendikästä/taideopiskelijatyyliä. Vanhemmilla osanottajilla on puvut tai jakut päällä. Bongaamme seuraavat tyyliyksityiskohdat: maalitahroja kapeissa farkuissa, lapsuudesta muistuttava neonvärinen avainkierreasia kaulakoruna, pyöräilykypärä kainalossa, graafisesti leikatut hiukset ja printtimekko. Näyttelyyn on tietysti eksynyt myös yksi kiintiöhippi epätrendikkäine terveyssandaaleineen ja hennalla värjättyine hiuksineen. Brodeerattuihin hiihtareihin ja Lacosten pantaan sonnustautunut vanhempi rouvashenkilö kiekaisee ylitse muuten tasaisen melun: ”tässä on sanomaa!”

Havaitsemme myös muutaman julkisuudenhenkilön läsnäolon – Kata Kärkkäinen ja Mato Valtonen edustavat itseään muiden vieraiden joukossa. Keskustelemme keskenämme hieman heidän nykytilastaan ja pohdimme, että ”onko sitä Kataa vieläkään hyväksytty siihen viralliseen taiteilijaliittoon”.

Gallerian pimeimmässä huoneessa on kolme synkempää teosta sekä kasa taideopiskelijoita: omat olutpurkit sihahtelevat ja (kesätyö-)stooreja vaihdetaan. Juhlat ovat levittäytyneet myös kadulle, jossa sauhutellaan ja jatketaan vapautuneesti omien juomien juomista. On vaikea olla hymähtelemättä salakuunnellessaan toisten seurueiden keskusteluita: ”Mikä proggis sul on menossa?” ja ”Impressionismi tuhosi kuvataiteen”, ovat oikeasti kuultuja satunnaisia lentäviä lauseita kadulla. Lisäksi monella puheenaiheena on myös kaukomaihin matkustaminen: ”Hei siis mistäpäin Brasiliaa sä olitkaan kotoisin?”.

Taiteilijaa on onniteltu näyttelykokonaisuuden valmistumisesta useilla viinitonkilla ja -pulloilla, kukkapuskiakin löytyy joka nurkan takaa. Tarjoilujen, lahjojen ja vieraskirjojen valtaamilta ikkunalaudoilta bongaamme myös näyttelynvalvojan ajantappolukemista: Markiisi de Saden Sodoman 120 päivää.

Tarjoilujen luona ihmiset tekevät aluksi uudelle avajaisvieraalle kohteliaasti tilaa, mutta illan edetessä kyynärpäätaktiikka otetaan käyttöön ja viimeinenkin seivästetty mustekala katoaa haljenneelta lautaselta. Eräs nainen syö fetajuustoa suoraan purkista ja rohkaisee toiminnallaan myös meidät sangoille koktailtikkuinemme. Noin puoli tuntia ennen avajaisten ilmoitettua loppumisaikaa tarjoilut ovatkin huvenneet olemattomiin. Myöhään saapuva avajaisvieras joutuu omin käsin puristamaan viinitonkan viimeiset mehut suoraan pussista. Taulut näyttävät sumenevissa silmissä jo aivan erilaisilta, mutta puheensorina täyttää edelleen jo tyhjenevän gallerian. Tästä varmaan itse kukin jatkaa vielä myöhään yöhön… Kävellessämme pois löydämme viinin täyttäneitä muovimukeja vielä satojen metrien päästä.

Olli Piippo OM maalauksia sunnuntaihin 9.8.2009 asti Kuvataidekatemian galleriassa, Kasarmikatu 44, avoinna joka päivä klo 11-18
.

Teksti: Marianna Kellokoski ja Mirka Kinnula, Kuvat: Mirka Kinnula

We Love Helsinki

16.12.08

Taiteesta: Anssi Kasitonnin Kylän Suurin Kypärä Ja Letku Letkeä


Anssi Kasitonni
kertoo Galleria Alkovissa seisoskelevasta Darth Vaderista uudessa Taiteesta-sarjassa, jossa haetaan taideteosten takana piileviä tarinoita.



Siitä Hesarin ja Flemarin syvennyksestä, snägäreiden takaa ja Hurstin leipäjonon vierestä, löytyy Galleria Alkovi. Tai eihän se mikään galleria isolla G:llä ole, vaan kahdeksanmetrinen näyteikkuna, johon taiteilija Otto Karvonen aloitti vuonna 2005 ripustamaan vaihtuvia näyttelyitä.

Viimeeksi kun kävelin ohi, ikkunasta kurkisti pahvinen Darth Vader. Kaksimetrisen Vaderin punainen valomiekka oli lerpahtanut alaspäin, kuin kännisen sulanut itsetunto epäonnistuneen aktin jälkeen.

Mistäs tässä on kysymys? Vaderin tehnyt taiteilija Anssi Kasitonni kertoo teoksen olevan nimeltään Kylän suurin kypärä ja letku letkeä Juha "Watt" Vainion kaksimielisen Tulta Päin -rallin unohtumattoman kertosäkeen mukaan. "Mulla soi se biisi mielessä ja mä rupesin kelaamaan, et kenestä se kertoo. Ja Vaderillahan on vähän niinku kylän suurin kypärä. Sitä kypärän kokoahan pilkattiin jo Space Balls:ssa." kommentoi Kasitonni viitaten Mel Brooksin ohjaamaan Star Wars -parodiaan, jossa Rick Moranisin esittämällä lyhynlännällä Lord Dark Helmetilla on valtava kypärä.

Mutta miksi juuri Vader? Onko Sithin musta lordi jonkinlainen miehisyyden ikoni? "Ei, enemmänki Han Solo oli se sankari ja tosimies. Vader on koominen ja jopa sympaattinen hahmo. Vaikka silloin lapsena se oli kyllä oikeasti pelottava." Kasitonni vastaa.

Entä voisiko Han Solon letku letkahtaa? "No, Han Solo ainakin osais suhtautua siihen rennosti, mut Vaderille se on kovempi paikka." naurahtaa Kasitonni.

Ja kieltämättä Darth Vader velton valomiekan kanssa on hauskempi kuin Han Solo. Lisäksi kaikkien tuntema pop-ikoni on itsessään jo vähän surkuhupaisa hahmo, eikä taatusti jätä ketään kylmäksi Kasitonni muistuttaa. "Se on hauska työ, vaikkei tietäiskään sen nimeä. Pystytysvaiheessakin tuli kulman kundeilta hyvää palautetta."


Kasitonnin joulu -näyttely 6.1.2009 asti Galleria Alkovissa, Helsinginkatu 19. Galleria on avoinna 24h. Näyttely on viimeinen osa Kiasman 10-vuotisjuhlanäyttelyn Notkea Katu teemoja jatkavasta Kiasma Kalliossa -sarjasta. Vapaa pääsy.

Teksti ja kuva: Timo Santala

We Love Helsinki

11.12.08

Pitkämies - Sarjakuvakeidas Kalliossa


Kun belgialaissyntyinen Jelle Hugaerts ei löytänyt Helsingistä etsimäänsä sarjakuvakirjaa, hän päätti toimia. Toukokuun alussa Kallioon Kolmannelle linjalle avattiin sarjakuvakauppa ja –galleria, nimellä Pitkämies. Putiikki sai nimensä lähes kaksimetrisen, tuuheapartaisen Hugaertsin mukaan, jota ohikulkijat kadulla huutelevat milloin Jeesukseksi, milloin John Lennoniksi tai ”Pitkäksi mieheksi.”



Sateisena iltapäivänä asiakkaat selailevat Pitkämiehessä sarjakuvakirjoja raukeassa tunnelmassa. Tilat ovat avarat ja valoisat, ja muhkeat sohvat kutsuvat lojumaan. Juuri viihtyvyyttä ja tilaa Jelle Hugaerts kertoo hakeneensa, kun hän perusti kauppansa.

Ennen Pitkämiehen avautumista helsinkiläisille sarjakuvadiggareille oli Hugaertsin mukaan tarjolla varsin kapeat valikoimat kirjoja. Hän itse sanoo myyvänsä muita kauppoja runsaammin underground-sarjakuvaa sekä paljon pienissä erissä tehtyjä omakustanteita. Hänen valitsemansa kirjat tulevat Suomen lisäksi muualta Euroopasta ja Yhdysvalloista, eikä useita niistä saa muualta Suomesta. Ratkaisevaa on, että Hugaerts itse pitää myymistään kirjoista.

Omiksi tämänhetkisiksi suosikeikseen Hugaerts valitsee pitkän pohdinnan jälkeen kuvataidetrio Paper Radin tuotokset sekä Chris Waren. Pitkämies ei kuitenkaan keskity pelkästään uugeefiilistelyyn, vaan myynnissä on myös suurille joukoille tuttuja nimiä, Fingerporista ja Milla Paloniemen Kiroilevasta siilistä Muumeihin.


Saman katon alle Pitkämiehen kanssa päätyi myös levy-yhtiö If Society. If Societyn toinen omistaja Tommi Forström myy liikkeessä, pääosin indieen ja punkiin keskittyen, sekä omia että muiden yhtiöiden levyjä. Lisäksi kaupasta voi löytää esimerkiksi Polka Jamin ja Art in the Age of Mechanical Reproductionin paitoja. Mitä tahansa vaatteita Hugaerts ei ole huolinut myyntiin, vaan hän haluaa, että myös ne liittyvät jollain tavalla sarjakuviin.


Hugaerts kertoilee kaupastaan leppoisasti samalla, kun ihmisiä soljuu ovista sisään. Vaikka Pitkämies on haastatteluhetkellä ollut auki vasta muutaman viikon, asiakkaat ovat löytäneet sen. Helsingin sarjisskenessä piirit ovat pienet, ja puskaradio toimii tehokkaasti.

Pitkämies on Helsingissä ainutlaatuinen sarjakuvakeskus. Kaupan lisäksi Pitkämiehen alakerrassa pitää majaansa myös sarjakuvakollektiivi Kutikuti. Kaksitoistahenkinen ryhmä tekee ja julkaisee sarjakuvia, ja tulevaisuudensuunnitelmissa on alkaa järjestää työpajoja yhteistyössä gallerian kanssa. Neljä kertaa vuodessa porukka julkaisee myös ilmaista, suomen- ja englanninkielistä lehteään Kutia. Lehden kymmenes numero on juuri valmistunut ja julkaistaan tänään.


Oleellinen osa Pitkämiestä on sen galleria, joka ainoana Helsingissä keskittyy pelkästään sarjakuviin. Suomen sarjakuvaseuran pyörittämän gallerian näyttely vaihtuu kuukauden välein. Kutikuti juhlii Kuti10-lehden julkaisua myös gallerian puolella ja seinät täyttyvät arkistojen aarteilla. Keväällä gallerian tiloissa järjestetään myös Mari Koivuahon vetämä "inspiraatiokurssi", jonka tavoitteena on vaientaa jokaisen sisäinen itsekriitikko ja oppia piirtämään ja kirjoittamaan vapautuneesti.

Hugaretsin kanssa jutellessaan huomaa, että tässä on mies jolle sarjakuvat ovat elämä ja joka todennäköisesti tietää niistä kaiken, mitä kysyjä vain keksii tiedustella. Hugaertsin haaveena on perustaa Pitkämiehen tiloihin myös vegaanikahvila, mutta ensi hätään hän hankkii asiakkaiden iloksi kahvikoneen. Sarjiksien selailu, kahvikupin kanssa upottavalla sohvalla, ei kuulosta yhtään huonolta tavalta viettää syksyistä sadepäivää.


Pitkämies, Kolmas linja 17. Avoinna ti-pe 11-19, la 10-16. www.pitkamies.net
Sarjakuvakeskuksen inspiraatiokurssi alkaa 14.1.2009 Kurssille voi ilmoittautua Sarjakuvakeskuksen kotisivuilla: www.sarjakuvakeskus.fi
Sarjakuvakollektiivi Kutikuti. www.kutikuti.com
KUTI10-näyttelyn avajaiset ja Kuti10-lehden julkistustilaisuus Sarjakuvakeskuksen galleriassa tänään to 11.12.2008 klo 18-20.

Teksti ja kuvat: Julia Jousilahti

We Love Helsinki
 
Creative Commons License
Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-Tarttuva 1.0 Suomi-lisenssi.