No millast siel oli? Laserleikkaus Eiran sairaalassa

Kerrostalojen takaa vilkkuvasta merestä ei ollutkaan iloa, kun silmiä sahattiin.

Tunnelma kivitalossa on ihana. Saavun paikalle heti aamusta, vatsa täynnä ja mieli iloisena. Sisään astutaan jykevästä puuovesta ja ilmoittautumislaite ohjaa oikean kerrokseen. On korkeita huoneita, portaikkoja, ikkunalautoja ja lämpimiä sävyjä. Ikkunan takana hymyilevät mukavat maisemat, Etelä-Helsingin kerrostaloja ja aavistus merestä. Mikäs täällä on sairastaa.

Hoitajat ovat ystävällisiä ja lääkäri kaikessa vakavuudessaan sympaattinen. Tietysti tämä Oulunkylän terveysaseman voittaa, mutta kalliiksi se tulee. Kun kunnallinen lääkäri maksaa reilun parikymppiä, täällä erikoislääkärille saa pulittaa yhdestä käynnistä vähintään kahdeksankymppiä.

Vaikka sairaala mainostaa sopivansa kaikille, nämä kaikki näyttävät hyvätuloisilta keski-ikäisiltä. Niin myös isäni, joka on paikalla kukkaroineen. Ilman sitä minulla ei olisi tänne mitään asiaa.

Leikkaussalissa sisustusta ei ehdi kauaa ihastella, kun laser alkaa sahata -9 asteen silmiäni uuteen uskoon. Sekunnit ovat elämäni hirveimpiä. Leikkauksen jälkeen odotushuoneessa on istuttava tunti tummennetut uimalasit päässä. Vaikka radiossa soi lupsakka reggae, olo on ennen kaikkea väkivaltainen. Ennen minua leikattu nainen istuu huoneessa hihitellen ja jälkeenikin tulevaa naurattaa. Minä voisin kuolla. Oli miljöö kuinka hienostunut tahansa, kipua se ei poista. Tuntuu, kuin joku viiltelisi silmämunia. Hienostuneista huoneista ja maisematoileteista ei ole enää mitään iloa. Tahdon heti pois ja peiton alle.

Kun puudutustippojen ja buranan tehot hiipuvat, tunnin tarkkailuaika päättyy ja saan viimein luvan lähteä kotiin. Päälle kolme tuhatta euroa vaihtaa omistajaa ja eteeristen parvekkeiden ihailu vaihtuu esteettömillä kaduilla kompuroimiseksi. Kivun vuoksi silmiä ei tahdo avata ja jos avaa, näkyy pelkkää sumua. Samaistun hetkellisesti niin näkövammaisiin kuin liikuntarajoitteisiinkin.

Piippaava liikennevalo ei ole koskaan tuntunut yhtä lohdulliselta.

Teksti: Roosa Murto, Kuvat: Tuomas Sarparanta

We Love Helsinki

No millast siel oli? Grunge Fest Nosturissa

Aivan kuin Nosturin sijaan olisin astunut aikakoneeseen siirtyen vuoteen 1993, jollekin Amerikan takapajuiselle rock -klubille.

Kaikkialla vilkkui villapaitoja, pitkiä hiuksia, paksuja villapipoja, Air Jordaneita, rikkinäisiä sukkahousuja ja kuluneita nahkatakkeja. Pareja muodostui sen perusteella, sattuiko olemaan samanlainen flanellipaita. Bongasin jopa kaksi Sub Pop T-paitaa!

Olin niin vakuuttunut meiningistä, että yritin maksaa Budweiserini dollareilla. Baarimikko kuitenkin kieltäytyi transaktiosta vedoten surkeaan vaihtokurssiin.

Yleisön keski-ikä oli suunnilleen 15, mikä oli loistavaa. Kukaan ei turhia patsastellut, vaan jengi heilui musiikin tahdissa ansiokkaalla antaumuksella. Pankin räjäyttti viimeistään oiva Nirvana -tribuutti. Illan muista bändeistä ei ole tarpeen mainita muuta kuin se, että en voi suhtautua vakavasti mihinkään, millä on päällään nahkaliivit.

”Nirvanan” pojat eivät edes yrittäneet soittaa biisejä alkuperäisille uskollisesti, vaan murjoivat ne kaikki uuteen uskoon. Lava täyttyi holtittomista pogoilijoista heti toisen biisin aikana, eikä kestänyt aikaakaan, kun he myös alkoivat putoilla sieltä alas.

Laulaja kantoi Kurt -vainaan haamua niin vakuuttavasti, että saattoin kuvitella Mr. Cobainin haudassa kääntyilyn sijaan keskittyvän hyväksyvään nyökyttelyyn. Menon kruunasi lavalle säännöllisin väliajoin eksynyt valkoisiin pukeutunut neito, joka muistuttu hätkähdyttävästi Courtney Lovea.

Kundit eivät myöskään suostuneet yleisön sinnikkäästä vaatimuksesta huolimatta soittamaan Smells Like Teen Spiritiä. Ensin ajattelin, että on se kumma, kuinka jo kuolleen miehen kusi voi vielä nousta (jonkun toisenkin) päähän. Sitten kuitenkin tajusin kysyä itseltäni ratkaisevan kysymyksen: ”Olisiko oikea Nirvanakaan sitä biisiä soittanut?”

Niinpä. Täyden kympin Grungeteatteria.

Teksti: Taneli Hermunen, Kuvat: Samuli Huttunen

We Love Helsinki

No millast siel oli? Five Corners Quintet Huvilateltassa

Five Corners Quintetin keikalla ei kaiveltu kännyköitä, eivätkä pelkät encoret piisanneet. Hurmos oli sitä luokkaa, että paatuneinkin jazz-vammainen vakuuttui.

Aloitan tunnustuksella: olen jazz-vammainen. Tiedän kyllä kuka on Miles Davis ja kuka Duke Ellington, mutta en pysty erottamaan, miksi Kind of Blue on tuhottomasti erilainen kuin Viikkarin buffetissa taustalla soiva jazz-henkinen muzak-levy. Olen yrittänyt sivistää itseäni lainaamalla kirjaston jazz-osastolta joitain genren klassikoita, mutta lopputulos on aina sama. Vaikka tahtoisin toden teolla ja kaikella vilpittömyydellä uppoutua saksofonin sulosäveliin ja flyygelin svengiin, platat ovat aina jääneet kiertämään Facebook-surffailun, ruoanlaiton tai lempimisen taustamusiikiksi. Ja kuten eräs tuttuni – lupaava jazz-muusikko – sanoi: ”Jazzia ei jumalauta ole tehty arkirutiinien soundtrackiksi!”

Lähdin Five Corners Quintetin 27.8.2009 pidetylle keikalle jo valmiiksi epätoivoa täynnä, sillä tiesin, etten osaisi analysoida musiikinlajin nyansseja kultivoituneelle lukijalle. Parhaimmillanikin pystyisin sanomaan vain jotain irtonaista äänenlaadusta tai artistivieraiden edesottamuksista. Katsellessani Huvilatelttaan saapuvaa rauhallista, hyväntuulista ja monenkirjavaa joukkoa sain kuitenkin oivalluksen, joka vapautti minut pahimmasta alemmuudentunteestani: musiikki ei ole matematiikkaa, se on tunnetta.

Vaikka en osaisi määritellä, mikä on kantava ero swingin ja modaalisen jazzin välillä tai mikä piirre tekee estradille saapuvasta rumpalivieraasta maailmanluokan virtuoosin, keikkaa voi sanoa onnistuneeksi: jos kuulija ei kaiva kännykkäänsä esille parituntisen aikana kertaakaan kelloa katsoakseen, jos rytmi pakottaa taputtamaan morseaakkosia jalalla maahan ensimmäisestä biisistä alkaen, jos rumpali pieksee kannuja eläytyen jokaiseen lyöntiin kuin metodinäyttelijä, jos silmät kiinni soittava trumpetisti tirauttaa kyyneleen poskipäälleen kesken soolon, jos pianisti puristaa hiestä märkiä hihanpieliään kuiviksi kesken keikan, jos yleisö liikehtii harmoniassa toisiaan huomaamatta, jos pelkät encoret eivät riitä hullaantuneelle kansanjoukolle, jos edessä seisova kasteenkaunis naisihminen vilkuilee kujeilevasti niskansa taakse aina silloin, kun tempo rauhottuu ja sävel vihjaa huulia painautumaan kaulalle.

Lämmin ja heleä torstai-ilta, tyyni Töölönlahti ja musiikki hypnoosin rajoilla. Ei mikään huonompi anti.

Teksti: Mikko Taatila, Kuvat: Kaapo Kamu

We Love Helsinki

No millast siel oli? Maija Vilkkumaa 10 + 10 Huvila-teltassa

Maija Vilkkumaa 10 + 10 -juhlakonsertti toi lavalle myös suomirockin kuningattaren aikaisemmat kokoonpanot.

Maija Vilkkumaan keikalla ei voi vain istua. Alussa yleisö vielä malttoi, mutta Kristiinan kajahtaessa keikan lopulla vain ankarimmat rockpoliisit painoivat enää puuta.

Vilkkumaan 10 + 10 -juhlakeikka 23.8. Huvila-teltassa Helsingin Juhlaviikoilla koostui kahdesta osasta. Ensimmäisen kympin aloitti Vilkkumaan ensimmäinen bändi Tarharyhmä. Minna Haapkylä, Isa-Eerika Lehto, Nöksy Niiniluoto ja Maija Vilkkumaa perustivat bändin lukiolaisina vuonna 1989. Huvila-teltassa nähtiin alkuperäisestä kokoonpanosta kaikki muut paitsi rumpali-Niiniluoto. Rumpuja takoi hänen tilallaan Eppu Kosonen.

Vaikka teiniajat ovat jo kaukana, luontui kolmikymppisiltä rouvilta ärhäkkä rock edelleen mainiosti. Tarharyhmän jälkeen lavalle marssi Vilkkumaan toinen bändi, Hunajamelonit. Yhtye soitti tunnettuja ulkomaalaisia hittejä humoristisesti suomeksi käännettyinä.

Seuraava osuus leikkasi tyylikkäästi läpi Vilkkumaan menestyksekkään soolouran. Keikka rävähti ymmärrettävästi käyntiin vuoden 1999 megahitistä Satumaatango. Soittolista oli läkähdyttävä. Reilun tunnin kestäneen vedon aikana kuultiin Vilkkumaan kaikki suurimmat hitit. Viimeisimmän pitkäsoiton kappaleet jäivät tällä kertaa vähemmälle.

Kolmen Vilkkumaan kokoonpanon ilta oli hienosti rakennettu kokonaisuus. Kansa kuuli varmasti sitä mitä halusi. Tanssitilaa olisi tosin voinut olla lavan edustalla enemmän. Tähti-biisiä kuunnellessa kun ei vain voinut istua.

10 + 10 -juhlakiertueen päätöskonsertti järjestetään Savoy-teatterissa 30.9, joten peli ei ole vielä menetetty, vaikka Huvila-telttaan ei olisi tällä kertaa ehtinytkään.

Teksti: Maria Ruuska, Kuva: Juhlaviikot / Katja Lösönen

We Love Helsinki

No millast siel oli? Wet Sounds Uimastadionilla

Taiteiden yönä järjestetty Wet Sounds -performanssi sai aurinkoisen Uimastadionin altaat soimaan pinnan alle upotettujen kaiuttimien avulla.

Starttasin taiteiden yöhön loppukesän auringon lämmittämältä Uimastadionilta. Stadikan vakituisena käyttäjänä vanhan kesäpaikan valjastaminen kulttuurille vaikutti kokemisen arvoiselta idealta. Tapahtuma oli sijoitettu hyppyaltaaseen, jossa kellui jo alkuillasta kymmeniä ihmisiä. Uteliaita uimareita liittyi jatkuvasti jo altaassa lilluvien joukkoon. Hihitys ja iloiset virneet hallitsivat osallistujien kasvoja: tässäpä taidemuoto, jota kukaan ei tuntunut ottavan turhan tosissaan. Toisaalta, kuinka vakavana voi pysyä, kun tärisee altaan reunalla oranssi kellukemakkara kädessään?

Alkuillan musiikista vastasi äänitaiteilija Joel Cahen, joka operoi monimutkaisen näköistä laite- ja johtokasaa altaan reunalla. Stadikalla kuultavan setti oli Cohanin mukaan tehty kertomukselliseen rakenteeseen, jossa hän hyödynsi erilaisia musiikkityylejä, äänitehosteita ja elokuvien äänimaisemaa. Mukaan oli päässyt hauskoja ja tunnistettavia makupaloja, kuten bingoemännän numeroiden luenta. Äänet toistuivat uima-altaan pohjalle upotettujen kaiuttimien kautta.

Jarna Huvila kelluu makkaroiden avulla ja nauttii musiikista.

Nappasin itselleni makkarakellukkeen ja hyppäsin veteen. Päässäni soi J. Karjalaisen biisi Merenneitoni ja minä, mielessäni vilisi kuvia Arielista ja laulavista ravuista. Into ja mielikuvat vajosivat ensimmäisen kahden minuutin jälkeen hyppyaltaan pohjaan. Yritin sukeltaa, mutta takapuoli pulpahti pintaan ja kylmettyi. Viiltävät sahan äänet ärsyttivät sekä pinnan ylä- että alapuolella. Hetken räpiköimisen, uimalasien asettelun ja sukellusharjoittelun jälkeen sain ajatuksesta kiinni. Pinnan alla taustahäly katosi, ja lilluin henkäyksellisen kestäviä hetkiä täydellisessä hiljaisuudessa ja pehmeydessä. Muiden äänien puuttuminen ja pohjassa liikkuvat sukeltajat loivat vaikutelman unenomaisesta maailmasta, jossa Cahenin äänimaailma vallitsi rikkaana ja intiiminä.

Wet Sounds tarjosi uudenlaisen nauttia niin yksinkertaisesta asiasta kuin ääni. Toisaalta myös pisti pohtimaan, kaikkia niitä mahdollisuuksia, joihin uimahalleja voisi käyttää urheilun lisäksi. Cahen totesi, että vedenalainen äänigalleria sopii loistavasti tietyille erikoisryhmille, kuten raskaana oleville tai lapsille. Samalla se uppoaa kuitenkin isoillekin massoille, koska se on taidemuotona konstailematon ja helposti nautittava.

Wet Sounds -kotisivut

Teksti: Minna Laine, Kuvat: Antti Tuomola

We Love Helsinki

No millast siel oli? Madonnan kuokkavierasjuhlat Lauttasaaressa

Kun maksavat asiakkaat valuivat Jätkäsaareen katsomaan popin kuningatarta livenä, toimittajamme seurasi menoa vastarannalta.

Madonna ei ikinä ole ollut minun juttuni. Voi siis sanoa etten varsinaisesti hyppinyt riemusta, kun ystäväni siirsii jo sovitun tapaamisemme Lauttasaaren rantaan kuuntelemaan Madonnaa. Suunnitelmissani oli tulla paikalle koiran kanssa ja lähteä muutaman tunnin jälkeen kotiin.

Koko madonnahehkutus oli ärsyttänyt minua jo pidemmän aikaa. Mitä hittoa, ilmatila ja vesialue suljetaan keikan ajaksi!? Metro kulkee kerrankin kolmeen asti, vaikka keikka loppuu jo kahdeltatoista. Vapun vuoksi ihmisten kotiinpääsyä ei helpoteta, mutta kaikkien maalta saapuneiden Madonna-vieraiden vuoksi kyllä.

Lähdin siis jo valmiiksi negatiivisella asenteella liikenteeseen. Kuuma metro oli täynnä vieraspaikkakuntalaisia, jotka eivät rullaportaissa osanneet seistä oikealla puolella. Aleksilla jouduin väistelemään ihmisiä, jotka pällistelivät Kolmen sepän patsasta ja Stockan kelloa. Innokas koirani halusi tervehtiä jokaista vastaantulijaa. Kun vihdoin pääsin Laruun asti, olin hiestä märkä, hermo kireänä ja kurkkuani myöten täynnä kaikkia, jotka olivat ikinä hehkuttaneet Madonnaa.

Saatuamme loistavan spotin kallioilta, skumppapullon auki ja pitsaa napaan, fiilis alkoi parantua. Väkeä oli paikalla jo alkuillasta paljon. Kymmenen maissa oli mahdotonta löytää vapaata paikkaa kallioilta. Madonnaa lämppäsi Paul Oakenfold, joka on niittänyt mainetta supertähtien DJ:nä. Rannasta käsin musiikki kuulosti siltä kuin joku olisi kääntänyt NRJ:tä soittavan radion nupit kaakkoon.

Se ei kuitenkaan latistanut tunnelmaa. Minulla oli ystäviä ympärilläni ja riittävästi juotavaa. Rannalla vallitsi kokonaisuudessaan lämminhenkinen fiilis. Kun Madonna vihdoin aloitti, kuuluivat ”Hellooo Helsinkiii!” –spiikit loistavasti Laruun asti. Kuokkavieraiden vastaranta tanssi ja lauloi mukana pimenevässä illassa. Ehkä se oli tarttuvan meiningin tai vahvan nousuhumalan syytä, mutta löysin itseni laulamassa Like A Virginia.

Madonna-fania minusta ei tullut, mutta oli hienoa olla paikalla todistamassa ilmiötä. Moni oli tullut paikalle piknikille, skumpalle tai vain hengailemaan. Kun valuimme pois rannalta muun ihmismassan joukossa, ajattelin että ainakin voin kertoa joskus tuleville lapsenlapsilleni kuunnelleeni Madonnaa livenä.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että kuuntelin koko keikan loppuun ja jäin vielä yöksi Laruun. Missasin siis once-in-a-lifetime yömetrokokemuksen. Toivotaan, että kaupunki Madonnasta viisastuneena suo meille vielä joskus sen mahdollisuuden.

www.madonnahelsinki.fi/

Teksti: Tessa Tapaninen, Kuvat: Tessa Tapaninen ja Nina Könönen

We Love Helsinki

No millast siel oli? - Tuska-festarien sunnuntai

Helle oli festivaalin nimen mukainen ja taksikuski kaahasi ohjeiden perusteella uskomattomassa ajassa paikan päälle. ”Niin lähelle Kaisaniemen kenttää kuin pääset ja niin nopeasti kuin mahdollista.” Jo kaksi päivää juhlittujen festareiden viimeisenä päivänä oli meno edelleen ylimmillään ja koko Kaisaniemi aivan tupaten täynnä.

Espanjalainen Gina oli varustautunut suussasulavalla asusteella.

Portilla meinasi iskeä paniikki, kun ystäväni ei järjestelmäkameraksi luokiteltavan laitteensa kanssa saanutkaan tulla sisään. Portinvartijaneiti käski viedä kameran rautatieaseman säilytykseen eikä maininnut sanallakaan festareiden omaa narikkaa, joka sijaitsi portin välittömässä läheisyydessä. Pikapalaverin tuloksena päätti muu porukka viedä kameran talteen ja minä juoksin seuraamaan odotettua, ja jo aloittanutta My Dying Bridea. Hilkulla oli tälläkin kertaa, ettei mennyt keikka sivu suun, kuten usein aiemmin on käynyt. Kiitos taksikuksin, ei minulta jäänyt kuulematta kuin osa ensimmäisestä kappaleesta.

Brittiläinen My Dying Bride soitti uskomattomalla intensiteetillä ja melkein kaksi vuosikymmentä jatkunut ura näkyi kyllä sekä fanien läsnäolossa, että sulosointujen mahtipontisuudessa. Ikä ei näyttänyt laulaja Aaron Stainthorpen harteilla painavan eikä hellekään häiritsevän. Miehen lauluääni kutitteli tummilla sävyillään vatsanpohjaa ja Stainthorpe keskittyi punaiseksi maalattuja sormenpäitään myöten jokaiseen biisiin.


Täytyy kyllä myöntää, että niin koskettava kuin keikka olikin, olisi se luultavasti noussut vielä korkeampiin sfääreihin hämärässä, intiimimmässä klubiympäristössä paahtavan auringon ja ulkolavan sijaan. Tästä huolimatta eturiviin oli turha yrittää, kuulijakuntaa nimittäin riitti ja monen mielestä bändi olisi kuulunut ehdottomasti illan pääesiintyjäksi.

Festarikansan päällä nähtiin paitamuotia laidasta laitaan.

Saksalainen anonyyminä pysyttelevä herrasmies kaappasi kainaloonsa vaaleaa naiskauneutta kuvaa varten.

Musiikkilehti Stalkerin edustaja Marina oli sonnustautunut asiaankuuluvalla tyylikkyydellä, ladylike-lookin kruunasi pitsiviuhka josta varmasti helteellä oli sekä hyötyä että ainakin ehdotonta silmäniloa.


Pääesiintyjänä lavalle noussut tanskalainen Volbeat on aiheuttanut paljon keskustelua niin netissä kuin livenäkin. Bändi on noussut vauhdilla mediatähdeksi ja pokkasi Suomessa listaykköspaikan lisäksi myös kultalevyn, josta laulaja Michael Poulsen kiittelikin vuolaasti keikan välispiikissä. Yleisömeri rokkasi mukana mielettömällä meiningillä, ja sekä sanat että biisien onomatopoeettiset lauluosuudet tuntuivat olevan hallussa jokaisella. Satoja käsiä nousi halkomaan ilmaa pyytämättä, jaksaminen ei loppunut edes usean biisin encore-osuudella. Keikan loputtua jätimme tyhjenevän Kaisaniemen haikein mielin.

Susanne oli tehnyt syötävän söpöt rastansa itse.

Jatkoille livahdimme ravintola On the Rocksiin, jonka terassilla ei tuntunut ihmismäärästä johtuen pääsevän eteen- eikä taaksepäin. Alakerrassakin riitti sen avauduttua väkeä ja paikalle oli löytänyt tiensä useita Tuska-festareista nauttineita. Hauskaa oli ja vauhtia riitti, niin meillä kuin muillakin.

Ensi vuotta jo malttamattomana odottaen.

Pirita oli sonnustautunut huimiin laseihin.

Lasse kaappasi toimittajan kainaloon ja valitsi pitkän pohdinnan jälkeen suosikikseen lauantaina soittaneen Profane Omen -bändin.

Jeesusteipillä housunsa uniikeiksi koristellut DD on käynyt Tuskassa alusta asti, ”sieltä asti kun Tuska siirtyi Lepakkomiehestä varsinaiseksi festariksi”. Hän intoutui vielä huimaan akrobatiasuoritukseen tanssilattian tiimellyksessä.

Teksti ja kuvat: Aino Nieminen

We Love Helsinki

No Millast Siel Oli? – Basso Festival Suvilahdessa

Basso Festival:n iltatapahtuma 6.6.2009 Suvilahdessa jäi koleaksi niin sään kuin esiintyjienkin osalta. Ylesiökadosta kärsineen festivaali-illan valopilkuksi nousi ulkolavalla viimeisenä esiintynyt norjalainen Annie.

Välillä tuntui, että paikalla oli yksi pelastaja kahta asiakasta kohti.

Festivaalin järjestäminen ei varmasti ole helppoa hommaa. Ensin pitää valita sopiva paikka ja aika, vuokrata tarvittavat tilat, hakea luvat, valita ja buukata artistit, hoitaa äänentoisto ja valot, palkata teknikot, roudaajat ja muu henkilökunta, hoitaa esiintyjille ja yleisölle ruuat ja juomat, hankkia rahoitus ja sponsorit, hoitaa markkinointi ja mainostus jne jne... Ja vaikka kaikki nämä alkuvalmistelut olisi tehty miten huolella ja sydämellä, Suomessa joutuu päälle vielä suorittamaan jonkinlaisia mystisiä uhrimenoja sään jumalille, jotta he sattuisivat olemaan suotuisia ja pitämään lumentulon edes siedettävänä järjestettävän tapahtuman aikana.

Sisällä voimalassa oli hiljaista vielä kymmenen aikaan.

Ilmeisesti uhrimenoihin ei ollut käytetty riittävästi aikaa, eikä neitsyitä, koska Basso-festivaalit kärsivät erittäin koleasta säästä, joka vähensi porukan ainakin puoleen bileiden onnistumisen kannalta tarvitusta. Tästä johtuen hulppean hienot puitteet olivat tyhjän panttina, kun yleisöä riitti joko ulkolavalle tai sisätiloihin voimalaan, mutta ei kumpaankin yhtäaikaa. Esimerkiksi festivaalin tiedotteessa (kirjoitusvirheineen) etukäteen hypetetyt ”suomessa ensimmäistä kertaa koettavat CO2 tykit, joilla tanssilattian lämpötila pystytään laskemaan hetkellisesti -20C”, olivat lähinnä surkuhupaisat. Kun jo ennestään kylmissään olevan yleisön päälle ammuttiin jääkylmää hiilidioksidia, reaktio oli suunnilleen sama, kuin jos Senaatintorilla olisi marraskuussa heitetty päälle jääkylmää vettä. Joko sitä alkaa hulluna hihittämään, tai sitten sitä haluaa etsiä jonkun jota vetäisi turpaan. Olisipa tapahtuma järjestetty edellisen viikon lauantaina, kun koko Helsinki kylpi helteessä... No, minkäs teet.

Brittiläinen The Whip soitti energisesti rullaavaa elektro-rokkia.

Etukäteen suunnittelin kirjoittavani Holy Ghost:sta ja The Whip:stä, mutta valitettavasti molempien artistien keikat kärsivät niin pahasta yleisökadosta, ettei keikoista olisi reilua kirjoittaa. Sanottakoon tässä vain, että The Whip yritti parhaansa mukaan saada kourallista ihmisiä tanssimaan, ja Holy Ghost (tai siis paikalla ollut toinen puoli kaksikosta) soitti levyjä yhdessä tyylikkäimmistä DJ-kopeista, mitä olen Suomessa ikinä nähnyt.

Holy Ghost kahdeksan jättiscreenin ympäröimänä.

Porukka saatiin todenteolla innostumaan vasta Annien esiintyessä ulkolavalla. Norjalainen Annie on Suomessa kohtuullisen iso artisti ja häneltä löytyy täällä jo jonkin asteisia hittejäkin noin puolen tusinan verran. Lisäksi hänen levy-yhtiönsä Island on panostanut huolella syksyllä ilmestyvään kakkosalbumiin Don`t Stop. Tuottajana on häärinyt esimerkiksi hittitehdas Xenomania, joka tunnetaan työskentelystä muun muassa Sugababes:lle ja Pet Shop Boys:lle. Albumilta voi siis odottaa taattua pop-”laatua”. Tavaraa, joka ei jätä ketään kylmäksi, mutta ei myöskään kuumenna ketään kovin lämpimäksi.

Annie vetosi päälavan edustalla tanssineisiin tyttöihin.

Annien kohdalla asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä samaa albumia ovat tuottaneet myös Op:l Bastards:sta tuttu, Suomen outo-rockin ruhtinas T.A. Kaukolampi ja jossain Xenomania:n ja Kaukolammen välissä toimiva, M.I.A:a ja Roisin Murphy:a tuottanut, Richard X. Annien live-bändi koostuu jo mainitun Kaukolammen lisäksi leluelektro-yhtye Aavikon rumpalista ja norjalaisen vauhkopostfunk-lähettilään Datarock:n basistista. Mitä Annie siis oikein haluaa? Olla pohjoismaisen elektro-undergroundin kuningatar, vai valloittaa brittilistat tinaisilla hiteillä?

Mustat korkokengät ja valkoiset leggarit ovat aina tyylikäs yhdistelmä – Ja lämmittivät varmasti Annien jalkoja kylmässä illassa.

Keikka ei antanut kysymykseen oikeastaan minkäänlaista vastausta ja vaivuttaakin kirjoittajan syvään hämmennykseen. Toisaalta Annien hitit kuten Heartbeat, Chewing Gum ja I Know UR Girlfriend Hates Me tuovat hyvällä tavalla mieleen 90-luvun alun Madonnan. Myös Annien yllämainittu taustabändi on ihanteellinen yhdistelmä jämäkkyyttä ja kokeellisuutta. Live-keikkojen perusteella sitä voi huoletta pitää yhtenä Euroopan parhaista elektro-yhtyeistä.

Jani Gerkman laittaa jalalla koreasti Annien tahtiin.

Kaukolampi taikoo välillä syntikoistaan esiin avaruudellisia tunnelmia, jotka täyttävät kirjoittajan sydämmen lämmöllä ja ihailulla, mutta joita esimerkiksi Top Of The Pops:n tuottajat eivät varmastikaan paljoa arvosta. Myöskään Annien välispiikkien robottimainen ulosanti ja lähinnä jääkaappia muistuttava lavakarisma eivät varmasti ole auttamassa neidon maailmanvalloitusta. Ehkä Etelä-Euroopassa voidaan arvostaakin kylmän ja vaikeasti lähestyttävän blondin imagoa, mutta sellaisten seurassa lähes koko elämänsä täällä Suomessa eläneelle se ei enää tunnu kovinkaan kiihottavalta.

Mene ja tiedä, minä en yksinkertaisesti osaa päättää. Ehkä pitää turvautua Bertrand Russeliin, joka kritisoi Immanuel Kant:a ja tämän syyn käsitteen ristiriitaisuutta: ”Tämä epäjohdonmukaisuus ei ole satunnaista huomaamattomuutta, vaan hänen systeeminsä olennainen puoli”. Ehkäpä Annien kohdalla on myös kyse tästä. Hänen ristiriitaisuutensa ei ole ongelma, joka tulisi jollain tavalla ratkaista, vaan häntä artististina olennaisesti määrittävä tekijä.

Piha hiljeni Annien keikan jälkeen.

Kaiken kaikkiaan siis ihan kivat festarit.

Teksti: Taneli Hermunen, Kuvat: Antti Tuomola & Timo Santala

We Love Helsinki

No Millast Siel Oli? - MSTKRFT Virgin Oil Co:ssa

Bassofestivaalien ennakkoklubilla torstaina 28.5.2009 esiintynyt kanadalainen MSTRKRFT paahtoi turboahdettua fidget houseaan tiukalla rock'n'roll -asenteella ja yleisö vastasi samalla mitalla.


Torstai oli toivoa täynnä, mutta Virgin Oil ei vielä edes puolillaan, kun kello löi jo puoltayötä. Illan ensimmäinen esiintyjä oli jo puolivälissä settiään, kun ihmiset vielä helsinkiläisen perinteen mukaan notkuivat baarin puolella ja tanssilattia hohkasi tyhjyyttään. Virgin Oilin kolean oloisen tilan ja viileän yleisön lämppääminen ei ollut maailman helpoin tehtävä, mutta Rico Tubbs suoriutui hommasta vähintäänkin kiitettävästi. Tubbsin kohottavat biitit olivat omiaan nostamaan tunnelmaa, sillä kun Kanadan vieraiden oli aika aloittaa, oli sali jo kutakuinkin täynnä heiluvista vartaloista ja kädet kohoilivat kohti kattoa.

Myös MSTRKRFT:n pojjaat tuntuivat arvostavan meininkiä ja veivailivat ylävitosia herran kanssa. Ei siis ihme, että tämä tiskijukka keikkailee nykyään lähinnä ulkomailla. Allekirjoittaneen makuun kuultiin kuitenkin paikoitellen niin trancen sävyttämiä nostatuksia, että mieleen nousi väistämättä Miami Vicesta taiteilijanimensä poimineen Rico Tubbsin tuttavallisempi nimi, eli Tampereen Riku.

Sitten itse asiaan, eli illan pääesiintyjään eli herrojen Al-P ja Jesse F. Keelerin muodostamaan tuottajaduoon MSTRKRFT. Odotuksen olivat ainakin minulla hyvin korkealla, enkä myöskään joutunut pettymään. Yhtyeen levyt ovat aika rankkoja, mutta livenä meininki oli vielä niistäkin astetta rajumpaa. Tuttujakin biisejä ja remiksejä kuultiin, mutta kaikki tuli sellaisen sirkkelin lävitse, ettei niitä aina edes tunnistanut. Miksaukset olivat hyvin tiukkoja ja biiseitä toiseen liikuttiin liikoja fiilistelemättä. Aika primitiivisellä tasolla siis liikuttiin; Biitti ja koukku täysille ja tajuntaan, keinolla millä hyvänsä ja seurauksista välittämättä.

Bändiä on kutsuttu blogi-, elektro-, ja ”vaikkamiksi” -houseksi, mutta paikoitellen meno yltyi todella rankaksi paahdoksi. Toisaalta taas mieleeni tulvahtelivat vertaukset jopa Motörheadiin tai Stoogeesiin. Mielenyhtymiä vain korosti monsieur Keelerin Jack Daniel's pullo, joka koristi DJ-pöytää koko keikan ajan, sekä duden hätkähdyttävä yhdennäköisyys Led Zeppelinin rumpalin John Bonhamin kanssa. Musa oli suoraa runttausta, isolla munalla. Joskin sillä hienolla ja tärkeällä erolla yllä mainittuihin rock-legendoihin, ettei Virgin Oilin lattia täyttynyt karvaisista viiskymppisistä, vaan koulujen loppua juhlistavista parikymppisistä nuorista, jotka tanssivat joko persikan värisiin hameisiin, tai New Era -hattuihin sonnustauneina. He tanssivat, koska he pystyivät ja koska heidän oli pakko. MSTRKRFT:n armoton jyräys kun ei tuntunut antanut heille mitään muuta mahdollisuutta.

Ruotsinlaivamainen Virgin Oil ei ole Helsingin parhaita tanssimusiikin kokemisen paikkoja. Tilaa on toki aika sopivasti suurempia nimiä ajatellen, mutta paikan äänentoisto ei vain tahdo riittää, varsinkaan basson osalta. Myös paikan valot olivat lähinnä surkuhupaisat. Toisaalta nekin vain korostivat illan esiintyjän kolkkoa tylytystä. Erityiskiitos MSTRKRFT:lle myös sopivan pitkästä/lyhyestä (1,5 tuntia) keikasta. Se, että osaa lopettaa ajoissa, on musiikin maailmassa loppujen lopuksi harvoille suotu taito.

Vertasin MSTRKRFT:ia aiemmin strobovaloon, mutta ehkä osuvampi vertaus olisi kuitenkin AK-47, eli tuttavallisemmin Kalashnikov. Maailman suosituin rynnäkkökivääri on erityisen kuuluisa sen luotettavuudesta, kovuudesta, tehokkkuudesta ja tappavuudesta. Kaikkia näitä määreitä voi huoletta käyttää myös MSTRKRFT:sta. Ei edes hirveästi haitannut, vaikka tänä kyseisenä iltana aseesta käytettiin vain sarjatuliasetusta. Itseasiassa päinvastoin.

Teksti: Taneli Hermunen, Kuvat: Heli Blåfield

We Love Helsinki

No Millast Siel Oli? - Pecha Kucha G18-salissa

Tokiolaisen arkkitehtitoimiston kehittämässä Pecha Kucha -konseptissa luovien alojen ammattilaisilla ja asiantuntijoilla on jokaisella käytössään 20 kuvaa ja jokaista kuvaa kohden 20 sekuntia puheaikaa. Seuraava Suomen Pecha Kucha pidetään TaiKin Masters of Arts -festivaalin yhteydessä Mediakeskus Lumessa maanantaina 18.5.2009, mutta We Love Helsingin Maija Savolainen ja Maria Halkilahti kävivät haistelemassa tapahtuman tunnelmia jo edellisessä, helmikuun lopulla järjestetyssä seminaarissa. Tapahtumapaikkana ollut G18 -sali olikin tupaten täynnä ja tapahtuman järjestäjän Kari Korkmanin mukaan tänä vuonna on luvassa vielä ainakin muutamat iltamat, joista yhdet syksyllä Helsinki Design Weekin yhteydessä.


Suunnittelijaperi Piia Rinne ja Noora Niinikoski selostivat toistensa valitsemia kuvia muun muassa suomalaisista perinneasuista näkemättä niitä etukäteen. Kertomukset syntyivät improvisoiden. ”Työskentelymme on samanlaista: Pallottelemme keskenämme erilaisia ideoita niin kauan, että syntyy jotain mielenkiintoista.” Väliajalla suunnittelijakaksikon seuraan liittyi myös Elli Mäenpää.


Muotoilija Aleksi Perälä ei ollut osannut valita esitykseensä vain yhtä aihetta, vaan esitteli kaikki mieleen tulleet ideat, yhteensä lähes 20 erilaista. Hän pohti tavarantuotannon liiallisuutta, uutuutta ja aitoutta, kemikaalien käyttöä, optimaalista muotoa ja kauneuskäsityksiä. ”Helsinki on inspiraationi lähde. Täällä on niin paljon kauniita paikkoja, ettei tarvitse katsella rumuutta" Perälä kertoo.


Vas: Ilkka Kärkkäinen, mainostoimisto Dynamon AD, oli yleisössä kolmatta kertaa. ”Parasta tilaisuudessa on monialaisuus. Ihmiset puhuvat muustakin, kuin vain omasta työstään.” Kärkkäisen kiinnostavimmiksi nimeämissä esityksissä näkyi vieraiden luovuus: esimerkiksi muotoilijana ja vaatesuunnittelijana tunnettu Naoto Niidome esitti ”iltasadun”, lastenkirjan tapaan kuvitetun kertomuksen ajankohtaisesta aiheesta.

Oik: Sisustusarkkitehti Elina Aalto on käynyt Pecha Kuchassa alusta lähtien ja oli viime vuonna itsekin esiintymässä. ”Mielenkiintoiset puhujat, monipuoliset aiheet ja tuttujen tapaaminen” hän listaa tärkeimpiä syitä tulla tapahtumaan.


Liisa Jokinen tunnetaan helsinkiläisten katumuotia esittelevästä Hel-Looksista, mutta tällä kertaa hän halusi puhua ihan muusta. ”Tiedän, että kaikki odottivat Hel-Looks puhetta, mutta halusin kertoa tarinan ja esittelin oman intohimoni, Saumurirallin.” Jokisen, Aki Luomanpään ja Suvi Saloniemen Töölö Fashion Institute järjestää kaikille avoimia saumuriralleja, joissa vanhoista vaatteista ja kankaista muokataan uusia luomuksia.

Seuraava Pecha Kucha ma 18.5.2009 klo 19.30-21 TaiKin Masters of Arts -festivaaleilla, Mediakeskus Lumessa, Hämeentie 135C. www.mastersofarts.fi

Teksti: Maija Savolainen ja Maria Halkilahti, Kuvat: Maria Halkilahti

We Love Helsinki

No millast siel oli? – Girl Talk Redrumissa

Yhdysvaltalaisen mashup-artistin Gregg Gillisin aka Girl Talkin keikka Misf*ts-klubilla Redrumissa 26.3.2009 oli yhtä hulluutta.


Tiedättehän ne vanhat miehet, jotka sanovat, ettei siinä mitä nuoret tekevät ole yhtään mitään järkeä, tai että nuoriso on ylipäätään sekaisin? No niiden setien ei varmasti olisi kannattanut tulla Redrumiin viime torstaina. Noin 30 sekuntia sen jälkeen, kuin lavalle oli noussut joku amerikkalainen hyypiö pitkät kalsarit jalassaan, heittänyt kourallisen konfettia yleisön päälle ja ottanut lähinnä potkukelkkailua muistuttavan työasentonsa läppäriensä ääressä, noin 150 hikistä ihmistä valtasi lavan ja alkoi hyppiä villisti tietokoneelta tulevien mashuppien tahdissa.

Tässä vaiheessa perinteisen koulukunnan edustaja haluaisi tietenkin huomauttaa, ettei kukaan siis todellakaan soittanut mitään ”soitinta” tai edes ”laulanut”, jollei ajoittaista mikkiin huudahtelua sellaiseksi lasketa.


Girl Talk yhdistää keikoillaan satoja sampleja toisten kappaleista, rakentaen niistä uusia kokonaisuuksia. Valitettavan usein tämä käytännössä tarkoittaa kuitenkin vain tunnettujen rokkiriffien yhdistämistä 808-biittiin, jonka päällä kuullaan amerikkalaisten räppäreiden vokaaleita. 2 many DJs teki saman mielestäni paljon innovatiivisemmin jo vuoden 2002 albumillaan As Heard on Radio Soulwax Pt.2, eikä homma ole kovin kaukana siitä mitä Top Billin tekee samoilla mestoilla nykyään lähes viikottain. Girl Talkin tavaramerkki levyillä, eli lähes yli-inhimillinen nopeus hyppiä biisistä toiseen, oli livenä vesittynyt muistuttamaan enemmän perus DJ-meininkiä. Ei välttämättä ole huono asia, koska jos samplet kieppuisivat kaiuttimista samaan tahtiin, kuin esimerkiksi miehen uusimmalla Feed the Animals (Illegal Art, 2008) levyllä, voisi keskiverto-humalaisella olla vaikeuksia pysyä perässä.

Mutta kuka siihen jaksaa kiinnittää mitään huomiota, kun koko Misf*its-klubin tanssilattia, joka oli jo ennen keikkaa niin täynnä, että über-coolin indie-hytkytyksen sijaan tanssi muistutti lähinnä epileptisten sardiinien vetkutusta, pomppi Girl Talkin mukana ylös ja alas, ja ylös uudestaan.


Vierestä seurannut nuorimies, joka oli alussa naureskellut tietokonenörtin kallisarvoisia työkaluja läikkyviltä juomilta suojeleville muovikelmuille, vaihtoi nopesti suhtautumisensa kunnioittavaan nyökyttelyyn, kun tajusi, että itseasiassa muovipäällysteet suojelivat koneita kaikkialta roiskuvalta hieltä. Hieltä, josta suurimman osan tuotti itse pääesiintyjä, herra Gregg Gillis. Hän jaksoi huudattaa yleisöä ja hyppiä mukana lavan täyttämän jengin kanssa.


Gillisin hyperaktiivisuutta,vain korosti hänen vierellään lavalla seisonut teknikko, jota itse voisin kuvailla musiikin historian kummallisimmaksi hype-maniksi. Kaksimetrinen, hevitukkainen sekä parrakas miehen ja patsaan risteytys vain seisoi paikallaan stoalaisella tyyneydellä ja ilmeisesti varmisti, ettei kaikkialla riehuva nuoriso rikkonut laitteita. Jos tuli oikein hyvä biisi, hän saattoi kevyesti nyökyttää päätään, samaan aikaan, kun pomppivien päät viilsivät kattoa.

Siinä vaiheessa viimeistään tuli mieleen, että paha siihen setien kritiikkiin mitään on vastaankaan sanoa. Ei tässä kyllä ole yhtään mitään järkeä.

Ja juuri siksi se myös toimii niin hyvin!

Teksti: Taneli Hermunen, Kuvat: Kristiina Saldana

We Love Helsinki