Minä Menen: Oranssi Pazuzu Semifinalissa

Vapinaa, pelottaa. En jaksa. Vapun jälkeinen elämä on vaikeaa ja täynnä pettymyksiä: vappupallo löytyy tyhjenneenä lattialta tullessasi takaisin koulusta. Itse tehdyt munkit eivät säily kahta päivää kauempaa, vaan muuttuvat hampaita halkovan koviksi. Pomo ei olekaan enää iloinen, vaan lievästi karmiva, kuten tavallista.

Monipäiväinen ilonpito on saanut yhden jos toisenkin mielenterveyden järkkymään ja eriväriset liskot kurkistelemaan ikkunoista, postiluukuista ja vaatekaapeista. Mitä siis tehdä?
Mitäs jos vastataan niille takaisin samalla mitalla?

Kohdataan ne, näytetään niille kuka täällä määrää ja manataan ne takaisin sinne mistä ne tulivatkin!

Tällaiseen elintärkeään puhdistautumisriittiin on tällä viikolla Helsingissä tarjolla ainakin upean Oranssin Pazuzun keikka Semifinaalissa.

Jos viime vuonna julkaistu debyyttialbumi Muukalainen puhuu sytytti innostuksen kipinät päässäni, niin taannoinen Helsingin keikka sitten leimauttikin jo täyden tulipalon. Nämä Pispalan neometallistit ovat juuri sitä, mitä tohtori (tai ainakin minä) tähän tilanteeseen määrää.
Oranssi Pazuzu hakee vaikutteita rohkeasti genrerajoista välittämättä, aina jazzia ja dubia myöten, mutta selkäranka on vahvasti pystytetty Norjan mustanmetalliseen maaperään. Kappaleet vedetään läpi sellaisella intensiteetillä ja vakuuttavuudella, johon harvoin törmää näin uuden bändin kohdalla.

Kuitenkin samaan aikaan soitossa on tarvittavaa tarkkuutta ja tyylitajua, jottei monipuolinen kokonaisuus hajoa käsiin missään vaiheessa. Lähes käsinkosketeltavaa tunnelmaa syventävät entisestään yhtyettä tukevat valot ja savu, jota ainakin viime näkemällä oli tarjolla enemmän kuin keskiverto reiveissä.

Tällaiseen mentaaliseen saunaan eivät edes mielemme pikkumonsterit voi olla valmistautuneita. Näinpä ensi perjantaina Semifinaalin seinillä ja katoissa voi olla huomattavissa pieniä jalanjälkiä ja katkenneita häntiä. Jääneinä niiltä, jotka ovat karanneet ovista, ikkunoista ja postiluukusta kohti ulkona odottavaa yöttömän yön aurinkoa.

Me voimme taas puolestamme huokaista syvään ja kääntää kasvomme kohti uusia seikkailuja.

Ei vapise, ei pelota. Nyt jaksaa.

Oranssi Pazuzu 7.5.2010 Semifinalissa (Urho kekkosenkatu 6, Kamppi)

Teksti: Taneli Hermunen, Kuvat: Samuli Huttunen

We Love Helsinki

Viiniä taiteella: Madonna ja riehuvat lapset

Vaellamme Hietalahdenrantaa pitkin Forum Boxiin sen ja sen näyttelyyn samaa matkaa madonnakansan kanssa. Aurinko paistaa lämpimästi ja valtava ihmismassa saa aikaan tunteen kuin olisi osa jotain suurempaa liikettä.

Astumme sisään Pauliina Turakka-Purhosen ja Outi Pieskin Kaisa Giisavaaralla -avajaisiin, jossa tunnelma on ensivaikutelmaltaan jotenkin vaivaannuttava. Kontrasti ulkona vallitsevaan lämpöön ja aurinkoon on suuri. Tila on iso, hämärä ja toistaiseksi vielä tyhjän oloinen. Paikalla näyttää parveilevan lähinnä taiteilijoita. Bongaamme heti pari tuttua kasvoa edellisistä avajaisista.

Pauliina Turakka Purhonen installaatiosta katsottuna

Suuntaamme suoraan tarjoilujen ääreen. Pöytää vahtii tuimailmeinen, Forum Boxin nimikyltillä varustettu nainen, joka annostelee viiniä minikokoisiin mukeihin. Aikamoinen turnoff, siis vahdin olemassaolo, ei itse vahti. Juomatarjoilut koostuvat puna-, valko- ja roseviinistä sekä oletetusti alkoholittomasta boolista, jota lapsivieraat kittaavat kaksin käsin. Kannuissa on vettä vesilinjalaisille.

Muu tarjoilu ei ole kovin houkuttelevan näköistä: pieniä vesirinkeleitä sekä akvaarion pohjakivien näköisiä karkkeja. Karkeista ei edes heti tajua, ovatko ne tarjoilu vai koriste. Rinkelit ovat niin kovia, että alamme epäillä niiden syömäkelpoisuutta. Makuelämys on kuitenkin tuttu menneiden vuosien mummola-ajoilta. Karkit ovat epäilyttävästä ulkomuodostaan huolimatta yllättävän hyviä. Pistämme pystyyn pienen kilpailun siitä kuka kehtaa santsata viiniä useammin. Tuima annostelija katsoo ilme värähtämättä suoraan silmiin pyytäessämme lisäannoksia.

Molemmat taiteilijat ovat paikalla, mutta he eivät erityisesti erotu muusta vierasjoukosta. Hetken tilannetta tarkkailtuamme oletamme taiteilijoiden olevan ne kaikista sosiaalisimmat ja ehkä hieman fiinimmin pukeutuneet.

Siirrymme katsomaan teoksia, joista osa on isoja maalauksia ja osa maalauksellisia tekstiiliveistoksia. Tauluista tuijottaa raadollisesti maalattuja ihmisiä vaatteilla ja ilman, katsoja joutuu itse katsotuksi. Osa taulujen hahmoista on läsnä avajaisissa, ”ai että ton näköinen alasti…”. Pauliina Turakka Purhonen on tehnyt itsestään muutamia (alaston) omakuvia, ja maalannut itsensä rumemmaksi kuin onkaan. Eikös se yleensä mene toisinpäin, kaikki kaunistelevat itseään kuviin. Yhteinen lempiteoksemme on ihana, raaka veistos naisesta aamutakissa scream-ilmeineen. Veistos on sisältä tyhjä ja verta vuotava. Kuulemme vanhemman rouvan kommentin teoksista: "nämä on ihanii!"

Hauska teos on myös installaatio, jonka sisään voi mennä. Siinä on kurkistusaukkoja. Toinen toimittajistamme uskaltautuu miellyttävään kangasneliöön, mutta kokee vähemmän miellyttävän yllätyksen: sisällä joku julkea lapsi käy häntä kutittelemaan! Emme tiedä mitä pitäisi tehdä, sanoa vanhemmille, juosta karkuun… Lapsi jatkaa kutitusta ja kikattaa. Paikalla on muitakin lapsia jotka riehuvat – eivät leiki, vaan riehuvat – keskellä näyttelytilaa. He eivät ole vielä siinä iässä, että teosten penikset ja vaginat kiinnostaisivat. Avajaisten yleisin asuste tuntuukin olevan lastenvaunut, joita on oven vieressä parkissa kaiken aikaa kahdesta viiteen kappaletta.

Teokset menevät kaupaksi. Gallerian oven vieressä on tiski vieraskirjoineen ja kukkamaljakkoineen. Tiskin takana seisoo gallerian edustaja valmiina ottamaan vastaan ostotarjouksia, varauksia ja kysymyksiä. Kaksi lähes kolmestakymmenestä 1000 - 12 000 euron hintaisesta teoksesta on myyty ja useampi kuulemma varattu ensimmäisen tunnin aikana. Kuulemme miehen kysyvän vaimoltaan: "Ostitsä jonkun noista?"

Lempityömme Pauliina Turakka Purhosen: Manttelimadonna.

Tunnelma rentoutuu kellon tikittäessä toista tuntia. Ihmisiä tulee jatkuvasti lisää. Puheensorina täyttää korkean tilan vähä vähältä. Juoksemme santsaamaan kun vahtijatyttö häipyy, on se vaan kivempaa kun saa ottaa itse.

Pidimme molemmat galleriatilasta, jossa on useita huoneita ja kaksi kerrosta. Erityiskiitosta saa tilava vessa, jonka seinät on vuorattu vanhoilla näyttelyjulisteilla.

Monikohan tuli tänne aloittelemaan ennen Madonnaa. Kuulemme muutaman sanovan jatkavansa konserttiin. Poistumme viileästä galleriasta pienessä viinipöhnässä ulos hullunmyllyyn. Helikopterit pörräävät pilvettömällä taivaalla. Aurinko häikii silmiin. Paloauto on pysäköity kulmalle.

Teksti: Marianna Kellokoski ja Mirka Kinnula, Kuvat: Mirka Kinnula

We Love Helsinki

Minä menen: Brothers of God –klubi Ravintola Helmessä

Minkä syksy kylmentää, sen Brothers of God lämmittää!

Lauantaina 22.8.2009 helsinkiläisen, alun perin ghettotech-ryhmänä tunnetun Brothers of Godin nimeä kantava klubi ravintola Helmessä tarjoaa lääkettä pahimpiin pyllymusiikki-vajareihin. Brothers of God on yhtä kuin serkukset Tito ja Joe Sakki sekä Tokoi. ”Meil oli alussa leima, et me ollaan Suomen ghettotech-crew, mut me kyl soitetaan kaikkee mikä sopii tanssilattialle: housea, dubstepia, baltimorea, jukea. Ihan sama, vaikka 80-luvun suomipoppia”, kertoo Tito-nimellä esiintyvä, kulttuurituottajana päivätyötä tekevä Tatu Vanhatalo.

Tänä lauantaina mukana ovat Brothers of God DJ:den lisäksi takavuosien jopa surkuhupaisiin mittoihin paisuneista keikoistaan tuttu, Memphis-rapia parodioiva Eevil Stöö, seuranaan Pikku Herkko, Koksu K sekä DJ Kridlokk. Kun esiintyjäkokoonpanon repertuaarissa yhdistyvät niinkin risteävät elementit kuin koomainen rap-jumitus, nopeatempoinen ja rietas ghettotech sekä hikinen baltimore, vaikuttaa ilta vähintään tutustumisen arvoiselta. ”Lauantailta voi odottaa parasta mahdollista tanssimusaa ja parasta mahdollista meininkiä, rehellisesti”, lupaa Vanhatalo.

Brothers of God presents Eevil Stöö Soundsystem la 22.8.2009 klo 22-04 ravintola Helmessä, Eerikinkatu 14, Kamppi. Liput 2,5 euroa. Brothers of God My Spacessa

Teksti: Robert Keskinen, Kuva: Jari Tarpio

We Love Helsinki

Sopiva Shop - Seitsemän suunnittelijaa, yksi kauppa

Seitsemän nuoren suunnittelijan vaatekauppa, Sopiva Shop, aukeaa tänään Eerikinkadulla. Yksi heistä, vaatesuunnittelija Mila Moisio, kertoi We Love Helsingille miksi hän käyttää tekemissään vaatteissa vain kierrätettyjä kankaita ja miltä tuntuu olla perustamassa kauppaa juuri laman alla.


Sopivasti erilainen

Sopiva Shopin pieni kivijalkakauppa Eerikinkadulla on ennen avajaisia vielä iloinen sekamelska remonttitarvikkeita ja esillepanoa odottavia tuotteita. Tekemistä riittää sillä sopivalaiset ovat puuhanneet remonttia itse. Paikkoja on tullut näyttämään yksi Sopivan jäsenistä, vaatesuunnittelija Mila Moisio. Hän suunnittelee ja valmistaa vaatteita yhdessä Kaisa Rissasen kanssa nimellä Tauko.


Moision ja Rissasen lisäksi seitsemän naisen osuuskuntaan kuuluu viisi muuta vaate- ja korusuunnittelijaa. Veikeän Hoplá -tuotemerkin takana on Globe Hopella työskentelevä Inka Honkanen, joka tekee itse suunnittelemistaan ja painamistaan kankaista laukkuja. Nansolla työskentelevät Mirkka Lähteenkorva ja Maija Nuppula taas toteuttavat omia visioitaan nimellä Second Chance. Korusuunnittelija Liisa Tervisen mallistoon kuuluu värikkäitä helmikoruja. Erilaisia laukkuja, kukkaroita ja koruja tekevä Miia Kauppinen taas on ehtinyt pitää Green Papaya -liikettä jo aiemmin samassa tilassa johon Sopiva nyt avataan.


Sopivan jäsenet tarjoavat myös vaatteiden ja korujen korjaamista sekä koruntekokursseja.

Sopivan tuotteet sointuvat erittäin hyvin toisiinsa, vaikka monet tekijöistä ovat vasta äskettäin tutustuneet. Yhteinen tyyli on syntynyt itsestään; esimerkiksi vastuullisuus ja ekologisuus nousivat luonnostaan keskeiseksi osaksi osuuskunnan toimintaa. Moision mukaan uusista materiaaleista olisi varmasti nopeampaa ja tehokkaampaa valmistaa suuria määrä vaatteita, mutta hän tahtoo silti pitäytyä kierrätyskankaissa. “Se on muodostunut itselle lähtökohdaksi, ettei tahdo enää tehdä lisää asioita maailmaan, vaan mielummin kierrättää vanhoja.”


Materiaalia uusiokäyttöön Moisio löytää kirppareita kiertämällä, teattereiden ylijäämistä, yksityisten ihmisten vinteiltä ja monista muista yllättävistä paikoista. "Onhan siinä perkaamisessa työtä.” hän myöntää.

Moisiolla on vahva luottamus siihen, että hienoille ja huolella tehdyille vaatteille löytyy kyllä ottajia. “Ainakin omalla kohdalla vaatteiden teho perustuu siihen, että ne ovat yksilöitä." Vaikka hän on puskaradion kautta saanut jo ennen kaupan avaamista valtavasti tilaustöitä, tuli Sopivan kaltainen yhteisö kuin tilauksesta. Vaatteiden myyntiä piti järkeistää, mutta kaupan perustaminen yksin tuntui pelottavalta. Mahdollisuus liittyä osuuskuntaan sen sijaan tuntui hyvältä ja luontevalta. “Kaupassa on hirveästi mahdollisuuksia, mutta ei niitä ole oikein osannut vielä edes miettiä. Tässä on niin ekaa kertaa.”


Moision työhuoneella Vallilassa roikkuu paljon uusia vaatteita avajaisia varten. "Ja iskä teki henkarit."

Kun puhe kääntyy vaikeisiin aikoihin – siihen, kuinka rohkealta tuntuu perustaa kauppa laman uhan alla – Moisio naurahtaa. Asiasta on moni kysynyt, mutta ei häntä talouden alamäki pelota. “Taantuma on jotenkin niin ulkopuolella omasta elämästä. Se on jossakin otsikoissa. Itse olen että: 'Häh, ai niin joo, tämä voisi jotenkin vaikuttaa.' Ehkä jotenkin itse kuuluu siihen porukkaan joka – ei nyt voi ehkä sanoa on täysin ulkopuolella – mutta kuitenkin. Nuo volyymit ovat kuitenkin niin pieniä.” Rahallinen riski ei ole Sopiva Shopissa ylitsepääsemätön, kierrätettyjä materiaaleja käyttäen ei tarvitse maksaa suuria kuluja. Ja yrittäjällä on yksi etu ylitse muiden: Kukaan ei voi ainakaan antaa potkuja.


Sopiva Shop, Eerikinkatu 15-17, Kamppi. Avoinna ma-pe 11-18 & la 11-16. www.sopivashop.fi
Avajaiset tänään klo 12.

Teksti ja kuvat: Joska Pyykkö

We Love Helsinki

Bongaa yksityiskohta: Tekemisen polku

Tekemisen polun ensimmäinen betonilaatta Annantalon pihalla, Annankatu 30, Kamppi.

Kuva: Tessa Tapaninen

We Love Helsinki