Varokaa, mustalaisia!

Paljonko suomalaisromanin valtava hame painaa? Saako romania kutsua mustalaiseksi? Hakasalmen Huvilan näyttelyssä "Varokaa mustalaisia!" saa kysyä tyhmiä ja kyseenalaistaa stereotypioita.

Valentin Vaalan ohjaama, vuonna 1929 ilmestynyt elokuva Mustalaishurmaaja oli ensimmäisiä romaniaiheisia filmejä. Elokuva tihkuu mustalaisromantiikkaa.

Ensimmäisen näyttelyhuoneen keskellä pyörivä karuselli tuntuu liikkuvan mahtipontisen oopperamusiikin voimalla. Viettelevän punaiseen mekkoon sonnustettu Carmen-nukke tanssii Toréadorin tahdissa karusellin ylimmällä tasanteella. Tässä tilassa, joka on nimetty "Carmen eli asenteet narikkaan" -huoneeksi, tökitään romanistereotypioita. Opas Carita Nyman muistuttaa lumoavan romanikaunotar Carmeninkin edustavan stereotypiaa, "valkolaisen miehen unelmaa romaninaisesta".

Romani voi siis olla muutakin kuin valkolaismiehen eksoottinen uni tai hevosia ja autoja diilaava kiiltäväkenkäinen mies. Museon toinen opas, Alida Friman, huokaiseekin ilmoille toiveen, että romaneja katsottaisiin ennen kaikkea yksilöinä, eikä aina yhtenäisenä joukkona, jota määrittää yksin heidän kulttuurinsa. Asennemuutokseen tuntuu kuitenkin olevan vielä valitettavan pitkä matka.

Näyttelyn mediaseksiä tihkuva otsikko ottaa kantaa jo olemassa olevan romanikeskustelun keinoin, provosoivasti ja yksinkertaistuksilla pelaillen. Näyttely jatkaa median ylläpitämää ongelmalähtöistä linjaa. Toisaalta se esittää romanit myös uhrina. Museossa kerrataan romaneihin kohdistuneita vainoja, muistutetaan Suomessa käytössä olleesta karusta steriloinnin historiasta ja hämmästellään tähän päivään asti ulottuvia asennesolmuja. Näyttelyn loppuosa perehtyy kertomaan ja selittämään romanikulttuuria, joten kokonaisuus sukeltaa otsikkoa paljon syvemmälle. Näyttelyn pääosassa ovat paitsi romanit, myös valtaväestö asenteineen, pelkoineen ja ennakkoluuloineen.

Kyllähän minkä tahansa väestönosan historian voi esittää tarinana alistamisesta ja väärinymmärryksistä, miksi siis keskittyä väkivaltaan ja sortoon? Ymmärrän ongelmakeskeisen näyttelyn oikeastaan vasta kuunnellessani sen herättämää keskustelua. Museovieraiden muistoissa historia näyttäytyy arjen pehmeämmässä valossa. Romanit ovat erottamaton osa suomalaisen maaseudun historiaa. He olivat tiedon tuojia, tarinoiden kertojia, taiteilijoita ja ylipäätään arkinen osa liikkuvaa ja toisinaan paikallaan pysyvää suomalaisväestöä. Yhtälailla nykyromanin voi nähdä tavallisena, työtä tekevänä suomalaisena, oppaat muistuttavat. Näyttely on yllyttänyt ihmiset kiinnostavaan, rentoon ja avoimeen keskusteluun, jota leimaa uteliaisuus ja ymmärtäväisyys mustamaalailun ja pelon sijaan.

Perhe ja suku ovat romaneille erittäin tärkeitä. Tässä Kari Haklin tallentamassa potretissa romaniperhe on sairaalassa tervehtimässä potilasta jouluaattona 1970.

Lempeämpi osa näyttelyä kutsuu katsojan romaninaisen ja romanimiehen elämään, ruokapöytään ja vaatekaapille. Alida Friman ojentaa käsiini painavan hameköntin. Suomalaisen romaninaisen hame on tuhti kahdentoista kilon vyyhti samettikangasta. Sen alle tulee vielä alushameita, sekä hametta nostava renkaanmuotoinen toppaus. Museovieraat koskettelevat haltioituneina krumeluurein viimeisteltyjä paitoja ja Friman vastailee luontevasti yksityiskohtaisiin kysymyksiin: "Eikö ole niin että te heitätte roskiin ruokalusikan jos se on tippunut maahan?" Friman myhäilee, ja muistuttaa, että ennen hygieniaoloista oli pidettävä erityistä huolta. "Nykyään maahan pudonneen lusikan voi nostaa maasta ja jatkaa syömistä" Friman nauraa. Ja kyllä; joitakin romaneita saa sanoa mustalaisiksi, kunhan nimitystä käytetään kunnioittavaan eikä halveksivaan sävyyn.

Varokaa mustalaisia! Väärinymmärryksen historiaa -näyttely Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilassa (Karamzininkatu 2) 30.8.2009 saakka. Avoinna ke-su 11–17. Vapaa pääsy. Helsingin Kaupunginmuseo

Teksti: Veera Moll, Kuvat: Helsingin kaupunginmuseo

We Love Helsinki

Taiteesta: Kari Haklin Helsingin kaupungin liikennelaitoksen ainoa miespuolinen rahastaja vuonna 1975.

Hakasalmen huvilaan on koottu Kari Haklin mustavalkoisia valokuvia 60-70-lukujen Helsingistä, ajalta jolloin raitiovaunuissakin oli vielä rahastajat. Mielenkiintoinen näyttely kannattaa käydä katsomassa viimeistään nyt, sillä se on auki viimeistä viikkoa.

Helsingin kaupungin liikennelaitoksen ainoa miespuolinen rahastaja vuonna 1975.

Haklin valokuvien Helsinkiin on helppo tuntea kaipuuta. Puutalojen täyttämän Pasilan viimeiset hetket ja keskustan kadonneet kulmapuodit kertovat kaupungista murroksen keskellä. Helsinki näyttäytyy toisaalta vauhdilla eteenpäin harppovana, toisaalta muutostensa alle rusentuvana kaupunkina, joka innokkaana yrittää hakea omaa ilmettään ja identiteettiään.

Rakennusten sijaan näyttelyn pääosassa ovat kuitenkin tavalliset ihmiset ja helsinkiläisten arki. Kierrokselta jää mieleen erityisesti ratikkakuva, jossa velmusti hymyilevä rahastajamies istuu palvelemassa asiakkaitaan.

Rahastajilla oli ennen tärkeä rooli ratikoissa ja heistä muodostui helposti tunnettuja kaupunkihahmoja. Ennen ratikkaan noustiin sisään takaovesta, ja vaunun rahastaja istui oikealla heti oven vieressä. Hän rei'itti matkustajien liput, joskin myöhemmin otettiin käyttöön vaihtoliput ja rei'itin vaihtui leimasimeksi. Viimeiset raitiovaunuissa työskennelleet rahastajat lopettivat vuonna 1987.

Raitiovaunun rahastaja joutui usein kantamaan myös kaupunkilaisten kiukkuja harteillaan: milloin oli koiransäätä, milloin myöhästelevä vaunu, milloin lipun hintaa nostettu. Ei siis ihme, että rahastajarouvat ja -neidit ovat näyttelyseuranani olevan Anu Santalan muistikuvissa kurttuotsaista, jopa pelottavaa porukkaa.

Yrmyjen rahastajien joukossa oli kuitenkin poikkeus, Helsingin ainoa miesrahastaja Jaakko "Jaska" Hyppy. "Hei mä luulen, että mä muistan sen kaverin" innostuu isäni mainitessani valokuvan. Jaska oli kuulemma mahdottoman nopea rei'ittämään lippuja. Rei'ittäessään hän tarkkaili valppaana kumpaakin ovea ja vaunun täyttyessä huusi "Käytävällä eteenpäin, olkaa hyvät! Stig framåt, var så god". Ratikan ollessa valmiina jatkamaan Jaska kiskaisi katonrajaan vedetystä narusta ja kilahduksesta kuski tiesi, että matka voi jatkua. Tämän kaiken hän teki ketterästi ja sujuvasti. "Siitä näki ihan selvästi, että se nautti siitä hommasta".

"Eteenpäin. Kari Haklin Helsinki-valokuvia 1967-77" -näyttely Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilassa (Karamzininkatu 2) 4.1.2009 saakka. Avoinna ke-su 11-17. Vapaa pääsy. www.helsinginkaupunginmuseo.fi/hakasalmenhuvila

Teksti: Veera Moll, Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Kari Hakli.

We Love Helsinki

Virkistynyt Klassikko

Ateneum – haukotuksia ja itsestäänselvyyksiä? Ehei! Uusittu klassikkokokoelma on ripustettu kansainväliseen tyyliin haastamaan katsojaa ja luomaan uusia näkökulmia.

Helene Schjerfbeckin öljymaalaus "Sirkustyttö" vuodelta 1916.

Ateneumin peruskokoelmalta on totuttu odottamaan Edelfeltin ja Gallen-Kallelan mestariteoksia, tylsiä maisemia sekä opettavaista kertomusta Suomen taiteen kehityksestä. Viime talvena avattu uusi ripustus museon ylimmässä kerroksessa on päivittänyt kansallisen klassikon kertaheitolla 2000–luvulle. Muodikkaasti nimetty Elämää suurempaa –kokoelmanäyttely rinnastaa saleittain vaihtuvien teemojen puitteissa kuluneempia klassikoita ja harvemmin nähtyjä teoksia. Tällä on huomattavan virkistävä vaikutus niin teosten herättämien tunteiden kuin näkökulmienkin kannalta.

Tuulisena arkipäivänä avarassa, valkoisessa museossa vaeltaa harvakseltaan ihmisiä. Komeaan, Rautatientorille valtavin ikkunoin avautuvaan ensimmäiseen saliin on havainnollistettu kuvitteellisella pienoismallilla, minkä kokoinen pilvenpiirtäjä museon tulisi olla pystyäkseen esittelemään kaikki kokoelmansa teokset. Onneksi Ateneum on inhimillisen kokoinen – yläkerta on kierrettävissä tunnissa, vain tunnelmapaloja spottailevalle lyhyemmässäkin ajassa. Postikorttien panoraama Rautatientorille on sekin kiehtova, elävä taideteos.

Omasta näkökulmastani liikuttavin näyttelyn saleista on portaikosta vasemmalla, otsikolla ”Taiteilijat kansallisuutta rakentamassa”. Toisella pitkällä seinällä on rinnakkain Albert Edelfeltin päivänpaisteisia kansankuvauksia kuten Ruokolahden eukot ja Poikia rannalla, jotka ovat painuneet suomalaisten romanttiseen itsetietoisuuteen. Vastakkaisella seinällä idealismi kohtaa todellisuuden; luokkaerot ja kansalliset traumat, jotka yhtä lailla liittyvät käsitykseemme suomalaisuudesta. Marcus Collinin tummassa maalauksessa työläiset vaeltavat loskassa tehtaalta kotiin, Henry Ericsson kuvaa sisällissodan vankileiriä ja Juho Sallinen lapsuutensa lestadiolaisten ankaraa hurmosta. Suomen maalaustaiteessa on käsitelty hyvin niukalti sotia, joista esimerkiksi kirjallisuus on ammentanut runsaasti. Siksi onkin hienoa, että salissa on peräti kaksi dramaattista toisen maailmansodan kuvausta. Yngve Bäckin Sodan Sävelessä (1944) irvistävä olento soittaa selloa taustallaan pommien pauhu ja palavat kaupungit. Helge Dahlmanin Sota vuosilta 1946-48 esittää aiheensa abstraktimmin: tulkitsen maalauksen kolme hahmoa naiseksi kahden miehen riepoteltavana. Voisin kuvitella, että nyt nähtävä särmikäs Suomi-kuva on turistinkin kannalta kiinnostavampi.

Kierroksen puolimaissa on käytävän kaltaiseen tilaan kerätty suomalaisten taiteilijoiden omakuvia eräänlaiseksi muotokuvagalleriaksi. On kiehtovaa nähdä miten taiteilijat ovat itse nähneet ja luoneet omaa taiteilijaminuuttaan kautta aikojen. Åke Mattaksen omakuva paperihatussa vuodelta 1956 on huvittavalla tavalla samankaltainen Edelfeltin 70 vuotta varhaisemman barokkiasuposeerauksen kanssa. Omakuvagalleria johtaa Taiteilija kotona -otsikoituun saliin, joka on mielestäni näyttelyn hienoimpia. Maalauksissa nähdään taiteilijoille rakkaita ihmisiä kotoisissa miljöissä. Pariskunta Sulho Sipilä ja Greta Hällfors-Sipilä ovat kuvanneet samoja maisemia kodistaan Johanneksen kirkon kulmalta intiimisti eri tyyleillä. Myös heidän näkemyksensä toisistaan ovat sympaattisen kulmikkaita. Tyko Sallinen liioitteli tunnetusti Mirri-vaimonsa possunenää, mikä herätti aikalaisissa pahennusta. Salissa on myös Marc Chagallin upea Mandoliinin soittaja vuodelta 1914. Se kuului alkujaan Kaivopuiston Marmoripalatsia asuttaneelle Keirknerin perheelle.

Sulho Sipilän öljymaalaus "Sisäkuva, soittava nainen" vuodelta 1931.

Naistaiteilijoita on viime aikoina otettu esiin urakalla. Heille kokoelmanäyttelyssä omistettu huone on ristiriitainen: miksi naiset on eritelty omaan pieneen tilaansa, kun muissa miehet saavat hallita ilman, että heidän sukupuoleensa kiinnitetään huomiota? Myös salin esittelyteksti, jossa Suomea markkinoidaan tasa-arvon mallimaana hämmästyttää jo pelkästään tunnettujen palkkaerojen valossa. Toisaalta salin teoksissa välittyy kiinnostavasti yhteiskunnan naistaiteilijoille rajaama aihemaailma: kodin piiri, naiset ja lapset sekä maisemat. Hieno, uusi tuttavuus ovat Elga Sesemannin ekspressiiviset katunäkymät 1940-luvulta. Seuraava pienehkö sali on omistettu yksin Helene Schjerfbeckille. Siellä esitellyt maalaukset vaihtuvat usein, kuten muidenkin näyttelyn teosten kohdalla ilmeisesti on tarkoitus.

Elämää suurempaa –kokoelmanäyttely haastaa katsojaa aiempaa enemmän. Se ei anna suoraan avaimia teosten tulkintaan, vaan herättelee kyseenalaistamaan ja luomaan henkilökohtaista katsojakokemusta. Ateneumin peruskauraa kommentoimaan on asetettu myös joitakin nykytaideteoksia. Oivaltava ja hauska rinnastus on mm. Edelfeltin Luxemburgin puistossa –maalaus vuodelta 1887 ja Ismo Kajanderin Vihreä Pariisi –esinesommitelma vuodelta 2006. Niistä molemmat käsittelevät pariisilaisuutta, Edelfelt yläluokkaisen lempeästi, Kajander monimielisemmin: halkeilleen asfalttipalan päälle aseteltua, tunnistettavaa pariisilaistalojen rivistöä lakaisee kadunlakaisijan vihreä luuta.

Kritiikkiäkin näyttely ansaitsee. Suurin osa näyttelysaleista olisi pärjännyt mainiosti ilman teemojen raivostuttavan ympäripyöreitä esittelytekstejä, jotka kaiken lisäksi on painettu tilaa vieviin lieriöihin. Näyttelyn rakentajat olisivat voineet selittää teosvalintojaan yksityiskohtaisemmin erillisellä viholla. Lisäksi osa teemoista on turhan löyhiä, jolloin teosten välinen kommunikaatio kärsii. Esimerkiksi Taiteilija tarinankertojana -sali menettää otteensa hajanaisesta joukostaan. Haastava, monipuolinen ja runsas ripustus tekee Ateneumin yläkerrasta kuitenkin antoisan elämyksen myös luokkaretkien puuduttamalle vanhalle kävijälle (tai ehkä nimenomaan juuri hänelle).

Ateneumin Taidemuseo, Kaivokatu 2. Avoinna ti 9–18, ke-to 9–20, pe 9-18 ja la-su 11–17. www.ateneum.fi

Teksti: Ville Hakanen, Kuvat: Kirsi Halkola & Hannu Karjalainen / Kuvataiteen keskusarkisto

We Love Helsinki