Minä menen: Poliisien pyörähuutokauppa

Kadut ovat jo kauan olleet lumettomia eikä pieni viima tai sade pyöräilyä saa estää. Jos menopeli puuttuu, on se vakavampi ongelma. Kesätyötiliin voi olla hetki tai upouuden kulkurin hankinta saattaa muuten tuntua tyyriiltä tai turhalta. Huomenna on kuitenkin mahdollisuutesi laittaa tilanne kuntoon, kun Helsingin poliisilaitos järjestää polkupyörähuutokaupan.

Toisen kadottama menopeli voi olla toisen uusi onni.

Pyörien kirjo on suuri, joten miten valita hyvä sijoitus? Kysytään kesäpyörämekaanikko Tuukka Ylä-Anttilalta. ”Mitä vähemmän vaihteita, vähemmän mahdollista remontoitavaa. Samoin on jousituksen kanssa. Jos kuitenkin ostaa jonkun, missä on paljon vaihteita niin voi silmämääräisesti katsoa ketjun ja rattaiden kuntoa ­– ovatko ne paskassa ja ruosteessa vai eivät. Vanteiden suoruus ja pinnojen kireys ovat myös tärkeitä.”

Tsygän hinnasta on vaikeampi sanoa mitään. ”Riippuu sikana pyörästä. Jos ei tunne asiaa eli ostaa vähän niin kuin sikaa säkissä, niin ei varmaan kannata maksaa yli satasta. Paitsi jos se on tosi hieno.”

Yksinkertaisuuteen kannatta siis panostaa. Jos tämä tuli ”vähän äkkiä”, seuraava huutokauppa järjestetään jo 21. 5.

Helsingin Huutokauppakamari, Helsinginkatu 1. Perjantaina 23.4.2010 klo 10.

Näyttelyt Huutokauppakamarin tiloissa huutokauppaa edeltävänä päivänä klo 14.30-16.30 ja huutokauppapäivänä klo 9-10.

Teksti Mirja Hämäläinen, Kuva Tuukka Ylä-Anttila

www.welovehelsinki.com

Queerfeminismiä baile funkilla

Queerfeministiselle klubille on ollut Helsingissä tilausta. Kävimme tsekkaamassa uuden, kerran kuussa järjestettävän Peijakas! -klubin Kalliossa.

Kallion Musta Kissa -baarista on turha toivoa saavansa vapaata pöytää iltayhdeksän jälkeen. Rauhallinen oma pieni nurkkaus jää haaveeksi myös tänään, sillä Peijakas! -klubi näyttää löytäneen yleisönsä jo ensimmäisellä kerralla. Mainostus on selvästi tehnyt tehtävänsä, ja pieni baari on ääriään myöten täynnä. Suosiota selittänee myös se, että niin queer- kuin feminististenkin klubien tarjonta on ollut Helsingissä vähäistä.

Etsin käsiini yhden klubin järjestäjistä, Aikku Meuran alias DJ Lady Chatterleyn rakastajan, joka on myös toinen klubin tämäniltaisista soittajista. Meuran mukaan klubin taustalla ei ole varsinaista ohjelmallista queerfeminististä aktivismia. ”Tietyntyyppinen porukka on vaan hakeutunut yhteen”, Meura kertoo. Bileistä vastuussa ovat Meuran lisäksi Suvi Mattila, Henna Räsänen ja Laura Rokkanen eli DJ Stuffin’ Muffins. Osa heistä on aiemmin ollut mukana erilaisissa queer- ja feministisissä tapahtumissa, kuten Ladyfestissä (maailmanlaajuinen feministinen musiikki- ja taidefestivaali) Helsingissä ja feministisessä tilanvaltaustapahtumassa Take Back the Nightsissa. Oikean porukan löydyttyä konsepti muotoutui baari-aivoriihessä sen ajatuksen ympärille, että jotain puuttuu. ”Näitä bileitä ei nyt vaan ole”, Meura laukoo. ”Perinteiset homobaarit ei välttämättä ole kaikille, queerin käsitteen voi tuntea omakseen laajempi ryhmä”, hän jatkaa. Totta.

Aikku Meuran mielestä Helsingissä ei ole tarpeeksi queerfeministisiä bileitä.

Pitkin haastattelua yksi, toinen, jos kolmaskin käy kiittelemässä Meuraa. Tällaisille bileille on selvästi tilausta ja suurempikin kapakka täyttyisi varmasti. Klubia on tarkoitus jatkaa kerran kuukaudessa ja monenlaisia ideoita poreilee jo pinnan alla. ”Live-juttuja, runopiirejä, myyjäisiä”, Meura luettelee vaihtoehtoja. Räävittömän baile funkin täyttäessä huoneen huomaa, että tanssilattiallekin olisi käyttöä. Ja sen tarpeesta käydään vinkkaamassa myös Meuralle – moneen otteeseen. Baarivalinta on kuitenkin Meuran mielestä ollut oivallinen. ”Yhteistyö baarien kanssa ei ole aiemmin ollut näin helppoa”, Meura kehuu. ”Ja sitä paitsi, tahdon lisätä, Musta Kissa on varsinainen helmi - josta saa Ecussonia.”

Jätän Meuran nauttimaan kiitoksien vyörystä. Baile funk jatkuu, niin bileetkin. Hieno konsepti, hyvä baari, mahtavaa musaa ja innostunutta porukkaa. Mitä muuta sitä voisi kaivatakaan.

Seuraava Peijakas! Mustassa Kissassa (Toinen linja 15, Kallio) pe 4.12.2009.

Peijakas! myspacessa
Peijakas! facebook-ryhmä.

Teksti: Olga Palo, Kuvat: Mirkku Pervonsuo

We Love Helsinki

Viiniä taiteella: A Landscape in Kallio

Viiniä taiteella-juttusarjassa toimittajamme vierailevat taidenäyttelyiden avajaisissa raportoiden maistamastaan, kuulemastaan, kokemastaan ja tietysti myös näkemästään. Tällä kertaa viiniä siemailtiin ulkona kadulla Galleria Alkovissa.

Fleminginkadun ja Helsinginkadun risteyksen lähelle Galleria Alkovin eteen on kerääntynyt vajaan kymmenen hengen ryhmä seisoskelemaan ja istuskelemaan. Kallion sydämessä sijaitsevan näyteikkunagallerian seinään on maalattu oranssi vuorihorisontti. Vuoriston sisään on sympaattisesti käsinkirjoitettu näyttelyn nimi: A Landscape called Bandung.

Pyöräillessäni paikalle ensimmäinen huomioni on mies, joka kuvaa saapumistani kännykällään. Kun olen lukitsemassa pyörääni viereisen rakennuksen vettä tippuvien rakennustelineiden luo, hän tulee haastattelemaan minua – edelleen kuvaten. Mies kyselee englanniksi kuka olen, miksi tulin ja mistä kuulin näistä avajaisista. Kaikki tapahtuu ihan hyvässä hengessä, mutta aika jännittävä vastaanotto on siitä huolimatta.

A Landscape called Bandung-monumenttityöpajan toteuttivat kuvataiteilijat Paula Lehtonen ja Saara Piispa Bandungissa Indonesiassa keväällä 2009. Minulle kerrotaan että haastattelukuva menee suoraan Indonesiaan webbikameran kautta. Siellä avajaisia seuraavat tämän näyttelyn todelliset taiteilijat: Lehtosen ja Piispan oppilaat, jotka toteuttivat heille henkilökohtaisesti merkityksellisiin paikkoihin omannäköisiään monumentteja. Täällä on esillä valokuvat noista monumenteista. Työryhmää edustaa paikan päällä vain Lehtonen.

Haastattelutilanteen lauettua haen rentoutusta valkoviinitonkasta, joka pilkistää näyteikkunagallerian avonaisesta ikkunasta. Maassa on avonainen paketti banaanidominoita ikään kuin tämän asfalttipiknikin minimalistisena eväänä. Dominojen vieressä on kajarit joista kuuluu ilmeisesti indonesialaista musiikkia.

Paikalle saapuneet ihmiset ovat taiteilijan ystäviä ja tuttavia. Omissa oloissaan rappukivetyksellä istuu ulkomaalaiselta vaikuttava, ehkä indonesialainen joukko. Ympärilläni puhutaan kaiken kaikkiaan enemmän englantia kuin suomea. Olen yksin paikalla ja tunnen itseni hiukan vaivaantuneeksi. Kun kännykkäkameramies tulee jälleen haastattelemaan minua, takeltelen englanniksi pitäväni sympaattisesta liitukirjoituksesta ikkunasta ja kuinka tämä ei mielestäni ole taidetta, vaan dokumentti muualla tehdystä taiteesta. Samaan aikaan huomaan, että nauhoitettu kuva näkyy läppärin ruudulla pienellä viiveellä. Oho, onpa tyhmä virne...

Näyttelyvieraat sulautuvat kadulla istuskellessaan ja viiniä naukkaillessaan täysin Kallion tavallisen nuokkujapossen sekaan. Taiteilija ja vieraat ovat rennosti pukeutuneita. Kenenkään asusta ei voi päätellä tilanteen olevan arjesta poikkeava. Muutama rastapää katsoo läheiseltä pankkiautomaatilta kiinnostuneina samanhenkistä porukkaa. Muuten ohikulkijat eivät kiinnitä avajaisiin mitään huomiota.

Taiteilija kehottaa uusia kasvoja ottamaan viiniä. Kummasti siitä yhdestä tonkasta riittääkin. Otan itse kaksi puolikasta lasillista lisää. Ihmettelen etteivät lähistöllä pyörivät spurgut hakeudu laillani ilmaisen viinin apajille… Ehkeivät he kuulleet kehotusta. Olen kuulevinani musiikin vaihtuvan (oletetusti) indonesialaisesta suomalaiseen iskelmään ja perusindierockiin.

Haastattelijamies tulee kertomaan tunnin kuvausajasta olevan jäljellä 15 minuuttia. Lehtonen haluaa puhua katsojille Indonesiassa. Hän kertoo kuinka tärkeä työpaja oli hänelle, kuinka ikävä hänellä on, kyllä siinä sanatkin jo loppuvat... Lehtonen kiittää URB-festaria ja Kiasmaa, jotka mahdollistivat tämän näyttelyn. Vaikka edellämainitut ovatkin isoja instituutioita, niin näissä avajaisissa ei edusteta tai patsastella. Tuskin moni Kiasman vakiavajaisvieraista edes viitsisi istahtaa katukivelle fiilistelemään mitään muuta kuin likaantuvaa designpukuaan. Tänne kuitenkin ollaan tultu tukemaan tai moikkaamaan kaveria, joka teki jotain kiinnostavaa matkallaan Indonesiaan.

Paula Lehtonen, Saara Piispa: A Landscape called Bandung. Galleria Alkovi, Helsinginkatu 19. Auki vuorokauden ympäri 30.8.2009 asti.

http://alkovi.linnake.net/
www.paulalehtonen.net
www.saaramaria.com

Teksti ja Kuvat: Mirka Kinnula

We Love Helsinki

Kumiluoti, kaupunkipyöräilijän keidas

Fleminginkadulta Kalliosta, seinään ruuvatun vanhan fillarin etuosan alta, löytyy Kumiluoti, tavanomaista rennompi pyöräliike. Seinällä ei ole tavanomaisia urheilijoiden sponsorimainoksia, vaan graffiti.


”Maistuuko kalja näin kesken työpäivän?”
”No, onhan sitä tässä jo tullut tänään juotua…”

Pieni liiketila on täynnä pyöriä ja niiden osia. Aurinkoisina päivinä fillarien rassaus levittäytyy jalkakäytävän puolelle ja kadunpätkällä hengaillaan oluttölkit kädessä. Paikan omistaja Johannes Puirava kertoo, että taloyhtiössä ollaan vain tyytyväisiä siihen, ettei kivijalassa ole Kallion tuhannetta thaihierontapaikkaa tai baaria.


Puirava kypsyi toimistohommiin viime kesänä ja päätti perustaa fikseihin ja sinkuloihin, eli yksivaihteisiin kaupunkipyöriin, keskittyvän liikkeen. Vuodessa Kumiluodista on tullut yksi Helsingin pyöräilykulttuurin keskeisistä paikoista.

Kumiluoti rakentaa vaikka vaarin vanhasta maantiepyörästä kevytkulkuisen ja huoltovapaan fiksin, ja myy kaikkia asiaankuuluvia osia. ”Enimmäkseen täällä käy uusia naamoja, jotka ovat lukeneet hommasta jostain ja haluavat fiksin. Harrastajathan tietää valmiiksi mitä ne haluaa, ja se on meille helppoa, mutta kaikki asiakkaat on tervetulleita.”


Mikä fikseissä, yksivaihteisissa ja kaupungissa ajamisessa on se juttu? ”Se on se vapauden tunne ja yhtenäisyyden tunne pyörän kanssa, kun siinä ei ole mitään turhaa. Pyörä kulkee kevyesti ja sitä ei tarvitse liikaa huoltaa. Veikkaanpa, että Stadissa on 30-40 prosenttia enemmän fiksejä kaduilla, kuin viime vuonna. Homma on koko ajan kiihtymään päin.”

Puiravalle pyörä on se ykkösväline kaupungissa liikkumiseen. Mutta millainen Helsinki on pyöräilykaupunkina? ”Pyöräkaistoja ei ole tarpeeksi ja ne loppuvat kesken missä sattuu. Suunnittelu vaatisi vielä panosta. Jossain Amsterdamissa homma on ihan toinen. Helsingissä joutuu kiertämään ihme reittejä. Tuntuu, että pyörätiet on siirretty johonkin sivuun ja keskustassa on tilaa vain autoille. Pyörätiet vois olla keskeisiä, autot vois olla ne jotka kiertää. Ja sitten on tämä suomalainen autoilukulttuuri. En ymmärrä mikä siinä pyöräilijöiden huomioonottamisessa on niin vaikeaa.”


Autojen välissä pujotteleva, elintilastaan taisteleva pyöräilijä ei ole yksin, sillä kaupunkipyöräily on yhteisöllistä. Helsinkiläisten pyörälähettien yhdistys BC Hellsinki täyttää tänä vuonna 10 vuotta, ja vuosi sitten perustettiin muille yksivaihteisista fillareista kiinnostuneille Yksivaihde.net -saitti. Fillarilähettien ja muiden elämäntapapyöräilijöiden aktiivisuudesta lähtenyt touhu on levinnyt laajemmalle, ja porukkaa alkaa olla jo moneen lähtöön. Hyvää meininkiä riittää silti: ”Käpälä nousee moikkaukseen aina, kun joku ajaa vastaan fiksillä”, sanoo Puirava.

Ei siis tarvitse olla trikoisiin pukeutunut urheilija ollakseen pyöräilijä. Kaupungin ruuhkissa vapaista polkimienpyörittäjistä tulee kuin yhtä suurta perhettä.


Kumiluoti, Fleminginkatu 12 B, Kallio. Avoinna ti-pe 12-18 & la 14-17. www.kumiluoti.fi

Teksti: Tuukka Ylä-Anttila, Kuvat: Tuomas Sarparanta.

We Love Helsinki

Kahvila Villipuutarha hivelee kaikkia aisteja

Kuinka monessa helsinkiläisessä kahvilassa tuntemattomat tarjoavat toisilleen paikkaa vieressään tai kaksi eri äidinkieltä puhuvaa henkilöä alkavat jakaa kokemuksiaan New Yorkista ja Helsingistä? Kahvila Villipuutarhassa voi käydä näin, aivan tavallisena arkipäivänä.


Helsinginkadun hälyn jälkeen kahvilan oven avatessa tuntuu kuin hyppäisi toiseen todellisuuteen. Kahvila on pikkuruinen, ja sen tunnelma on hellyttävän kodikas. ”Moni asiakas on kirjoittanut vieraskirjaamme, että Villipuutarhassa ollessa tuntuu kuin olisi kylässä hyvän ystävän tai vanhan isoäidin luona”, kertoo Tiia Nässi, kahvilan toinen omistaja. ”Ennen kaikkea halusimme luoda Villipuutarhasta paikan, jossa kaikki aistit ovat käytössä”, jatkaa kahvilan toinen osakas, Katja Kannisto.

Kahvilassa tapahtuneet onnelliset kohtaamiset kirjautuvat vieraskirjaan.

Kahvila toden totta hivelee ainakin näköaistiä, ja valpasta silmää tarvitaan, sillä tila on täynnä kauniita esineitä ja kankaita. Hauskaa on myös se, ettei kaikkea pysty yhdellä katsauksella rekisteröimään, vaan jännittäviä yksityiskohtia riittää useammallekin silmäykselle. Villipuutarha muistuttaakin tunnelmallista vanhan tavaran liikettä erilaiseine kynttilöineen, eläinpatsaineen, koruineen ja erikoisine astioineen. Kyse ei kuitenkaan ole pelkistä koristeista, vaan suurin osa tavaroista on myös myynnissä. Osa on Kanniston ympäri maailmaa haalimia kirpputori- ja second hand -aarteita, osa kotimaisten käsityöläisten tekemiä uniikkeja yksilöitä. Vaikka jotkin esineet ovat Kannistolle henkilökohtaisesti rakkaita, hän toteaa, että jokaisen niiden myynnistä ollaan valmiita neuvottelemaan.

Villipuutarhasta löytää jokaisella käynnillä uusia yksityiskohtia.

Tavarataivaan lisäksi myös makuaistia hivellään, onhan kyse kakkuja tarjoavasta kahvilasta. Pettämättömän yhdistelmän kruunu ovat kuitenkin käsintehdyt suklaat, joita liikkeestä löytyy useita eri makuja. Suosikikseni nousee maitosuklaa sitruunalla höystettynä. Herkullisten konvehtien takaa löytyy yksi mies, Petri Sirén, jonka suklaita voi maistaa Villipuutarhan lisäksi vain aniharvassa paikassa Suomessa. Päätoimisesti Villipuutarha on päiväkahvila, mutta erikoistilauksesta siitä loihditaan vaikkapa romanttinen soppi rakastavaisten yksityisillalliselle tai mökkimiljöö ”kesämökkijuhlille”. Yhdet ristiäisetkin kahvilassa on ehditty viettää.

Petri Sirénin käsintehdyt suklaakonvehdit viimeistelevät kahvihetken.

Kahvikupitkin ovat kaikki söpösti eri mallisia.

Villipuutarhan ainutlaatuista tunnelmaa eivät luo kuitenkaan ainoastaan kauniit puitteet tai suussasulavat herkut. Tänne on mukava tulla ensi sijassa siksi, että omistajien hyvä mieli sekä näkyy ulospäin että tarttuu. Juustokakkuni viimeistä palaa maistellessani ja Frank Sinatran herkän laulun kantautuessa korviini en ihmettele lainkaan miksi juuri täällä, vehreiden kasvien ja kauniiden esineiden keskellä, ventovieraat löytävät toisensa.

Tuoreita korvapuusteja antiikkilautasilta.

Kahvila Villipuutarha, Kaarlenkatu 13, Kallio. Avoinna ti-la 11-19. www.villipuutarha.fi

Teksti: Outi Niemelä, Kuvat: Marina Ekroos

We Love Helsinki

Pub Sirdie – Malja menneille vuosikymmenille

Yhdessä Kallion tunnelmallisimmista baareista voi vielä aistia vanhan työläiskaupunginosan, joka on vähitellen hautautumassa trendikuppiloiden alle.


Monta vuotta kävelin sen ohi. En ollut kiinnostunut siitä. Vilkaisin ehkä ikkunaa, jossa siniset jouluvalot tuikkivat ympäri vuoden ja päättelin: tavallinen kalliolaisräkälä, kenties vielä tavallistakin nuhjuisempi ja hämärämpi. Mutta ensivaikutelmiin ei pidä luottaa koskaan. Kun voitin ennakkoluuloni ja ensi kertaa avasin Pub Sirdien oven, yllätyin täysin. Koko muutaman neliömetrin kokoinen baari natisi liitoksistaan.


Aito 60-luvun vinyylijukeboksi soitti vanhoja iskelmiä ja ihmiset tanssivat paritansseja. Baarimikko heilautti hymyillen kättään tiskin takaa. Tuntui, kuin olisi matkustanut ajassa 40 vuotta taaksepäin. Olin myyty. Enkä ole ensimmäinen, joka on rakastunut Kolmannella linjalla sijaitsevaan vanhan koulukunnan pubiin.


Sirdie nauttii monissa piireissä kulttimainetta. Siitä on kirjoitettu juttuja useisiin Helsingistä kertoviin matkaesitteisiin ja siellä on kuvattu kohtauksia elokuviin ja tv-sarjoihin. Esimerkiksi Aki Kaurismäen legendaarisessa mustassa komediassa Calamari Union istutaan tuopilla kyseisessä pubissa. Damn Seagullsin vuonna 2005 ilmestyneen esikoislevyn One Night at Sirdie’s kansilehtisen valokuvat on otettu siellä. Joka lauantai moni sisään pyrkivä jää ulkopuolelle: baariin mahtuu kerralla vain kolmisenkymmentä asiakasta. Miten vaatekomeron kokoinen pikkupubi on onnistunut saavuttamaan tällaisen suosion? Ja mikä tekee Sirdien tunnelmasta uniikin?

Hiljaisena torstai-iltana baarissa istuskelee vain pari ihmistä. Kanta-asiakkaaksi tunnustautuvan Hanna Koverolan mukaan tärkeä tunnelman luoja on baarin omistaja Petar Petroy. Bulgariasta kotoisin oleva Petar huolehtii jokaisesta asiakkaasta kuin ystävästään: järjestää istumapaikan, juttelee ja kertoo vitsejä puoliksi englanniksi, puoliksi suomeksi. Petar osti Sirdien suomalaisen vaimonsa kanssa vuonna 2003. Kaupanpäällisiksi he saivat vankan asiakaskunnan. ”Asiakkaat pyysivät, etten muuttaisi baarin konseptia mitenkään. Enkä ole muuttanut”, Petar kertoo.


Myös baarin nimi säilyi ennallaan. Se tulee edellisten omistajien etunimistä: Sirpa ja Dieter. Sirdie oli heidän hallussaan yli kymmenen vuotta. Baarin historia ulottuu kuitenkin paljon kauemmas menneisyyteen: se on perustettu jo vuonna 1966 ja on vanhimpia Kallion alueella säilyneitä baareja. Sillä on ollut monta nimeä ja monta eri omistajaa, mutta tila ja ulkoasu ovat säilyneet samoina. Ennen kuin tilasta tuli baari, se oli maitokauppa.


Pubin seinille ja kattoon on vuosien saatossa kertynyt yllättäviäkin sisustuselementtejä: puusukset, kärrynpyörä, shakkilauta, viulu... Baaritiskin yläpuolella roikkuu muinaisten kanta-asiakkaiden tuoppeja. Asiakkaiden pyynnöstä Petar ei ole koskenut sisustukseen, vaan kaikki sekalaiset tavarat ovat saaneet jäädä paikoilleen. Petar on lisännyt seinälle vain idolinsa rumpali Billy Cobhamin julisteen sekä valokuvan, jossa hän itse poseeraa mestarirumpalin vierellä. Maailman parhaaksi fuusiojazz -rumpaliksi kutsuttu Cobham on soittanut muun muassa Miles Davisin kanssa 60- ja 70 -luvuilla.


Petar on itsekin alun perin muusikko. Bulgariassa hän soitti ammatikseen rumpuja, kunnes päätti siirtyä ravintola-alalle ja perustaa baarin. ”Minusta olisi hienoa järjestää täällä Sirdiessä joskus livemusiikki-ilta”, Petar suunnittelee. Kovin suuri bändi baariin ei mahdu soittamaan, mutta pieni akustinen kokoonpano kyllä. Iltoja pitäisi luultavasti järjestää useita, sillä kaikki halukkaat eivät mitenkään mahtuisi sisään yhdellä kertaa. Joku tiputtaa jukeboksiin kolikon ja pubissa alkaa soida "Mä Kolmatta linjaa takaisin näin kuljen…" ”Tämä on asiakkaiden lempikappale”, Petar kertoo.


On helppo kuvitella, että ihmiset ovat tanssineet tällä samalla lattialla tämän saman kappaleen tahtiin jo monta kymmentä vuotta sitten. Kulkiessani Kolmatta linjaa ylös, alas ja takaisin, en enää ohita Pub Sirdietä epäluuloisesti vilkuillen. Hymyilen jouluvaloille ja Koffin ykkösolut -mainokselle ja toivon, että ne säilyvät juuri tuollaisina vielä pitkään. Tai sitten poikkean sisään tuopille.

Pub Sirdie. Kolmas linja 21. Avoinna joka päivä 15-02.

Teksti: Silja Massa, Kuvat: Joska Pyykkö

We Love Helsinki

Eka kerta: Rusettiluistelua Kallion sydämessä

Helsingin Juhlaviikkojen inspiroimassa Eka kerta -juttusarjassa toimittajat kokeilevat uusia harrastuksia ja aktiviteetteja. Ensimmäisessä osassa Tessa Tapaninen uskaltautuu rusettiluistelemaan Kallioon Brahen kentälle.


Ystävänpäivä, kirpeä pakkanen ja kirkas tähtitaivas. Voisivatko puitteet enää olla paremmat tuntemattoman valloittamiseen? Olen toki luistellut aiemminkin, mutta rusettiluistelu on tullut tutuksi vain vanhojen elokuvien ja Valion hellyttävän mainoksen kautta. Tänä talvena on terillä oltu vain kerran aiemmin, ja hieman pelottaakin miten tästä meno lähtee luistamaan.

Kahviona ja pukuhuoneena toimivan rakennuksen sisääntulossa istuvat Fjalle ja Maria. He pitävät huolen siitä että jokainen luistelija saa oman ”rusetin”, siis lapun jossa on numero ja kuva rusetista. ”Lappu tulee sitten kiinnittää johonkin näkyvään paikkaan, vaikka hihaan”, kuuluu opastus. Siis luistimet jalkaan, lappu hihaan ja radalle.


”Ei kun skriidut päälle ja baanalle!”, toivottaa Fjalle luistelijat tervetulleiksi.

Rusettiluistelussa tarkoituksena on löytää pari jolla on hihassa sama numero kuin itsellä. Parin löydyttyä on tapana luistella hetki yhdessä, ja joskus on luvassa palkintokin parin löytäneille. Niin myös tänään, kylläkin vain viidelle ensimmäiselle parille.


Satu ja Tommy ovat tulleet Alexin (sininen kypärä) ja Sebben (punainen kypärä) kanssa luistelemaan. Sadulla kävi tuuri; pari löytyi jo heti ovella samasta seurueesta! Molemmat kiittelevät sekä kaunista säätä että hyvin järjestettyä tapahtumaa.

Kentän laidalla on makkaragrilli, josta saa evästä euron hintaan, sekä pakettiauto, josta soitetaan musiikkia ja kuulutetaan illan ohjelmaa. Itse tulin paikalle fiilistelemään vanhan ajan viatonta urheiluhenkeä, ja olisin toivonut kuulevani nostalgista musiikkia joka olisi luonut kaivattua vanhan ajan tunnelmaa. Järjestäjillä on kuitenkin nuorekkaampi ote iltaan, ja stereoista soi koko illan ajan pelkkää The Rasmusta. Musiikki soi lähempänä pakua niin lujaa että puhetta on vaikea kuulla, mutta kauempana on äänenvoimakkuus sopivampi.


Kentällä on mahdollisuus osallistua mm. tarkkuuslyönti- tai kiihdytyskisaan ja myöhemmin illalla on luvassa alppicurlingmatsi.

Numeroita on lähes mahdoton nähdä lappujen lepattaessa luistelijoiden käsivarsissa. Onnistun bongaamaan yhden numeron päähän omastani, mutta se ei tietenkään riitä palkintoon. Luistimet on teroitettu ehkä ensimmäisen kerran sen jälkeen kun ne 80-luvulla valmistettiin ja kenttä on äskettäin lanattu. Meno on alkuun vähintäänkin huteraa, mutta pienen hapuilun jälkeen alkaa taito taas palata. Ehdin jo olla ylpeä tasaisesta menostani, kun Antti (mukanani ollut valokuvaaja) huutaa minua jostain selkäni takaa. Nopea käännös, ja menetän tietenkin tasapainoni. Tuloksena on hyvin Aku Ankka -henkinen ilmalento, joka johtaa siihen että olen pärställäni jäällä. Antti on vain pahoillaan että kamera ei ollut valmiina ja hyvä tilannekuva jäi saamatta. Minä taas olen onnellinen, ettei noloa hetkeä tullut ikuistettua jälkipolville.


Seitsemältä palkitaan parinsa löytäneet. Luulisi, että lähes kaikki olisivat löytäneet parin mutta onnistuneita on vain vajaa parikymmentä. Aikuiset saavat kirjapalkinnon ja kuuluttajan sanojen mukaan ”turha lapselle mitään kirjaa antaa vaan suun täydeltä makeaa, siitä hammaslääkäri tykkää!”

Palkinnot on jaettu, paria ei löytynyt ja varpaita paleltaa, on siis aika siirtyä jatkamaan ystävänpäivän viettoa sisätiloihin. Kentältä poistuu väsynyt mutta onnellinen tyttönen posket punaisina.


Kallion kenttä (Brahenkenttä), Helsinginkatu 23, Kallio. Luistelukausi 17.11. - 15.3. Aukioloajat ja hinnasto.

Rautatientorin jääpuistossa järjestetään su 15.3. Rusettiluistelut klo 17-22. Tapahtumassa "rakkauden musiikkia" soittavat DJt Sarah-san, Samuli Kemppi, Introvert & Mr. Smooth

Teksti: Tessa Tapaninen, kuvat: Antti Tuomola

We Love Helsinki

Pitkämies - Sarjakuvakeidas Kalliossa

Kun belgialaissyntyinen Jelle Hugaerts ei löytänyt Helsingistä etsimäänsä sarjakuvakirjaa, hän päätti toimia. Toukokuun alussa Kallioon Kolmannelle linjalle avattiin sarjakuvakauppa ja –galleria, nimellä Pitkämies. Putiikki sai nimensä lähes kaksimetrisen, tuuheapartaisen Hugaertsin mukaan, jota ohikulkijat kadulla huutelevat milloin Jeesukseksi, milloin John Lennoniksi tai ”Pitkäksi mieheksi.”


Sateisena iltapäivänä asiakkaat selailevat Pitkämiehessä sarjakuvakirjoja raukeassa tunnelmassa. Tilat ovat avarat ja valoisat, ja muhkeat sohvat kutsuvat lojumaan. Juuri viihtyvyyttä ja tilaa Jelle Hugaerts kertoo hakeneensa, kun hän perusti kauppansa.

Ennen Pitkämiehen avautumista helsinkiläisille sarjakuvadiggareille oli Hugaertsin mukaan tarjolla varsin kapeat valikoimat kirjoja. Hän itse sanoo myyvänsä muita kauppoja runsaammin underground-sarjakuvaa sekä paljon pienissä erissä tehtyjä omakustanteita. Hänen valitsemansa kirjat tulevat Suomen lisäksi muualta Euroopasta ja Yhdysvalloista, eikä useita niistä saa muualta Suomesta. Ratkaisevaa on, että Hugaerts itse pitää myymistään kirjoista.

Omiksi tämänhetkisiksi suosikeikseen Hugaerts valitsee pitkän pohdinnan jälkeen kuvataidetrio Paper Radin tuotokset sekä Chris Waren. Pitkämies ei kuitenkaan keskity pelkästään uugeefiilistelyyn, vaan myynnissä on myös suurille joukoille tuttuja nimiä, Fingerporista ja Milla Paloniemen Kiroilevasta siilistä Muumeihin.


Saman katon alle Pitkämiehen kanssa päätyi myös levy-yhtiö If Society. If Societyn toinen omistaja Tommi Forström myy liikkeessä, pääosin indieen ja punkiin keskittyen, sekä omia että muiden yhtiöiden levyjä. Lisäksi kaupasta voi löytää esimerkiksi Polka Jamin ja Art in the Age of Mechanical Reproductionin paitoja. Mitä tahansa vaatteita Hugaerts ei ole huolinut myyntiin, vaan hän haluaa, että myös ne liittyvät jollain tavalla sarjakuviin.


Hugaerts kertoilee kaupastaan leppoisasti samalla, kun ihmisiä soljuu ovista sisään. Vaikka Pitkämies on haastatteluhetkellä ollut auki vasta muutaman viikon, asiakkaat ovat löytäneet sen. Helsingin sarjisskenessä piirit ovat pienet, ja puskaradio toimii tehokkaasti.

Pitkämies on Helsingissä ainutlaatuinen sarjakuvakeskus. Kaupan lisäksi Pitkämiehen alakerrassa pitää majaansa myös sarjakuvakollektiivi Kutikuti. Kaksitoistahenkinen ryhmä tekee ja julkaisee sarjakuvia, ja tulevaisuudensuunnitelmissa on alkaa järjestää työpajoja yhteistyössä gallerian kanssa. Neljä kertaa vuodessa porukka julkaisee myös ilmaista, suomen- ja englanninkielistä lehteään Kutia. Lehden kymmenes numero on juuri valmistunut ja julkaistaan tänään.


Oleellinen osa Pitkämiestä on sen galleria, joka ainoana Helsingissä keskittyy pelkästään sarjakuviin. Suomen sarjakuvaseuran pyörittämän gallerian näyttely vaihtuu kuukauden välein. Kutikuti juhlii Kuti10-lehden julkaisua myös gallerian puolella ja seinät täyttyvät arkistojen aarteilla. Keväällä gallerian tiloissa järjestetään myös Mari Koivuahon vetämä "inspiraatiokurssi", jonka tavoitteena on vaientaa jokaisen sisäinen itsekriitikko ja oppia piirtämään ja kirjoittamaan vapautuneesti.

Hugaretsin kanssa jutellessaan huomaa, että tässä on mies jolle sarjakuvat ovat elämä ja joka todennäköisesti tietää niistä kaiken, mitä kysyjä vain keksii tiedustella. Hugaertsin haaveena on perustaa Pitkämiehen tiloihin myös vegaanikahvila, mutta ensi hätään hän hankkii asiakkaiden iloksi kahvikoneen. Sarjiksien selailu, kahvikupin kanssa upottavalla sohvalla, ei kuulosta yhtään huonolta tavalta viettää syksyistä sadepäivää.

Pitkämies, Kolmas linja 17. Avoinna ti-pe 11-19, la 10-16. www.pitkamies.net
Sarjakuvakeskuksen inspiraatiokurssi alkaa 14.1.2009 Kurssille voi ilmoittautua Sarjakuvakeskuksen kotisivuilla: www.sarjakuvakeskus.fi
Sarjakuvakollektiivi Kutikuti. www.kutikuti.com
KUTI10-näyttelyn avajaiset ja Kuti10-lehden julkistustilaisuus Sarjakuvakeskuksen galleriassa tänään to 11.12.2008 klo 18-20.

Teksti ja kuvat: Julia Jousilahti

We Love Helsinki

Lemon Grass – Phanang currya thaimaalaisessa olohuoneessa

Thairavintola Lemon Grassissa on helppo ihastua niin ruokaan kuin energiseen omistajattareenkin.


Thaimaalainen ruoka tuoksuu jo ravintolan ulkopuolella. Kurkistamme kalliolaisen Lemon Grassin ovesta sisälle. Pieni ravintola, vai pitäisikö sanoa thaimaalainen olohuone, on vieläkin täynnä ruokailijoita vaikka kello on jo pitkälti yli lounasajan.

Taustalla soi seesteinen thai-pop. Seinillä on mielenkiintoisia yksityiskohtia: pieniä buddhapatsaita, muovisia koristeita ja kuvia. Lasivitriinin päällä on koristemunia ja hetkinen – virkattu kettu! Tämä ei taida olla Thaimaasta? "Ei, saimme sen lahjaksi asiakkaalta, joka toi sen tuliaisiksi muistaakseni Kuubasta" kertoo ravintolan omistaja, leveästi hymyilevä Pnatcharee ”Pat” Orenius. Thaimaalaiset koristeet ja kuubalainen kettu koristavat hyllyn päällistä sulassa sovussa. Ikkunalauta on täynnä kukkia ja sohvilla on värikkäitä tyynyjä.


Pat tapasi aviomiehensä Martti Oreniuksen jo vuosia sitten Bangkokissa. Suomeen pariskunta muutti kahdeksan vuotta sitten. Martti on usein auttamassa ravintolassa, mutta tänään häntä ei näy. "Suomalaiset miehet ovat aina sairaana!" Pat sanoo ja nauraa pitkän tovin.

Suomessa Pat toteutti pitkäaikaisen unelmansa. "Halusin perustaa ravintolan, jossa jokainen voi tuntea olonsa kotoisaksi" hän sanoo ja naurahtaa jälleen. Tavoitteessaan Pat on onnistunut erinomaisesti. Hän kehuu aluetta otolliseksi tällaiselle ravintolalle. Kallio on täynnä nuoria, ja Pat on tyytyväinen voidessaan tarjota opiskelijoille hyvää ruokaa kohtuuhintaan. Lemon Grass on saavuttanut suosionsa lyhyessä ajassa ja ravintola tuntuu olevan aina täynnä.


Ravintoloitsijan arki on työntäyteistä, mutta arjen uurteet eivät näy energisen, kovalla vauhdilla kiitävän Patin kasvoilla. Hän työskentelee Lemon Grassissa tavallisesti seitsemän päivää viikossa, joskin nykyään sanoo pitävänsä vapaata yhden päivän viikossa.

Vapaa-ajallaan Patin voisi kuvitella syövän kaikkea muuta kuin thai-ruokaa, mutta ei: "Syön thaimaalaista ruokaa aina. Täällä, kotona ja ulkomaillakin haluan aina thaimaalaista", Pat nauraa. Heti perään hän kuitenkin lisää syövänsä aina aamuisin karjalanpiirakoita.


Keskeisiksi thai-ruoan aineksiksi Pat mainitsee chili-tahnan, limen, sitruunaruohon, inkiväärin ja yrtit. Thaimaalaisessa keittiössä käytetään paljon vihanneksia, ja Lemon Grassin asiakkaat syövät myös paljon tofua. "Kasvisruoat ovat terveellisiä ja pitävät linjat kurissa", Pat muistuttaa äidillisesti.

Ravintolan erikoisuudeksi Pat mainitsee vakioasiakkaiden suosikin: Phanang katkarapuja currykookosmaidossa. Hän muistelee nauraen ravintolan ensimmäistä asiakasta, joka söi Phanang katkarapua. Tämä oli ollut haltioissaan annoksen mausta, kehunut sen maasta taivaisiin ja yllyttänyt muitakin ravintolan asiakkaita tilaamaan saman annoksen. Patin oma suosikki listalta on Som Tam Mamuang, tulinen mangosalaatti kuivattujen katkarapujen ja pähkinän kera.


Thairuoan rinnalla Pat sekoittelee ruokalistalle vähän muidenkin maiden makuja, muun muassa intialainen ruoka on hänen mieleensä. Voivottelemme yhdessä sitä, että Suomesta puuttuvat vietnamilaiset ravintolat, ja hän lupaa lisätä listalle tulevaisuudessa myös vietnamilaisia vivahteita.

Miten näin hyvää ruokaa sitten oikein tehdään? "I try to put my heart in there", Pat vastaa ja vakavoituu ensikertaa. Hän tarjoilee asiakkaille samoja ruokia, kuin mitä itselleen kokkaa. Valtaosan ravintolan ruoka-aineista hän hankkii lähellä sijaitsevasta vietnamilaisesta kaupasta. "Ainekset on kuitenkin osattava sekoittaa oikein, jotta tulee hyvää ruokaa", hän lisää. Ja hymyilee taas leveästi.


Ennen ulos lähtöä bongaan, ilmeisestikin monien muiden tapaan, lasivitriinissä olevat värikkäät thaimaalaiset leivokset. Kysyn Patilta ovatko ne makeita vai suolaisia. Hän remahtaa taas valloittavaan nauruun ja riuhtaisee vauhdilla koko lautasen ulos vitriinistä näyttääkseen "leivoksia" tarkemmin. "Suomalaiset aina ottavat näitä tästä hyllystä lautasilleen. He kai luulevat että nämä ovat ruokaa. Nämä ovat koristeita: kynttilöitä, joita voi antaa vaikka joululahjaksi."

Lemon Grass, Kolmas Linja 12. Avoinna ma-pe 11-20, la 12-20 & su 12-18.

Teksti: Veera Moll, Kuvat: Marina Ekroos

We Love Helsinki

Kaarle Ervasti - Lukijoiden Heimoa

Torkkelinkujalta Kalliosta löytyy yksi Kallion perinteisimmistä antikvariaateista. Sen omistaja Kaarle Ervasti on vanhan koulukunnan kirjafanaatikko, jonka kanssa kannattaa jäädä juttelemaan kirjoista.

Ovi käy tiuhaan pienessä antikvariaatissa Torkkelinkadulla. Mies farkkutakissa tulee sisään ja kaivaa muovipussista pinon kirjoja. ”Ostatko?” hän kysyy. Tiskin takana seisova vanhemmanpuoleinen mies sormeilee kirjoja tottuneesti ja nostaa lopulta pinosta erilleen kolme kirjaa. ”Miten mä nyt sanoisin tän kauniisti? Ostan vain nämä kolme, nuo muut on vähän vanhentuneita”. Antiikkinen kassakone kilahtaa ja farkkutakkimies poistuu rahojen kanssa.

”Mulle tarjotaan ihan valtavasti kirjoja, satoja päivässä”, Kaarle Ervasti kertoo. Kaikki tarjotut kirjat eivät mitenkään mahtuisi pieneen liikkeeseen. Ervasti onkin oppinut valikoimaan salamannopeasti jyvät akanoista. Yli kolmessakymmenessä vuodessa antikvariaatin omistajalle on kertynyt rutiinia.

Torkkelinkadun antikvariaatin perusti alun perin Seppo Hiltunen, Ervastien perhetuttu. Hiltunen ei kuitenkaan viihtynyt Kalliossa, vaan haaveili liikkeestä lähempänä keskustaa. Hän tiesi, että nuori Kaarle Ervasti suhtautui intohimoisesti kirjallisuuteen, joten vuonna 1976 hän ehdotti, että tämä ottaisi Kallion liikkeen haltuunsa. Ervasti työskenteli silloin Helsingin yliopiston assistenttina, muttei epäröinyt hetkeäkään uran vaihtoa. ”Pääsin tekemään sitä, mistä olin aina haaveillut.”

Kirjat ovat olleet Ervastin suuri rakkaus lapsesta saakka. Isällä oli tapana tuoda hänelle joka päivä uusi kirja työpaikkansa viereisestä antikvariaatista. Poika luki kirjan kannesta kanteen jo samana päivänä. Lapsena Ervastin suosikkeja olivat siniselkäiset Nuorten Toivekirjaston kirjat. Nykyään hän lukee paljon historia-aiheista kirjallisuutta, mutta myös kevyempiä romaaneja. Suosikkikirjailija on Henning Mankell.

”Yritän lukea kaikenlaista, sillä ei ole hyvä jumittua yhteen genreen”, Ervasti sanoo ja jatkaa: ”Esimerkiksi dekkareista tulee paha olo, jos niitä lukee liikaa. Ne ovat kuin alkoholi. Niistä saa kännin päälle, mutta jälkeenpäin seuraa aina krapula.”

Ervasti on syntyperäinen helsinkiläinen. Hän vietti lapsuutensa Eirassa, mutta tuntee nykyään olonsa kotoisimmaksi Kalliossa. ”Olen kuin Immanuel Kant, joka ei koskaan matkustanut kotipaikkakunnaltaan mihinkään. Viihdyn Helsingissä niin hyvin, ettei mulla ole tarvetta kierrellä maailmaa”, Kaarle Ervasti sanoo hymyillen.

Antikvariaatin alkuaikoina Kallio näytti erilaiselta kuin nyt. ”Tämä oli fiilikseltään resuinen lähiö. Ja ihan selkeästi työläiskaupunginosa. Kaikki asukkaat kävi duunissa kahdeksasta viiteen”, Ervasti muistelee. Asiakkaatkin olivat erilaisia. 70-luvulla ihmiset tulivat antikvariaattiin kaikessa rauhassa selailemaan kirjoja. Nykyään etsitään enemmän täsmäjuttuja.

Sisään kävelee nuori, trendikkäästi pukeutunut tyttö, joka kyselee ruotsin sanakirjaa. Kirjaa ei löydy, ja tyttö lähtee. ”Nykyään käy paljon tän tytön kaltaisia asiakkaita, joilla ei ole aikaa jäädä rupattelemaan. Se on vähän sääli”, Ervasti sanoo.

Puolet antikvariaatin pitäjän työpäivästä kuluu silti nimenomaan asiakkaiden kanssa jutellessa. Kanta-asiakkaat jäävät usein kahville, ja heidän kanssaan tulee puhuttua paljon muustakin kuin kirjoista. Kanta-asiakkaiden määrä liikkuu Ervastin mukaan jossakin kolmenkymmenen ja sadan välillä. Välillä Ervasti juo monta mukillista kahvia päivässä.

”Samanhenkisten ihmisten tapaaminen on tän työn suola”, Ervasti sanoo painokkaasti. ”Me kirjojen havittelijat ollaan omanlaisemme ihmisryhmä siinä missä räppäritkin. Me ollaan sellaista lukijoiden heimoa.”

Antikvaarinen kirjakauppa K. Ervasti, Torkkelinkatu 4. Avoinna ma-pe 10-18 ja la 9-15.

Teksti ja kuvat: Silja Massa

We Love Helsinki