Viiniä taiteella: Tää hetki on nyt!

Viiniä taiteella-juttusarjassa toimittajamme vierailevat taidenäyttelyiden avajaisissa raportoiden maistamastaan, kuulemastaan, kokemastaan ja tietysti myös näkemästään.

Mirkan avecina oli Emilia.

Törmään jo Ylioppilasaukiolla kukkapuskia piteleviin, huulipunattuihin avajaisvieraisiin. Ahtaudun tupaten täynnä olevaan hissiin ja saavun korkealle kaupunginkattojen tasalle Kalhama&Piippo Contemporaryyn.

Avaran gallerian valkoiset seinät on ripustettu ainakin näennäisen rennoin rantein täyteen Rauha Mäkilän neonvärejä sykkiviä, erikokoisia maalauksia. Korkeassa, hallimaisessa tilassa sykkii myös tanssimusa, ja se on ihan täynnä ihmisiä. Puheensorina kilpailee musiikin metelin kanssa. Bongaan vastaanotto/vieraskirja/kauppojenhierontapöydältä ensimmäiset tyhjät pullot ja paljon lisää kukkia. Näyttelyn nimi All We Want Is Everything kuvaa tätä hetkeä vähän liiankin hyvin.

Tarjoiluille on varattu keskeltä hallia mustalla liinalla peitetty pöytä. Omiin jääpalakulhoihinsa ovat aseteltuina keisariolut- ja omenasiideripullot. Avaaja löytyy pöydältä, joten kaikki voivat näin ollen hoitaa omat ja kaveriensa juomatarpeet itse. Alkoholittomana juomana on vain muutama pullo vissyä ja se loppuu nopeasti. Nälkäisille suille ei täältä löydy täytettä.

Taiteilija erottuu kukkia ja onnitteluja vastaanottavana, fiftarileopardikuosimekossaan kiharat otsalla, yhtenä parhaiten pukeutuneena hahmona. Muutenkin tänne on kokoontunut kaupungin kerma, nuoria tyylikkäitä 20+ ja 30- rahakkaalta vaikuttavia henkilöitä. He huitelevat ympäriinsä pullot kädessä pillifarkkuineen ja pottatukkineen tauluihin sointuvissa kasarikuoseissa. Kuulumisten lomassa vaihdetaan poskisuudelmia, halauksia ja vakuuttavia kättelyjä. Mielessäni käy, että olen myöhästyneillä Flow-jatkoilla.

Musiikkia soittaa oikea dj, joka ei ole kuka tahansa nobody, vaan Maria Veitola. Glitterimekkoon pukeutuneena hän iskee levylautaselle tunnelmaan sopivaa kevyttä, huoletonta pumputusta. Molokon "The time is now… Lets make this moment last…" Tämäkin sopii kuvaan kuin jättisilmälasit hipsterin nenälle. Koen, että minua tykitetään tälle ajalle ominaisilla arvoilla: hetkellisyys, pinnallisuus, helsinkiläisyys, nuoruus, kauneus, coolius… Nämä välittyvät myös musiikkivideo-poseeraus-estetiikkaa huokuvista teoksista. Yritän löytää niistä jotain ironiasta kielivää, mutta ainakin tässä ympäristössä esitettynä ja näiden ihmisten ympäröimänä epäonnistun.

Maalauksissa jokaisen teoksen nimi kuin hittibiisi: He’s Not Like Them Other Boys, Bulletproof, Half Of The Whip ja Hot Chick That You Cant Even Touch. Aika hottia. Vielä jos viittaan Flow-jatkoihin, niin muutama teos on nimetty Flow’ssa esiintyneiden artistien mukaan: Karin Dreijer Andersson ja Ladyhawke! Onkohan näyttelyn ajankohta päätetty taktisesti juuri tähän? Teosten hintahaarukka on 950-4800€. Kolmen työn viereen viedään avajaisten aikana punainen tarra. M.I.A. soi: ”All I wanna do is… take your moneeeee”

Kalhama&Piippo Contemporary on alusta asti ollut selkeä suhteestaan rahaan: täällä se liikkuu. Harva galleria ilman rahaa pyöriikään, eikä taidetta opiskelijabudjetilla osteta. Kuka vie Hot Kissin, I Like Them Tall Boyssin ja She’s So Finen kotinsa seinälle? Ainakin yksi viimeisen päälle pukeutunut pari vintagelastenvaunuineen luo mittailevia katseita seinille. On helppo kuvitella Rauha Mäkilän työ punavuorelaiseen kotiin kierrätyssohvan ja desingkliseiden jatkoksi.
Julkisemmista hahmoista bongaan mad-Tuomas Milonoffin, kyseenalaistakin mainetta niittäneen Antti Piipon ja jytäyttäjä Tuomas Laitisen a.k.a. Moby Dictatorin.

Täällä ei varmasti juoma lopu kesken. Siideriä riittää mukaan otettavaksi ja kuulen, että yhdessä vessoista on ainakin 10 lavaa olutta. Harmi kun ei tullut reppua mukaan… Taiteesta puhutaan suurieleisesti, osoitellaan, analysoidaan ja kuiskutellaan. Kuitenkin tuntuu, että ihmiset katsovat enemmän toisiaan kuin maalauksia.

Rauha Mäkilä: All We Want Is Everything 27.9.2009 asti Kalhama&Piippo Contemporaryssa, Mannerheimintie 3 B, 5.kerros www.kalhamapiippo.com

Teksti ja kuvat: Mirka Kinnula

We Love Helsinki

Viiniä taiteella: Madonna ja riehuvat lapset

Vaellamme Hietalahdenrantaa pitkin Forum Boxiin sen ja sen näyttelyyn samaa matkaa madonnakansan kanssa. Aurinko paistaa lämpimästi ja valtava ihmismassa saa aikaan tunteen kuin olisi osa jotain suurempaa liikettä.

Astumme sisään Pauliina Turakka-Purhosen ja Outi Pieskin Kaisa Giisavaaralla -avajaisiin, jossa tunnelma on ensivaikutelmaltaan jotenkin vaivaannuttava. Kontrasti ulkona vallitsevaan lämpöön ja aurinkoon on suuri. Tila on iso, hämärä ja toistaiseksi vielä tyhjän oloinen. Paikalla näyttää parveilevan lähinnä taiteilijoita. Bongaamme heti pari tuttua kasvoa edellisistä avajaisista.

Pauliina Turakka Purhonen installaatiosta katsottuna

Suuntaamme suoraan tarjoilujen ääreen. Pöytää vahtii tuimailmeinen, Forum Boxin nimikyltillä varustettu nainen, joka annostelee viiniä minikokoisiin mukeihin. Aikamoinen turnoff, siis vahdin olemassaolo, ei itse vahti. Juomatarjoilut koostuvat puna-, valko- ja roseviinistä sekä oletetusti alkoholittomasta boolista, jota lapsivieraat kittaavat kaksin käsin. Kannuissa on vettä vesilinjalaisille.

Muu tarjoilu ei ole kovin houkuttelevan näköistä: pieniä vesirinkeleitä sekä akvaarion pohjakivien näköisiä karkkeja. Karkeista ei edes heti tajua, ovatko ne tarjoilu vai koriste. Rinkelit ovat niin kovia, että alamme epäillä niiden syömäkelpoisuutta. Makuelämys on kuitenkin tuttu menneiden vuosien mummola-ajoilta. Karkit ovat epäilyttävästä ulkomuodostaan huolimatta yllättävän hyviä. Pistämme pystyyn pienen kilpailun siitä kuka kehtaa santsata viiniä useammin. Tuima annostelija katsoo ilme värähtämättä suoraan silmiin pyytäessämme lisäannoksia.

Molemmat taiteilijat ovat paikalla, mutta he eivät erityisesti erotu muusta vierasjoukosta. Hetken tilannetta tarkkailtuamme oletamme taiteilijoiden olevan ne kaikista sosiaalisimmat ja ehkä hieman fiinimmin pukeutuneet.

Siirrymme katsomaan teoksia, joista osa on isoja maalauksia ja osa maalauksellisia tekstiiliveistoksia. Tauluista tuijottaa raadollisesti maalattuja ihmisiä vaatteilla ja ilman, katsoja joutuu itse katsotuksi. Osa taulujen hahmoista on läsnä avajaisissa, ”ai että ton näköinen alasti…”. Pauliina Turakka Purhonen on tehnyt itsestään muutamia (alaston) omakuvia, ja maalannut itsensä rumemmaksi kuin onkaan. Eikös se yleensä mene toisinpäin, kaikki kaunistelevat itseään kuviin. Yhteinen lempiteoksemme on ihana, raaka veistos naisesta aamutakissa scream-ilmeineen. Veistos on sisältä tyhjä ja verta vuotava. Kuulemme vanhemman rouvan kommentin teoksista: "nämä on ihanii!"

Hauska teos on myös installaatio, jonka sisään voi mennä. Siinä on kurkistusaukkoja. Toinen toimittajistamme uskaltautuu miellyttävään kangasneliöön, mutta kokee vähemmän miellyttävän yllätyksen: sisällä joku julkea lapsi käy häntä kutittelemaan! Emme tiedä mitä pitäisi tehdä, sanoa vanhemmille, juosta karkuun… Lapsi jatkaa kutitusta ja kikattaa. Paikalla on muitakin lapsia jotka riehuvat – eivät leiki, vaan riehuvat – keskellä näyttelytilaa. He eivät ole vielä siinä iässä, että teosten penikset ja vaginat kiinnostaisivat. Avajaisten yleisin asuste tuntuukin olevan lastenvaunut, joita on oven vieressä parkissa kaiken aikaa kahdesta viiteen kappaletta.

Teokset menevät kaupaksi. Gallerian oven vieressä on tiski vieraskirjoineen ja kukkamaljakkoineen. Tiskin takana seisoo gallerian edustaja valmiina ottamaan vastaan ostotarjouksia, varauksia ja kysymyksiä. Kaksi lähes kolmestakymmenestä 1000 - 12 000 euron hintaisesta teoksesta on myyty ja useampi kuulemma varattu ensimmäisen tunnin aikana. Kuulemme miehen kysyvän vaimoltaan: "Ostitsä jonkun noista?"

Lempityömme Pauliina Turakka Purhosen: Manttelimadonna.

Tunnelma rentoutuu kellon tikittäessä toista tuntia. Ihmisiä tulee jatkuvasti lisää. Puheensorina täyttää korkean tilan vähä vähältä. Juoksemme santsaamaan kun vahtijatyttö häipyy, on se vaan kivempaa kun saa ottaa itse.

Pidimme molemmat galleriatilasta, jossa on useita huoneita ja kaksi kerrosta. Erityiskiitosta saa tilava vessa, jonka seinät on vuorattu vanhoilla näyttelyjulisteilla.

Monikohan tuli tänne aloittelemaan ennen Madonnaa. Kuulemme muutaman sanovan jatkavansa konserttiin. Poistumme viileästä galleriasta pienessä viinipöhnässä ulos hullunmyllyyn. Helikopterit pörräävät pilvettömällä taivaalla. Aurinko häikii silmiin. Paloauto on pysäköity kulmalle.

Teksti: Marianna Kellokoski ja Mirka Kinnula, Kuvat: Mirka Kinnula

We Love Helsinki

Viiniä taiteella: A Landscape in Kallio

Viiniä taiteella-juttusarjassa toimittajamme vierailevat taidenäyttelyiden avajaisissa raportoiden maistamastaan, kuulemastaan, kokemastaan ja tietysti myös näkemästään. Tällä kertaa viiniä siemailtiin ulkona kadulla Galleria Alkovissa.

Fleminginkadun ja Helsinginkadun risteyksen lähelle Galleria Alkovin eteen on kerääntynyt vajaan kymmenen hengen ryhmä seisoskelemaan ja istuskelemaan. Kallion sydämessä sijaitsevan näyteikkunagallerian seinään on maalattu oranssi vuorihorisontti. Vuoriston sisään on sympaattisesti käsinkirjoitettu näyttelyn nimi: A Landscape called Bandung.

Pyöräillessäni paikalle ensimmäinen huomioni on mies, joka kuvaa saapumistani kännykällään. Kun olen lukitsemassa pyörääni viereisen rakennuksen vettä tippuvien rakennustelineiden luo, hän tulee haastattelemaan minua – edelleen kuvaten. Mies kyselee englanniksi kuka olen, miksi tulin ja mistä kuulin näistä avajaisista. Kaikki tapahtuu ihan hyvässä hengessä, mutta aika jännittävä vastaanotto on siitä huolimatta.

A Landscape called Bandung-monumenttityöpajan toteuttivat kuvataiteilijat Paula Lehtonen ja Saara Piispa Bandungissa Indonesiassa keväällä 2009. Minulle kerrotaan että haastattelukuva menee suoraan Indonesiaan webbikameran kautta. Siellä avajaisia seuraavat tämän näyttelyn todelliset taiteilijat: Lehtosen ja Piispan oppilaat, jotka toteuttivat heille henkilökohtaisesti merkityksellisiin paikkoihin omannäköisiään monumentteja. Täällä on esillä valokuvat noista monumenteista. Työryhmää edustaa paikan päällä vain Lehtonen.

Haastattelutilanteen lauettua haen rentoutusta valkoviinitonkasta, joka pilkistää näyteikkunagallerian avonaisesta ikkunasta. Maassa on avonainen paketti banaanidominoita ikään kuin tämän asfalttipiknikin minimalistisena eväänä. Dominojen vieressä on kajarit joista kuuluu ilmeisesti indonesialaista musiikkia.

Paikalle saapuneet ihmiset ovat taiteilijan ystäviä ja tuttavia. Omissa oloissaan rappukivetyksellä istuu ulkomaalaiselta vaikuttava, ehkä indonesialainen joukko. Ympärilläni puhutaan kaiken kaikkiaan enemmän englantia kuin suomea. Olen yksin paikalla ja tunnen itseni hiukan vaivaantuneeksi. Kun kännykkäkameramies tulee jälleen haastattelemaan minua, takeltelen englanniksi pitäväni sympaattisesta liitukirjoituksesta ikkunasta ja kuinka tämä ei mielestäni ole taidetta, vaan dokumentti muualla tehdystä taiteesta. Samaan aikaan huomaan, että nauhoitettu kuva näkyy läppärin ruudulla pienellä viiveellä. Oho, onpa tyhmä virne...

Näyttelyvieraat sulautuvat kadulla istuskellessaan ja viiniä naukkaillessaan täysin Kallion tavallisen nuokkujapossen sekaan. Taiteilija ja vieraat ovat rennosti pukeutuneita. Kenenkään asusta ei voi päätellä tilanteen olevan arjesta poikkeava. Muutama rastapää katsoo läheiseltä pankkiautomaatilta kiinnostuneina samanhenkistä porukkaa. Muuten ohikulkijat eivät kiinnitä avajaisiin mitään huomiota.

Taiteilija kehottaa uusia kasvoja ottamaan viiniä. Kummasti siitä yhdestä tonkasta riittääkin. Otan itse kaksi puolikasta lasillista lisää. Ihmettelen etteivät lähistöllä pyörivät spurgut hakeudu laillani ilmaisen viinin apajille… Ehkeivät he kuulleet kehotusta. Olen kuulevinani musiikin vaihtuvan (oletetusti) indonesialaisesta suomalaiseen iskelmään ja perusindierockiin.

Haastattelijamies tulee kertomaan tunnin kuvausajasta olevan jäljellä 15 minuuttia. Lehtonen haluaa puhua katsojille Indonesiassa. Hän kertoo kuinka tärkeä työpaja oli hänelle, kuinka ikävä hänellä on, kyllä siinä sanatkin jo loppuvat... Lehtonen kiittää URB-festaria ja Kiasmaa, jotka mahdollistivat tämän näyttelyn. Vaikka edellämainitut ovatkin isoja instituutioita, niin näissä avajaisissa ei edusteta tai patsastella. Tuskin moni Kiasman vakiavajaisvieraista edes viitsisi istahtaa katukivelle fiilistelemään mitään muuta kuin likaantuvaa designpukuaan. Tänne kuitenkin ollaan tultu tukemaan tai moikkaamaan kaveria, joka teki jotain kiinnostavaa matkallaan Indonesiaan.

Paula Lehtonen, Saara Piispa: A Landscape called Bandung. Galleria Alkovi, Helsinginkatu 19. Auki vuorokauden ympäri 30.8.2009 asti.

http://alkovi.linnake.net/
www.paulalehtonen.net
www.saaramaria.com

Teksti ja Kuvat: Mirka Kinnula

We Love Helsinki

Taiteesta: Jussi Puikkosen On Vacation

Korjaamon galleriassa järjestettiin 12. helmikuuta Jussi Puikkosen On vacation –näyttelyn avajaiset.

Jussi Puikkonen on Lahden Muotoiluinstituutista valmistunut valokuvaaja, joka on tullut tunnetuksi Kasino A4 –lehden taiteellisena johtajana. On Vacation –sarjaan Puikkonen on kuvannut suomalaisia bulkkilomakohteita niiden yhdeksän kuukauden aikana, jolloin lomakohteet ovat itse sapatilla. Mukaan oli mahtunut mm. Muumimaailma, Yyterin rannat ja Wasalandia.

Puikkosen kuvista välittyy ensin huvittuneisuus, mutta nopeasti tulee epämääräinen suru; kaiho ja pelko toisen hylkäämisestä. Kesäisin elämää täynnä olevat kohteet näyttäytyvät kuvissa liki inhimillisen yksinäisinä, maailmasta vetäytyneinä vanhuksina. Näin kuvattuina lomakohteista tulee entistäkin absurdeimpia – mieleen tulee helposti Tampereella Backlight 08 -näyttelyssä nähty Rainer Riedlerin Artificial Holidays -sarja, joka kuvaa maailman keinotekoisimpia lomakohteita, joskin niiden aukioloaikojen puitteissa. Usvan keskeltä nouseva Wasalandia näyttää juuri yhtä muoviselta kuin Dubailainen sisälasketteluhalli.

Puikkosen tapa kuvata on toteava, selittelemätön: asiat ovat tässä kuten kuka tahansa voisi ne nähdä. Kuvakulmilla tai valotuksilla ei kikkailla, mikä on miellyttävää, sillä kuvapinta on muovisine väreineen jo riittävän huomiota herättävä. Levottoman pinnan alla löytyy talviunilla oleva maailma, joka on heräävä vasta seuraavana keväänä, kun ensimmäiset lapsiperheet kaatuvat porteista sisään putkikasseineen ja aurinkohattuineen, sandaalit läpsyen.

Tai kaikki eivät herää, kuten elämässä on tapana. Vene-teoksessa kuvattu jäihin vajonnut alus seilannee tätä kirjoittaessa jo tuonen virtaa pitkin kohti ikuista talvilomaa.

Näyttelyssä on esillä myös kuvasarjat My Favourite Things ja Sonja & Jussi.

Jussi Puikkosen valokuvanäyttely On Vacation 12.2. - 8.3.2009 Kulttuuritehdas Korjaamon galleriassa, Töölönkatu 51 B, Taka-Töölö. Avoinna ma-su 11-17. Vapaa pääsy. www.korjaamo.fi

Teksti: Antti Tuomola, Kuvat: Jussi Puikkonen

We Love Helsinki

Taiteesta: Mohamed Bourouissan Kehätie

Tilan jännitteet on yksityisnäyttelyjen kokonaisuus Suomen valokuvataiteen museossa. Mukana on neljä valokuvaajaa: Mohamed Bourouissa, Sini Pelkki, Carrie Schneider ja Sauli Sirviö. Ranskalaisen Mohamed Bourouissan Kehätie (2007) heijastelee Pariisin räjähdysalttiiden lähiöiden jännitteitä.

Mohamed Bourouissan valokuvat ovat kuin maalauksia. Pariisin esikaupungeissa kuvatut asetelmat eivät jätä katsojan mieltä rauhaan; ne nostattavat levottomia kysymyksiä ja paikantuvat jonnekin todellisuuden ja kuvitteellisen rajoille.

Yksi Algeriassa syntyneen Bourouissan lähtökohdista on hänen oma taustansa. Teokset heijastavat itse koettua ja nähtyä; Bourouissan voidaankin hyvin sanoa kuvaavan modernia Ranskaa. Esimerkiksi Peili (2006) on tehty ja kuvattu pariisilaislähiössä, Clichy-sous-Bois´ssa, josta alkoivat Ranskan vuoden 2005 mellakat. Vaikka ranskalaisten lähiöiden valinta aihepiiriksi on jo itsessään poliittinen teko, Bourouissa näkee itsensä ensisijaisesti kuvataiteilijana, ei poliittisena valokuvaajana.

Bourouissan kuvat ovat tarkkaan sommiteltuja ja rakennettuja. Ne ovat lavastettuja tapahtumia, joissa näyttelyn nimessäkin esiintyvä jännite on huipussaan. "Olen kiinnostunut tilasta, jonka esimerkiksi mallien välinen katseiden vaihto rakentaa kuvaan" hän selittää.

Olennaisinta ei ole ymmärtää, mitä kuvissa tapahtuu tai on tapahtunut. Kuvien tunnelataukset ovat aistittavissa, vaikkei katsoja tietäisi mitään Pariisin huonomaineisten lähiöiden todellisuudesta. Tunteisiin on helppo samaistua, sillä samat jännitteet ovat olemassa myös Helsingissä. "Kuvan rakentamisen kautta pääsen käsiksi tunteisiin." Bourouissa selventää.

"Kuvien tekemisessä on läsnä jatkuva leikki taiteen ja tositapahtumien heijastuksen välillä." Vaihe vaiheelta ideoitujen ja koostettujen kuvien dokumentaarinen puoli liittyy odottamattomiin elementteihin. Bourouissa etsii sitä sekunnin kymmenesosaa, jolloin voi tapahtua mitä vaan, tai sitten ei mitään. Hän osoittaa odottamattoman hetken kuvastaan Kehätie: se on juuri ja juuri havaittava häivähdys ohikulkijasta pyöräilevän pikkupojan takana. "Päätin jättää hahmon kohdalleen, se tuo kuvaan jotain lisää."

"Tilan jännitteet" -näyttely Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla (Tallberginkatu 1 G) 24.5.2009 asti. Avoinna ti-su 11-18. Näyttely on osa Helsingin valokuvafestivaalia ja Valokuvan vuotta 2009.

Teksti: Marjatta Peltonen, Kuva: Mohamed Bourouissa

We Love Helsinki

Taiteesta: Kari Haklin Helsingin kaupungin liikennelaitoksen ainoa miespuolinen rahastaja vuonna 1975.

Hakasalmen huvilaan on koottu Kari Haklin mustavalkoisia valokuvia 60-70-lukujen Helsingistä, ajalta jolloin raitiovaunuissakin oli vielä rahastajat. Mielenkiintoinen näyttely kannattaa käydä katsomassa viimeistään nyt, sillä se on auki viimeistä viikkoa.

Helsingin kaupungin liikennelaitoksen ainoa miespuolinen rahastaja vuonna 1975.

Haklin valokuvien Helsinkiin on helppo tuntea kaipuuta. Puutalojen täyttämän Pasilan viimeiset hetket ja keskustan kadonneet kulmapuodit kertovat kaupungista murroksen keskellä. Helsinki näyttäytyy toisaalta vauhdilla eteenpäin harppovana, toisaalta muutostensa alle rusentuvana kaupunkina, joka innokkaana yrittää hakea omaa ilmettään ja identiteettiään.

Rakennusten sijaan näyttelyn pääosassa ovat kuitenkin tavalliset ihmiset ja helsinkiläisten arki. Kierrokselta jää mieleen erityisesti ratikkakuva, jossa velmusti hymyilevä rahastajamies istuu palvelemassa asiakkaitaan.

Rahastajilla oli ennen tärkeä rooli ratikoissa ja heistä muodostui helposti tunnettuja kaupunkihahmoja. Ennen ratikkaan noustiin sisään takaovesta, ja vaunun rahastaja istui oikealla heti oven vieressä. Hän rei'itti matkustajien liput, joskin myöhemmin otettiin käyttöön vaihtoliput ja rei'itin vaihtui leimasimeksi. Viimeiset raitiovaunuissa työskennelleet rahastajat lopettivat vuonna 1987.

Raitiovaunun rahastaja joutui usein kantamaan myös kaupunkilaisten kiukkuja harteillaan: milloin oli koiransäätä, milloin myöhästelevä vaunu, milloin lipun hintaa nostettu. Ei siis ihme, että rahastajarouvat ja -neidit ovat näyttelyseuranani olevan Anu Santalan muistikuvissa kurttuotsaista, jopa pelottavaa porukkaa.

Yrmyjen rahastajien joukossa oli kuitenkin poikkeus, Helsingin ainoa miesrahastaja Jaakko "Jaska" Hyppy. "Hei mä luulen, että mä muistan sen kaverin" innostuu isäni mainitessani valokuvan. Jaska oli kuulemma mahdottoman nopea rei'ittämään lippuja. Rei'ittäessään hän tarkkaili valppaana kumpaakin ovea ja vaunun täyttyessä huusi "Käytävällä eteenpäin, olkaa hyvät! Stig framåt, var så god". Ratikan ollessa valmiina jatkamaan Jaska kiskaisi katonrajaan vedetystä narusta ja kilahduksesta kuski tiesi, että matka voi jatkua. Tämän kaiken hän teki ketterästi ja sujuvasti. "Siitä näki ihan selvästi, että se nautti siitä hommasta".

"Eteenpäin. Kari Haklin Helsinki-valokuvia 1967-77" -näyttely Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilassa (Karamzininkatu 2) 4.1.2009 saakka. Avoinna ke-su 11-17. Vapaa pääsy. www.helsinginkaupunginmuseo.fi/hakasalmenhuvila

Teksti: Veera Moll, Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Kari Hakli.

We Love Helsinki

Taiteesta: Anssi Kasitonnin Kylän Suurin Kypärä Ja Letku Letkeä

Anssi Kasitonni kertoo Galleria Alkovissa seisoskelevasta Darth Vaderista uudessa Taiteesta-sarjassa, jossa haetaan taideteosten takana piileviä tarinoita.


Siitä Hesarin ja Flemarin syvennyksestä, snägäreiden takaa ja Hurstin leipäjonon vierestä, löytyy Galleria Alkovi. Tai eihän se mikään galleria isolla G:llä ole, vaan kahdeksanmetrinen näyteikkuna, johon taiteilija Otto Karvonen aloitti vuonna 2005 ripustamaan vaihtuvia näyttelyitä.

Viimeeksi kun kävelin ohi, ikkunasta kurkisti pahvinen Darth Vader. Kaksimetrisen Vaderin punainen valomiekka oli lerpahtanut alaspäin, kuin kännisen sulanut itsetunto epäonnistuneen aktin jälkeen.

Mistäs tässä on kysymys? Vaderin tehnyt taiteilija Anssi Kasitonni kertoo teoksen olevan nimeltään Kylän suurin kypärä ja letku letkeä Juha "Watt" Vainion kaksimielisen Tulta Päin -rallin unohtumattoman kertosäkeen mukaan. "Mulla soi se biisi mielessä ja mä rupesin kelaamaan, et kenestä se kertoo. Ja Vaderillahan on vähän niinku kylän suurin kypärä. Sitä kypärän kokoahan pilkattiin jo Space Balls:ssa." kommentoi Kasitonni viitaten Mel Brooksin ohjaamaan Star Wars -parodiaan, jossa Rick Moranisin esittämällä lyhynlännällä Lord Dark Helmetilla on valtava kypärä.

Mutta miksi juuri Vader? Onko Sithin musta lordi jonkinlainen miehisyyden ikoni? "Ei, enemmänki Han Solo oli se sankari ja tosimies. Vader on koominen ja jopa sympaattinen hahmo. Vaikka silloin lapsena se oli kyllä oikeasti pelottava." Kasitonni vastaa.

Entä voisiko Han Solon letku letkahtaa? "No, Han Solo ainakin osais suhtautua siihen rennosti, mut Vaderille se on kovempi paikka." naurahtaa Kasitonni.

Ja kieltämättä Darth Vader velton valomiekan kanssa on hauskempi kuin Han Solo. Lisäksi kaikkien tuntema pop-ikoni on itsessään jo vähän surkuhupaisa hahmo, eikä taatusti jätä ketään kylmäksi Kasitonni muistuttaa. "Se on hauska työ, vaikkei tietäiskään sen nimeä. Pystytysvaiheessakin tuli kulman kundeilta hyvää palautetta."


Kasitonnin joulu -näyttely 6.1.2009 asti Galleria Alkovissa, Helsinginkatu 19. Galleria on avoinna 24h. Näyttely on viimeinen osa Kiasman 10-vuotisjuhlanäyttelyn Notkea Katu teemoja jatkavasta Kiasma Kalliossa -sarjasta. Vapaa pääsy.

Teksti ja kuva: Timo Santala

We Love Helsinki