Idän aurinkoisempi puoli Aurinkolahdessa

Ennen Mustalahtenakin tunnettu, nykyisin enemmän asuntokauppiaiden mieleen olevalla Aurinkolahti-nimellä (ruots. Solvik) esiintyvä alue tuo aitoa etelän rantalomatunnelmaa Itä-Helsinkiin.

Vuosaaressa Kallahden ja Uutelan väliin sijoittuva yli 700 metrin pituinen rantaviiva täyttyy jälleen kuumina kesäpäivinä tyylikkäistä auringonpalvojista ja leppoista lomapäivää viettävistä lenkkeilijöistä. Rantabulevardi ja pienvenesatama tuovat uutta Itä-Helsingin henkeen.

Aurinkolahden kerros- ja pientaloalueen rakentaminen aloitettiin 2000-luvulla. Korkeatasoisen kerrostaloalueen ja omistusasuntojen rakentamisen taustalla oli halu kohottaa Vuosaaren ilmettä ja nostaa alueen tulotasoa, samalle poistaen vuokra-asuntoalueen leimaa. Aurinkolahdesta onkin muodostunut ikään kuin parempituloisten tasku, ja tällä taskulla on merinäköala.

Aurinkolahdella on kieltämättä tyyliä ja toivoa. Ilta-aurinko, roskaton bulevardi, täydet terassit, jono jäätelökioskilla ja sinisenä siintävä ulappa pyöräilymatkan päässä saavat Itä-Helsingissä asumisen maistumaan oikeastaan yllättävän hyvältä. Aurinkoisten päivien ruuhkasta huolimatta ranta-alue on riittävän suuri, jotta oma rauhaisa paikka löytyy aina. Tylsistyttävästä tunnelmasta ei kuitenkaan tarvitse olla huolissaan, sillä poliisipartio käy aina silloin tällöin ojentamassa rohkeimmat vilauttelijat ja nuotio ja sixpack -yhdistelmään päätyneet rantakissat ja -kollit, kuten idän henkeen kuuluu.

Aurinkolahteen pääsee helposti joukkoliikenteellä. Metromatka keskustasta Vuosaareen kestää 20 minuuttia, ja asemalta matkaa rannalle on noin kilometri. Sekin on mahdollista taittaa bussilla 90.

Teksti ja kuvat: Minna Nurminen

Ennakkoluuloja Manga Caféssa

Myönnän, olen ennakkoluuloinen. Kyseiset ennakkoluuloni kohdistuvat mangaharrastajiin. Olen kuitenkin päättänyt selvittää onko ennakkoluuloilleni mitään perustetta. Parhaimpia paikkoja tutkia näitä ”mangaihmisiä” taitaa olla Kaisaniemessä sijaitseva Manga Café.

Edellisillan pikkujoulut tuntuvat edelleen takaraivossani kun suuntaan tutkimusmatkalleni. Mielikuvissani näen jo paljon vaaleanpunaista ja aivan liian pirteitä ihmisiä. Huokaisen syvään. On aika selvittää miten asiat oikein ovat.

Astuessani sisään kahvilaan en voi olla ajattelematta, että minun ei kuuluisi olla täällä. Ja olen aivan liian vanha tänne. Pöytien ääressä istuu arviolta n.12-16 vuotiaita piirtelemässä, muutama on vallannut Nintendo Wiin. Yritän hivuttautua mahdollisimman nurkkaan istumaan, koska minusta tuntuu, että kaikki muutkin tietävät minun eksyneen väärään paikkaan.

Kahvilassa on ympäriinsä erillaisia figuureja ja pehmoleluja, joista tunnistan vain muutaman Super Mariosta tutun hahmon. Luettavaksi ei ole naistenlehtiä tai iltasanomia vaan mangakirjoja ja animelehtiä. Tarjolla olisi mitä erillaisimpia syötäviä ja juotavia, mitkä eivät sano minulle mitään. Nyt olisi täydellinen hetki kokeilla jotain aivan uutta, mutta eilinen ilta veroittaa vielä sen verran paljon, että tyydyn ihan tavalliseen kahviin.

Pöytiä kahvilassa ei ole kuin neljä joten rauhani rikotaan hyvin pian. Pöytääni istuu nuori tyttö lehtineen ja piirustuksineen. Ehkä nyt saan selville ovatko kaikki täällä ylipirteitä ja miksi tänne tullaan. Kysymyksiini ei kuitenkaan vastata vaan minulle aletaan lukemaan lehteä ääneen. Yritän keskittyä salakuuntelemaan viereisen pöydän keskustelua, mutta en ymmärrä siitä mitään. Olo on kuin vieraassa maassa. Vierauden tunnetta lisää sekin, että penkki, millä istun, on aivan liian korkea ja pöytä liian matala. Tunnen itseni jättiläiseksi.

Muut asiakkaat sen sijaan tuntuvat olevan täällä kuin kotonaan. Pelikoneen äärestä kuuluu huutoa ja tuuletuksia. Toisten piirustuksia käydään kurkkimassa ja kommentoimassa. Itse yritän kumota kahvini mahdollisimman nopeasti sillä huomaan, että olen tuijotusten kohteena.

Ennakkoluuloni jäivät ennalleen, tosin pettymyksen tuotti se ettei kukaan ollut pukeutunut erikoisiin asuihin. Voin todeta, että tämä paikka ei ole minua varten ja pystyn elämään asian kanssa. Ymmärrän kuitenkin paikan viehätyksen asiakkaiden keskuudessa.

Manga Cafe Kaisaniemenkatu 1 & Mikonkatu 13, sisäpiha, Kaisaniemi. Avoinna ark. 11-19.30, la 11-18, su suljettu.

Teksti ja kuvat: Heidi Valkola

We Love Helsinki

Rakkauden Helsinki: Suomenlinna

Tässä sarjassa etsimme Helsingin romanttisimpia paikkoja.

Helsingin keskusta, kesä. Lämpöä on 26 astetta celsiusta, tuleva kaakkoistuuli nukkuu yhä. Veden pinta on kuin asfaltoitu, ei värettäkään – merituuli alkaa vasta puolilta päivin. Kello on puoli kuusi aamulla. Emme ole nukkuneet silmäystäkään, vasta hetki sitten meidät heitettiin ulos jostakin keskustan yhdentekevistä yöjuottoloista.

On kesä 2009 ja minä olen kodittomana kolmatta kuukautta. Olen nukkunut muiden nurkissa, sohvilla, lattioilla ja eteisissä, ja nyt olen matkalla Suomenlinnaan, jossa aamiaistarjoilu alkaa vaivaisen viiden tunnin kuluttua. Vierelläni vaalea tyttö, jonka tiedän jostain, mutten pinnistämälläkään saa päähäni, mistä. Tuossa hän nyt kuitenkin seisoo, vierellä, kylki kyljessäni ja haukottelee.

”Pitäiskö mun lähteä sun kanssa Suomenlinnaan?” Ääni on raukea, se kehrää ja venyttelee kuin mikäkin kissaeläin.

En voi luvata mitään, saarella ei odota mikään. Pyydän kuitenkin lähtemään.

Aikamme vaelleltuamme istumme eteläisimmälle kalliolle, maailman laitaan. Asettelemme itsemme huolellisesti kuin ravintolan kattauksen yhteen kallionkoloista. Tyttö puhuu, kertoo menneistä kesistä ja tästäkin, avaa elämänsä kuin välillämme olisi yhtä yötä pidempi historia.

Havahdun ajan päästä, on täytynyt kulua tunteja. Aurinko paistaa taivaan harson takaa, tyttö katsoo minuun ja hymyilee. "Taisin nukahtaa", sanon, aivan kuin olisin ollut poissa vain hetken. "Taisit", tyttö sanoo, ja virnistää.

Nousemme vaivalloisesti kuin vanhat miehet ja kävelemme raskain askelin kohti lähintä ravintolaa. Puhumme siitä, mitä söisimme, aivan mitättömyyksistä. Puhumme aivan kuin emme jo tietäisi, että tämä aamu on viimeinen ennen maan kylmenemistä, viimeinen ennen aamuöistä bussia lentokentälle. Me molemmat olemme lähtevä pois, kumpikin omiin maihimme, vieraisiin kaupunkeihin joita meidän on opittava kutsumaan kodeiksi.

Havahdun uudelleen kuukausia myöhemmin, jouluaattona. Seison samassa kuopassa, mutta kuoppa on kadonnut – lumi on peittänyt meidän lyhyen historiamme. Meri pauhaa raivosana eläimenä, anteeksiantamattomana ja kuolemankylmänä. Otan kuvan, aivan kuten otin kuukausia sitten. Siinä kuvassa oli tyttö. Tässä on vain kylmä.

Huomenna minä taas lähden, toiseen maahan, toiseen maisemaan, joka on aikojen kuluessa muuttuva ainoaksi oikeaksi. Mutta tiedän jo nyt, vuosia ennen, että siitä on tulossa tämän kylmän maan kaltainen, sillä:

”Oikeastaan minä näen kaiken tässä maisemassa rakkauksina, / viivähtäneinä katseina, jotka kasvoivat menetyksiksi.”

Teksti ja kuvat: Antti Tuomola

We Love Helsinki

Joulu Helsingissä

Joulun aikaan vilkas Helsinkimmekin hiljentyy. Monet suuntaavat kaupungin ulkopuolelle. Meille kaupungissa lomamme viettäville joulun pyhät välipäivineen ovat otollista aikaa kaupungin lähempään tarkasteluun.

Töölön kaupunginosan jouluikkunakilpailun voitti Salon Risto Helin.

Aattoaamuna ehtii vielä pistäytymään Hakaniemen Kauppahallissa hakemassa joulutunnelmaa, viime hetken lahjoja ja suklaisia herkkuja. Halli on avoinna jouluaattona kello 8- 13.

Kun olin pieni, joulutraditiomme oli joka aattoiltainen ajelu lähiseuduilla. Kisailimme siitä, kuka näki joulupukin useimman kerran. Kotiin palatessa pukki olikin ehtinyt vierailla meillä ajelun aikana. Tänä jouluna ajattelin aloittaa oman tradition ja tutustua aattoiltana Töölön liikkeiden jouluikkunoihin. Toista kertaa järjestettyyn Töölön paras jouluikkuna- kilpailuun osallistui tänä vuonna 40 liikettä ja äänestäneitä oli satoja. Parhaaksi jouluikkunaksi valittiin Salon Risto Helin Eteläisellä Hesperiankadulla.

Joulupäivän iltana 25.12.2009 on Tavastialla joulutanssit. We Love Helsinki -tansseistakin tutut DJ: t Mekaanikko ja Vesa Yli- Pelkonen villitsevät tanssikansaa 1930- 70- lukujen kotimaisilla iskelmillä ja viihdemusiikilla. Tässä on taas yksi syy pukeutua nättiin mekkoon ja sujauttaa tanssikengät jalkaan. Tanssit alkavat kello 22 ja jatkuvat aina neljään asti yöllä.

Tanssien mahdollisesti venyessä pitkälle yöhön, tapaninpäiväksi sopinee iltapainotteinen ohjelma. Scandinavian Action Jazziksi musiikkiaan kuvaileva duo Nieminen & Litmanen esiintyy 26.12.2009 Club Libertéssa. Rummuista ja uruista koostuva soundi on iloisen kuplivaa ja poukkoilevaa. Edellisestä livekokemuksestani on jo jonkin aikaa, mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa, tulee tunnelma hipomaan Libertén matalaa kattoa.

Sunnuntaina 27.12. on kaupungilla vilkasta, kun pyhät ovat takana ja alennusmyynnit alkavat kaupoissa. Välttääkseen suurimman aletungoksen kannattaa suunnata Korkeasaareen. Eläintarhassa voi 6.1.2010 asti kulkea Tallitontun reitin, jonka varrella pääsee kurkistamaan tontun ja sen hoidokkien elämään. Tallitontun reitti on eläintarhan vastaisku kaupalliselle hulinalle. Reitin varrella voi poimia ideoita ekologisiin lahjoihin ja joulun viettoon. Reitin jälkeen kelpaa lämmitellä kuuman kaakaokupin äärellä Mustikkamaan Safari Cafessa. Korkeasaaren Ravintola Pukin kupeessa on mahdollisuus myös grillata omia eväitä, eikä hiiliäkään tarvitse raahata mukana, vaan niitä voi ostaa ravintolasta. Jouluaattoa lukuunottamatta Korkeasaari on avoinna koko joulun ja uudenvuoden.

Joulun välipäivinä on hyvää aikaa vierailla museoissa, joissa ei arjen kiireessä ole ehtinyt käväistä. Jos on koko syksyn siirtänyt Ateneumin Picasso- näyttelyn katsomista, niin näyttelyyn voi tutustua vielä 28.1.2010 asti. Designmuseossa on 24.1.2010 asti mahdollista nähdä kerralla kaksi mielenkiintoista näyttelyä. Suomalainen koru 1600- 2009 on ensimmäinen kattava näyttely suomalaisesta korusuunnittelusta antiikkikoruista nykypäivän taidekoruihin.

Herman Olof Gummerus - muotoilun diplomaatti esittelee suomalaista muotoilua maailmalla tunnetuksi tehneen miehen elämäntyötä. Mies on muun muassa toiminut Suomen taideteollisuusyhdistyksen toimitusjohtajana. Gummeruksen syntymästä on vuonna 2009 kulunut 100 vuotta.

Vuodenvaihteen tapahtumia on media pullollaan. Itse aion pyörähdellä Radio Helsingin Uudenvuoden juhlatansseissa Korjaamon Vaunusalissa. Tansseissa levyjä soittavat We Love Helsingin tansseista tutut DJ:t Mikko ja Olli. Tiedossa on siis hulmuavia helmoja ja muutenkin perinteistä tanssipukeutumista. Tanssit jatkuvat perinteikkäiden kultakauden iskelmien tahdissa kello neljään.

Kaupunki puolestaan viihdyttää uuden vuoden juhlijoita illan suurimmalla ilotulituksella ja parin tunnin mittaisella show:lla Senaatintorilla. Iltakymmenestä yleisöä viihdyttävät nuoret helsinkiläiset muusikot ja tanssijat Stadi Rock New Year -konsertin merkeissä. Kello 23 on vuorossa perinteinen uudenvuoden konsertti.

Vuoden 2010 ensimmäinen mielenkiintoinen tapahtuma starttaa uudenvuoden yönä ravintola Redrumissa kello 05, kun DJ Orkidea aloittaa 23 tunnin soittoputken. Levylautanen pysyy kuumana aina lauantaiyön pikkutunneille saakka. Näissä maratonbileissä lippujen hinnat vaihtelevat vierailuajankohdan mukaan.

Joulunajan tapahtumia summatessa huomaa, ettei kaupungissa kenenkään tarvitse yksinäistä joulua viettää. Mahdollisuuksia löytyy jokaisen tarpeisiin; niin lapsiperheelle, sinkulle, luontoa ja rauhaa rakastavalle kuin menevämmälle bilehileellekin. Vietätpä joulunajan missä tahansa, tunnelman luot sinä itse.

24.12.2009 Hakaniemen kauppahalli avoinna klo 10-13 (Hakaniemen Torikatu 4, Hakaniemi)

Töölön jouluikkunakilpailun osallistujat täällä.

25.12.2009 Joulutanssit klo 22-04 Tavastia Klubilla (Urho Kekkosen katu 4-6, Kamppi)

26.12.2009 Nieminen&Litmanen Club Libertéssa (Kolmas Linja 34, Kallio)

6.12.2009 - 6.1.2010 Tallitontun Reitti Korkeasaaren eläintarhassa (Mustikkamaanpolku 12, Mustikkamaa-Korkeasaari. Mm. bussi 11 Rautatientorilta)

Ateneumin joulun ajan aukioloajat löytyvät täältä. (Kaivokatu 2, Kluuvi)

Designmuseo: Korkeavuorenkatu 23, Kaartinkaupunki

31.12.2009 Uuden Vuoden Juhlatanssit Kulttuuritehdas Korjaamon Vaunusalissa (Töölönkatu 51 A-B, Töölö)

1.1.2010 - 2.1.2010 DJ Orkidea 23h Set Redrumissa (Vuorikatu 2, Kluuvi)

Teksti: Jonna Luostari, Kuvat: Marina Ekroos

We Love Helsinki

Rakkauden Helsinki: Tullisaaren puisto

Sarjassa etsimme Helsingistä ne täydellisimmät treffipaikat. Ensimmäisessä osassa Tessa Tapaninen esittelee Laajasalossa sijaitsevan romanttisen Tullisaaren kartanon maita.

Ne taisivat olla toiset treffit. Meidän oli tarkoitus mennä Kaisaniemeen Maailma kylässä -festareille, mutta vettä tuli kuin saavista. Festarikojuruokailu vaihtui ruoanlaittoon luonani.

Auringon alkaessa taas pilkistää pilvien välistä päätimme lähteä ulos ihastelemaan loppukevättä. Kävelimme Tullisaaren puistoon.

Puistossa on kaksi karttaa, joihin on nimetty polkuja ja paikkoja. En itse ole koskaan kiinnittänyt tarkempaa huomiota niihin, mutta seuralaiseni pysähtyi toisen kartan eteen lukemaan tekstejä.

”Hei täällä on kihlauskallio”, huomasi seuralaiseni. Kommentti sai minut hieman vaivaantuneesti hymyilemään ja kääntämään katseeni pois. En ollut koskaan aiemmin kuullut siitä. Katsottuani paikan kartalta, osasin kiertää sen kaukaa.

Käveltyämme jonkin matkaa rantaviivaa seurailevaa polkua pitkin, kysyin mitä hän piti puistosta. Hän vastasi haluavansa tulla sinne kanssani vielä uudemman kerran. Nyt olemme olleet yhdessä jo yli puoli vuotta. Puistoon olemme palanneet monesti.

Tullisaaren puisto on kaunis vuodenajasta ja säästä riippumatta. Alkukesästä on ihanaa käyskennellä kukkivien lehmusten ja syreenien tuoksun täyttäessä ilman. Yhtä ihanaa on pussailla lumisen tammen katveessa, katulamppujen kelmeän valon kuultaessa lehtien läpi.

Koko puistossa vallitsee 1900-luvun alun porvaristunnelma. Vanhassa huvilassa mäen päällä asui vuosisadan vaihteessa Aino Akctè, ensimmäinen suomalainen kansainvälinen oopperatähti.

Huvilan alapuolella sijaitsee entinen kalkkikaivoksen sisäänkäynti 1600-luvulta. Nykyisin paikalla on vain oudon muotoinen lampi. Tullikan kärjestä on Helsingin kaunein maisema ja auringonlasku: sieltä näkee koko kantakaupungin siluetin.

Tullisaaren ulkoilupuistoon (Tuurholmantie, Laajasalo) pääsee mm. bussilla nro 88 Herttoniemen metroasemalta.

Teksti: Tessa Tapaninen, Kuvat: Topi Vanhatalo

We Love Helsinki

Vielä ehtii: Elixir – Pipilotti Rist

Hedelmillä on suuri rooli Ristin videoinstallaatioissa.

Jos itsenäisyyspäivän ohjelma on vielä auki, kannatta käydä Kiasmassa, joka yllättäen on auki. Siellä on viimeinen mahdollisuus vierailla sveitsiläistaiteilija Pipilotti Ristin paratiisimaisessa teoksessa. Koko viidennen kerroksen täytyttävä näyttely koostuu upeista video- ja valoinstallaatioista, joista saa nauttia meditatiivisesti tyynyillä lepäillen.

Kenkien riisuminen ennen näytteleyyn astumista virittää levolliseen tunnelmaan. Teosten kuvavirta koostuu psykedeelisestä värimassasta ja kehollisesta maailmantarkastelusta, joka muodostaa luonnonvoimamaisen virran. Katsojat saavat hämärässä salissa tietyn intimiteetin nauttia teoksesta ja salin pehmeät puitteet sekä teosten juonettomuus poistavat kaikki suorituspaineet taiteen tarkastelusta.

Tunteet ja ajatukset nousevat pintaan vahvemmin kuin perinteisessä taidenäyttelyssä, jossa kierrellään teosten äärellä valkoisten seinien ympäröimänä. Näyttelyssä näkyy paljon toisiinsa hellästi nojailevia pariskuntia. Vaikka teosten aiheina on muun muassa alastomia vartaloita ja lähikuvia sukupuolielimistä, vaikutelma ei ole provokatiivinen vaan pikemminkin harras.

Haluaisin melkein perustaa kansanliikkeen, joka vaatisi tällaista tilaa pysyväksi osaksi kaupunkia.

6.12.2009 Kiasma on avoinna klo 10-17.

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Mirkku Pervonsuo

We Love Helsinki

Minä Menen: Elokuvia baareissa

Olen kokenut yhden elämäni parhaista elokuvaelämyksistä vuoden 2008 R&A -festareilla. Elokuva oli hyvä, Vicen tekijöiden Heavy Metal in Baghdad, mutta varsinaisen vaikutuksen tekivät poikkeukselliset puitteet. Dubrovnikin punainen samettinojatuoli jolle mahtui käpertymään, lasi viiniä ja viinirypäleitä. Baari pidettiin auki koko elokuvan ajan, toki himmennytetyillä valoilla.

Leffan aikana ehti juoda mukavasti muutaman lasillisen ja vaikka olin yksin liikkeellä, en tuntenut oloani yksinäiseksi. Olihan minulla elokuva seuranani. Dubrovnik toimi hyvin myös elokuvateatterina.

Siitä lähtien olen miettinyt, miksei baareissa katsota enemmän elokuvia. Jättimäisten leffakompleksien sijaan elokuville voitasiin etsiä muualtakin uusia esityspaikkoja; puistoista, teattereista tai vaikka parkkipaikoilta.

Tänä syksynä ajatukseeni on selkeästi tartuttu. Bellyssä starttasi syyskuussa Doc Lounge -dokkariklubi. Sen mainostetaan soveltuvan "kaikille, jotka pitävät dokumenttielokuvista, baarihengailusta ja hyvästä tunnelmasta". Tänään torstaina 26.11.2009 Bellyssä nähdään The Sound of Insects. Pätkä on tänä vuonna ehdolla Euroopan elokuva-akatemian parhaan dokumenttielokuvan Prix ARTE -palkinnon saajaksi. Dokumenttia lämppää autoläheteistä kertova lyhytelokuva Ruuhka ja elokuvien jälkeen pidetään keskustelutilaisuus dokumentin ja fiktion välisestä rajasta.

Myös Cafe Caruselissa on näytetty lokakuusta lähtien kokoillan elokuvia. Ensi viikolla, keskiviikkona 2.12.2009 esitetään Dziga Vertovin 1929 valmistunut mykkäelokuva Mies ja Elokuvakamera. Pätkää säestää vanhan ajan malliin liveorkesteri.

Toki kaltaiseni leffadiggarin täytyy henkisesti varatua siihen, että elokuvien aikana "katsomossa" puhutaan ja liikutaan enemmän kuin teattereissa, mutta se on omiaan lisäämään tunnelmaa.

Mies ja Elokuvakamera 2.12.2009 Cafe Caruselissa (Merisatamanranta 10, Kaivopuisto)

Doclounge: The Sound Of Insects - record of a mummy 26.11.2009 klo 19 Ravintola Bellyssä (Uudenmaankatu 16, Punavuori)

http://doclounge.se/helsinki/

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Pernilla Sjöström

We Love Helsinki

Eka kerta: Kiipeilyä Cavella

Eka kerta -juttusarjassa toimittajat kokeilevat uusia harrastuksia ja aktiviteetteja. Tiina Kivelä kävi kokeilemassa boulderointia eli lohkarekiipeilyä Pasilassa.

Aivan Pasilan aseman tuntumassa, jalkakäytävälle katutasoon on nähtävissä iso, mustavalkoinen kyltti, jossa lukee Boulderkeskus Cave. Kylttiä seuraten lähden kulkemaan kiemurtelevaa tietä pitkin alaspäin. Kaarevaseinäistä tiilirakennusta kiertäen saavun pyöreälle aukiolle.

Ovi Cavelle, entiseen elokuvastudioon, on kutsuvasti auki. Oikealla puolella eteisessä on puinen tiski, jonka yläpuolella seinällä on hinnasto liitutaululle kirjoitettuna. Vihreään huppariin ja rentoihin farkkuihin pukeutunut mies purkaa uutta myytävien kiipeilyvaatteiden erää. Tiskiltä huikataan iloiset tervehdykset ja tunnelma on leppoisa huolimatta vatsanpohjassani kouraisevasta jännityksestä, jonka pelkkä ajatus seinällä kiipeämisestä saa aikaan.

Jussi Rautaheimo ponnistelee kohti erään kiipeilyreitin loppua.

Cave on kolmen kaveruksen perustama boulderointiin erikoistunut sisäkiipeilyhalli, joka on aloittanut toimintansa heinäkuussa 2008. Pääomistajana toimii Jarmo Annunen ja osaomistajina Karri Westman sekä Martin Nugent. Boulderointi on yksi seinäkiipeilyn alalajeista. Merkittävin ero köysikiipeilyyn verrattuna on, että köysiä ja valjaita ei boulderoinnissa käytetä. Kuulostaa hurjalta, mutta kiipeilyseinät Cavella ovat alle viiden metrin korkuisia ja lattia on vuorattu paksuilla patjoilla pehmentämään pudotusta. ”Kiipiä paljon ja hommaa hyvät kengät”, neuvoo Annunen kysyttäessä kahta tärkeintä vinkkiä aloittelevalle boulderoijalle. Omien kenkien ostaminen ei kuitenkaan ole välttämätöntä, koska kenkiä voi vuokrata paikan päältä.

Cavessa on myös mahdollista tarkastella muiden kiipeilysuorituksia ylätasanteelta.

Vipinää Cavella riittää. Vaikka paikka on ollut avoinna vasta muutaman minuutin, seinälle on ehtinyt jo kymmenkunta kiipeilijää ja uusia virtaa sisään jatkuvasti. Idea Caven perustamiselle lähti siitä, että miehet halusivat boulderointipaikan, joka ei olisi avoinna pelkästään pienen porukan sisäpiirille, vaan olisi kaikkien lajista kiinnostuneiden ulottuvilla. ”Haluttiin tehdä jotain erilaista”, Annunen kiteyttää. ”Täällä ei myöskään tarvita kaveria”, kuuluu kommentti vaatepinon takaa,”..vaan niitä voi jopa löytää täältä”, Annunen jatkaa.

Mankkaa käsiin ja seinälle. Reittejä on kaikentasoisille kiipeilijöille ja lisää on tulossa. Erimuotoisia ja kokoisia seiniä on kahdessa kerroksessa ja yksi lehtimadon vihreistä seinistä hohtaa uutuuttaan. Seinien kaltevuus vaihtelee pystysuorasta ja lievästi positiivisesta seinästä, hyvin negatiiviseen jopa vaakatasossa olevaan kiipeilyseinään. Otteita on myös lukuisia, erilaisia isoista ”kahvoista” luonnonkalliota jäljitteleviin otteisiin. Yhdellä lähes vaakatasossa olevalla muodolla on myös kiinnitettynä puisia oksia muistuttavia otteita. Reitistä tulee väkisinkin mieleen oksalta toiselle flengailevat simpanssit.

Kiivettäväksi löytyy eritasoisia seiniä joka lähtöön, kokeneimmat konkarit kiipeävät jopa selkä kohti lattiaa.

Kokeneempien kiipeilijöiden esimerkkiä ja neuvoja seuraten yritän pitää kroppani mahdollisimman lähellä seinää. Teoriassa helppoa, mutta käytäntö onkin sitten toinen juttu. Yhtä raajaa kerrallaan liikuttaen pääsen kuin pääsenkin ylös asti seinällä. Ylhäällä seinällä voitonriemuinen kosketus katon reunaan, parin otteen verran laskeutumista ja tiputtautuminen patjalle. Vasta alhaalla huomaan sykkeen nousseen ja käsien tärisevän; osin jännityksestä osin fyysisestä ponnistuksesta. Mikä adrenaliiniryöppy! Kokemuksesta muistuu mieleen lapsuuden puissa kiipeileminen. Välillä voi pitää taukoa sohvalla tai patjan reunalla istuen jakaen kokemuksia reiteistä (tai mistä tahansa muustakin) muiden kiipeilijöiden kanssa. Tunti ja toinenkin vierähtää huomaamatta ja on taas aika palata maanpinnalle.

Cave - Boulderkeskus, Tallikatu 4, Pasila. Avoinna ma-pe 12-21, la-su 12-18.

Teksti: Tiina Kivelä, Kuvat: Tuomas Sarparanta

We Love Helsinki

Queerfeminismiä baile funkilla

Queerfeministiselle klubille on ollut Helsingissä tilausta. Kävimme tsekkaamassa uuden, kerran kuussa järjestettävän Peijakas! -klubin Kalliossa.

Kallion Musta Kissa -baarista on turha toivoa saavansa vapaata pöytää iltayhdeksän jälkeen. Rauhallinen oma pieni nurkkaus jää haaveeksi myös tänään, sillä Peijakas! -klubi näyttää löytäneen yleisönsä jo ensimmäisellä kerralla. Mainostus on selvästi tehnyt tehtävänsä, ja pieni baari on ääriään myöten täynnä. Suosiota selittänee myös se, että niin queer- kuin feminististenkin klubien tarjonta on ollut Helsingissä vähäistä.

Etsin käsiini yhden klubin järjestäjistä, Aikku Meuran alias DJ Lady Chatterleyn rakastajan, joka on myös toinen klubin tämäniltaisista soittajista. Meuran mukaan klubin taustalla ei ole varsinaista ohjelmallista queerfeminististä aktivismia. ”Tietyntyyppinen porukka on vaan hakeutunut yhteen”, Meura kertoo. Bileistä vastuussa ovat Meuran lisäksi Suvi Mattila, Henna Räsänen ja Laura Rokkanen eli DJ Stuffin’ Muffins. Osa heistä on aiemmin ollut mukana erilaisissa queer- ja feministisissä tapahtumissa, kuten Ladyfestissä (maailmanlaajuinen feministinen musiikki- ja taidefestivaali) Helsingissä ja feministisessä tilanvaltaustapahtumassa Take Back the Nightsissa. Oikean porukan löydyttyä konsepti muotoutui baari-aivoriihessä sen ajatuksen ympärille, että jotain puuttuu. ”Näitä bileitä ei nyt vaan ole”, Meura laukoo. ”Perinteiset homobaarit ei välttämättä ole kaikille, queerin käsitteen voi tuntea omakseen laajempi ryhmä”, hän jatkaa. Totta.

Aikku Meuran mielestä Helsingissä ei ole tarpeeksi queerfeministisiä bileitä.

Pitkin haastattelua yksi, toinen, jos kolmaskin käy kiittelemässä Meuraa. Tällaisille bileille on selvästi tilausta ja suurempikin kapakka täyttyisi varmasti. Klubia on tarkoitus jatkaa kerran kuukaudessa ja monenlaisia ideoita poreilee jo pinnan alla. ”Live-juttuja, runopiirejä, myyjäisiä”, Meura luettelee vaihtoehtoja. Räävittömän baile funkin täyttäessä huoneen huomaa, että tanssilattiallekin olisi käyttöä. Ja sen tarpeesta käydään vinkkaamassa myös Meuralle – moneen otteeseen. Baarivalinta on kuitenkin Meuran mielestä ollut oivallinen. ”Yhteistyö baarien kanssa ei ole aiemmin ollut näin helppoa”, Meura kehuu. ”Ja sitä paitsi, tahdon lisätä, Musta Kissa on varsinainen helmi - josta saa Ecussonia.”

Jätän Meuran nauttimaan kiitoksien vyörystä. Baile funk jatkuu, niin bileetkin. Hieno konsepti, hyvä baari, mahtavaa musaa ja innostunutta porukkaa. Mitä muuta sitä voisi kaivatakaan.

Seuraava Peijakas! Mustassa Kissassa (Toinen linja 15, Kallio) pe 4.12.2009.

Peijakas! myspacessa
Peijakas! facebook-ryhmä.

Teksti: Olga Palo, Kuvat: Mirkku Pervonsuo

We Love Helsinki

Linnanmäen Valokarnevaali tarjoilee valon ja varjon leikkejä

Jokainen Helsingissä lapsuutensa viettänyt tai muuten Linnanmäkeen taskuraketti-ikäisenä rakastunut saattaa tuntea pakottavan tarpeen kirmata saman tien paikalle, jos Lintsille pääsee talvella. Jo viikon jatkunut Valokarnevaali tarjoaa valloittavan jatkoajan lapsuuteen keskellä synkkenevää syksyä.

Tiistai-iltana huvipuisto on hämärä ja hiljainen. Kaukana on se kaaos ja hektisyys, joka kesällä syntyy sinne, tänne ja tuonne juoksevista, vahdista huumaantuneista lapsista. Paikalla kyllä on muutamia lapsiperheitä ja nuoria kaakaokuppeineen, mutta syksyinen tapahtuma näyttää tutusta paikasta aivan uudenlaisen puolen. Vain megasipsipussiarvonnan tyttö jaksaa kujertaa mikrofoniinsa loputtomia kehotuksia tulla ostamaan yksi arpa ”koska voittoja vielä on, paljon”.

Valot ovat syttyneet ympäri puistoa luoden oudon, pienoismallimaisen tunnelman laitteiden ympärille. Selvää on, että ensimmäisenä on suunnattava maailmanpyörään katsomaan tätä kaikkea lintuperspektiivistä. Unohtaen korkeanpaikankammoni nousen istuimelle ja suljen oven innostuksesta hihkuen. Kun kori alkaa lipua hiljaa iltataivasta kohden, vertigoni muistuttaa olemassaolostaan ja tarraan kuvaajasta tiukasti kiinni. Ylhäällä maisemat ovat jo niin mahtavat, etten muista enää edes pelätä.

Takaisin maanpinnalla on omituista kuulla Lintsin äänimaailmana Vivaldin Talven ensimmäinen osa ja jotain, josta tulee mieleen jenkkien jokajoulukuiset perhe-elokuvat. Yksin kotona ja sen semmoiset, tiedättehän. Lasten innosta hihkuvat äänet korvaava orkestraalinen, jouluinen ja mahtipontinen elokuvamusiikki oikeutetaan arvatenkin tapahtuman syksyisellä konseptilla. Vanhassa 50-luvun karusellissa on onneksi musiikkina tuttu ja turvallinen Sininen ja valkoinen.

Paitsi musiikki, myös pimeän ja hehkulamppuviritelmien leikki viestii, että Valokarnevaali on ehkä suunnattu hieman varttuneemmille huvittelijoille. Lapsia on yllättävän vähän mutta valokuvaajia sitäkin enemmän. Esimerkiksi törmäilyautoradalla, joka on muunnettu luisteluradaksi, suihkii ainoina muutama luistelija kamera tanassa.

Katoksen laitamalta löytyy tosin sitä tavanomaisempaa huvipuistokansaa. Syntyjään helsinkiläiset, nyttemmin Aitoolla, Pälkäneellä asuvat Jens (11) ja Jami (9) ovat tulleet Valokarnevaaliin mummonsa ja helsinkiläisen ystävänsä Aatron (13) kanssa. Pojat ovat huvipuiston vakiokävijöitä, mutta ovat ensimmäistä kertaa Lintsillä syksyllä. Hienoinen pettymys onkin ollut se, etteivät kaikki laitteet ole Valokarnevaalin aikaan auki. Onneksi kaikki lempilaitteet – Vekkula, vesitornin sisuksiin rakennettu Linnunrata sekä Kieputin – ovat auki. Niin ikään comebackin tehnyt Enterprise, nyttemmin Kehränä tunnettu vekotin saa pojilta kiitosta.

Aatro, Jens ja Jami Naurupolulla.

Valokarnevaalin kävijäjakaartia, lasten korvautumista valokuvaajilla, selittänee valon ja pimeän leikki, joka tarjoaa mielenkiintoisen visuaalisen maiseman, jota kelpaa kuvata. Esimerkiksi Hurjakurun vesiallas on aavemainen tyhjänä, hienoisen usvan noustessa betonijoesta. Iltapimeässä, värilamppujen katveessa erilaiset kieputtimet näyttävät toistaan ihmeellisimmiltä.

Ja nekin laitteet, joissa yleensä ei ole käynyt, tuntuvat jotenkin vähän mielenkiintoisemmilta tässä maailmassa. Yritettyämme turhaan saada kuvattua vuoristoradalla (kirkumiselta ja tarrautumiselta emme saaneet yhtään onnistunutta kuvaa otettua), kisaamme erään videokameraneidin kanssa Monorailiin vain hävitäksemme ensimmäisen vaunupaikan rinnan mitalla. Kaksi kierrosta ja lisää maisemia. Käymme viela Hypyttimessä, kunnes huomaamme, että monta tuntia on hujahtanut ja sulkemisaika lähestyy. Kylmä syö varpaita, mutta olemme tuskin huomanneet! Valokarnevaalia voi suositella, ihan vaikka vain sen visuaalisuuden vuoksi.

Linnanmäen Valokarnevaali on auki sunnuntaihin 18.10.2009 asti joka päivä kello17–22. Lisätietoja:http://www.linnanmaki.fi/fi/valokarnevaali

Teksti: Tuuli Hongisto, Kuvat: Jesse Anttila

We Love Helsinki

Bongaa yksityiskohta: sanoma roskiksessa

Kaivokadun varrelle liimattu kannanotto korvasi edellisen. Kaivokatu 6, Kluuvi.

Kuva: Mirja Hämäläinen

We Love Helsinki

Hullujen päivien keltainen hysteria - tarttuuko se?

Keltaiset kassit valtaavat taas Helsingin neljän päivän ajaksi. Toimittajamme kävi ihastelemassa kulutusjuhlan ensitunnelmia.

Hurraa, monen päivän katalogihypistely on nyt vihdoin palkittu! Seison myrskyssä Helsingin keskustan Stockmannin ovilla. Kello on 7.45 ja olen elämäni ensimmäistä kertaa todella menossa Hulluille päiville, oikein ajatuksella. Tavaratalon ovien edessä on yllättävän rauhallista, kahden vanhemman rouvashenkilön kiistelyä lukuun ottamatta ilmapiiri vaikuttaa toistaiseksi leppoisalta. Kauhutarinat ihmisten ryysimisestä ja tönimisestä tuntuvat kaukaisilta. Olisiko myrsky vaikuttanut helsinkiläisten ostointoon? Kellon lähestyessä kahdeksaa, alkaa ihmismassa kuitenkin kasvaa ja liikkua hermostuneesti. Tunnelma jännittyy; kengännauhoja ja käsilaukun hihnoja kiristellään. Joukossa tarkastellaan salavihkaa ympärillä olevia kilpailijoita.

Samalla hetkellä kun vieressäni ollut nainen litistyy minua vasten, näen sivusilmällä kun muutama lenkkitossu jo kaapii maata. Olen kuin olenkin keskellä karjalaumaa. Rentoutuneet naurahdukset ovat nyt mennyttä, ihmisten katseet ovat keskittyneitä. Nyt on tosi kyseessä! Hetkellä millä hyvänsä lasiovet avataan. Ei voi sanoa, etteikö ostohysteria tarttuisi, niin luontevasti käytän kyynärpäitäni velloessani massan mukana sisään tavaratalon uumeniin. Sadat keltaiset myyjät vastaanottavat tätä sirkusmusiikin tahdissa sisään mylvivää laumaa.

Jatkan matkaani kiihkeästi kohti lentolippujen myyntipistettä. Lentolippujen hankinta on kuitenkin se todellinen Hullut päivät -kokemus; täällä karsitaan jyvät akanoista! Ilahdun huomatessani, että jokaisen kerroksen jälkeen väki kannoiltani vähenee ja olen toiveikas. Saapuessani ruuhkaiselle lipunmyyntipisteelle käteeni lyödään vuoronumero ja karu totuus paljastuu. Lentolippujen jono on venynyt jo tuntien mittaiseksi. Lohdutuksekseni ystävällinen keltainen herrashenkilö toteaa, että voin mennä tekemään muita "hullun halpoja" ostoksia odottaessani vuoroani.

Poistun Stockmannilta ostamatta mitään, osittain periaatteesta, osittain yksinkertaisesti sen takia, että sisäänrynnistyksen mukana tuoma jännitys ja into kestivät vain pienen hetken. Ympärilläni vellova massa kasvaa ja lähden tyytyväisenä; näille Hulluille Päiville ei enää tarvitse mennä.

Hullut päivät jatkuvat lauantaihin 10.10.2009 saakka.

Teksti: Lilli Kaarakka, Kuvat: Topi Vanhatalo

We Love Helsinki

Sporalla Keskuspuistoon

Keskuspuisto on monelle helsinkiläiselle tuttu vain käsitteenä. Urhea luontointoilijaryhmämme suuntaa kohti suurta tuntematonta esitelläkseen sitä vähän meille muillekin.

Kaunis, mutta myrkyllinen kalliokielo viihtyy karuillakin kasvupaikoilla.

Urbaaneinkaan helsinkiläinen ei voisi väittää vieraantuneensa luonnosta. Metsään päätyy tässä kaupungissa melkein vahingossa ja luonon helmaan pääsee keskustasta raitiovaunulla. Helsingin suurimman puiston, Keskuspuiston, kaupunkilaisille tutuimpia osia ovat Töölönlahti ja sen ympäristö, mutta harvempi helsinkiläinen on todella tutustunut tähän Vantaanjoelle asti venyvään alueeseen.

Toimittajaryhmämme päättää aloittaa Keskuspuisto-retkeilyn kevyesti tutustumalla Laaksoon, puiston eteläpäätyyn. Auroran sairaalan parkkipaikalla sata metriä vilkkaasti liikennöidystä Nordenskiöldinkadusta, fasaaniemo vahtii kaula pitkänä asfaltilla tepastelevia poikasiaan. Lilli johtaa reippaasti joukkomme metsän siimekseen. Kuusikon pohjakerrosta verhoaa tiheä käenkaalipeite. Kuvaajamme Visa intoutuu maistelemaan näitä, myös ketunleipänä tunnettuja pikkuruisia kasveja. Metsäylioppilas Lilli kertoo, että tämän osan metsää tunnistaa rehevästä kasvillisuudesta lehtomaiseksi kankaaksi, joka on yleisin metsätyyppi Etelä-Suomessa.

Käenkaalin voi helposti sekoittaa apilaan.

Lehtomaiselle kankaalle tyypilliset saniaiset ovat vielä täydessä loistossaan Keskuspuistossa ja valoisissa aukkopaikoissa nämä yksivuotiset kasvit muodostavat tiheitäkin kasvustoja. Kuvittajamme Mirka seisoo hiukan hämmentyneenä pusikon keskellä, ”Mitä mun olisi tarkoitus tehdä täällä?” Puiden välistä vilahtelee työmatkalaisia ja lenkkeilijöitä, muutaman metrin päässä pururadalla juoksee dobermanni. Onko tämä nyt sitä metsää? ”Ehkä tälläisiä on parempi kutsua metsiköiksi” toteaa Lilli. Keskuspuiston valtava metsäalue jakautuu erikokoisiin laikkuihin, joissa puu- ja kasvilajit vaihtelevat. Näihin metsiköihin voi helposti piipahtaa polulta ilman pelkoa eksymisestä.

Tiheä hiirenporraskasvusto luo ajoittain jopa trooppista tunnelmaa Keskuspuiston metsiköihin.

Joukkomme lähtee etsimään koskemattoman metsän tuntua viereiseltä pöheikön peittämältä kukkulalta. Kallion huipulta avautuu luontokokemuksen sijaan näköala Helsingin ylle. Siluettiin piirtyy Tuomiokirkko, Kallion kirkko, Linnanmäki ja nostureita. Äänimaisema koostuu ambulanssin sireenistä, äkäisistä sinitiaisista ja kuvaajamme tulkkinasta M.A. Nummisen biisistä "Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa".

Käävän rihmasto lahottaa puuta hiljalleen.

Yhtäkkiä Ella on astua johonkin keltaiseen. ”Limasieni!” Koko joukko kompuroi paikalle vahvistamaan havainnon: ”Hyi, se on ruma. Rihmastot näkyy!” Mirka huudahtaa, mutta Lilli puolustaa keltaista möykkyä. ”Vähänkö se on söpö, tekisi mieli paijata!” Meillä oli tuuria. Nämä kummalliset kasvin, eläimen ja sienen välimuodot liikuskelevat metsässä sateen jälkeen ja vain ollessaan lisääntymisvaiheessa. Limasienet ryömivät metsän pohjalla sopivaan korkeaan kohtaan, vapauttavat itiönsä, kurtistuvat ja katoavat jopa yhdessä yössä. Kyseinen keltainen laji on nimetty vanhan suomalaisen uskomuksen mukaan Paranvoiksi; henkiolento Paran ajateltiin pudotelleen metsään varastamaansa voita.

Visa kävi seuraavana päivänä etsimässä jo kasaan kurtistuneen, itiöitään pudottelevan limasienen ja pakkasi näytteen siitä tulitikkulaatikkoon. Näyte lähetettiin kasvimuseoon Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelman puitteissa tehtävään Suomen limasienten määritysopasta varten.

Luoviessamme takaisin polulle Mirka huokaa metsän tuoksun olevan yksi maailman parhaista hajuista. ”Sitä ei edes tajua kaipaavansa, ja sitten ihmettelee, miten on voinut olla viikkoja ilman!” Mirka jatkaa tutun tuoksun ihastelua. Luonto on kasvanut kiinni helsinkiläisiin, tai ehkä toisin päin. Pienen palan metsää voi onneksi haukata vaikka työmatkalla.

Kallion huipulla kasvava mänty on käpristynyt, mutta vahvan juurakkonsa ansiosta se pysyy pystyssä vielä vuosia.

Helsingin Keskuspuistoon pääsee keskustasta mm. raitiovaunulla 7A, 7B (Auroran sairaalan pysäkki, Nordenskiöldinkatu) ja lukuisilla busseilla. Puiston alueella voi mm. pyöräillä, hiihtää, sienestää ja ratsastaa.

Kartta linkissä: http://www.hel2.fi/keskuspuisto/fin/1esittely/popup/karttakesa.html

Teksti: Ella Nikkilä ja Lilli Kaarakka, Kuvat:Visa Mäkelä, Kuvitus: Mirka Kinnula

We Love Helsinki

Aamulla: Cafe Engel

Aamulla-juttusarjassa We Love Helsinki fiilistelee kaupungin heräämistä ja joutilaita aamuhetkiä. Engelin aamiainen on oman genrensä klassikko, joten tämä hillitty, ylemmän keskiluokan kohtaamispaikka täytyy testata.

Aamuaurinkoista Senaatintoria on hyvä ihailla kotoisan kilinän ja hiljaisen puheensorinan keskellä. Joskus tosiaan kannattaa nousta ennen kello kymmentä.

Valitsemme listalta ranskalaiset aamiaiset. Settiin kuuluu maitokahvi, croissant, hedelmiä, vihanneksia, juustoja, tuoremehua ja suklaakaramelli. Värikäs annos on päivälle sangen kelpo aloitus. Ainut kummallisuus on tietty Atkinsin dieetti -meininki; leivänpäällisiä on lautasellinen, leipänä vain se yksi croissant. Juustoa on melkein liiaksi, niin mahdottomalta kuin se kuulostaakin.

Ranskalainen aamiainen on kuitenkin aamiaisseuramme, Engelin ravintolatoimenjohtaja Pihla Heinosen mukaan asiakkaiden kestosuosikki. Aamiaisvaihtoehtoja on yhteensä kuusi. Luomu- ja perinneaamiainen ovat listan uusimpia tulokkaita. Niitä ei aina ole saatavilla ja tarkka sisältökin vaihtelee kauden mukaan. Heinonen kertoo, että tarkoituksena on vähentää ulkomaisten, kaukaa rahdattujen hedelmien käyttöä ja tarjota asiakkaille lähempää tuotu, ekologisempi aamupalavaihtoehto.

Pihla Heinonen viihtyy työssään.

Arkiaamunakin Engel on täynnä aamiaisasiakkaita. Heinosen mukaan tämä kehitys alkoi viitisen vuotta sitten. Sitä ennen aamiainen oli lähinnä viikonloppuluksusta. Sitten esimerkiksi nuoria kaveriporukoita alkoi ilmestyä aamiaisille enemmän. Emme nytkään ole ainoita alle nelikymppisiä. Brunssit ja aamiaiset ovat vakiintuneet monen toverin viikko-ohjelmaan. Miksi jopa opiskelijat käyttävät pienestä budjetistaan yli kympin aamiaiseen? Heinonen vastaa, että hänen mielestään Engel on enemmän kuin kahvila. "Tämä on myös sosiaalitoimisto!" hän naurahtaa. Vaikka yhden kahvikupin hinnalla saisi kaupasta sumppia koko paketin, niin eihän se ole ihan sama asia. Kahvila on turvapaikka pahan maailman keskellä. Kahvilassa nautitun aamiaisen tyyliseen luksukseen halutaan sijoittaa, vaikka satsaus olisikin pois jostain muusta. Heinonen sanoo itsekin ihmetelleensä, että jopa lukioikäisillä riittää rahaa törsättäväksi kahvilaan.

Cafe Engel on perustettu parikymmentä vuotta sitten. Se tunnetaan kaupungissa hienostuneesta tunnelmasta, pöytiintarjoilusta ja siitä, että siellä käy kirjailijoita. Pöytiintarjoilu on Helsingin kahviloissa harvinainen käytäntö ja siinä pitäytyvät paikat tekevät sen ylpeydellä. Se on kuitenkin omiaan myös aiheuttaamaan tottumattomille asiakkaille hämmenyksen hetkiä; pitikö tää nyt maksaa kassalla vai tuleekohan ne vielä tänne?

Kotoisa porvaritunnelma on rakennettu hillityillä väreillä, kakkuvitriinillä ja huolitelluilla yksityiskohdilla. Astiat ovat valkoista posliinia ja henkilökunta vienosti hymyilevää. Tarkkaan mietityt puitteet tekevät paikasta erityisen ja asiakkaana tulee erityinen olo. Vaikka Engel sijaitsee Helsingin kovimmassa turistigetossa, se on silti tukevasti helsinkiläisten hallussa. Heinosen mukaan asiakkaista kahdeksisenkymmentä prosenttia on paikallisia. Kanta-asiakkaita on paljon ja jotkut käyvät aamiaisellakin melkein joka aamu. Jotkut perheet ovat ottaneet Engelin osaksi elämäänsä ja siellä on järjestetty häitä ja ristiäisiä. Onpa joku jo toisen polven kanta-asiakas, jonka vanhemmat ovat aikanaan tulleet ensitreffeille kahvilaan.

Toimittajamme Mirja Hämäläinen hörppää aamukahvia.

Engel menee tammikuussa kiinni kun koko kortteli menee remonttiin. Korttelia pyritään "elävöittämään", mutta ei ole varmaa, palaako tämä kovin eläväinen osa monumentaalikeskustaa vanhoihin liiketiloihinsa remontin jälkeen. Heinonen näkee epävarmat ajat kuitenkin mahdollisuutena. Jos ulkopuolelta sanellaan muutoksia, voi se olla tälle helsinkiläiselle instituutiolle hyvä sauma uudistua.

Café Engel, Aleksanterinkatu 26, Kruununhaka. Avoinna vielä tammikuun 2010 loppuun asti.

Teksti: Mirja Hämäläinen ja Veera Moll Kuvat: Timo Wright

We Love Helsinki

Viiniä taiteella: Tää hetki on nyt!

Viiniä taiteella-juttusarjassa toimittajamme vierailevat taidenäyttelyiden avajaisissa raportoiden maistamastaan, kuulemastaan, kokemastaan ja tietysti myös näkemästään.

Mirkan avecina oli Emilia.

Törmään jo Ylioppilasaukiolla kukkapuskia piteleviin, huulipunattuihin avajaisvieraisiin. Ahtaudun tupaten täynnä olevaan hissiin ja saavun korkealle kaupunginkattojen tasalle Kalhama&Piippo Contemporaryyn.

Avaran gallerian valkoiset seinät on ripustettu ainakin näennäisen rennoin rantein täyteen Rauha Mäkilän neonvärejä sykkiviä, erikokoisia maalauksia. Korkeassa, hallimaisessa tilassa sykkii myös tanssimusa, ja se on ihan täynnä ihmisiä. Puheensorina kilpailee musiikin metelin kanssa. Bongaan vastaanotto/vieraskirja/kauppojenhierontapöydältä ensimmäiset tyhjät pullot ja paljon lisää kukkia. Näyttelyn nimi All We Want Is Everything kuvaa tätä hetkeä vähän liiankin hyvin.

Tarjoiluille on varattu keskeltä hallia mustalla liinalla peitetty pöytä. Omiin jääpalakulhoihinsa ovat aseteltuina keisariolut- ja omenasiideripullot. Avaaja löytyy pöydältä, joten kaikki voivat näin ollen hoitaa omat ja kaveriensa juomatarpeet itse. Alkoholittomana juomana on vain muutama pullo vissyä ja se loppuu nopeasti. Nälkäisille suille ei täältä löydy täytettä.

Taiteilija erottuu kukkia ja onnitteluja vastaanottavana, fiftarileopardikuosimekossaan kiharat otsalla, yhtenä parhaiten pukeutuneena hahmona. Muutenkin tänne on kokoontunut kaupungin kerma, nuoria tyylikkäitä 20+ ja 30- rahakkaalta vaikuttavia henkilöitä. He huitelevat ympäriinsä pullot kädessä pillifarkkuineen ja pottatukkineen tauluihin sointuvissa kasarikuoseissa. Kuulumisten lomassa vaihdetaan poskisuudelmia, halauksia ja vakuuttavia kättelyjä. Mielessäni käy, että olen myöhästyneillä Flow-jatkoilla.

Musiikkia soittaa oikea dj, joka ei ole kuka tahansa nobody, vaan Maria Veitola. Glitterimekkoon pukeutuneena hän iskee levylautaselle tunnelmaan sopivaa kevyttä, huoletonta pumputusta. Molokon "The time is now… Lets make this moment last…" Tämäkin sopii kuvaan kuin jättisilmälasit hipsterin nenälle. Koen, että minua tykitetään tälle ajalle ominaisilla arvoilla: hetkellisyys, pinnallisuus, helsinkiläisyys, nuoruus, kauneus, coolius… Nämä välittyvät myös musiikkivideo-poseeraus-estetiikkaa huokuvista teoksista. Yritän löytää niistä jotain ironiasta kielivää, mutta ainakin tässä ympäristössä esitettynä ja näiden ihmisten ympäröimänä epäonnistun.

Maalauksissa jokaisen teoksen nimi kuin hittibiisi: He’s Not Like Them Other Boys, Bulletproof, Half Of The Whip ja Hot Chick That You Cant Even Touch. Aika hottia. Vielä jos viittaan Flow-jatkoihin, niin muutama teos on nimetty Flow’ssa esiintyneiden artistien mukaan: Karin Dreijer Andersson ja Ladyhawke! Onkohan näyttelyn ajankohta päätetty taktisesti juuri tähän? Teosten hintahaarukka on 950-4800€. Kolmen työn viereen viedään avajaisten aikana punainen tarra. M.I.A. soi: ”All I wanna do is… take your moneeeee”

Kalhama&Piippo Contemporary on alusta asti ollut selkeä suhteestaan rahaan: täällä se liikkuu. Harva galleria ilman rahaa pyöriikään, eikä taidetta opiskelijabudjetilla osteta. Kuka vie Hot Kissin, I Like Them Tall Boyssin ja She’s So Finen kotinsa seinälle? Ainakin yksi viimeisen päälle pukeutunut pari vintagelastenvaunuineen luo mittailevia katseita seinille. On helppo kuvitella Rauha Mäkilän työ punavuorelaiseen kotiin kierrätyssohvan ja desingkliseiden jatkoksi.
Julkisemmista hahmoista bongaan mad-Tuomas Milonoffin, kyseenalaistakin mainetta niittäneen Antti Piipon ja jytäyttäjä Tuomas Laitisen a.k.a. Moby Dictatorin.

Täällä ei varmasti juoma lopu kesken. Siideriä riittää mukaan otettavaksi ja kuulen, että yhdessä vessoista on ainakin 10 lavaa olutta. Harmi kun ei tullut reppua mukaan… Taiteesta puhutaan suurieleisesti, osoitellaan, analysoidaan ja kuiskutellaan. Kuitenkin tuntuu, että ihmiset katsovat enemmän toisiaan kuin maalauksia.

Rauha Mäkilä: All We Want Is Everything 27.9.2009 asti Kalhama&Piippo Contemporaryssa, Mannerheimintie 3 B, 5.kerros www.kalhamapiippo.com

Teksti ja kuvat: Mirka Kinnula

We Love Helsinki