Five Corners Quintetin keikalla ei kaiveltu kännyköitä, eivätkä pelkät encoret piisanneet. Hurmos oli sitä luokkaa, että paatuneinkin jazz-vammainen vakuuttui.
Aloitan tunnustuksella: olen jazz-vammainen. Tiedän kyllä kuka on Miles Davis ja kuka Duke Ellington, mutta en pysty erottamaan, miksi Kind of Blue on tuhottomasti erilainen kuin Viikkarin buffetissa taustalla soiva jazz-henkinen muzak-levy. Olen yrittänyt sivistää itseäni lainaamalla kirjaston jazz-osastolta joitain genren klassikoita, mutta lopputulos on aina sama. Vaikka tahtoisin toden teolla ja kaikella vilpittömyydellä uppoutua saksofonin sulosäveliin ja flyygelin svengiin, platat ovat aina jääneet kiertämään Facebook-surffailun, ruoanlaiton tai lempimisen taustamusiikiksi. Ja kuten eräs tuttuni – lupaava jazz-muusikko – sanoi: ”Jazzia ei jumalauta ole tehty arkirutiinien soundtrackiksi!”
Vaikka en osaisi määritellä, mikä on kantava ero swingin ja modaalisen jazzin välillä tai mikä piirre tekee estradille saapuvasta rumpalivieraasta maailmanluokan virtuoosin, keikkaa voi sanoa onnistuneeksi: jos kuulija ei kaiva kännykkäänsä esille parituntisen aikana kertaakaan kelloa katsoakseen, jos rytmi pakottaa taputtamaan morseaakkosia jalalla maahan ensimmäisestä biisistä alkaen, jos rumpali pieksee kannuja eläytyen jokaiseen lyöntiin kuin metodinäyttelijä, jos silmät kiinni soittava trumpetisti tirauttaa kyyneleen poskipäälleen kesken soolon, jos pianisti puristaa hiestä märkiä hihanpieliään kuiviksi kesken keikan, jos yleisö liikehtii harmoniassa toisiaan huomaamatta, jos pelkät encoret eivät riitä hullaantuneelle kansanjoukolle, jos edessä seisova kasteenkaunis naisihminen vilkuilee kujeilevasti niskansa taakse aina silloin, kun tempo rauhottuu ja sävel vihjaa huulia painautumaan kaulalle.
Lämmin ja heleä torstai-ilta, tyyni Töölönlahti ja musiikki hypnoosin rajoilla. Ei mikään huonompi anti.
Teksti: Mikko Taatila, Kuvat: Kaapo Kamu
