Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elokuva. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elokuva. Näytä kaikki tekstit

6.2.10

Docpointin satoa: kolme vinkkiä aloittelevalle dokumentaristille


Dokumenttielokuvaohjaaja Kiti Luostarinen palkittiin Aho & Soldan -elämäntyöpalkinnolla viime viikon Docpoint -dokumenttielokuvafestivaaleilla. Palkittu ohjaaja on tehnyt dokumenttielokuvia lähes kaksi vuosikymmentä ja pitää omassa työskentelyssään erittäin tärkeänä prosessiin heittäytymistä: aistimista, tuntemista ja pohdiskelua.


Luostarisen tapa tehdä elokuvia on verkkainen ja perusteellinen. Prosessin aikana hän haluaa eläytyä aiheeseen ja perustella sen tärkeyttä itselleen; näin yhden elokuvan tekeminen vie häneltä kolmesta kymmenen vuotta.

Tässä Kiti Luostarisen tärkeimmät neuvot aloittelevalle dokumentaristille:




Teksti ja kuvat: Maria Halkilahti
We Love Helsinki

28.1.10

Minä menen: DocPoint 2010


Yhdeksännen kerran järjestettävä dokumenttielokuvafestivaali DocPoint käynnistyi tänään. Seuraavan viiden päivän aikana esitetään 137 elokuvaa yli 20 maasta. Dokkarien lisäksi festivaali kokoaa värikkään palapelin oheisohjelmaa seminaareista ja ohjaajatapaamisista iltaklubeihin. Torstain ohjelma on Puola -painotteinen.

Roman Polanski vuonna 1977

Sydän sykkii Puolalle
Mitä tapahtuu puolalaisessa sairaalassa, maistraatissa, kirjakaupassa ja vankilassa? DocPointin Puolalainen sydän -sarja tarjoilee mehukkaan kattauksen tavallisten ihmisten arkea. Nuoren polven ohjaajan Tomasz Wolskin pelkistetyn empaattinen tyyli tuo valkokankaalle spontaania huumoria ja lämpöä. The Clinicin hellyttävien vanhusten ja The Lucky Onesin elämän käännekohtien paperisotaa selvittelevien pariskuntien, leskien ja tuoreiden vanhempien kohtalot vangitsevat jokapäiväisen elämän ilman kikkailuja.

Puolalainen dokumenttielokuva pioneerin silmin
Dokkarin ystäviä hemmotellaan! Torstain seminaarissa DocPointin kunniavieras, palkittu puolalainen veteraaniohjaaja Marcel Łoziński kertoo urastaan ja työskentelytavoistaan. Miten Puolan poliittisen elämän muutokset 1900-luvun jälkipuoliskolla ovat vaikuttaneet dokumenttielokuvien tekemiseen? Sokerina pohjalla seminaarissa esitetään Łozińskin viimeisin elokuva Poste Restante. Puolankielinen tilaisuus tulkataan suomeksi.

Elämä etsintäkuulutuksen varjossa
Vuonna 1977 puolalais-ranskalainen elokuvaohjaaja Roman Polanski tunnusti 13-vuotiaan tytön väkisinmakaamisen ja pakeni Yhdysvalloista Eurooppaan. Elokuvamaailman kohujulkkis päätyi jälleen uutisotsikoihin jouduttuaan viime syksynä Sveitsin poliisin kynsiin. Dokumentaristi Marina Zenovich kertoo palkitun ohjaajan elämästä ja urasta koko komeudessaan pelkän syyllisyyden ruotimisen sijaan.

Tomasz Wolski: The Clinic ja The Lucky Ones to 28.1.2010 klo 21 Maxim 2:ssa (Kuuvikatu 1, Kaartinkaupunki)
Puolalainen dokumenttielokuva Marcel Łozińskin silmin -seminaari to 28.1.2010 klo 14–16 Kiasma-teatterissa. (Mannerheiminaukio 2, Kluuvi)
Marina Zenovich: Roman Polanski: Wanted and Desired to 28.1.2010 klo 19 Maxim 1:ssä (Kluuvikatu 1, Kaartinkaupunki)

Festivaalin koko ohjelma osoitteessa www.docpoint.info

Teksti: Sanni Huvinen, Kuva: Docpoint

We Love Helsinki

26.11.09

Minä Menen: Elokuvia baareissa


Olen kokenut yhden elämäni parhaista elokuvaelämyksistä vuoden 2008 R&A -festareilla. Elokuva oli hyvä, Vicen tekijöiden Heavy Metal in Baghdad, mutta varsinaisen vaikutuksen tekivät poikkeukselliset puitteet. Dubrovnikin punainen samettinojatuoli jolle mahtui käpertymään, lasi viiniä ja viinirypäleitä. Baari pidettiin auki koko elokuvan ajan, toki himmennytetyillä valoilla.

Leffan aikana ehti juoda mukavasti muutaman lasillisen ja vaikka olin yksin liikkeellä, en tuntenut oloani yksinäiseksi. Olihan minulla elokuva seuranani. Dubrovnik toimi hyvin myös elokuvateatterina.

Siitä lähtien olen miettinyt, miksei baareissa katsota enemmän elokuvia. Jättimäisten leffakompleksien sijaan elokuville voitasiin etsiä muualtakin uusia esityspaikkoja; puistoista, teattereista tai vaikka parkkipaikoilta.

Tänä syksynä ajatukseeni on selkeästi tartuttu. Bellyssä starttasi syyskuussa Doc Lounge -dokkariklubi. Sen mainostetaan soveltuvan "kaikille, jotka pitävät dokumenttielokuvista, baarihengailusta ja hyvästä tunnelmasta". Tänään torstaina 26.11.2009 Bellyssä nähdään The Sound of Insects. Pätkä on tänä vuonna ehdolla Euroopan elokuva-akatemian parhaan dokumenttielokuvan Prix ARTE -palkinnon saajaksi. Dokumenttia lämppää autoläheteistä kertova lyhytelokuva Ruuhka ja elokuvien jälkeen pidetään keskustelutilaisuus dokumentin ja fiktion välisestä rajasta.

Myös Cafe Caruselissa on näytetty lokakuusta lähtien kokoillan elokuvia. Ensi viikolla, keskiviikkona 2.12.2009 esitetään Dziga Vertovin 1929 valmistunut mykkäelokuva Mies ja Elokuvakamera. Pätkää säestää vanhan ajan malliin liveorkesteri.

Toki kaltaiseni leffadiggarin täytyy henkisesti varatua siihen, että elokuvien aikana "katsomossa" puhutaan ja liikutaan enemmän kuin teattereissa, mutta se on omiaan lisäämään tunnelmaa.

Mies ja Elokuvakamera 2.12.2009 Cafe Caruselissa (Merisatamanranta 10, Kaivopuisto)

Doclounge: The Sound Of Insects - record of a mummy 26.11.2009 klo 19 Ravintola Bellyssä (Uudenmaankatu 16, Punavuori)

http://doclounge.se/helsinki/

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Pernilla Sjöström

We Love Helsinki

22.10.09

Calamari Union täällä ja Seattlessa


Rakkautta ja Anarkiaa -leffafestareilla nähtiin muuan kummajainen. Aki Kaurismäen vuonna 1985 ilmestyneestä kulttileffasta
Calamari Unionista on tehty uusi versio yhdysvaltalaisin voimin. Tämä Helsinki-elokuva, niin sanottu Suomen Reservoir dogs, on siirretty Seattleen. Tapasimme tekijät kysyäksemme, mistä helvetistä on kysymys.

Calamari Union remake-elokuvan ohjaaja Richard Lefebvre ja kuvaaja Ben Kasuke kehuvat Dubrovnikin toasteja.

Kuvaaja Ben Kasuke on saapunut alle tunti sitten Helsinkiin ja valittelee jet lagia. Hän innostuu kuitenkin kuin pieni lapsi, kun pääsemme Cafe Moskvaan, jossa haastattelu on tarkoitus pitää. Kasuke on selvittänyt, että tämä on Kaurismäen kantapaikka ja Kasuken idolin symbolisen tason läsnäolo saa hänet hykertelemään. Myös minulle tämä oli ensimmäinen kerta Moskvassa ja vaikka paikka on eittämättä sympaattinen, en oikein osaa yhtyä Kasuken riemuun. Kotikutoinen sisustus ei näytä silmiini eksoottiselta vaan hieman halvalta. Kasuke huomaa heti Matti Pellonpään kuvan seinällä ja tallentaa muitakin yksityiskohtia digipokkarillaan.

Ohjaaja Richard Lefebvre saapuu pian, ilmeisesti huolitellumpana kuin yleensä. Kasuke hihkuu, ettei koskaan ennen ole nähnyt tätä puku päällä. Runsaat tatuoinnit kiemurtelevat esiin miehen kauluksista ja hihansuista. Lefebvre on viettänyt Helsingissä jo päivän ja hänkin on silminnähden innostunut. Miehet maistelevat salmiakkia ja vaikuttuvat muutenkin halukkailta kokeilemaan suomalaisia kummallisuuksia.

Molemmat ovat ensimmäistä kertaa Helsingissä. Se on kuulemma kauniimpi kuin Seattle, johon remake sijoittuu, mutta niissä vaikuttaa myös olevan jotakin samaa. Ainakin sää. Kasuke pohtii, että suurkaupunkeja kaikkialla maailmassa yhdistää myös maaseutua ja pikkukaupunkeja vapaampi ja luovempi ilmapiiri.

Kerron heille, että suomalaiset ovat aina innostuneita, kun joku tekee ulkomailla jotain, mikä liittyy Suomeen. Siksi suomalaisia varmasti kiinnostaa elokuva. Lefebvre kertoo, että hän arvelikin sen saavan jotain huomiota Suomessa, mutta huomauttaa että on tehnyt elokuvan kuitenkin pääosin itselleen ja ihmiselle jotka esiintyvät siinä.

Nähtyään Kaurismäen alkuperäisen leffan vuonna 2002, hän oli vaikuttunut nimenomaan sen henkilöhahmoista. "Nää on ihan kuin mun kaverit!" Lefebvre hihkuu. Hän kuitenkin jatkaa myös vaatimattomasti, että alkuperäisen elokuvan hahmot ovat kuulimpia kuin heidän leffassaan. Hän laittaa sen amerikkalaisuuden piikkiin. Kohteliaana tyyppinä en kuitenkaan yhdy hänen mielipiteeseensä siitä, että amerikkalaiset nyt vaan on rumia. Lefebvre kertoo, että alkuperäisen elokuvan musiikki oli myös yksi seikka, mikä inspiroi häntä tekemään remaken. Omaa elokuvaansa varten hän pyysi kavereitaan tekemään musaa.

Lefebvre mielestä molemmissa leffoissa on kuitenkin yleismaallinen, kaupunkeihin liittyvä tarina, jossa on myös poliittinen viesti. Vähävaraisia ihmisiä juoksutetaan alueelta toiselle halpojen asuntojen perässä. Hän kuvailee, miten gentrifikaatioprosessi ajaa Seattlessa köyhiä nuoria tyyppejä alueelta toiselle. Kun ihmisiä muuttaa halpojen asuntojen perässä jonnekin, hinnat nousevat ja rahattomimmat joutuvat taas muuttamaan seuraavalle alueelle. Remaken paikat on valittu niin, että niihin liittyy konnotaatioita juuri seattlelaisille. Ballard, johon elokuvan lopussa lähdetään, on paikka johon kukaan ei oikeasti halua mennä. Kuulostaa etäisesti Vantaalta.

Mietimme yhdessä sitä, mitä Kaurismäki on tarkoittanut Viroon lähdöllä. Vuonna 1985, jolloin alkuperäinen leffa on ilmestynyt, Viro oli vielä neuvostoliittolainen kaupunki. Entä mitä merkitsee Eira? Kaurismäkeläiseen tyyliin absurdissa elokuvassa on paljon mysteereitä.

Kysyn tietysti, että tietävätkö herrat, mitä Suomen oma outolintu Kaurismäki ajattelee elokuvasta. Lefebvre kertoo että yhteistyö rajoittui muutamaan erikoiseen sähköpostiin. Yhdessä Kaurismäki pyysi lahjoittamaan rahaa Amnestylle ja kodittomien yömajaan ja toisessa korjaamaan Kaurismäen auton. "Toivottavasti mun ei tarvi, en nimittäin osais, vaikka väitin, että osaisin" Lefebreven naureskelee. Kaurismäestä puhuminen vetää nämä muuten leppoisat herrat hieman mietteliäiksi. Hahmo tuntuu aiheuttavan heissä pelonsekaista kunnioitusta.

Hiljalleen keskustelu lipuu siihen mitä herrat aikovat Helsingissä tehdä. Kasuke yrittää vaihtaa lentolippunsa, jotta voisi jäädä pidemmäksi aikaa. Hän kertoo, että Helsingissä hän haluaa nähdä heavy metal -bändejä ja on kuulemma myös googlannut paikan, jossa voi laulaa heavy-karaokea. Lefebvre sanoo haluavansa nähdä 69 Eyesin ja Hanoi Rocksin. Kerron, että valitettavasti jälkimmäisellä oli jo jäähyväiskeikka, mutta ainakin Andy saattaa löytyä jostain baarista notkumassa. Lisäksi Lefebvrellä on suunnitelmissa käydä katsomassa Helsingin metroa ja muita alkuperäisen elokuvan tapahtumapaikkoja. "Hei joo, hengaillaan!" Lefebreve huudahtaa.

Toivottavasti jäivät.

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Robert Keskinen


15.9.09

Minä menen: Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaalien siivittämänä maailmanympärimatkalle!


Toimittajamme
Tessa Tapaninen valitsi kymmenien elokuvien joukosta omat suosikkinsa, jotka vievät katsojan kaikille viidelle mantereelle.


Kun kansainvälinen filmifestivaali Rakkautta ja Anarkiaa
valtaa leffateatterit, on itse kullakin oiva mahdollisuus päästä edulliselle maailmanympärimatkalle elokuvien parissa.

Olen itse kokenut usein festivaalin tarjoamat elokuvat synkkinä. Katseluelämyksen jälkeen olen järjestäen tuntenut maailman painon entistä raskaampana hartioillani. Tästä syystä olen tällä kertaa pyrkinyt valitsemaan elokuvia, jotka vievät katsojansa musiikin, värien ja iloisten elämysten keskelle.


Matkamme alkaa Ranskasta, jossa ohjaaja
Emmanuel Mouret onnistuu luomaan ksylofonimusiikin siivittämän komedian Please, please me! Jean-Jaques ei saa seksiä tyttöystävältään, minkä takia hän ajautuu luvan kanssa vieraisiin naisiin ja pokaa kenet muutkaan kuin presidentin tyttären.

Ranskasta lennetään Nigeriaan, jossa teemana on afrikkalainen maisema. Täällä näemme kanadalaisten kanssa yhteistyössä tehty elokuva
Nollywood Babylon, joka kertoo nigerialaisesta elokuvateollisuudesta.

Lento Atlantin yli ja olemme Yhdysvalloissa. Pääsemme seuraamaan
Soul Power -dokumentin mukana soul- ja funkmusiikin mestareita, "hurjia live-esityksiä ja kulissihassutteluja. Energia on säilynyt filmillä ja virtaa valkokankaalta suoraan hermoon."

Yhdysvalloista lennämme Brasiliaan.
Antonia sijoittuu São Pauloon ja kertoo neljän lapsuudenystävän laulukvartetista, joka ponnistaa hip hop –ryhmän taustalta omaksi kokonaisuudekseen.

Ylitämme taas valtameren ja päädymme Australiaan, matkan ainoaan animaatioelokuvaan.
Mary and Max on kertomus kahdesta eri-ikäisestä kirjekaverista, joita yhdistää yksinäisyys ja syrjäytyneisyys, eriskummalliset lemmikkieläimet, keräilyfiguurit, suklaa ja ennen kaikkea lämmin sydän. Maryn äänenä kuullaan Toni Collette ja Maxin äänenä iki-ihana Philip Seymour Hoffman.

Pysyttelemme edelleen saarilla. Siirrymme Filippiineille, jossa
Raquela haaveilee satumaisesta elämästä Pariisin kaduilla. Toteuttaakseen unelmansa hän siirtyy prostituutiosta tuottoisampaan nettipornobisnekseen. The Amazing Truth About Queen Raquela perustuu ohjaaja Olaf de Fleur Johannessonin internetistä löytämän Raquela-nimisen transnaisen tarinaan.

Viimeinen ulkomaankohteemme palauttaa meidät taas kotimantereelle. Suuntaamme Viroon. Vastaväreillä ja futuristisella neon-Tallinnalla leikittelevä musta komedia
A wish tree kertoo Liinasta, joka muuttaa maaseudulta serkkunsa luo Tallinnaan ja aloittaa työt supermarketissa, työkaverinaan mm. kanapukuun pukeutunut ketjupolttaja.

Pitkän matkan jälkeen on taas mukava palata kotiin. Suomessa meidät vastaanottaa jazzmelankoliaa huokuva
Sketches of North. Arto Tuohimaan ohjaan dokumentti seuraa pohjoisensävyillä soivan jazz-levy Agathan tekoprosessia, jossa kuvamaailmaa on improvisoitu Kerkko Koskisen musiikin pohjalta.

Nautinnollisia leffahetkiä ja Bon Voyage!

Rakkautta ja Anarkiaa; 22th Helsinki international film festival 17.-27.9.2009, Elokuvateattereissa ympäri Helsinkiä.
www.hiff.fi

Teksti: Tessa Tapaninen Kuva: Hende Nieminen

We Love Helsinki

11.2.09

Minä Menen: Kolmannen Kiertotähden Salaisuus


Orionissa pyörii toukokuun alkuun asti Neuvostoelokuvan salainen historia -sarja. Lauantaina 14.2.2009 siellä esitetään Kirill Bulytsevin Alissa avaruudessa -romaaniin perustuva animaatio Kolmannen Kiertotähden Salaisuus.



Kun miettii Venäjää tai Neuvostoliittoa, ei ensimmäisenä tule mieleen monelle vuosikymmenelle ulottuva monipuolinen elokuvakerronta tai mestariohjaajat. Neuvostoelokuvaa ei vuosien varrella ole paljon Suomessa esitetty, ja tämä puoli suurvallan historiasta onkin jäänyt monelle tuntemattomaksi. Nyt Orionin esityssarja Neuvostoelokuvan salainen historia antaa mahdollisuuden päästä näkemään erilainen puoli Venäjän menneisyydestä.

Kaiken takana on kahden miehen harrastus: Lauri Lehtinen ja Antti Suonio ovat jo noin kymmenen vuoden ajan koonneet vapaa-ajallaan tavallisesta poikkeavia esityssarjoja Orionille. ”Tuntuu antoisalta, kun voi kokea ja tarjota persoonallisia valkokangaselämyksiä sekä uusia näkökulmia elokuvan historiaan” sanoo Lehtinen harrastuksestaan.

Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa on yksi maailman parhaita neuvostoliittolaisten elokuvien kokoelmia, ja joukkoon mahtuu myös monta kulttimaineen ansaitsevaa aarretta. ”Halusimme näyttää, että neuvostoelokuva oli paljon monipuolisempaa ja mielikuvituksekkaampaa kuin luullaan” Lehtinen linjaa. ”Osa sarjan elokuvista on venäläisten suuria kansansuosikkeja ja osa äärimmäisen harvinaisia herkkuja.” Esityssarja koostuu fantasiasta, science fictionista, toimintaseikkailuista ja animaatioelokuvista, jotka usein jäävät elokuvahistorian yleiskatsauksissa unohduksiin.

Tajna tretnei platety (suomeksi Kolmannen Kiertotähden salaisuus) on palkitun Roman Katshanovin vuonna 1981 ohjaama piirroselokuva. Se kertoo neuvokkaasta kosmonauttityttö Alissasta, joka tutkii isänsä kanssa harvinaisten avaruusolentojen salakauppaa. Lehtinen kertoo, että ”fanit ovat tehneet nettimusiikkivideoita yhdistämällä Pink Floydin biisejä Kolmannen kiertotähden kohtauksiin, vaikka alkuperäismusiikki on vähintään yhtä lumoavaa.” Elokuva perustuu Kirill Bulytsevin suomeksikin ilmestyneeseen lasten scifiromaaniin Alissa Avaruudessa, joka tuo mieleen Lewis Carrollin romaanin Liisa Ihmemaassa.

Elokuva on sekä lapsille että aikuisille sopiva kokonaisuus, joka toimii niin hauskana seikkailuviihteenä kuin psykedeelisenä tajunnanvirtana. Luvassa on mm. mahdottomia ufo-olioita ja uskomattomia maisemia. Alkulämmittelynä nähdään Katshanovin rakastettuja Krokotiili Gena -nukkeanimaatioita. Siis Beatlesien Back in the USSR soimaan ja tutustumaan itänaapurimme elokuvahistoriaan!


Kolmannen Kiertotähden Salaisuus la 14.2.2009 klo 16. Uusinta to 19.2.2009 klo 17 elokuvateatteri Orionissa, Eerikinkatu 15, Kamppi. Liput 5 euroa. www.kava.fi

Neuvostoelokuvan salainen historia Facebookissa www.facebook.com/event.php?eid=39161904939

Teksti: Tessa Tapaninen, Kuvat: Kansallinen audiovisuaalinen arkisto

We Love Helsinki

18.1.09

Minä menen: Docpointin kotimainen esityssarja


Ensi tiistaina alkavassa Docpointissa esitetään laaja kirjo yhteiskunnallisiin ja poliittisiin teemoihin tarttuvia dokumentteja. Mielenkiintoisesta tarjonnasta on miltei mahdotonta valita kiinnostavimmat. Päätin keskittyä tällä kertaa suomalaisten tekijöiden dokumentteihin.


Peter von Baghin kehuttu Helsinki, ikuisesti kiinnostaa. Lumettoman ja harmaan talven keskellä tekee mieli tarkastella arkiympäristöä ja fiilistellä kotikaupunkia uusista näkökulmista. Arkistomateriaalia ja eri taiteenaloja yhdistelevää dokumenttia on kehuttu runolliseksi kaupunkielokuvaksi. "Kuvissa latautuvat sekä menneisyys että tulevaisuus" kuvaili von Bagh itse elokuvaansa Hesarissa ennen ensiesitystä Juhlaviikkojen avajaiselokuvana.

Helsinki-teemasta innostuneena valitsin myös toisen elokuvan, joka liittyy sekin löyhästi kotikaupunkiini. Kanerva Cederstömin ohjaamassa dokumentissa Erikoisia Tapauksia liikutaan raitiovaunun kyydissä ympäri kaupunkia. Helsingin Sanomien samannimisen palstan innoittama dokumentti lupaa unenomaisen matkan Helsinkiä muistuttavan kaupungin läpi.

Annika Grofin poliittisen trillerin, Liikkumavaran, soisi avaavan poliittisen päätöksenteon salamyhkäistä ja etäistä kuvaa. Siinä seurataan muutaman kuukauden ajan yhden lain syntyä valiokunnan käsittelyssä. Dokumentissa kurkistetaan poliittisen päätöksenteon taakse, avataan valiokunnan suljetut ovet ja kuljetetaan katsojia eduskuntaryhmiin ja käytäväkeskusteluihin julkisten lausuntojen takana.

Donagh Colemanin dokumentti Kivilaitumet vie katsojan Himalajan Ladakhiin, paimentolaisperheen arkeen. Yksi maailman hienoimmista materiaaleista, pashminavilla, tuotetaan äärimmäisen niukoissa oloissa, joissa ylellisyydestä ei ole tietoakaan. Uskon, että edessä on paitsi ajatuksia herättävä, myös Himalajan huikeista maisemista ammentava visuaalinen dokumentti.

Docpoint, Helsingin dokumenttielokuvafestivaali 20-25.1.2009

Peter von Bagh: Helsinki, ikuisesti su 25.1.2009 klo 13 Ateneum-Salissa, Kaivokatu 2, Kluuvi.
Kanerva Cederström: Erikoisia tapauksia ke 21.1. 2009 klo 18 Bio Rexissä, Mannerheimintie 22-24, Kluuvi.
Annika Grof: Liikkumavara pe 23.1. 2009 klo 19 Bio Rexissä, Mannerheimintie 22-24, Kluuvi.
Donagh Coleman: Kivilaitumet to 22.1. 2009 klo 18.45 Maximissa, Kluuvikatu 1, Kaartinkaupunki.

Teksti: Veera Moll, Kuvat: Docpoint

We Love Helsinki

14.1.09

Minä Menen: Orionin Emir Kusturica -sarja


Orionin tammikuu on täynnä Balkanin niemimaalta kotoisin olevan Emir Kusturican riehakkaita elokuvia.



Ah, olin siellä molempina iltoina: Elokuussa 2003 Goran Bregovic ja Wedding and Funeral Band konsertoivat huvilateltassa Helsingin Juhlaviikoilla. Bregovic itse oli pukeutunut hohtavan valkoiseen pukuun ja käärmeennahkaisiin buutseihin. Taustalla oli rivissä 9-miehinen torvisektio viimeisen päälle mustissa puvuissa. Vasemmalla laidalla kolmen perinteisiin asuihin pukeutuneen, vanhemman bulgarialais-naisen kuoro, joka häpeämättä flirttaili yleisölle. Ja keskellä istui pyövelin näköinen ja kokoinen jättiläinen, jonka kalju päänahka kiilsi hiestä ja takaraivosta lähtevä metrin pituinen musta letti heilui ilmassa, kun hän takoi valtavaa bassorumpuaan. Ja minä tanssin olkapäät hytkyen, kun huumaavat torvimelodiat, hakkaava rytmi ja tunnelmalliset suvantokohdat tulvivat korvistani sisään.

Olin ihastunut Bregovicin musiikkia tulviviin Emir Kusturican elokuviin jo aiemmin, mutta noina iltoina sinetöitiin rakkauteni balkanilaiseen torvimusiikkiin ja Kusturican leffoihin.

Hääkohtaus vuoden 1995 Cannes-voittajasta, Kusturican Undergroundista.

Emir Kusturica on Sarajevossa syntynyt elokuvaohjaaja, jonka humoristiset, traagiset ja poliittiset mustalaiskuvaukset eivät oikein istu perinteisiin elokuvakategorioihin.

Kusturican elokuvien maailma on usein absurdi ja surrealistinen. On sika, joka pala palata syö ruostuneen auton. Mies, joka nostaa talonsa auton, köyden ja sähkölinjojen avustuksella ilmaan, kun hänen äitinsä ei suostu antamaan hänelle rahaa. Nainen, joka kävelee ympäriinsä kannoksi naamioituneena. Ja asetehtailija, joka sulkee työntekijänsä pommisuojaan ja uskottelee heille, ettei Toinen Maailmansota koskaan loppunut.

Se on maailma, jossa todellisuus on tarua ihmeellisempää, mutta elokuva on kaikkein ihmeellisin. Ei siis ihme, että Kusturica mainitsee ainoaksi esikuvakseen Gabriel Garcia Marquezin maagisen realismin.

On harvoja elokuvia, jotka yhtä aikaa naurattavat ja itkettävät, mutta Kusturican absurdi musta huumori ja sen takana piirtyvä tragikoominen, viiltävä arki tuovat esiin tunteiden koko skaalan.


Miki Manojlovicin esittämä Marko tähtäilee kylvyssä elokuvassa Underground.

Kusturican leffoissa eletään täysillä: tanssitaan, lauletaan, juodaan, naidaan, pelataan ja ammutaan. Ja musiikki ei soi, sitä soitetaan. Orkesteri on kuvissa oikeasti läsnä; parhaimmillaan hevoskärryissä, puussa roikkumassa tai veden alla.


Häitä ja hautajaisia, kaikkien juhlien myyttisiä esi-isiä, elokuvissa riittää enemmän Hugh Grantillä. Ja näissä häissä ja hautajaisissa ei hissutella, vaan ne ovat yhtä tapahtumien, sattumusten ja kommellusten ilotulitusta. Ja bändi on aina paikalla, tuuttaamassa hypnoottista ja huumaavaa balkanilaista musiikkia.


Ja ah, nyt tuota huumaa on mahdollisuus kokea Orionin upottavan pehmeissä penkeissä. Kansallisen av-arkiston tammikuinen Kusturica-sarja tuo ohjaajan parhaat elokuvat taas isolle kankaalle.


Kun eilen olin katsomassa sarjan avauselokuvaa, Mustalaisten Aikaa, kiemurteli jono kadulle asti. Lippujen ostaminen etukäteen on siis suositeltavaa.


Unenomainen jokikohtaus elokuvasta Mustalaisten Aika.

Emir Kusturican elokuvien sarja 13-31.1.2009 elokuvateatteri Orionissa, Eerikinkatu 15, Kamppi.

Emir Kusturica: Mustalaisten Aika (1989)
ti 13.1. klo 17. Uusinta pe 16.1. klo 19.30.
Emir Kusturica: Isä On Työmatkalla (1985)
ke 14.1. klo 18.15. Uusinta la 17.1. klo 15.45.
Emir Kusturica: Muistatko Dolly Bellin? (1981)
to 15.1. klo 17. Uusinta su 18.1. klo 21.15.
Emir Kusturica: Arizona Dream (1993)
ti 20.1. klo 16.45. Uusinta pe 23.1. klo 20.30.
Emir Kusturica: Underground (1995) ke 21.1. klo 20. Uusinta la 24.1. klo 20.
Emir Kusturica: Musta Kissa, Valkoinen Kissa (1998)
ti 27.1. klo 18.45. Uusinta pe 30.1. klo 17.
Emir Kusturica: Elämä On Ihme (2004) to 29.1. klo 20.15. Uusinta la 31.1. klo 20.15.

Liput 5 euroa, Orionin klubikortilla (ent. kantakortti) 4 euroa.


Teksti: Timo Santala, Kuvat:
Kansallinen audiovisuaalinen arkisto

We Love Helsinki

17.12.08

Lasten Helsinki: Baby Bio – Sallittu alaikäisille


Lasten Helsinki -artikkelisarjassa kerrotaan menovinkkejä pienten lasten kanssa Helsingissä liikkuville vanhemmille. Tapahtumia ja paikkoja metsästävä toimittaja on pienen tytön äiti, joka on vannoutunut keskusta-asuja ja vakuuttunut kantakaupungin lapsiystävällisyydestä. Ensimmäisenä syynissä on Baby Bio Kinopalatsissa; elokuvanäytös, johon vauvat saa ottaa mukaan.

Veera Lohi-Lenkkeri odotteli innokaana Mamma Mia! -elokuvan alkua yhdessä äitinsä Siljan sekä ystävänsä Lauri Vainion ja tämän äidin Sannan kanssa.

Olin kuullut Baby Biosta joskus sivulauseessa ollessani vielä lapseton, ja ajatus "vauvaystävällisestä" elokuvanäytöksestä oli tuntunut lähinnä leffanautinnon pahemmanlaatuiselta spoilaamiselta. Kaveri oli kertonut, että siellä kuulemma ipanat huutaa ja äidit kälättää, valot on päällä ja leffan äänet liian hiljaisella. Helpompaa olisi vuokrata leffa kotiin ja pistää se olohuoneen nurkkaan pyörimään mutella - elokuvaelämys olisi samantasoinen, eikä edes maksaisi niin paljon. No, kun vauvan kanssa seinät alkavat kaatua päälle kotona, tajuan, että ei tässä mikään video auta. Ulos on päästävä. Houkuttelen mukaani leffaan vielä lapsettoman ystäväni, joka tunnetaan siitä, että hän vihaa ihmisiä jotka hengittävät ääneen tai tekevät yhtään mitään muutakaan elokuvan aikana.

Kun saavun Kinopalatsiin vaunuja lykkien, alan pohtia ideani älykkyyttä. Lapsen lounasaika lähestyy, minulla on hiki ja pissahätä ja tiedossa on kaksi tuntia istumista eläväinen taapero sylissä. Ystäväni seisoo hämillisen näköisenä kirjavan vaunumeren keskellä elokuvateatterin aulassa. Huh, pahimmassa tapauksessa tässä menee vielä välitkin kaverin kanssa... Kuorin itseni ja lapsen ulkovaatekerroksista ja jätän ne vaunuihin silläkin uhalla, että tapahtumajärjestäjä kieltäytyy sivuillaan ottamasta vastuuta elokuvasalin ulkopuolelle jätetyistä tavaroista. Toivon silti, että joku katselee vaunujen perään, koska peruskiesien jälleenmyyntiarvo pyörii useissa satasissa.

Sali on Kinopalatsin suurin, ja karkeasti arvioiden ehkä neljännes paikoista on käytössä. Pienimpien vauvojen vanhemmat ovat valloittaneet penkkirivit, joiden edessä on enemmän tilaa ennen seuraavaa riviä. Siinä heillä on tilaa levittää kantokoppa tai vauvan viltti eteensä lattialle valvovien silmiensä alle. Minun on turha unelmoidakaan siitä, että lapseni pysyisi neliömetrin kokoisella viltillä ilman lepositeitä, joten etsimme tyhjän penkkirivin päädyn. Sieltä on helpointa singota lapseni perään, kun hän päättää kokeilla portaiden laskeutumista otsa edellä.


Onneksi elokuvan alkaminen viivästyy jonkun teknisen vian takia ja minulla on aikaa syöttää lapsi selin valkokankaaseen. Vieraskoreudessaan lapseni armahtaa äitiään ja pysyy melkein koko ruokailun ajan paikallaan, eikä penkillekään lennä kuin pikkuruisen kinkkupastaa. Elokuvasalissa on mikroaaltouuni ruokien lämmittämistä varten ja vaipanvaihtopöytiä kertakäyttöalustoineen ja puhdistusliinoineen.


Venla Poikela tepasteli vaunumeren keskellä Kinopalatsin aulassa.

Useimmiten Baby Bion elokuvat ovat köykäisiä romanttisia komedioita - hajuttomia, mauttomia, vailla voimakkaita kohtauksia ja ennenkaikkea sellaisia, että niiden juonessa pysyy kärryillä, vaikka seuraisikin elokuvaa vain toisella silmällä. Itse en vastaavien pätkien katselusta maksaisi, ja meillä käy hyvä tuuri, kun elokuvaksi on valittu Wes Andersonin Darjeeling Limited. Olen tosin onnekas siinäkin suhteessa, että olen nähnyt leffan jo kertaalleen. Anderson rakentaa elokuviensa maailmaa ja jännitteitä pienenpienillä nyansseilla, jotka on tärkeää huomata. Kun kuitenkin tässä näytöksessä toista pääroolia tulkitsee koko ajan oma lapsi, ei jokaista katsetta, repliikkiä tai kameran tarkennusta mitenkään pysty huomaamaan. Salissa kuuluvat lakkaamatta vähintään muutaman vauvan mielenosoitukset, mutta suuri sali pehmeine penkkeineen nielaisee ja vaimentaa äänet kaukaisiksi ja ihan siedettäviksi. Sen sijaan vasta nyt uusien elokuvateattereiden hienot surround-äänentoistojärjestelmät pääsevät oikeuksiinsa. Vaikka elokuvan volyymitaso on ehkä keskivertoa hiljaisempi, laadukas äänentoisto pitää äänimaailman kuitenkin selkeänä ja vivahteikkaana; sanoista saa selvää ja musiikin taso on laadukasta.

Lapseni silminnähden nauttii oudosta tilanteesta. Ensimmäiset minuutit kuluvat niska kenossa ihmetellen katon kymmeniä lamppuja. Seuraavat kymmenen minuuttia itse elokuva kirkkaine väreineen vangitsee pienen katsojan mielen. Loppuaika kuluu sylissä pomppien, penkkirivien välissä pyörien (uskottelen itselleni, että lattiat on pesty edellisen päivän jäljiltä) ja portaiden kiipeilyä harjoitellen. Usein lapset saavat myös toisistaan seuraa salissa. Valikoima parhaita viihdykkeitä on kuitenkin hyvä olla mukana lapselle, vaikka meluisimmat soittopelit on tietysti jätettävä kotiin. Meillä hittejä ovat ehdottomasti maissinaksut, joiden avulla lapsi viihtyy sylissä elokuvaa seuraten useita kymmeniä minuutteja. Olen myös kaukaa viisaana laittanut päälleni sen isonappisimman paitani, sillä nappeja tutkiessa lapselta vierähtää sylissä tovi jos toinenkin, ja äiti saa keskittyä rauhassa elokuvaan.


Tapahtuman hinta-laatusuhde on ehdottomasti kohdallaan; 6,5 euron elokuvalipulla saa leffan ja kassillisen pientä kivaa. Näytöksen aikana kaikkiin lastenvaunuihin on jaettu tapahtumajärjestäjän ja sponsoreiden "goodiebag", josta löytyy vauvalehteä, esitteitä ja pientä syötävää niin vauvalle kuin vanhemmallekin. Mietin tosin, onko joku tullut paikalle vauva kantoliinassa tai auton kuljetuskaukalossa, ja näin jäänyt ilman sponssiroinaa. Myös ystäväni vaikuttaa tyytyväiseltä; hän on pystynyt uppoutumaan elokuvaan ja höpöttää jopa jotain pehmeitä "vauvahöyryjen" rentouttavasta vaikutuksesta.

Kinopalatsin käytäville oli parkkeerannut satoja vaunuja joulukuisena tiistaina.

Finnkino ja Vipanat Media järjestävät Baby Bio -näytöksiä Helsingissä kerran kuussa Tennispalatsissa ja Kinopalatsissa. Seuraavana elokuvana on Rachel Getting Married, joka esitetään 15.1.2009 Kinopalatsissa, Kaisaniemenkatu 2 B. http://www.babybio.fi

Teksti: Anna Vanninen, Kuvat: Timo Santala


We Love Helsinki

18.9.08

Minä menen: City of Men Rakkautta & Anarkiaa elokuvafestivaaleilla


Minä menen -juttusarjassa WLH:n toimittajat suosittelevat ajankohtaisia menoja tai tapahtumia. Timo Santala haluaa katsomaan brasilialaista "City of Men" -elokuvaa R&A:han.


Tänään se taas alkaa! Nimittäin Helsingin paras ja odotetuin elokuvafestivaali Rakkautta & Anarkiaa. Edessä on taas puolitoista viikkoa täynnä mielenkiintoisia leffoja, ”ai, sinäkin täällä” -kohtaamisia Kino Engelin aulassa ja silmien luppaamista pehmeissä punaisissa penkeissä päivän kolmannen elokuvan kohdalla.


Innokkaimmat festivaalin odottajat voivat fiilistellä etukäteen jälleen kerran ah, niin mainiota Rakkautta & Anarkiaa -traileria, jonka on ohjannut Christophe Sebastian.

Oma tärppini festivaaleille on Paolo Morellin ohjaama brasilialainen ”City of Men”, joka ruotii samaa aihepiiriä varsin samoilla eväillä, kuin vuoden 2002 brasilialainen hittielokuva ”City of God”. Eikä ihme, sillä ”City of Men”:n tuottajana hääräilee ”City of God”:n ohjaaja Fernando Meirelles.

Molemmissa keskiössä ovat Rio de Janeiron favela-slummit. Huumekauppa, väkivalta ja elämän turvattomuus luovat pohjan nuorten poikien kehityskertomukselle. Vaikka brasilialaisten fiktioelokuvien favela-kuvausten todenmukaisuudesta voi olla montaa mieltä, antavat ne kuitenkin kasvot myös monille todellisille ongelmille. Hyvä, että valtaven luokkaerojen Brasiliassa köyhin kansanosa saa edes jossain äänensä kuuluviin ja kasvonsa näkyviin.


"City of Men":n traileri.

Mutta hetkinen, trailerin alussa soi tutun oloinen kappale. Ei kai se vain ole kesällä 2006 Radio Helsingin tehosoitossa ollut Maria Gasolinan ”Kadulla, Sateessa tai Landella.” Ehei, eipä tietenkään, vaan luonnollisesti se alkuperäinen kappale, josta Maria Gasolina teki suomalaisen versionsa, eli Hyldonin ”Na Rua, Na Chuva, Na Fazenda”.

Rakkautta & Anarkiaa 18-28.9. www.hiff.fi
Paulo Morelli: City of Men. Ensimmäinen esitys pe 19.9.2008 klo 21:15 Kinopalatsi 10:ssä.

Teksti: Timo Santala

We Love Helsinki
 
Creative Commons License
Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-Tarttuva 1.0 Suomi-lisenssi.