Tässä sarjassa etsimme Helsingin romanttisimpia paikkoja.
Helsingin keskusta, kesä. Lämpöä on 26 astetta celsiusta, tuleva kaakkoistuuli nukkuu yhä. Veden pinta on kuin asfaltoitu, ei värettäkään – merituuli alkaa vasta puolilta päivin. Kello on puoli kuusi aamulla. Emme ole nukkuneet silmäystäkään, vasta hetki sitten meidät heitettiin ulos jostakin keskustan yhdentekevistä yöjuottoloista.
On kesä 2009 ja minä olen kodittomana kolmatta kuukautta. Olen nukkunut muiden nurkissa, sohvilla, lattioilla ja eteisissä, ja nyt olen matkalla Suomenlinnaan, jossa aamiaistarjoilu alkaa vaivaisen viiden tunnin kuluttua. Vierelläni vaalea tyttö, jonka tiedän jostain, mutten pinnistämälläkään saa päähäni, mistä. Tuossa hän nyt kuitenkin seisoo, vierellä, kylki kyljessäni ja haukottelee.
”Pitäiskö mun lähteä sun kanssa Suomenlinnaan?” Ääni on raukea, se kehrää ja venyttelee kuin mikäkin kissaeläin.
En voi luvata mitään, saarella ei odota mikään. Pyydän kuitenkin lähtemään.
Aikamme vaelleltuamme istumme eteläisimmälle kalliolle, maailman laitaan. Asettelemme itsemme huolellisesti kuin ravintolan kattauksen yhteen kallionkoloista. Tyttö puhuu, kertoo menneistä kesistä ja tästäkin, avaa elämänsä kuin välillämme olisi yhtä yötä pidempi historia.
Havahdun ajan päästä, on täytynyt kulua tunteja. Aurinko paistaa taivaan harson takaa, tyttö katsoo minuun ja hymyilee. "Taisin nukahtaa", sanon, aivan kuin olisin ollut poissa vain hetken. "Taisit", tyttö sanoo, ja virnistää.
Nousemme vaivalloisesti kuin vanhat miehet ja kävelemme raskain askelin kohti lähintä ravintolaa. Puhumme siitä, mitä söisimme, aivan mitättömyyksistä. Puhumme aivan kuin emme jo tietäisi, että tämä aamu on viimeinen ennen maan kylmenemistä, viimeinen ennen aamuöistä bussia lentokentälle. Me molemmat olemme lähtevä pois, kumpikin omiin maihimme, vieraisiin kaupunkeihin joita meidän on opittava kutsumaan kodeiksi.
Havahdun uudelleen kuukausia myöhemmin, jouluaattona. Seison samassa kuopassa, mutta kuoppa on kadonnut – lumi on peittänyt meidän lyhyen historiamme. Meri pauhaa raivosana eläimenä, anteeksiantamattomana ja kuolemankylmänä. Otan kuvan, aivan kuten otin kuukausia sitten. Siinä kuvassa oli tyttö. Tässä on vain kylmä.
Huomenna minä taas lähden, toiseen maahan, toiseen maisemaan, joka on aikojen kuluessa muuttuva ainoaksi oikeaksi. Mutta tiedän jo nyt, vuosia ennen, että siitä on tulossa tämän kylmän maan kaltainen, sillä:
”Oikeastaan minä näen kaiken tässä maisemassa rakkauksina, / viivähtäneinä katseina, jotka kasvoivat menetyksiksi.”
Teksti ja kuvat: Antti Tuomola
We Love Helsinki
