Ennakkoluuloja Manga Caféssa

Myönnän, olen ennakkoluuloinen. Kyseiset ennakkoluuloni kohdistuvat mangaharrastajiin. Olen kuitenkin päättänyt selvittää onko ennakkoluuloilleni mitään perustetta. Parhaimpia paikkoja tutkia näitä ”mangaihmisiä” taitaa olla Kaisaniemessä sijaitseva Manga Café.

Edellisillan pikkujoulut tuntuvat edelleen takaraivossani kun suuntaan tutkimusmatkalleni. Mielikuvissani näen jo paljon vaaleanpunaista ja aivan liian pirteitä ihmisiä. Huokaisen syvään. On aika selvittää miten asiat oikein ovat.

Astuessani sisään kahvilaan en voi olla ajattelematta, että minun ei kuuluisi olla täällä. Ja olen aivan liian vanha tänne. Pöytien ääressä istuu arviolta n.12-16 vuotiaita piirtelemässä, muutama on vallannut Nintendo Wiin. Yritän hivuttautua mahdollisimman nurkkaan istumaan, koska minusta tuntuu, että kaikki muutkin tietävät minun eksyneen väärään paikkaan.

Kahvilassa on ympäriinsä erillaisia figuureja ja pehmoleluja, joista tunnistan vain muutaman Super Mariosta tutun hahmon. Luettavaksi ei ole naistenlehtiä tai iltasanomia vaan mangakirjoja ja animelehtiä. Tarjolla olisi mitä erillaisimpia syötäviä ja juotavia, mitkä eivät sano minulle mitään. Nyt olisi täydellinen hetki kokeilla jotain aivan uutta, mutta eilinen ilta veroittaa vielä sen verran paljon, että tyydyn ihan tavalliseen kahviin.

Pöytiä kahvilassa ei ole kuin neljä joten rauhani rikotaan hyvin pian. Pöytääni istuu nuori tyttö lehtineen ja piirustuksineen. Ehkä nyt saan selville ovatko kaikki täällä ylipirteitä ja miksi tänne tullaan. Kysymyksiini ei kuitenkaan vastata vaan minulle aletaan lukemaan lehteä ääneen. Yritän keskittyä salakuuntelemaan viereisen pöydän keskustelua, mutta en ymmärrä siitä mitään. Olo on kuin vieraassa maassa. Vierauden tunnetta lisää sekin, että penkki, millä istun, on aivan liian korkea ja pöytä liian matala. Tunnen itseni jättiläiseksi.

Muut asiakkaat sen sijaan tuntuvat olevan täällä kuin kotonaan. Pelikoneen äärestä kuuluu huutoa ja tuuletuksia. Toisten piirustuksia käydään kurkkimassa ja kommentoimassa. Itse yritän kumota kahvini mahdollisimman nopeasti sillä huomaan, että olen tuijotusten kohteena.

Ennakkoluuloni jäivät ennalleen, tosin pettymyksen tuotti se ettei kukaan ollut pukeutunut erikoisiin asuihin. Voin todeta, että tämä paikka ei ole minua varten ja pystyn elämään asian kanssa. Ymmärrän kuitenkin paikan viehätyksen asiakkaiden keskuudessa.

Manga Cafe Kaisaniemenkatu 1 & Mikonkatu 13, sisäpiha, Kaisaniemi. Avoinna ark. 11-19.30, la 11-18, su suljettu.

Teksti ja kuvat: Heidi Valkola

We Love Helsinki

No millast siel oli? - Tuska-festarien sunnuntai

Helle oli festivaalin nimen mukainen ja taksikuski kaahasi ohjeiden perusteella uskomattomassa ajassa paikan päälle. ”Niin lähelle Kaisaniemen kenttää kuin pääset ja niin nopeasti kuin mahdollista.” Jo kaksi päivää juhlittujen festareiden viimeisenä päivänä oli meno edelleen ylimmillään ja koko Kaisaniemi aivan tupaten täynnä.

Espanjalainen Gina oli varustautunut suussasulavalla asusteella.

Portilla meinasi iskeä paniikki, kun ystäväni ei järjestelmäkameraksi luokiteltavan laitteensa kanssa saanutkaan tulla sisään. Portinvartijaneiti käski viedä kameran rautatieaseman säilytykseen eikä maininnut sanallakaan festareiden omaa narikkaa, joka sijaitsi portin välittömässä läheisyydessä. Pikapalaverin tuloksena päätti muu porukka viedä kameran talteen ja minä juoksin seuraamaan odotettua, ja jo aloittanutta My Dying Bridea. Hilkulla oli tälläkin kertaa, ettei mennyt keikka sivu suun, kuten usein aiemmin on käynyt. Kiitos taksikuksin, ei minulta jäänyt kuulematta kuin osa ensimmäisestä kappaleesta.

Brittiläinen My Dying Bride soitti uskomattomalla intensiteetillä ja melkein kaksi vuosikymmentä jatkunut ura näkyi kyllä sekä fanien läsnäolossa, että sulosointujen mahtipontisuudessa. Ikä ei näyttänyt laulaja Aaron Stainthorpen harteilla painavan eikä hellekään häiritsevän. Miehen lauluääni kutitteli tummilla sävyillään vatsanpohjaa ja Stainthorpe keskittyi punaiseksi maalattuja sormenpäitään myöten jokaiseen biisiin.


Täytyy kyllä myöntää, että niin koskettava kuin keikka olikin, olisi se luultavasti noussut vielä korkeampiin sfääreihin hämärässä, intiimimmässä klubiympäristössä paahtavan auringon ja ulkolavan sijaan. Tästä huolimatta eturiviin oli turha yrittää, kuulijakuntaa nimittäin riitti ja monen mielestä bändi olisi kuulunut ehdottomasti illan pääesiintyjäksi.

Festarikansan päällä nähtiin paitamuotia laidasta laitaan.

Saksalainen anonyyminä pysyttelevä herrasmies kaappasi kainaloonsa vaaleaa naiskauneutta kuvaa varten.

Musiikkilehti Stalkerin edustaja Marina oli sonnustautunut asiaankuuluvalla tyylikkyydellä, ladylike-lookin kruunasi pitsiviuhka josta varmasti helteellä oli sekä hyötyä että ainakin ehdotonta silmäniloa.


Pääesiintyjänä lavalle noussut tanskalainen Volbeat on aiheuttanut paljon keskustelua niin netissä kuin livenäkin. Bändi on noussut vauhdilla mediatähdeksi ja pokkasi Suomessa listaykköspaikan lisäksi myös kultalevyn, josta laulaja Michael Poulsen kiittelikin vuolaasti keikan välispiikissä. Yleisömeri rokkasi mukana mielettömällä meiningillä, ja sekä sanat että biisien onomatopoeettiset lauluosuudet tuntuivat olevan hallussa jokaisella. Satoja käsiä nousi halkomaan ilmaa pyytämättä, jaksaminen ei loppunut edes usean biisin encore-osuudella. Keikan loputtua jätimme tyhjenevän Kaisaniemen haikein mielin.

Susanne oli tehnyt syötävän söpöt rastansa itse.

Jatkoille livahdimme ravintola On the Rocksiin, jonka terassilla ei tuntunut ihmismäärästä johtuen pääsevän eteen- eikä taaksepäin. Alakerrassakin riitti sen avauduttua väkeä ja paikalle oli löytänyt tiensä useita Tuska-festareista nauttineita. Hauskaa oli ja vauhtia riitti, niin meillä kuin muillakin.

Ensi vuotta jo malttamattomana odottaen.

Pirita oli sonnustautunut huimiin laseihin.

Lasse kaappasi toimittajan kainaloon ja valitsi pitkän pohdinnan jälkeen suosikikseen lauantaina soittaneen Profane Omen -bändin.

Jeesusteipillä housunsa uniikeiksi koristellut DD on käynyt Tuskassa alusta asti, ”sieltä asti kun Tuska siirtyi Lepakkomiehestä varsinaiseksi festariksi”. Hän intoutui vielä huimaan akrobatiasuoritukseen tanssilattian tiimellyksessä.

Teksti ja kuvat: Aino Nieminen

We Love Helsinki

Minä menen: Tuskafestari

Synkkien pohjamutien melodinen mesenaatti, My Dying Bride, kastelee pöksyjä Kaisaniemessä sunnuntaina. Mustaan pukeutuneesta teinistä lähtien olen bändiä kuunnellut, jo kirotut kolmetoista vuotta. Bändi itse lienee myös raskaasti kirottu, sillä allekirjoittanut ei kovasta yrityksestä huolimatta ole päässyt vielä kertaakaan kunnolla katsomaan kyseistä konkkaronkkaa livenä.

Käteen on jäänyt aikatauluväärinkäsityksen jäljiltä käyttämätön lippu Nosturiin ja muutaman kerran on jääty nuolemaan näppejä lippujen loppuessa ennen aikojaan. Hollannissa lunastin itselleni sakot junassa, hymyilin tuikealle konnarille kauniisti ja ehdin juuri ja juuri viimeisiä säveliä kuuntelemaan lasimaalausten keskelle vanhaan kirkkoon.

Nyt on lippu hankittu ajoissa, kajalit teroitettu ja kengätkin valittu valmiiksi. Avomiehen suostuttelin mukaan muistuttamalla, että samana iltana soittaa myös elvisrokin paraatipoppoo Volbeat sekä useita muita tunnelmankohottajia. Olutteltta lienee turvallinen pakopaikka niille, joita pitkätukkasedät eivät hetkauta.

Seuraan siis panosvöistä pingviiniä ja marssin Kaisaniemeen vaikka läpi harmaan kiven. Ja synkkyyshän ei tunnetusti pysy kaadettuna Kaisaniemen kentälle vaan valuu läpi keskustan koko viikonlopun ajan, joten tunnelmasta pääsee nauttimaan vaikka ei lippua olisi ehtinytkään hankkia.

Tuska Open Air Metal Festival 26-28.6.2009 www.tuska-festival.fi
My Dying Bride www.mydyingbride.org

Teksti ja kuva: Aino Nieminen

We Love Helsinki