Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ravintolat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ravintolat. Näytä kaikki tekstit

31.8.09

Farang: thairuokaa Taidehallissa


Thairavintola Farang avasi ovensa 4.8.2009. Kuuden hengen seurueemme kohtasi ravintolassa samana iltana, kun Madonna ulkoilutti ihmisiä Jätkäsaaressa.

Farang tarkoittaa Thaimaassa "eurooppalaista" ja "guavaa", mutta oikeastaan farang voi olla mitä tahansa eurooppalaisiin liittyvää ruokaa.

Odotellessamme seurueemme rippeitä saapuvaksi notkuimme baaritiskillä ja seuraamme, kuinka ihanat baarimikot kokoavat hauskan kuuloisia drinkkejämme. Lingon Lulu ja Shanghai Silver - moisilla emme olekaan ennen ruokahalujamme herätelleet.

Pöydässä ihmettelemme lusikan ja haarukan käyttöä. Thaimaassa ruoka syödään joko niillä tai syömäpuikoilla. Iloisesti lappaan ruokaa suuhuni milloin haarukalla, milloin lusikalla, kunnes jossain vaiheessa selviää, että tarkoitus on syödä haarukalla ja käyttää lusikkaa veitsen tavoin ruoan haarukaan auttamiseen. Pöytien väliset sivuverhot tarjoavat juuri sopivasti yksityisyyttä seurueemme keskustelulle. Välillä tosin on varsin hiljaista, kun on hetki ihan rauhassa maisteltava ruoan ihanuutta. Mietin, että olenkohan ikinä ennen syönyt yhtä mureaa lihaa.

Ruoat tulevat tarjoiluastioissaan ja kaikki annokset ovat tarkoitettu jaettaviksi. Ruoan ei ole edes tarkoitus pysyä kuumana, ja riisin tarjoilijat vaihtavat kuumempaan illan mittaan tarvittaessa useampaankin kertaan. Kustakin ruokalajista saa nauttia kaikessa rauhassa. Tähän ravintolaan kannattaa tulla isolla porukalla ja ajan kanssa.

Ravintola Farang Taidehallissa, Ainonkatu 3, Etu-Töölö.
http://www.taidehalli.fi/fi/restaurant.html

Teksti: Johanna Koivisto, Kuvat: Heli Blåfield

We Love Helsinki

21.8.09

Helsinkilegenda: Botta-stoori

Uusi juttusarjamme kerää tarua ihmeellisempiä tositarinoita elämästä Helsingissä. Seuraavasta vauhdikkaasta tapahtumasarjasta on vastuussa tietysti eräs "kaverin kaveri".


Sankarimme oli viettämässä kosteaa baarirallia äijäporukalla ja jossain vaiheessa iltaa joukko päätyi Bottalle. Siellä kaveri otti ilmeisesti sen yhden fisushotin liikaa ja paha olo yllätti reppanan. Kundi juoksi suuna päänä miestenhuoneeseen, jossa jokainen (tai ainoa, tarina ei kerro) vessakoppi oli lukossa. Koska sankarin byytta oli tulossa ajatusta nopeammin, hän ei tajunnut spytata lavuaariin vaan epätoivoissaan riuhtaisi lähimmän kopin oven väkivalloin auki.

Vessa nyt oli luonnollisesti varattu ja joku istui siellä kaikessa rauhassa pöntöllä. Sankarimme ei kuitenkaan ehtinyt reagoida moiseen sivuveikkaan mitenkään, vaan jo kurkkuun nousut oksennus lensi onnettoman pytylläistujan syliin. Helpotuksen jälkeisellä kirkastumisen hetkellä sankarimme tajusi oksennuksessa yltäpäältä kylpevän uhrinsa olevan häntä noin kahta päätä pidempi ja parikymmentä kiloa painavampi. Ja joka gramma oli varmasti lihasta. Turpaanhan siinä tulisi, seuraavalla sekunnilla, jos ei heti äkkiä keksisi jotain, seikkailija tajusi.

Omaksi onnekseen sankarimme ajatus vilisti elämänhalun siivittämällä vauhdilla ja adrenaliinipäissään hän pääti puolustutua ennaltaehkäisevästi. Ennen kuin hölmistynyt byytan uhri ehti edes protestoida, sankarimme tempaisi tätä turpaan niin, että kaapin kokoisen äijän nenä taittui poskelle.

Tajutessaan, ettei hänen viimeisinkään vetonsa ollut ihan loppuun asti mietitty, sankarimme kipitti suorinta tietä kantelemaan raflan pokeille: "Tuolla vessassa heiluu joku urpo jolla on laatat sylissä ja verta pitkin naamaa. Se kantsis ehkä käydä saattamassa pihalle." Oksennuksen ja nyrkin uhriksi joutunut syytön sivullinen nakattiin vikkelästi raflasta pellolle, kun taas sankarimme pääsi rauhassa jatkamaan pahaan oloon keskeytynyttä illanviettoaan.

Ja tämä tarina on – kuten asiaan kuuluu – täysin tosi.

Kerro oma Helsinkilegendasi meille niin julkaisemme sen. Pidämme oikeuden dramatisointiin.

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuva: Hende Nieminen

We Love Helsinki

2.5.09

Yachiyo vie sushin ulos kantakaupungista


Jo on aikoihin eletty, sushia saa jo Käpylästäkin! Kauanko menee ennen kuin japanilainen ruoka syrjäyttää pizzan ja kepulin?


Pari kuukautta sitten avattiin uusi ravintola 500 metrin päähän kodistani. Kiinalais-japanilainen Yatchiyo on erityisen tervetullut tulokas, sillä Käpylän ja Kumpulan alueen lounastarjonta on pitkään ollut rajoittunutta. Erityisen vaikutuksen Yatchiyo on tehnyt sushi-annoksillaan: kolme lohi-nigiriä, kaksi katkaravunpyrstö-nigiriä ja 3 california-tyylistä makia sisältävä take-away-setti maksaa avajaistarjouksena naurettavat 5,50 euroa.

”Täällä on halvemmat vuokrat kuin keskustassa, joten ruokaakin voi myydä halvemmalla.” hymyilee toinen ravintolan perustajista, kiinalainen Yue. Verhon takana keittiön puolella hääräävä sushikokkikin on kiinalainen, mutta ravintolakoulut on käyty Japanissa.

Yue ja geisha-nuket tervehtivät asiakkaita Koskelantiellä.

Sushista tulee harvoin vatsa täyteen, mutta Yachiyosta ei ole tarvinnut lähteä kotiin nälkäisenä. Nigirit ovat niin kookkaita, että vaikka laitan ne yleensä kotona puoliksi, niistä jää reilut suupalat. Lohi on aina tuoretta ja muutenkin laatu kohdallaan. Olen käynyt hakemassa sieltä kotilounaan niin monta kertaa, että laskin jo huvikseni paljonko maksaisi, jos söisin siellä joka päivä. Tulos (165 euroa) ei tunnu ollenkaan pahalta.


Ravintolan sisustus on askeettisen ruma ja ruokalista perinteisine käännösvirheineen on melkein runollinen. Vai mitä sanoisitte ruokalajista, jonka kuvaus kuuluu: ”Riisi avulla kananmuna kansi, curry kana syrjään lausutut sanat.” Ei silti, juuri näin sen kuuluukin olla. Minimalistisen musta design-sisutus tuntuisi vain pelleilyltä Käpylän puutaloidylin vieressä.


Yachiyo, Koskelantie 56, Käpylä. Avoinna ma-to 10.30-21, pe 10.30-22, la 12-22 & su 12-21.

Teksti ja kuvat: Timo Santala

We Love Helsinki

29.4.09

Kahvila Villipuutarha hivelee kaikkia aisteja


Kuinka monessa helsinkiläisessä kahvilassa tuntemattomat tarjoavat toisilleen paikkaa vieressään tai kaksi eri äidinkieltä puhuvaa henkilöä alkavat jakaa kokemuksiaan New Yorkista ja Helsingistä? Kahvila Villipuutarhassa voi käydä näin, aivan tavallisena arkipäivänä.



Helsinginkadun hälyn jälkeen kahvilan oven avatessa tuntuu kuin hyppäisi toiseen todellisuuteen. Kahvila on pikkuruinen, ja sen tunnelma on hellyttävän kodikas. ”Moni asiakas on kirjoittanut vieraskirjaamme, että Villipuutarhassa ollessa tuntuu kuin olisi kylässä hyvän ystävän tai vanhan isoäidin luona”, kertoo Tiia Nässi, kahvilan toinen omistaja. ”Ennen kaikkea halusimme luoda Villipuutarhasta paikan, jossa kaikki aistit ovat käytössä”, jatkaa kahvilan toinen osakas, Katja Kannisto.

Kahvilassa tapahtuneet onnelliset kohtaamiset kirjautuvat vieraskirjaan.

Kahvila toden totta hivelee ainakin näköaistiä, ja valpasta silmää tarvitaan, sillä tila on täynnä kauniita esineitä ja kankaita. Hauskaa on myös se, ettei kaikkea pysty yhdellä katsauksella rekisteröimään, vaan jännittäviä yksityiskohtia riittää useammallekin silmäykselle. Villipuutarha muistuttaakin tunnelmallista vanhan tavaran liikettä erilaiseine kynttilöineen, eläinpatsaineen, koruineen ja erikoisine astioineen. Kyse ei kuitenkaan ole pelkistä koristeista, vaan suurin osa tavaroista on myös myynnissä. Osa on Kanniston ympäri maailmaa haalimia kirpputori- ja second hand -aarteita, osa kotimaisten käsityöläisten tekemiä uniikkeja yksilöitä. Vaikka jotkin esineet ovat Kannistolle henkilökohtaisesti rakkaita, hän toteaa, että jokaisen niiden myynnistä ollaan valmiita neuvottelemaan.


Villipuutarhasta löytää jokaisella käynnillä uusia yksityiskohtia.

Tavarataivaan lisäksi myös makuaistia hivellään, onhan kyse kakkuja tarjoavasta kahvilasta. Pettämättömän yhdistelmän kruunu ovat kuitenkin käsintehdyt suklaat, joita liikkeestä löytyy useita eri makuja. Suosikikseni nousee maitosuklaa sitruunalla höystettynä. Herkullisten konvehtien takaa löytyy yksi mies, Petri Sirén, jonka suklaita voi maistaa Villipuutarhan lisäksi vain aniharvassa paikassa Suomessa. Päätoimisesti Villipuutarha on päiväkahvila, mutta erikoistilauksesta siitä loihditaan vaikkapa romanttinen soppi rakastavaisten yksityisillalliselle tai mökkimiljöö ”kesämökkijuhlille”. Yhdet ristiäisetkin kahvilassa on ehditty viettää.

Petri Sirénin käsintehdyt suklaakonvehdit viimeistelevät kahvihetken.

Kahvikupitkin ovat kaikki söpösti eri mallisia.

Villipuutarhan ainutlaatuista tunnelmaa eivät luo kuitenkaan ainoastaan kauniit puitteet tai suussasulavat herkut. Tänne on mukava tulla ensi sijassa siksi, että omistajien hyvä mieli sekä näkyy ulospäin että tarttuu. Juustokakkuni viimeistä palaa maistellessani ja Frank Sinatran herkän laulun kantautuessa korviini en ihmettele lainkaan miksi juuri täällä, vehreiden kasvien ja kauniiden esineiden keskellä, ventovieraat löytävät toisensa.

Tuoreita korvapuusteja antiikkilautasilta.

Kahvila Villipuutarha, Kaarlenkatu 13, Kallio. Avoinna ti-la 11-19. www.villipuutarha.fi

Teksti: Outi Niemelä, Kuvat: Marina Ekroos

We Love Helsinki

17.1.09

Ravintola Pelmenit tarjoilee tuhtia borssikeittoa ja maukkaita pelmeneitä


Kustaankadun ukrainalaisravintola Pelmenit näyttää, että kyllä helsinkiläisille itänaapureiden herkut maistuvat.


Kohtuuhintaisia venäläisravintoloita on Helsingissä luvattoman vähän. Muutamaa erinomaista ja tyyriinpuoleista ravintolaa lukuun ottamatta koko Itä-Euroopan ruokakulttuuri on pysynyt hämmästyttävän sitkeästi taka-alalla. Rikkaasta ruokaperinteestä kun luulisi riittävän kilpailijoita myös edukkaampien ravintoloiden markkinoille. Miksi esimerkiksi Venäjällä kaupunkien katukuvissa näkyvät, blinejä tarjoilevat halpisravintolat eivät ole kilpailemassa purilaisten ja kebabien kanssa myös Suomen puolella?

Kustaankadun vilkas Pelmenit-ravintola on ollut tervetullut aloitus. Lauantaina lounasaikaan ukrainalaisravintola on puolillaan. Ruokalistalla on esimerkiksi borssikeittoa, seljankaa, pelmeneitä ja blinejä edulliseen, kuuden-seitsemän euron hintaan. Listalla on myös vaihteleva joukko kotimaisia herkkuja – tänään tarjolla on karjalanpaistia. Tilatessani ruokaa ei Itä-Euroopan nihkeäksi leimatusta palvelukulttuurista ole tietoakaan, vaan saan borssikeittoni leveän hymyn siivittämänä. Keitto on maukasta ja tuhtia, ja seuralaiseni tilaamien mehukkaiden pelmenien rinnalla tarjoillaan voita, smetanaa ja ihanan kirpeitä puolukoita.

Viereisessä pöydässä istuu vilkas joukko venäjää puhuvia nuoria, toisessa pöydässä taltutetaan krapulaa ja kolmannessa pariskunta viikkaa Hesariaan kokoon. Itä-Eurooppalaisen estetiikan keitaaseen on helppo paeta arkea. Ravintolassa tuoksuu kotiruoka ja katse harhailee mielenkiintoisesti sisustetuilla seinillä: punaraidallisten ryijyjen päälle on kiinnitetty pieniä koristetipuja, puukauhoja, koristesipuleita ja lautasia. Venäjänkielinen, maanisesti möykkäävä tv viimeistelee fiiliksen.

Ravintola Pelmenit, Kustaankatu 7, Alppiharju. Avoinna ti-pe klo 9-22 ja la-su klo 11-22.

Teksti: Veera Moll, Kuvat: Timo Santala

We Love Helsinki

8.12.08

Lemon Grass – Phanang currya thaimaalaisessa olohuoneessa


Thairavintola Lemon Grassissa on helppo ihastua niin ruokaan kuin energiseen omistajattareenkin.



Thaimaalainen ruoka tuoksuu jo ravintolan ulkopuolella. Kurkistamme kalliolaisen Lemon Grassin ovesta sisälle. Pieni ravintola, vai pitäisikö sanoa thaimaalainen olohuone, on vieläkin täynnä ruokailijoita vaikka kello on jo pitkälti yli lounasajan.

Taustalla soi seesteinen thai-pop. Seinillä on mielenkiintoisia yksityiskohtia: pieniä buddhapatsaita, muovisia koristeita ja kuvia. Lasivitriinin päällä on koristemunia ja hetkinen – virkattu kettu! Tämä ei taida olla Thaimaasta? "Ei, saimme sen lahjaksi asiakkaalta, joka toi sen tuliaisiksi muistaakseni Kuubasta" kertoo ravintolan omistaja, leveästi hymyilevä Pnatcharee ”Pat” Orenius. Thaimaalaiset koristeet ja kuubalainen kettu koristavat hyllyn päällistä sulassa sovussa. Ikkunalauta on täynnä kukkia ja sohvilla on värikkäitä tyynyjä.


Pat tapasi aviomiehensä Martti Oreniuksen jo vuosia sitten Bangkokissa. Suomeen pariskunta muutti kahdeksan vuotta sitten. Martti on usein auttamassa ravintolassa, mutta tänään häntä ei näy. "Suomalaiset miehet ovat aina sairaana!" Pat sanoo ja nauraa pitkän tovin.


Suomessa Pat toteutti pitkäaikaisen unelmansa. "Halusin perustaa ravintolan, jossa jokainen voi tuntea olonsa kotoisaksi" hän sanoo ja naurahtaa jälleen. Tavoitteessaan Pat on onnistunut erinomaisesti. Hän kehuu aluetta otolliseksi tällaiselle ravintolalle. Kallio on täynnä nuoria, ja Pat on tyytyväinen voidessaan tarjota opiskelijoille hyvää ruokaa kohtuuhintaan. Lemon Grass on saavuttanut suosionsa lyhyessä ajassa ja ravintola tuntuu olevan aina täynnä.



Ravintoloitsijan arki on työntäyteistä, mutta arjen uurteet eivät näy energisen, kovalla vauhdilla kiitävän Patin kasvoilla. Hän työskentelee Lemon Grassissa tavallisesti seitsemän päivää viikossa, joskin nykyään sanoo pitävänsä vapaata yhden päivän viikossa.


Vapaa-ajallaan Patin voisi kuvitella syövän kaikkea muuta kuin thai-ruokaa, mutta ei: "Syön thaimaalaista ruokaa aina. Täällä, kotona ja ulkomaillakin haluan aina thaimaalaista", Pat nauraa. Heti perään
hän kuitenkin lisää syövänsä aina aamuisin karjalanpiirakoita.


Keskeisiksi thai-ruoan aineksiksi Pat mainitsee chili-tahnan, limen, sitruunaruohon, inkiväärin ja yrtit.
Thaimaalaisessa keittiössä käytetään paljon vihanneksia, ja Lemon Grassin asiakkaat syövät myös paljon tofua. "Kasvisruoat ovat terveellisiä ja pitävät linjat kurissa", Pat muistuttaa äidillisesti.

Ravintolan erikoisuudeksi Pat mainitsee vakioasiakkaiden suosikin: Phanang katkarapuja currykookosmaidossa. Hän muistelee nauraen ravintolan ensimmäistä asiakasta, joka söi Phanang katkarapua. Tämä oli ollut haltioissaan annoksen mausta, kehunut sen maasta taivaisiin ja yllyttänyt muitakin ravintolan asiakkaita tilaamaan saman annoksen. Patin oma suosikki listalta on Som Tam Mamuang, tulinen mangosalaatti kuivattujen katkarapujen ja pähkinän kera.


Thairuoan rinnalla Pat sekoittelee ruokalistalle vähän muidenkin maiden makuja, muun muassa intialainen ruoka on hänen mieleensä. Voivottelemme yhdessä sitä, että Suomesta puuttuvat vietnamilaiset ravintolat, ja hän lupaa lisätä listalle tulevaisuudessa myös vietnamilaisia vivahteita.

Miten näin hyvää ruokaa sitten oikein tehdään? "I try to put my heart in there", Pat vastaa ja vakavoituu ensikertaa. Hän tarjoilee asiakkaille samoja ruokia, kuin mitä itselleen kokkaa. Valtaosan ravintolan ruoka-aineista hän hankkii lähellä sijaitsevasta vietnamilaisesta kaupasta. "Ainekset on kuitenkin osattava sekoittaa oikein, jotta tulee hyvää ruokaa", hän lisää. Ja hymyilee taas leveästi.


Ennen ulos lähtöä bongaan, ilmeisestikin monien muiden tapaan, lasivitriinissä olevat värikkäät thaimaalaiset leivokset. Kysyn Patilta ovatko ne makeita vai suolaisia. Hän remahtaa taas valloittavaan nauruun ja riuhtaisee vauhdilla koko lautasen ulos vitriinistä näyttääkseen "leivoksia" tarkemmin. "Suomalaiset aina ottavat näitä tästä hyllystä lautasilleen. He kai luulevat että nämä ovat ruokaa. Nämä ovat koristeita: kynttilöitä, joita voi antaa vaikka joululahjaksi."


Lemon Grass, Kolmas Linja 12. Avoinna ma-pe 11-20, la 12-20 & su 12-18.

Teksti: Veera Moll, Kuvat: Marina Ekroos

We Love Helsinki

16.9.08

Vegemesta todistaa, että Kalliossakin kannattaa yrittää erilaista


Kallion Vaasankadulla sijaitsevasta nuhjuisesta Vegemestasta saa kaupungin parhaita kasvishampurilaisia. Ne ovat NIIN hyviä, että toimittajammekin kääntyi kasvissyöjäksi.


Vaasankadun Vegemesta on niin pieni koppero, että tiskiin törmää melkein heti kun astuu ovesta sisään. Askeettinen keittiö täyttää suurimman osan ravintolan paristakymmenestä neliöstä. Tai ei se oikeastaan edes ole mikään ravintola, vaan ennemminkin snägäri sisätiloissa. Pöytiä on tasan yksi ja sekin on tarkoitettu lähinnä odotteluun. Täällä hampurilaiset otetaan mukaan tai vetäistään naamaan seisaaltaan.

Mutta ulkoasulla ei ole mitään väliä, kun hampurilaiset kerran ovat niin hyviä. Niiden vuoksi palaan Vegemestaan uudestaan ja uudestaan, enkä ole ainoa: tuntuu, että puolet Kalliosta on havainnut mestan kasvisburgerit vastustamattomiksi.


Muutama asiakas istuu venailemassa, kun tulemme sisään valokuvaajan kanssa. Kyselen myyjältä, mahtaako olla kiire. "Aina!" hän huokaa lannistuneena. Tilaan jo aiemmin hyväksihavaitun käännytysruokaklassikon, Päivän Pelastuksen, eli soijaburgerin.


Asiakkaita valuu sisään lisää, ja pieni tila on täynnä. "Ensin ei oo ketään ja sit kaikki ihmiset tulee laumoissa!" huutaa nuori mies tiskin takana epätoivoisena. Kaikkia aineksia ei löydy, ja pari pihviäkin palaa kiireessä karrelle. "No nyt alko vituttaa!" hän kiroaa, mutta onneksi asiakaskunta on ymmärtäväistä. "Älä stressaa, ei tässä mitään kiirettä." odottelijat lohduttavat.


Voi tätä solidaarisuuden pauhua... Tuntuu, että asiakkaat ovat oikeasti innostuneet tästä lafkasta.


Kasvissyönnin gospel?


Koko paikka on oikeastaan aika ekoilukeskus. Seinällä on sähköauton vuokrausmainos, tuotteet ovat luomua ja reilua kauppaa, sekä tietenkin vegeä tai vegaania. Kaiken kaikkiaan hyvin erilaista kuin Kallion itseään toistava kebab-pizza -tarjonta. Kyseessä on ilmeisesti Helsingin ainut pelkästään kasvisruokaa myyvä pikaruokapaikka, eikä jääkaapistakaan löydy kokista, vaan saksalaista ekolimua Bionadea.

Onko koko lafka siis perustettu propagandatarkoituksissa? "Mitään missioo täs ei oo, emmä oo ketään käännyttämässä. Kuten huomaat, ei tääl oo missään sellasta iso taulua, et kymmenen hyvää syytä ryhtyä kasvisyöjäksi." kertoo Vegemestan omistaja Robert Ramstedt, eli tuttavallisemmin Frogi. "Se on ihan eri porukka joka syyllistää. Mä tarjoon vaan hyvää vegesafkaa." hän jatkaa. No okei sitten.

Ja itse asiassa tämä taktiikka taitaa toimia paremmin. Vegemestan lihamaisen maukas vegeburgeri muutti tämänkin jutun kirjoittajan ovo-lakto-pesco-vegetaristiksi. Puhuttaessa lafkan erikoisesta tuotevalikoimasta Frogi viittaa muun tarjonnan yksipuolisuuteen. Kun kaikissa muissa paikoissa on samaa settiä, kokista ja muita tunnettuja merkkejä, kannattaa hänen mielestään tarjota vaihtoehtoja. Sähköauton vuokrauksen ohella on tekstarimaksu selkeästi ollut hitti-innovaatio; hampurilaisen voi siis maksaa kännykällä, jos käteinen on loppu.

Vegemestan synty


Frogin jutuista tulee kuva, että Vegemesta on syntynyt vastaamaan kysyntään, joka on koko ajan ollut olemassa. "Kai se on lähteny siitä, että toi vegetarjonta noin ylipäätään oli niin heikkoo." hän huomauttaa. Kun hän kokkasi kavereilleen, soijapikaruoka maistui hyvin ja maistelijoiden ihmetys oli suuri, kun sellaista ei saanutkaan mistään. Positiivisesta palautteesta virisi idea perustaa oma ravintola.

Ensimmäinen julkinen myyntikeikka oli Faces-etnofestareilla vuonna 2006. Koju oli menestys, vaikka välineet olivatkin kotikutoisia. "Himagrilli ja halpis telttakatokset!" Frogi kuvailee varustusta. Seuraava projekti oli väliaikainen kesäkahvila Suomenlinnassa ja siitäkin tuli päräyttävän positiivista palautetta. "Turistit oli tohkeissaan, että miten täällä UNESCO:n maailmanperintökohteessa saa jotain vegeburgereita ja saarelaiset oli silleen, et mahtavaa, et joku uskaltaa yrittää täällä saarella jotain erilaista" hän kertoo.


Kallioon

Uskalias, mutta yksinkertainen konsepti kiistatta toimi. Suokin kesän jälkeen Frogi päätti etsiä pysyvämmän liiketilan. Se löytyi suhteellisen sattumalta. "Mä olin niinku vaan päättänyt, et mä lähen Käpylästä ja ennen ku mä oon tsygäilly keskustaan, niin mulla on joku tila katottuna." Frogi kertoo. Hän päätyi Vaasankadulla intialaiseen ravintolaan, josta ei edes saanut intialaista ruokaa, ja jonka omistajakin oli kyllästynyt pizzan paistoon. Hän suostui auliisti vuokraamaan paikan pois, vaikka ei uskonutkaan lihattoman ruoan menestykseen.

Viime syyskuussa Vegemesta avattiin Puukkobulevardille, vaikka sijainti epäilyttikin. Eikä syyttä: Vaasankatu listataan varmaan kaikille Helsingin pahoja asioita listaaville listoille. Frogi kuitenkin huomasi, että Kalliossa liikkuva porukka on suhteellisen heterogeenista, ja kadulla on ennen kaikkea elämää ja paljon ihmisiä. Siis asiakkaita. Kallio onkin kohdellut Vegemestaa hyvin ja kantiksia on paljon. Lihaa kyselemään tulevat känniurpot lähtevät jopa viikonloppuöisin tyytyväisinä pois, esimerkiksi Kippari-juustolla ryyditetty hampurilainen messissä. Ja itse asiassa suurin osa asiakkaista on yllättäen peruskarnivoreja, joiden mielestä Vegemestan hampurilaiset vain maistuvat paremmille, kuin lihaa sisältävät vastineensa muissa paikoissa.


Vegemestan puna-viher värisokeita suosiva ruokalista on täynnä kummallisen nimisiä hampurilaisia.

Mistä maku?


Herkullinen hamppari ei selvästi vaadi lihaa, mutta salaisuutta sille Frogi ei kerro tietävänsä. Tuotteet ovat hänen mielestään periaatteessa yksinkertaisia ja konsepti kopioitavissa. "Tossahan noi kastikkeet on aika avoimesti esillä. Aika kohtuu Open Source -meininki!" Frogi virnistää. "Tai ehkä salaisuus on se, ettei näistä jää vajareita." hän jatkaa. Hampurilaisisssa on myös kasvishampurilaiseksi poikkeuksellisen paljon proteiinia. "Se on kuitenkin vielä vegepuolella edelleenkin hirveen yleistä, että se konsepti on pitkälti se liharuoka miinus se liha, eli sitä proteiinia ei korvata millään." hän huomauttaa. Frogi tuntuu muutenkin kiinnittävän huomiota ruuan terveellisyyteen. Ei ehkä ihan niin yleinen piirre pikaruokalafkan pyörittäjälle.

Entäs miten erikoinen tuotevalikoima on syntynyt? Tuotteita haalitaan kuulemma eri lähteistä: Eräältä kärttyiseltä mieheltä diilataan vaivalla Argentiinalaista matea. Sitä löytyy savustettuna luomutuotteenakin. Martikaisen hamppupihvit tekee luonnollisesti Martikainen, Helsingin tietyissä alakulttuureissa tunnettu Pelle Peloton-hahmo. Niiden erikoinen maku jakaa mielipiteitä, mutta selvää on, että hamppu on ainakin poliittisesta arveluttavuudestaan huolimatta oivaa ja terveellistä ruokaa. Erikoista on myös, että ainoastaan täältä, kebabmestojen keskeltä, saa klassista turkkilaista jugurttikastiketta. Mutta jälleen Frogi vakuuttelee, että perusraaka-aineilla tässä mennään.


Hampurilaisreseptit ovat syntyneet erehdyksen ja onnistumisen kautta ­- sekä puhtaasta vahingosta. Esimerkiksi suosittu Kippari syntyi, kun eräs asiakas halusi soijaburgeriinsa juustoa lisukkeeksi. Ja ainoa mitä jääkaapissa sattui sinä iltana olemaan, oli Kippari-paketti, jonka Frogi oli ostanut itselleen iltapalajuustoksi.


Hesburgerin syntykaupunkiin oma?


Tulevaisuudessa Vegemestan on tarkoitus ketjuuntua. Turku ja Helsingin keskusta saavat omansa, kunhan yksityiskohdat saadaan diilattua kuntoon. Se millaiseksi keskustan vegemesta tarkalleen muodostuu, on vielä epäselvää. "Eri paikolle erilaiset konseptit - ja eri hinnat", Frogi toteaa. Keskustaan on haaveissa saada ainakin 24/7 auki oleva mesta.


Vaasankadun alkuperäinen Vegemesta säilyttää kuitenkin paikkansa. Sen lievää nuhjuisuutta ei varmaan kannattaisikaan yrittää ytimessä. Ja tietty rosoisuus onkin Vegemestan sympaattisimpia puolia. Niinkuin soijapurilaisiaan pöydässä nautiskeleva pariskunta totesi: ”Helvetin hyvää ruokaa täältä saa, mut ei tänne treffeille ketään kannata tuoda.”


Vegemestasta saa lukuisia hieman erikoisempia tuotteita, joita ei monen paikan valikoimista löydy.

Harvinaisia herkkuja Vegemestassa:

Club Mate – Piristävä, mutta vähäsokerinen juoma. Tämä saksalainen juoma on saanut nimensä
Yerba Matelta, joka on Etelä-Amerikkalainen teensukuinen yrtti, jota käytetään monissa energiajuomissa. Wikipedian mukaan juoma oli suosittu Berliinin klubiskenessä 90-luvulla. Parempaa kuin Battery, senkin teini!

Old Jamaican Ginger beer – Juurevaa, erittäin tujua inkivääriolutta.


Flap Jack -myslipatukat – Mahtavia välipaloja herkkunälkään.


Bionade – Saksalaista luomulimsaa, joka on tuotettu supereettisesti.



Vegemesta, Vaasankatu 6. Avoinna ma-to 12-22, pe-la 12-02 ja su 12-20.
www.vegemesta.com

Teksti: Mirja Hämäläinen, Kuvat: Timo Santala

We Love Helsinki

10.9.08

Joko Wanhakin nyt nuortuu?


We Love Helsinki kävi kurkistamassa perinteisen paritanssikulttuurin keitaaseen keskellä Helsinkiä. Wanhan Tanssikellarissa parketille ei ihan kuka vaan pääse, mutta siellä toimittaja saa paljon uusia kavereita. Tosin anonyymejä sellaisia.

Tää juttu lähtee siis siitä kun kävelemme portaat alas Wanhan Tanssikellariin. Meidät noteerataan heti. Oletteko kenties väärässä paikassa, katseet kysyvät. No ei ei ei, tää juttu ei lähdekään tästä. Eihän tän jutun tarkoitus ole tukea käsitystä sukupolvien välisestä kuilusta. Tässä ei nyt oo ollenkaan tarkoitus sanoa, että NE ja ME ollaan kulttuurisesti niin kaukana toisistamme. Eli palataanpa takaisin sinne portaisiin.

Tää lähtis nyt siis siitä, että huhujen mukaan nuoretkin humppaa mielellään, ja että paritanssi on muotia. Eli laskeudutaan ne portaat ja kerrotaan siitä, kuinka sukupolvien välinen ja tanssikulttuurien kokoinen kuilu on kurottu umpeen. Mutta ei – täällähän keski-ikä kieppuu siellä viidessäkympissä. Ei tää nyt vaan toimi. Miten olisi silleen kliseisen ennakkoluulottomasti, ennakkoasenteitta ja joustavalla näkökulmalla?

No niin, tää juttu lähtee nyt siis siitä, että kävelemme alas Wanhan Tanssikellariin. Narikka ei vielä näin alkuillasta pursuile takkeja, mutta itse ravintolan puolella on jo ihan mukavasti asiakkaita. Normaalisti suurin ihmistungos löytyy baaritiskiltä, mutta Wanhalla se on tanssiparketti, jonne ihmiset suuntaavat. Tanssilattialla pyörähteleekin jo kymmenisen paria DJ Kirsin valkkaamien iskelmien tahtiin. Ne, joiden tanssijalka ei vielä vipata, siemailevat drinkkejään pöydissä, joista on suora näköyhteys parketille. Näyttää siltä, että naiset tulevat tänne ystäväporukoissaan viettämään vapaa-aikaa, kun taas miehet seisovat yksin asemissaan etsien katseellaan uutta tanssipartneria.

Kuvaaja ja minä olemme selvästi ravintolan outolinnut. Ja ihmekös tuo – olemmehan reilusti paikan keski-iän alapuolella, ja lisäksi toinen heiluu kynän ja paperin ja toinen kameransa kanssa. Baaritiskillä saamme kuitenkin välittömästi seuraa. Juttusille hakeutuva Heikki on varsinainen tietopankki. Hän selvittää innokkaasti illan aikataulua sekä tanssikulttuurin tapoja ja tottumuksia. Wanhalla jamit alkavat jo neljältä, ja intohimoisimmat tanssijat saapuvat heti työpäivän jälkeen, muutaman kerran kuussa tansseissa käyvä Heikki kertoo. Lavalta morsmaikkunsa löytäneen miehen mukaan monet käyvät täällä melkein joka ilta, sillä ”tanssiminen on hyvä vaihtoehto pelkälle istumiselle ja juomiselle”. Illan aikana porukka vaihtuu tietyn aikataulun mukaisesti. ”Tuossa kahdeksan–yhdeksän aikaan tulee sitten se yöporukka. Silloin ihmisiä alkaa olla jo niin paljon, ettei meinaa mahtua tanssimaan”, Heikki valistaa.

Ravintolaan virtaa hiljalleen lisää porukkaa, mutta vain lava täyttyy. Väistämättäkin huomaa, miten samat tietyt henkilöt pyörähtelevät lattialla, kun taas toiset (lue: naiset) siemailevat Kelkkojaan kavaljeeria venaillessaan. Ainakin ystäväni kummitäti ihmetteli kovin, että mikä se sellainen tanssiravintola on, jossa kavaljeerit pysyvät loitolla. Tätiparka nimittäin odotteli parketille pääsyä kolmisen tuntia, muttei koko aikana kuullut kertaakaan ”saanko luvan”. Miten on siis sen paljon puhutun tanssilavahierarkian laita? Aihe ei ole tabu ainakaan Heikille: ”Kyllä uutena varmasti saa olla kolmekin viikkoa tyrkyllä”. Hänen mukaansa tietyt pöydät kuuluvat tietyille ihmisille ja tietyt ihmiset tanssivat tiettyjen ihmisten kanssa. Herran mukaan tästä sisäänpäin lämpenevästä kulttuurista voi syyttää naisia. ”Kyllä se reviiriajattelu täällä jyrää. Ei ketään kuitenkaan potkita tai revitä hiuksista”, mies toteaa hymyillen. Jotain armoa naisille kuitenkin heltiää, sillä Heikin mielestä naisena saattaa helposti jäädä sivustakatsojaksi, kun taas mies voi periaatteessa hakea ketä vaan.

Nelikymppisillä perheenäideillä, Kaijalla ja Tellulla, ei kuitenkaan ole pulaa tanssipareista. He kertovat itse ”lomailevansa” tanssikellarissa aina joka kolmas keskiviikko, sillä keskellä viikkoa taso on paras. Jostain syystä Tellua ujostuttaa jutella toimittajalle. Rempseämpi Kaija kuitenkin tokaisee, että ”ei se Sepi kuitenkaan nettiä käytä”. Tanssikulttuurin hierarkkisuudesta naiset kuitenkin ovat Heikin kanssa samoilla linjoilla. Heidän mielestään ravintolastakin löytyvät "Alepa ja Stocka". Eikä tanssimaan kuulemma haeta, ennen kuin on tuttu kasvo. ”Ja vasta sitten kun on huomattu, että sitä osaa tanssia”, Kaija toteaa. Tanssin kaksikko selvästikin taitaa, sillä tanssiinkutsuja satelee tiuhaan. Naistentansseista he eivät kuitenkaan piittaa. ”Silloin on tunnelma kuin raviradalla – aivan hirveää miesten perässä juoksemista. Täytyy ihan kytätä vieressä, että pääsee tanssimaan. Mut hei, nyt mua kyllä haettais tanssimaan.”

Kahdeksalta tekotulten ja punaisten verhojen sekaan lavalle kipuaa Sonja Tammi Band. Wanhan tanssikellari tarjoaa joka ilta livemusiikkia; täällä soittavat iskelmän kuumimmat tähdet Kari Vepsästä Yölintuun ja Marita Taavitsaiseen. Kyllä siis kelpaa ja ”jaksaa vanhakin tanssia”, kuten Reijo Taipale sen ilmaisi. Tanssiin taipumatonta sivustaseuraajaa vaan ihmetyttää, että mistä kummasta moinen kunto? Useimmat eivät lopeta siihen etiketin mukaiseen kahteen kappaleeseen, vaan tangoavat urakalla jo toista tuntia. Täällä tyyli on myös kadehdittavan vapaa, ja mikä ihme tuo tanssijan katse oikein on? Voiko niillä oikeasti olla tuollainen raukean tyytyväinen ilme vai peittävätkö ne niin hyvin sen, että koko ajan pitää miettiä seuraavaa askelta?

Vaikka tänne on selvästikin tultu tanssimaan eikä kaljaa lipittämään, niin jokaisesta suomalaisesta baarista löytyy kuitenkin ainakin yksi tuiterissa tallaaja. Ja täällä se yksi on tietenkin spotannut kuvaajani, ja tarinaa riittää. ”No humalassahan minä olen, mutta kohtuudessahan se Kekkonenkin pysyi”, naureskelee neljää kieltä sekaisin puhuva piinaaja. Joka toisessa lauseessa kaveri muistuttaa, että ettehän sitten kuvaa. Jaahas, tästä kaverista ei taida tänä iltana tulla parkettien partaveistä. Niin, jos tanssimaan tahtoo, niin ne ryypyt kannattaa jättää vetämättä, kuten Heikki totesi.

Mutta hei, tukkeutumattomia verisuonia havaittavissa! Muutama parikymppinen neitokainen seuraa orkesterin keikkaa lavan vieressä. Vaan ei, eivät he taida olla mitään tanssin aktiiviharrastajia, vaan bändin faneja tai jotain tyttöystäviä. Tanssikellarin narikkavirkailijan mielestä tanssikulttuuri on nuorentunut juuri iskelmäartistien osalta. Iskelmä tarjoaa nuorelle muusikolle leivän, ”vaikka rokkiahan ne haluaisivat soittaa”.

Vaikka ilta on vielä nuori ja toimittaja on ystävän tädin tavoin jäänyt parketin kosketusta vaille, on aika palata maan tasalle. Eittämättä paritanssi kiinnostaa yhä nuorempia, mutta Wanhan Tanssikellari ei taida olla se ensimmäinen paikka, jonne tullaan kokeilemaan tanssikursseilla opittuja muuveja. Siis portaat ylös ja ulos miettimään, missä jenkkajalkaa ja tangotaivutusta pääsisi testaamaan.

Oikeestaan tää juttu olisi loppunut tohon edelliseen kappaleeseen ja portaisiin, mutta seuraavana päivänä soittaakin Tellu. Hän on hankkinut puhelinnumeroni ravintolan henkilökunnalta ja kertoo ujostelevansa. Ettei kukaan vaan tunnista jutusta. Ja kun edellisenä iltana oltiin niin tanssin hurmassa ja ehkä pienessä hiprakassakin. Jotta julkinen häpeä vältettäisiin, päätän suojella tietolähteideni yksityisyyttä. Eli kaikkien tässä jutussa esiintyneiden nimet on muutettu. Mutta hei Tellu – eihän se Sepi kuitenkaan tätä juttua lue.

Wanhan Tanssikellari, Mannerheimintie 3 (Kaivopiha). Avoinna ma 11-14 ja 16-01, ti-to 11-14 ja 16-02, pe 11-14 ja 16-04, la 16-04.

Teksti: Ann-Mari Huhtanen, Kuvat: Timo Santala

We Love Helsinki

 
Creative Commons License
Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-Tarttuva 1.0 Suomi-lisenssi.