We Love Helsinki kävi kurkistamassa perinteisen paritanssikulttuurin keitaaseen keskellä Helsinkiä. Wanhan Tanssikellarissa parketille ei ihan kuka vaan pääse, mutta siellä toimittaja saa paljon uusia kavereita. Tosin anonyymejä sellaisia.
Tää juttu lähtee siis siitä kun kävelemme portaat alas Wanhan Tanssikellariin. Meidät noteerataan heti. Oletteko kenties väärässä paikassa, katseet kysyvät. No ei ei ei, tää juttu ei lähdekään tästä. Eihän tän jutun tarkoitus ole tukea käsitystä sukupolvien välisestä kuilusta. Tässä ei nyt oo ollenkaan tarkoitus sanoa, että NE ja ME ollaan kulttuurisesti niin kaukana toisistamme. Eli palataanpa takaisin sinne portaisiin.
Tää lähtis nyt siis siitä, että huhujen mukaan nuoretkin humppaa mielellään, ja että paritanssi on muotia. Eli laskeudutaan ne portaat ja kerrotaan siitä, kuinka sukupolvien välinen ja tanssikulttuurien kokoinen kuilu on kurottu umpeen. Mutta ei – täällähän keski-ikä kieppuu siellä viidessäkympissä. Ei tää nyt vaan toimi. Miten olisi silleen kliseisen ennakkoluulottomasti, ennakkoasenteitta ja joustavalla näkökulmalla?
No niin, tää juttu lähtee nyt siis siitä, että kävelemme alas Wanhan Tanssikellariin. Narikka ei vielä näin alkuillasta pursuile takkeja, mutta itse ravintolan puolella on jo ihan mukavasti asiakkaita. Normaalisti suurin ihmistungos löytyy baaritiskiltä, mutta Wanhalla se on tanssiparketti, jonne ihmiset suuntaavat. Tanssilattialla pyörähteleekin jo kymmenisen paria DJ Kirsin valkkaamien iskelmien tahtiin. Ne, joiden tanssijalka ei vielä vipata, siemailevat drinkkejään pöydissä, joista on suora näköyhteys parketille. Näyttää siltä, että naiset tulevat tänne ystäväporukoissaan viettämään vapaa-aikaa, kun taas miehet seisovat yksin asemissaan etsien katseellaan uutta tanssipartneria.
Kuvaaja ja minä olemme selvästi ravintolan outolinnut. Ja ihmekös tuo – olemmehan reilusti paikan keski-iän alapuolella, ja lisäksi toinen heiluu kynän ja paperin ja toinen kameransa kanssa. Baaritiskillä saamme kuitenkin välittömästi seuraa. Juttusille hakeutuva Heikki on varsinainen tietopankki. Hän selvittää innokkaasti illan aikataulua sekä tanssikulttuurin tapoja ja tottumuksia. Wanhalla jamit alkavat jo neljältä, ja intohimoisimmat tanssijat saapuvat heti työpäivän jälkeen, muutaman kerran kuussa tansseissa käyvä Heikki kertoo. Lavalta morsmaikkunsa löytäneen miehen mukaan monet käyvät täällä melkein joka ilta, sillä ”tanssiminen on hyvä vaihtoehto pelkälle istumiselle ja juomiselle”. Illan aikana porukka vaihtuu tietyn aikataulun mukaisesti. ”Tuossa kahdeksan–yhdeksän aikaan tulee sitten se yöporukka. Silloin ihmisiä alkaa olla jo niin paljon, ettei meinaa mahtua tanssimaan”, Heikki valistaa.
Ravintolaan virtaa hiljalleen lisää porukkaa, mutta vain lava täyttyy. Väistämättäkin huomaa, miten samat tietyt henkilöt pyörähtelevät lattialla, kun taas toiset (lue: naiset) siemailevat Kelkkojaan kavaljeeria venaillessaan. Ainakin ystäväni kummitäti ihmetteli kovin, että mikä se sellainen tanssiravintola on, jossa kavaljeerit pysyvät loitolla. Tätiparka nimittäin odotteli parketille pääsyä kolmisen tuntia, muttei koko aikana kuullut kertaakaan ”saanko luvan”. Miten on siis sen paljon puhutun tanssilavahierarkian laita? Aihe ei ole tabu ainakaan Heikille: ”Kyllä uutena varmasti saa olla kolmekin viikkoa tyrkyllä”. Hänen mukaansa tietyt pöydät kuuluvat tietyille ihmisille ja tietyt ihmiset tanssivat tiettyjen ihmisten kanssa. Herran mukaan tästä sisäänpäin lämpenevästä kulttuurista voi syyttää naisia. ”Kyllä se reviiriajattelu täällä jyrää. Ei ketään kuitenkaan potkita tai revitä hiuksista”, mies toteaa hymyillen. Jotain armoa naisille kuitenkin heltiää, sillä Heikin mielestä naisena saattaa helposti jäädä sivustakatsojaksi, kun taas mies voi periaatteessa hakea ketä vaan.
Nelikymppisillä perheenäideillä, Kaijalla ja Tellulla, ei kuitenkaan ole pulaa tanssipareista. He kertovat itse ”lomailevansa” tanssikellarissa aina joka kolmas keskiviikko, sillä keskellä viikkoa taso on paras. Jostain syystä Tellua ujostuttaa jutella toimittajalle. Rempseämpi Kaija kuitenkin tokaisee, että ”ei se Sepi kuitenkaan nettiä käytä”. Tanssikulttuurin hierarkkisuudesta naiset kuitenkin ovat Heikin kanssa samoilla linjoilla. Heidän mielestään ravintolastakin löytyvät "Alepa ja Stocka". Eikä tanssimaan kuulemma haeta, ennen kuin on tuttu kasvo. ”Ja vasta sitten kun on huomattu, että sitä osaa tanssia”, Kaija toteaa. Tanssin kaksikko selvästikin taitaa, sillä tanssiinkutsuja satelee tiuhaan. Naistentansseista he eivät kuitenkaan piittaa. ”Silloin on tunnelma kuin raviradalla – aivan hirveää miesten perässä juoksemista. Täytyy ihan kytätä vieressä, että pääsee tanssimaan. Mut hei, nyt mua kyllä haettais tanssimaan.”
Kahdeksalta tekotulten ja punaisten verhojen sekaan lavalle kipuaa Sonja Tammi Band. Wanhan tanssikellari tarjoaa joka ilta livemusiikkia; täällä soittavat iskelmän kuumimmat tähdet Kari Vepsästä Yölintuun ja Marita Taavitsaiseen. Kyllä siis kelpaa ja ”jaksaa vanhakin tanssia”, kuten Reijo Taipale sen ilmaisi. Tanssiin taipumatonta sivustaseuraajaa vaan ihmetyttää, että mistä kummasta moinen kunto? Useimmat eivät lopeta siihen etiketin mukaiseen kahteen kappaleeseen, vaan tangoavat urakalla jo toista tuntia. Täällä tyyli on myös kadehdittavan vapaa, ja mikä ihme tuo tanssijan katse oikein on? Voiko niillä oikeasti olla tuollainen raukean tyytyväinen ilme vai peittävätkö ne niin hyvin sen, että koko ajan pitää miettiä seuraavaa askelta?
Vaikka tänne on selvästikin tultu tanssimaan eikä kaljaa lipittämään, niin jokaisesta suomalaisesta baarista löytyy kuitenkin ainakin yksi tuiterissa tallaaja. Ja täällä se yksi on tietenkin spotannut kuvaajani, ja tarinaa riittää. ”No humalassahan minä olen, mutta kohtuudessahan se Kekkonenkin pysyi”, naureskelee neljää kieltä sekaisin puhuva piinaaja. Joka toisessa lauseessa kaveri muistuttaa, että ettehän sitten kuvaa. Jaahas, tästä kaverista ei taida tänä iltana tulla parkettien partaveistä. Niin, jos tanssimaan tahtoo, niin ne ryypyt kannattaa jättää vetämättä, kuten Heikki totesi.
Mutta hei, tukkeutumattomia verisuonia havaittavissa! Muutama parikymppinen neitokainen seuraa orkesterin keikkaa lavan vieressä. Vaan ei, eivät he taida olla mitään tanssin aktiiviharrastajia, vaan bändin faneja tai jotain tyttöystäviä. Tanssikellarin narikkavirkailijan mielestä tanssikulttuuri on nuorentunut juuri iskelmäartistien osalta. Iskelmä tarjoaa nuorelle muusikolle leivän, ”vaikka rokkiahan ne haluaisivat soittaa”.
Vaikka ilta on vielä nuori ja toimittaja on ystävän tädin tavoin jäänyt parketin kosketusta vaille, on aika palata maan tasalle. Eittämättä paritanssi kiinnostaa yhä nuorempia, mutta Wanhan Tanssikellari ei taida olla se ensimmäinen paikka, jonne tullaan kokeilemaan tanssikursseilla opittuja muuveja. Siis portaat ylös ja ulos miettimään, missä jenkkajalkaa ja tangotaivutusta pääsisi testaamaan.
Oikeestaan tää juttu olisi loppunut tohon edelliseen kappaleeseen ja portaisiin, mutta seuraavana päivänä soittaakin Tellu. Hän on hankkinut puhelinnumeroni ravintolan henkilökunnalta ja kertoo ujostelevansa. Ettei kukaan vaan tunnista jutusta. Ja kun edellisenä iltana oltiin niin tanssin hurmassa ja ehkä pienessä hiprakassakin. Jotta julkinen häpeä vältettäisiin, päätän suojella tietolähteideni yksityisyyttä. Eli kaikkien tässä jutussa esiintyneiden nimet on muutettu. Mutta hei Tellu – eihän se Sepi kuitenkaan tätä juttua lue.
Wanhan Tanssikellari, Mannerheimintie 3 (Kaivopiha). Avoinna ma 11-14 ja 16-01, ti-to 11-14 ja 16-02, pe 11-14 ja 16-04, la 16-04.
