Helle oli festivaalin nimen mukainen ja taksikuski kaahasi ohjeiden perusteella uskomattomassa ajassa paikan päälle. ”Niin lähelle Kaisaniemen kenttää kuin pääset ja niin nopeasti kuin mahdollista.” Jo kaksi päivää juhlittujen festareiden viimeisenä päivänä oli meno edelleen ylimmillään ja koko Kaisaniemi aivan tupaten täynnä.
Espanjalainen Gina oli varustautunut suussasulavalla asusteella. Portilla meinasi iskeä paniikki, kun ystäväni ei järjestelmäkameraksi luokiteltavan laitteensa kanssa saanutkaan tulla sisään. Portinvartijaneiti käski viedä kameran rautatieaseman säilytykseen eikä maininnut sanallakaan festareiden omaa narikkaa, joka sijaitsi portin välittömässä läheisyydessä. Pikapalaverin tuloksena päätti muu porukka viedä kameran talteen ja minä juoksin seuraamaan odotettua, ja jo aloittanutta My Dying Bridea. Hilkulla oli tälläkin kertaa, ettei mennyt keikka sivu suun, kuten usein aiemmin on käynyt. Kiitos taksikuksin, ei minulta jäänyt kuulematta kuin osa ensimmäisestä kappaleesta.
Brittiläinen My Dying Bride soitti uskomattomalla intensiteetillä ja melkein kaksi vuosikymmentä jatkunut ura näkyi kyllä sekä fanien läsnäolossa, että sulosointujen mahtipontisuudessa. Ikä ei näyttänyt laulaja Aaron Stainthorpen harteilla painavan eikä hellekään häiritsevän. Miehen lauluääni kutitteli tummilla sävyillään vatsanpohjaa ja Stainthorpe keskittyi punaiseksi maalattuja sormenpäitään myöten jokaiseen biisiin.
Täytyy kyllä myöntää, että niin koskettava kuin keikka olikin, olisi se luultavasti noussut vielä korkeampiin sfääreihin hämärässä, intiimimmässä klubiympäristössä paahtavan auringon ja ulkolavan sijaan. Tästä huolimatta eturiviin oli turha yrittää, kuulijakuntaa nimittäin riitti ja monen mielestä bändi olisi kuulunut ehdottomasti illan pääesiintyjäksi.
Festarikansan päällä nähtiin paitamuotia laidasta laitaan.
Saksalainen anonyyminä pysyttelevä herrasmies kaappasi kainaloonsa vaaleaa naiskauneutta kuvaa varten.
Musiikkilehti Stalkerin edustaja Marina oli sonnustautunut asiaankuuluvalla tyylikkyydellä, ladylike-lookin kruunasi pitsiviuhka josta varmasti helteellä oli sekä hyötyä että ainakin ehdotonta silmäniloa.
Pääesiintyjänä lavalle noussut tanskalainen Volbeat on aiheuttanut paljon keskustelua niin netissä kuin livenäkin. Bändi on noussut vauhdilla mediatähdeksi ja pokkasi Suomessa listaykköspaikan lisäksi myös kultalevyn, josta laulaja Michael Poulsen kiittelikin vuolaasti keikan välispiikissä. Yleisömeri rokkasi mukana mielettömällä meiningillä, ja sekä sanat että biisien onomatopoeettiset lauluosuudet tuntuivat olevan hallussa jokaisella. Satoja käsiä nousi halkomaan ilmaa pyytämättä, jaksaminen ei loppunut edes usean biisin encore-osuudella. Keikan loputtua jätimme tyhjenevän Kaisaniemen haikein mielin.
Susanne oli tehnyt syötävän söpöt rastansa itse.Jatkoille livahdimme ravintola On the Rocksiin, jonka terassilla ei tuntunut ihmismäärästä johtuen pääsevän eteen- eikä taaksepäin. Alakerrassakin riitti sen avauduttua väkeä ja paikalle oli löytänyt tiensä useita Tuska-festareista nauttineita. Hauskaa oli ja vauhtia riitti, niin meillä kuin muillakin.
Ensi vuotta jo malttamattomana odottaen.
Pirita oli sonnustautunut huimiin laseihin.
Lasse kaappasi toimittajan kainaloon ja valitsi pitkän pohdinnan jälkeen suosikikseen lauantaina soittaneen Profane Omen -bändin.
Jeesusteipillä housunsa uniikeiksi koristellut DD on käynyt Tuskassa alusta asti, ”sieltä asti kun Tuska siirtyi Lepakkomiehestä varsinaiseksi festariksi”. Hän intoutui vielä huimaan akrobatiasuoritukseen tanssilattian tiimellyksessä.Teksti ja kuvat: Aino Nieminen
We Love Helsinki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti