Humanistisen sekatyöopiskelijan Olga Palon ja teatteri-ilmaisun ohjaajaopiskelijan Anna Rosendahlin muodostama työpari kysyy yhteisessä esikoisohjauksessaan ja -käsikirjoituksessaan, voiko nainen olla poliittisesti ja yhteiskunnallisesti uskottava, ja saako uskottavuutta myös esiintymällä naisellisesti. "Miksei Tarja Halonen pukeudu kukkamekkoon, miksi Jutta Urpilaisen verkkosukkahousuesiintymiset automaattisesti kyseenalaistivat hänen poliittisen uskottavuutensa?" tiivistää Palo pohdintansa naisen yhteiskunnallisesta asemasta ja poliittisesta vallasta.
Rosendahlin huomio on produktiossa kiinnittynyt enemmän naisen tilaan yksityisessä elämässä, kotiin ja perheeseen, jotka ovat tänäkin päivänä kulttuurissamme korvamerkitty naisten alueeksi ja naiselliseksi tilaksi. "Olisi kiinnostavaa saada selville, kuinka paljon ne naiset, jotka valitsevat esimerkiksi kotiäitiyden, tekevät sen omasta välittömästä halustaan ja kuinka paljon siihen vaikuttaa edelleen yhteiskunnassa vallitseva patriarkaalinen eetos" pohtii Rosendahl.
Teoksessa näyttelevät Pauliina Palo, Amanda Palo ja Marja Vehkanen harjoituksissa.Palo ja Rosendahl tutustuivat Ammattikorkeakoulu Stadiassa aloitettuaan saman koulutusohjelman syksyllä 2007. Itse esitys syntyi nopeasti. "Baarissahan tämä päätös tehtiin, joskus toukokuun lopulla" naurahtaa Palo. Tuopin äärellä he olivat huomanneet, että molempia kiinnostavat samat teemat niin elämässä kuin teatterissakin; naiseus ja monet siihen liittyvät kysymykset. "Sovittiin, että seuraavana päivänä soitan Vaihtolavalle ja varaan esityspäivät. Sitten piti enää saada aikaan esityksen sisältö." Materiaalia tekstiin koostettiin vapaamuotoisesti. "Tavattiin useita kertoja, puhuttiin, puhuttiin, luetutettiin toisillamme tekstejä ja kirjoja ja kirjattiin asioita ylös" kertaa Palo. Käsittelyssä oli naistutkimuksesta tuttuja teemoja katseen alaisuudesta, sukupuolittuneista tiloista, vallasta ja uskottavuudesta. "de Beauvoiria tuli luettua, ja naistutkimusta olen lukenut yliopistolla muutenkin" kertoo Palo.
Itse käsikirjoitus koostuu vanhoista dokumenteista. Palo käytti muun muassa Ruotsin Kuningatar Kristiinan kirjeenvaihtoa materiaalinaan. Kysymys vallasta nousi esiin toisellakin tavalla dramatisointivaiheessa. "Oli ongelmallista editoida historiallisia tekstejä. Heräsi kysymys, mikä valta minulla on rajata joitain tiettyjä asioita pois lopullisesta tekstistä, ja nostaa toisia kohtia esille, vain jotta saisin oman sanomani perille tekstin kautta" pohtii Palo. "On myös hirveän vaikeaa kirkastaa omia mielipiteitään suoriksi väitteiksi ja vielä tuoda ne teatterin keinoin ymmärrettävästi esille" hän jatkaa. "Miten saa sanottua sen, mitä todella tarkoittaa - eikä vaihingossa jotain ihan muuta. Se riski on kai vain otettava."
Rosendahlin työskentely taas perustui enemmän näyttelijöiden ruumiinkieleen ja lavalla tapahtuvaan liikkeeseen. "Teksti muodostui työprosessin aikana" Rosendahl kertoo. "Meillä ei aluksi ollut mitään valmista, kirkasta kuvaa siitä, millainen esitys lopulta tulee olemaan. Sisältö koostettiin yhdeksi teokseksi yhdessä työryhmän kanssa" Palo ja Rosendahl selvittävät. He painottavat kuitenkin, ettei nopeatempoinen, progressiivinen työskentelytapa ole mikään tekosyy vesittää itse lopputulosta. "Tämä liittyy myös siihen, miten itse naiset suhtautuvat omaan tilaansa ja omaan tekemiseensä; asenne on usein vähättelevä, omiin aikaansaannoksiin suhtaudutaan 'no tää nyt on vaan tämmönen' -meiningillä" Rosendahl sanoo. Naiset tunnustavatkin, että teatteriproduktion luominen oli jo itsessään esityksen teemoihin liittyvä statement. "Kumpikaan meistä ei ollut tehnyt omaa proggista aikaisemmin. Mitä kauemmin aloittamista pohtii ja pyörittelee, sitä korkeammaksi kynnys vain kasvaa. Nyt päätettiin, että vaan mennään ja tehdään" Palo kertoo.
Hyvä niin, sillä jotenkin on semmoinen tunne, että tässäkin kaupungissa omaehtoista, itse tuotettua kulttuurisisältöä tekevät enimmäkseen miehet. Naiset työskentelevät isommissa organisaatioissa; ruohonjuuritason toiminnassa he vaikuttaisivat edelleen olevan vähemmistössä. Keskustelun päätteeksi päädymmekin Palon ja Rosendahlin kanssa siihen, että tytöille saattaa olla suurempi kynnys luoda itse jotain omaa, koska meidät on aina opetettu siihen, että kaiken pitää olla viimeisen päälle; marginaalit suorassa ja pisteet i:n päällä. Jo ala-asteelta lähtien poikia kannustetaan enemmän tekemään, toimimaan ja luomaan itse. Vaikka lopputulos olisikin vähän sinne päin, kehuja sataa koska on tärkeintä että "pojat yrittävät". Samaa yrittämisen vapautta ei välttämättä suoda tytöille, joten se oma tila on vain otettava.
Miksei Martta Pörise? naisellinen esitys / pieni välihuomio Vaihtolavalla ke 29.7 ja pe 31.7. Lippuvaraukset Facebookissa.
Teksti: Anna Vanninen, Kuvat: Heidi Valkola
We Love Helsinki
2 kommenttia:
Hei tytöt duunaa settii! Lisää tätä! Parle femme. ;)
Ensi-illassa olleena voin sanoa, että oli kyllä varsin vaikuttava esitys!
Lähetä kommentti